Jag har tappat bort båda grammatikorna - både bibelhebreiskans och nyhebreiskans - men åtminstone hittade jag en högst intressant artikel på nätet som handlar om nyhebreiska som europeiskt, framför allt slaviskinspirerat språk. Det behövs inte särskilt omfattande kunskaper i språket för att varsebli det ryska eller polska elementet i fraseologin - om uttrycket för "vad är klockan?" är ord för ord "vilken timme?" (ma ha-sha'a?) så har man såsom polskkunnig svårt att inte undra, om uttrycket inte inspirerats av która godzina? som också betyder "vilken timme?" Men Haiim Roséns artikel går längre än så, den kartlägger även mera subtila ryska och slaviska influenser, särskilt i fråga om semantiken.
Hebreiskan hade oturen att återuppfödas under ett tidevarv då språkvetenskapen främst inriktade sig på ord och böjningsändelser, inte på syntax, ordföljd och ordens inbördes förhållanden. Sålunda blev nyhebreiskan på många sätt bara jiddisch i semitisk klädsel. Detta syns inte minst i ordföljden: i gammaltestamentlig hebreiska kom verbet först, men i nyhebreiska är det subjektet som gör det. Dessutom har verbsystemet omorganiserats efter europeiska modeller. Det vill säga, verben böjs visserligen precis som i fornhebreiskan, men formernas användningsområden har radikalt förändras för att de skulle motsvara det tempussystem som en jiddischtalande genomsnittsjude från Vitryssland vant sig vid. Om jag inte misstar mig, så har t ex den verbform som ursprungligen var presens kommit att användas som futurum, medan man infört en ny presensform, som i princip är en participkonstruktion - "jag är görande, du är görande" osv. Participerna böjs givetvis som adjektiv, och därför är det den här presensformen man lär ut först - när man lärt sig hantera adjektiv, är det en glad överraskning att se, att verbet funkar på samma sätt. (Tyvärr blir den nästa överraskningen betydligt mindre rolig, när man kommer underfund med att resten av verbformerna faktiskt har en egen uppsättning ändelser, att de också böjs i person, och inte bara i numerus och genus.)
torstai 1. syyskuuta 2005
keskiviikko 24. elokuuta 2005
Nato
Ef slíkt fær að viðgangast til lengdar, má fara nærri um, hver áhrif það muni hafa á framtíð þjóðarinnar, ekki síst ef landið verður um ófyrirsjáanlegan tíma hernaðarstöð erlendra stórvelda og aðsetursstaður setuliðsmanna tugþúsundum saman. Sé ég ekki betur en að því stefni að Ísland verði þá aðallega vændiskvennabúr fyrir þau stórveldi, sem hingað telja sig eiga erindi, og ef til vill fyrst og fremst á þann hátt „útvörður“ hinnar svokölluðu menningar.
("Om sådant leverne får fortsätta i all evighet, kan man tänka sig, vad det må innebära för nationens framtid, särskilt om landet för en oöverskådlig tid framåt blir en militärbas för utländska stormakter och stående garnison för tiotusentals soldater. Jag kan inte annat än konstatera, att Island i så fall främst skulle tjänstgöra som en bordell åt de stormakter som anser sig ha någon sorts ärende hit, och kanske bara på det sättet bli en 'utpost' för den såkallade kulturen.")
- Vilmundur Jónsson, Islands "landlæknir" (högste statstjänsteman ansvarig för hälsofrågor) år 1941
Tommipommi brukar säga att det är fult att tycka till och ha åsikter, men tillåt mig ändå säga någonting. Om Nato nämligen. Jag har antagligen redan uttalat mig om saken, men repetitio mater studiorum est - eftersom min legendariskt supiga svensklärare (en kvinna förresten) brukade säga så, måste det väl vara svenska. Men till saken.
Till att börja med, de som i dag högljuddast ogillar Nato gör det av hopplöst föråldrade skäl. Om man bara uttalar ordet Nato så går de av gammal vana igenom en rad gamla vänsterdogmer från sjuttiotalet. För dem innebär Nato för det första att landet på något obegripligt sätt "militariseras". Finland är en rätt militaristisk nation som det är, och pacifistiska åsikter och vapenvägran är t ex i Tyskland avsevärt mera accepterade och betydligt vanligare än i Finland. Militaristiska uttalanden som där nere hör hemma i högerextremistiska kretsar tolereras här inom samhällets huvudfåra. Det här beror givetvis på att folk i gemen identifierar sig starkt med armén och ser den som sin egen, vilket ju inte är någon entydigt dålig sak heller; dessutom vet tyskarna av ruskig erfarenhet hur det går med samhället när militarismen tar över, medan vi saknar den lärorika upplevelsen med en förtryckarregim av inhemskt fabrikat.
Om vi gick in i Nato, skulle armén inte längre vara hundraprocentigt vår egen. Folk vore tvungna att reflektera över möjligheten att deras söner och döttrar fick sätta livet till i operationer som inte nödvändigtvis stod i något allmänt begripligt sammanhang med Finlands försvar och som dessutom saknade den sorts moraliska legitimitet som FN-uppdrag i allmänhet åtnjuter både inom militaristiskt sinnade kretsar och bland vapenvägrande och/eller vänstersinnade världsförbättrare. Även om farhågorna aldrig besannades, skulle den utbredda okritiska "försvarsvänligheten" bland folkets djupa led ge vika till en mera reflekterad hållning. Men antagligen är det precis det här folk i allmänhet är rädda för. De vill ha kvar optionen till romantisk, oreflekterad och militaristisk försvarsvänlighet - en militär nationalism av den sorten som gjorde sig gällande i början på 90-talet, när man tyckte att allt i den vägen nu var tillåtet. Jag blev själv vapenvägrare mycket mindre på grund av någon pacifistisk övertygelse än för att registrera min protest mot den sortens hurrapatriotism - än i dag anser jag att militaristisk "fosterländskhet" är en samhällsskadlig, om inte direkt samhällsfarlig företeelse.
Det är värt att påpeka, att den sortens fosterländskhet inte heller duger särskilt bra till att fostra någon konstruktiv medborgaranda. Libertarister är per definitionem parasiterande och lagföraktande slödder, men det är inte bland vänsteranarkister de rekryteras - även om dessas ideologi givetvis har lämnat större bidrag till libertaristohyrans tankegods än anarkistvänstern är själv villig att vidgå. Unga vänsteranarkister blir faktiskt i gemen bättre medborgare på vuxen ålder än unga militarister. Det här är en praktisk erfarenhet, låt vara att jag inte är mera än måttligt förtjust över det, för jag tror nog att vänsteranarkism inte är det bästa ideologiska bagage man kan ha med sig från ungdomsåren - när allt kommer omkring är även den ideologin samhällssöndrande till sin natur. Och även om söndrande samhällskritik har sin utmätta tid (och legitimitet) som allt annat i denna världen, är det riskabelt att upphöja en destruktivt kritisk attityd till en dygd i sig. Det är inget kul när samhället på riktigt går i stycken.
Men låt oss återgå till saken, eller Nato. När de vänsteranfäktade mumlar om "militarisering", begagnar de sig i princip av en teologisk term för att inte behöva analysera närmare sin ångest och dess orsaker. Vad de antagligen menar med militarisering är Natos militära närvaro. Finlands nordliga delar skulle kanske bli populära träningsmarker för arktisk krigföring, och Natosoldater på manövrer kunde bli en vanlig syn åtminstone i Lappland. Det är inte helt galet eller vänsterextremistiskt att reflektera över de vardagskonflikter som detta kunde leda till.
När allt kommer omkring är soldater inga utbytesstuderande från Heidelberg. De är soldater. Vad är soldater? Soldater är till stor del ensamma unga män, dvs. representanter för den grupp människor som i alla kulturer, alla samhällen och alla omständigheter begår flest brott. Till skillnad från invandrare och flyktingar, som förvisso också de hyser en oproportionerlig andel unga män, har soldater inget incentiv och inget intresse att stå på god fot med samhället omkring dem - medan invandrarna kommer att stanna här och sålunda på gott eller ont måste finna sig tillrätta med vårt samhälle, ska Nato-soldaten åka härifrån när manövern är över och har inget personligt behov att ta hänsyn till något. Han kan till och med känna sig frestad till brott (stölder och våldtäkter till att börja med) som han hemma hos sig skulle vara mycket hämmad att göra sig skyldig till.
Därtill kommer naturligtvis frågan om kvinnotycket. Det är ingenting att skratta åt. Hade ni läst isländsk litteratur så visste ni att den angloamerikanska ockupationen år 1940, som ju alltjämt fortgår i någon form (Varnarstöðin på Miðnesheiði nära Keflavík finns ju kvar), eller som folkmunnen kallar det, ástandið (ungefär: "det härskande läget"), faktiskt är Islands nationella trauma, inte minst därför att tjugutusen främmande soldater på en ö bebodd av tvåhundratusen människor innebar både en sexuell (och ekonomisk - prostitutionen sköt i höjden) lockelse för isländska kvinnor och en sexuell förnedring för isländska män. (För att använda marknadsvärdesjargong: praktiskt taget alla isländska män förvandlades över en natt till män av lägre status, när hela ön kryllade av vältränade och resliga brittiska, senare amerikanska, soldater.) Mottot över den här artikeln säger en hel del om de känslor som ástandið väckte bland islänningarna.
Nu är det ju möjligt och legitimt att resonera att alla dessa eventuella samhällsproblem är priset som vi behöver betala för vår säkerhet mot vår sekelgamla fiende. Med tanke på de nyaste tendenserna i Ryssland - putinismen, den duginska "geopolitiken", gränskränkningarna till havs osv. - är det inget som helst skäl att utan all diskussion avvisa och löjliggöra de farhågor som får en del människor, och definitivt inte bara galna högerextremister som äter små barn till frukost, att uppfatta Natomedlemskapet som ett klokt val. Och rysskräcken i och för sig är inte något utslag av fascism eller militarism i det här landet. Även vänstern borde skaffa sig lite sinne för nyanser och proportioner och fatta att uppriktig oro över Rysslands utveckling inte är samma sak som den hämndlystna varianten av karelsk nostalgi. Men hur som helst, om vi går in i Nato kommer dess säkerhetsgarantier kanske aldrig att behövas, de där samhällsproblemen däremot blir aktuella genast när de första Natosoldaterna går i land.
Det är fullt möjligt att på förhand uppskatta de samhälleliga kostnaderna för Natomedlemskapet, ty vi bör ha tillgång till en del jämförelsematerial från de nya Natoländerna i före detta östblocket. Jag kan faktiskt tänka mig att det redan föreligger sociologiska forskningsarbeten om frågan. De som vill diskutera om Nato, för eller emot, skulle göra klokt i att kontakta polska universitet och göra efterspörjningar.
Men som sagt, jag tror inte att Natos närvaro i Finland på något sätt skulle göra den samhälleliga och offentliga atmosfären på något sätt mera militariserad än som den redan är. Snarare tvärtom. I Tyskland, åtminstone, undviker armén alla offentliga uttalanden som skulle få antingen den eller Nato att framstå som någon demokratifientlig organisation. Överfört till finländska förhållanden skulle det innebära att t ex reservisttidningarna tvingades sluta förolämpa civiltjänstgörarna. Jag för min del skulle gärna se de såkallade försvarsvännerna lära sig hyfs och folkvett under nödtvång.
En helt annan sak är sedan, att främmande trupper på finsk mark, även vänskapligt sinnade sådana, av rena principskäl inger en del lantliga konservativa av centerpartistiskt snitt en obekväm känsla. Man får givetvis fråga, om det är rätt och riktigt att fatta beslut om försvarspolitiken och Natoanslutningen på basen av känslor i maggropen, men enligt min åsikt är ingen av oss särskilt fri från emotioner när det gäller vårt östra grannland. En Natoanhängare kan och brukar vara i genomsnitt lika emotionellt styrd i sina åsikter som en motståndare. Ibland förefaller det mig att de Natovänliga både i samlingspartiet och sossarna vill ansluta sig till alliansen bara därför att det nu är tillåtet, när ryssarna inte längre kan avlägga sitt veto. Det är särskilt Paavo Lipponen som ofta gjort ett sådant intryck.
Nu vill jag ju inte påstå att det vore ett felaktigt beslut. Nuförtiden tycker jag till exempel att EU-anslutningen i princip var rätt. Men det odiplomatiska och demokratiföraktande sätt, på vilket anslutningen hanterades, övertygade bara folket om, att hela idén med EU var att skära ner på deras makt och rättigheter samt att säkra politiska broilers välbetalda sinekurer i Bryssel. Det är typiskt att EU-medlemskapet både marknadsfördes och uppfattades som en imagefråga för näringslivet - en sorts modefluga bland brukspatronerna - och en fråga om lantbruksstöd. När beslutsfattarna äntligen fick ögonen öppna för folkets legitima misstro, tryckte de på populismknappen och sålde EU till folket som om det vore fråga om en militärallians mot ryssen. Och folket lät sig bearbetas, som alltid, när man skrämmer dem med ryssarna. På sjuttiotalet gick de med på eftergiftspolitiken gentemot Sovjetunionen därför att den utmålades som det enda alternativet till att mjuka upp tjälfrusen jord med hackan på ett dödsarbetsläger bortom Vorkuta. På nittiotalet gick de med på EU av samma skäl. På tjuguhundratalet kommer de att gå med på Natomedlemskapet av samma skäl.
Folket lät sig bearbetas, främst för att det utgick från att saken redan var beslutad och att "herrarna" ändå skulle få sin vilja igenom. Ungefär så ser det även på Nato: gubbsen däroppe vill äta sig mätta vid bredare kalasbord, och våran roll är att samtycka. Och det enda vi kan göra för att registrera vår motvilja är att spjärna emot av rena princip- eller emotionsskäl.
Vilket ju annors inte vore så klokt, om det inte skulle vara klart att en stor del av Natoanhängarna, antagligen majoriteten, i praktiken beveks av precis lika irrationella principskäl. Det här förtjänar förresten en extra anteckning. Kanske under en titel som Nato-nalismen.
("Om sådant leverne får fortsätta i all evighet, kan man tänka sig, vad det må innebära för nationens framtid, särskilt om landet för en oöverskådlig tid framåt blir en militärbas för utländska stormakter och stående garnison för tiotusentals soldater. Jag kan inte annat än konstatera, att Island i så fall främst skulle tjänstgöra som en bordell åt de stormakter som anser sig ha någon sorts ärende hit, och kanske bara på det sättet bli en 'utpost' för den såkallade kulturen.")
Tommipommi brukar säga att det är fult att tycka till och ha åsikter, men tillåt mig ändå säga någonting. Om Nato nämligen. Jag har antagligen redan uttalat mig om saken, men repetitio mater studiorum est - eftersom min legendariskt supiga svensklärare (en kvinna förresten) brukade säga så, måste det väl vara svenska. Men till saken.
Till att börja med, de som i dag högljuddast ogillar Nato gör det av hopplöst föråldrade skäl. Om man bara uttalar ordet Nato så går de av gammal vana igenom en rad gamla vänsterdogmer från sjuttiotalet. För dem innebär Nato för det första att landet på något obegripligt sätt "militariseras". Finland är en rätt militaristisk nation som det är, och pacifistiska åsikter och vapenvägran är t ex i Tyskland avsevärt mera accepterade och betydligt vanligare än i Finland. Militaristiska uttalanden som där nere hör hemma i högerextremistiska kretsar tolereras här inom samhällets huvudfåra. Det här beror givetvis på att folk i gemen identifierar sig starkt med armén och ser den som sin egen, vilket ju inte är någon entydigt dålig sak heller; dessutom vet tyskarna av ruskig erfarenhet hur det går med samhället när militarismen tar över, medan vi saknar den lärorika upplevelsen med en förtryckarregim av inhemskt fabrikat.
Om vi gick in i Nato, skulle armén inte längre vara hundraprocentigt vår egen. Folk vore tvungna att reflektera över möjligheten att deras söner och döttrar fick sätta livet till i operationer som inte nödvändigtvis stod i något allmänt begripligt sammanhang med Finlands försvar och som dessutom saknade den sorts moraliska legitimitet som FN-uppdrag i allmänhet åtnjuter både inom militaristiskt sinnade kretsar och bland vapenvägrande och/eller vänstersinnade världsförbättrare. Även om farhågorna aldrig besannades, skulle den utbredda okritiska "försvarsvänligheten" bland folkets djupa led ge vika till en mera reflekterad hållning. Men antagligen är det precis det här folk i allmänhet är rädda för. De vill ha kvar optionen till romantisk, oreflekterad och militaristisk försvarsvänlighet - en militär nationalism av den sorten som gjorde sig gällande i början på 90-talet, när man tyckte att allt i den vägen nu var tillåtet. Jag blev själv vapenvägrare mycket mindre på grund av någon pacifistisk övertygelse än för att registrera min protest mot den sortens hurrapatriotism - än i dag anser jag att militaristisk "fosterländskhet" är en samhällsskadlig, om inte direkt samhällsfarlig företeelse.
Det är värt att påpeka, att den sortens fosterländskhet inte heller duger särskilt bra till att fostra någon konstruktiv medborgaranda. Libertarister är per definitionem parasiterande och lagföraktande slödder, men det är inte bland vänsteranarkister de rekryteras - även om dessas ideologi givetvis har lämnat större bidrag till libertaristohyrans tankegods än anarkistvänstern är själv villig att vidgå. Unga vänsteranarkister blir faktiskt i gemen bättre medborgare på vuxen ålder än unga militarister. Det här är en praktisk erfarenhet, låt vara att jag inte är mera än måttligt förtjust över det, för jag tror nog att vänsteranarkism inte är det bästa ideologiska bagage man kan ha med sig från ungdomsåren - när allt kommer omkring är även den ideologin samhällssöndrande till sin natur. Och även om söndrande samhällskritik har sin utmätta tid (och legitimitet) som allt annat i denna världen, är det riskabelt att upphöja en destruktivt kritisk attityd till en dygd i sig. Det är inget kul när samhället på riktigt går i stycken.
Men låt oss återgå till saken, eller Nato. När de vänsteranfäktade mumlar om "militarisering", begagnar de sig i princip av en teologisk term för att inte behöva analysera närmare sin ångest och dess orsaker. Vad de antagligen menar med militarisering är Natos militära närvaro. Finlands nordliga delar skulle kanske bli populära träningsmarker för arktisk krigföring, och Natosoldater på manövrer kunde bli en vanlig syn åtminstone i Lappland. Det är inte helt galet eller vänsterextremistiskt att reflektera över de vardagskonflikter som detta kunde leda till.
När allt kommer omkring är soldater inga utbytesstuderande från Heidelberg. De är soldater. Vad är soldater? Soldater är till stor del ensamma unga män, dvs. representanter för den grupp människor som i alla kulturer, alla samhällen och alla omständigheter begår flest brott. Till skillnad från invandrare och flyktingar, som förvisso också de hyser en oproportionerlig andel unga män, har soldater inget incentiv och inget intresse att stå på god fot med samhället omkring dem - medan invandrarna kommer att stanna här och sålunda på gott eller ont måste finna sig tillrätta med vårt samhälle, ska Nato-soldaten åka härifrån när manövern är över och har inget personligt behov att ta hänsyn till något. Han kan till och med känna sig frestad till brott (stölder och våldtäkter till att börja med) som han hemma hos sig skulle vara mycket hämmad att göra sig skyldig till.
Därtill kommer naturligtvis frågan om kvinnotycket. Det är ingenting att skratta åt. Hade ni läst isländsk litteratur så visste ni att den angloamerikanska ockupationen år 1940, som ju alltjämt fortgår i någon form (Varnarstöðin på Miðnesheiði nära Keflavík finns ju kvar), eller som folkmunnen kallar det, ástandið (ungefär: "det härskande läget"), faktiskt är Islands nationella trauma, inte minst därför att tjugutusen främmande soldater på en ö bebodd av tvåhundratusen människor innebar både en sexuell (och ekonomisk - prostitutionen sköt i höjden) lockelse för isländska kvinnor och en sexuell förnedring för isländska män. (För att använda marknadsvärdesjargong: praktiskt taget alla isländska män förvandlades över en natt till män av lägre status, när hela ön kryllade av vältränade och resliga brittiska, senare amerikanska, soldater.) Mottot över den här artikeln säger en hel del om de känslor som ástandið väckte bland islänningarna.
Nu är det ju möjligt och legitimt att resonera att alla dessa eventuella samhällsproblem är priset som vi behöver betala för vår säkerhet mot vår sekelgamla fiende. Med tanke på de nyaste tendenserna i Ryssland - putinismen, den duginska "geopolitiken", gränskränkningarna till havs osv. - är det inget som helst skäl att utan all diskussion avvisa och löjliggöra de farhågor som får en del människor, och definitivt inte bara galna högerextremister som äter små barn till frukost, att uppfatta Natomedlemskapet som ett klokt val. Och rysskräcken i och för sig är inte något utslag av fascism eller militarism i det här landet. Även vänstern borde skaffa sig lite sinne för nyanser och proportioner och fatta att uppriktig oro över Rysslands utveckling inte är samma sak som den hämndlystna varianten av karelsk nostalgi. Men hur som helst, om vi går in i Nato kommer dess säkerhetsgarantier kanske aldrig att behövas, de där samhällsproblemen däremot blir aktuella genast när de första Natosoldaterna går i land.
Det är fullt möjligt att på förhand uppskatta de samhälleliga kostnaderna för Natomedlemskapet, ty vi bör ha tillgång till en del jämförelsematerial från de nya Natoländerna i före detta östblocket. Jag kan faktiskt tänka mig att det redan föreligger sociologiska forskningsarbeten om frågan. De som vill diskutera om Nato, för eller emot, skulle göra klokt i att kontakta polska universitet och göra efterspörjningar.
Men som sagt, jag tror inte att Natos närvaro i Finland på något sätt skulle göra den samhälleliga och offentliga atmosfären på något sätt mera militariserad än som den redan är. Snarare tvärtom. I Tyskland, åtminstone, undviker armén alla offentliga uttalanden som skulle få antingen den eller Nato att framstå som någon demokratifientlig organisation. Överfört till finländska förhållanden skulle det innebära att t ex reservisttidningarna tvingades sluta förolämpa civiltjänstgörarna. Jag för min del skulle gärna se de såkallade försvarsvännerna lära sig hyfs och folkvett under nödtvång.
En helt annan sak är sedan, att främmande trupper på finsk mark, även vänskapligt sinnade sådana, av rena principskäl inger en del lantliga konservativa av centerpartistiskt snitt en obekväm känsla. Man får givetvis fråga, om det är rätt och riktigt att fatta beslut om försvarspolitiken och Natoanslutningen på basen av känslor i maggropen, men enligt min åsikt är ingen av oss särskilt fri från emotioner när det gäller vårt östra grannland. En Natoanhängare kan och brukar vara i genomsnitt lika emotionellt styrd i sina åsikter som en motståndare. Ibland förefaller det mig att de Natovänliga både i samlingspartiet och sossarna vill ansluta sig till alliansen bara därför att det nu är tillåtet, när ryssarna inte längre kan avlägga sitt veto. Det är särskilt Paavo Lipponen som ofta gjort ett sådant intryck.
Nu vill jag ju inte påstå att det vore ett felaktigt beslut. Nuförtiden tycker jag till exempel att EU-anslutningen i princip var rätt. Men det odiplomatiska och demokratiföraktande sätt, på vilket anslutningen hanterades, övertygade bara folket om, att hela idén med EU var att skära ner på deras makt och rättigheter samt att säkra politiska broilers välbetalda sinekurer i Bryssel. Det är typiskt att EU-medlemskapet både marknadsfördes och uppfattades som en imagefråga för näringslivet - en sorts modefluga bland brukspatronerna - och en fråga om lantbruksstöd. När beslutsfattarna äntligen fick ögonen öppna för folkets legitima misstro, tryckte de på populismknappen och sålde EU till folket som om det vore fråga om en militärallians mot ryssen. Och folket lät sig bearbetas, som alltid, när man skrämmer dem med ryssarna. På sjuttiotalet gick de med på eftergiftspolitiken gentemot Sovjetunionen därför att den utmålades som det enda alternativet till att mjuka upp tjälfrusen jord med hackan på ett dödsarbetsläger bortom Vorkuta. På nittiotalet gick de med på EU av samma skäl. På tjuguhundratalet kommer de att gå med på Natomedlemskapet av samma skäl.
Folket lät sig bearbetas, främst för att det utgick från att saken redan var beslutad och att "herrarna" ändå skulle få sin vilja igenom. Ungefär så ser det även på Nato: gubbsen däroppe vill äta sig mätta vid bredare kalasbord, och våran roll är att samtycka. Och det enda vi kan göra för att registrera vår motvilja är att spjärna emot av rena princip- eller emotionsskäl.
Vilket ju annors inte vore så klokt, om det inte skulle vara klart att en stor del av Natoanhängarna, antagligen majoriteten, i praktiken beveks av precis lika irrationella principskäl. Det här förtjänar förresten en extra anteckning. Kanske under en titel som Nato-nalismen.
tiistai 23. elokuuta 2005
Disciplinära åtgärder vidtages
Hurrihatarna har på sistone ofredat mig med osaklig e-post. Det är väl dags att som disciplinär åtgärd byta språk igen. Dessutom skulle det bli bättre text också. Jag har inte bloggat på svenska på länge, det enda jag på sistone skrivit på det språket är min populärvetenskapliga bok om iriskan. Även manuskriptet till apan Schimpanssons tragikomiska äventyr förefaller försvunnet. Men hursomhelst är det min bestämda åsikt att jag i allmänhet skriver bättre på svenska. Det vill säga, grammatiken är antagligen sämre och uttryckssättet mindre färgstarkt än på finska, men däremot blir dispositionen och framställningen klarare. Man ger sig inte hän åt meningslös grafomani och skitprat i samma utsträckning, utan har lättare att hålla sig till ämnet.
Till vardags pratar jag ju svenska med Maria. Av en slump lärde vi känna varandra på svenska, trots att det inte är mitt modersmål och hennes ännu mindre, och även om jag naturligtvis ofta citerar saker som andra sagt eller skrivit på finska, skulle det inte falla oss in att tala något annat än svenska med varandra. Vi har varit ett helt år ihop på svenska, och det är egentligen bara i andra finsktalandes sällskap som vi övergår till finska.
Om man vill, kan man ta det som ett lingvistiskt experiment.
Folk brukar köra med patetiska påståenden om hur det är omöjligt att älska någon på ett främmande språk, även ett språk som man talar flytande. Svenskan är inte precis ett främmande språk, för man kan ju ha en nästan uteslutande svenskspråkig vardag i det här landet om man väljer rätt jobb, rätt hemort och rätt kamratkrets. Jag känner mig antagligen än i dag mera hemma i svenskspråkigt än i finskspråkigt universitetsliv, och när jag hör ett gäng ungdomar eller festande studerande tala svenska känns det betydligt mindre oroande än om de talade finska. Minnena från skoltiden har etsat sig så djupt att unga berusade finnar än i dag får raggen att resa sig hos mig. Därborta (inte längre "därhemma") i Varkaus innebar redan första åsynen av ett ungdomsgäng en mycket reell risk att bli attackerad, få stryk och kanske till och med tillfogas livsfarliga kroppsskador. Det fanns ingenstans att ta skydd, ingen lag och ingen ordning som hade kunnat stå till hinders för skränfockarnas skräckvälde. För att citera Yeats: världen hade givits det vilda i våld. Finskan var värstingarnas språk. Det är den fortfarande, när allt kommer omkring.
Om jag får spinna vidare på samma röda tråd så blir det nödvändigt att tillägga, att alla flickor som under min misslyckade karriär som flick-"tjusare" lekt med mina känslor har varit finsktalande. Den enda som verkligen tagit ansvar för det jag eventuellt inbillat mig och bett mig om ursäkt var svensktalande. Finskan som språk är alltså nederlagets språk. Egentligen är den det dubbla nederlagets språk. Det första var när jag omöjligen kunde mäta mig med de förenade fysiska krafterna i ett gäng på tio killar, alla äldre och starkare än jag och dessutom fast beslutna att ge mig stryk eller förnedra mig på något annat sätt - och detta skedde gång på gång, år efter år. Det andra upprepade nederlaget skedde sedan sjuttonårsåldern med en flicka efter annan som jag var tillräckligt dum att bli kär i.
På finska blir man livshotad, misshandlad, beljugen och bedragen. Det har varit mina ungdomsårs främsta lärdom. Aksel Sandemose skrev om hur alla påminnelser om barndomens förnedringar och om hemstaden Jante (egentligen Nyköbing-Mors, men det är som Jante staden blev berömd, eller beryktad) fick honom att rysa, och han jämförde sina känslor med en hund som hållits i kedjorna och plågats en längre tid, hur hunden blir rasande av skräck och ilska när den en lång tid efter plågorna får höra kedjan rassla. För mig är finska språket, när allt kommer omkring, det "jantekedjans rassel" Sandemose skrev om.
Och det är inte precis betydelselöst att Sandemose skrev den avgörande delen av sitt författarskap på norska. Danskan hade för hans del kommit att "ohjälpligt sammanflätas med Jantekulturen".
Till vardags pratar jag ju svenska med Maria. Av en slump lärde vi känna varandra på svenska, trots att det inte är mitt modersmål och hennes ännu mindre, och även om jag naturligtvis ofta citerar saker som andra sagt eller skrivit på finska, skulle det inte falla oss in att tala något annat än svenska med varandra. Vi har varit ett helt år ihop på svenska, och det är egentligen bara i andra finsktalandes sällskap som vi övergår till finska.
Om man vill, kan man ta det som ett lingvistiskt experiment.
Folk brukar köra med patetiska påståenden om hur det är omöjligt att älska någon på ett främmande språk, även ett språk som man talar flytande. Svenskan är inte precis ett främmande språk, för man kan ju ha en nästan uteslutande svenskspråkig vardag i det här landet om man väljer rätt jobb, rätt hemort och rätt kamratkrets. Jag känner mig antagligen än i dag mera hemma i svenskspråkigt än i finskspråkigt universitetsliv, och när jag hör ett gäng ungdomar eller festande studerande tala svenska känns det betydligt mindre oroande än om de talade finska. Minnena från skoltiden har etsat sig så djupt att unga berusade finnar än i dag får raggen att resa sig hos mig. Därborta (inte längre "därhemma") i Varkaus innebar redan första åsynen av ett ungdomsgäng en mycket reell risk att bli attackerad, få stryk och kanske till och med tillfogas livsfarliga kroppsskador. Det fanns ingenstans att ta skydd, ingen lag och ingen ordning som hade kunnat stå till hinders för skränfockarnas skräckvälde. För att citera Yeats: världen hade givits det vilda i våld. Finskan var värstingarnas språk. Det är den fortfarande, när allt kommer omkring.
Om jag får spinna vidare på samma röda tråd så blir det nödvändigt att tillägga, att alla flickor som under min misslyckade karriär som flick-"tjusare" lekt med mina känslor har varit finsktalande. Den enda som verkligen tagit ansvar för det jag eventuellt inbillat mig och bett mig om ursäkt var svensktalande. Finskan som språk är alltså nederlagets språk. Egentligen är den det dubbla nederlagets språk. Det första var när jag omöjligen kunde mäta mig med de förenade fysiska krafterna i ett gäng på tio killar, alla äldre och starkare än jag och dessutom fast beslutna att ge mig stryk eller förnedra mig på något annat sätt - och detta skedde gång på gång, år efter år. Det andra upprepade nederlaget skedde sedan sjuttonårsåldern med en flicka efter annan som jag var tillräckligt dum att bli kär i.
På finska blir man livshotad, misshandlad, beljugen och bedragen. Det har varit mina ungdomsårs främsta lärdom. Aksel Sandemose skrev om hur alla påminnelser om barndomens förnedringar och om hemstaden Jante (egentligen Nyköbing-Mors, men det är som Jante staden blev berömd, eller beryktad) fick honom att rysa, och han jämförde sina känslor med en hund som hållits i kedjorna och plågats en längre tid, hur hunden blir rasande av skräck och ilska när den en lång tid efter plågorna får höra kedjan rassla. För mig är finska språket, när allt kommer omkring, det "jantekedjans rassel" Sandemose skrev om.
Och det är inte precis betydelselöst att Sandemose skrev den avgörande delen av sitt författarskap på norska. Danskan hade för hans del kommit att "ohjälpligt sammanflätas med Jantekulturen".
maanantai 22. elokuuta 2005
Meister der Kleinen Form hat euch nicht vergessen
- Koulutkin ovat alkaneet. Leikki on tunnetusti lasten työtä, joten lapset ilahtuvat varmasti päästessään raskaan työkesän jälkeen kouluun lepäämään. Jos tunnette lapsen, kertokaa tämä hänelle. Muistakaa kuitenkin turvaetäisyys.
- Katsoimme Katsastuksen. Erityisesti lääketieteen opiskelija Ranuan opistolta jäi mieleen.
- Tommipommi totesi blogissaan minut lupsakaksi ja oivalliseksi seuramieheksi. Tähän arvioon ovat päätyneet monet muutkin miespuoliset henkilöt. Naispuoliset henkilöt, kuten tunnettua, ovat yleensä todenneet minut kommunikaatio- ja seurustelukyvyttömäksi luuseriksi minua henkilökohtaisesti tapaamatta. Tämä todistaa, että naiset ovat miehiä parempia ihmistuntijoita ja että heillä on yliaistillisia kykyjä, joilla he voivat sanoa ihmisestä tuomion häntä tuntematta, ilman valitusoikeutta. Naisten tuomioistuin langettaa miehelle tuomion, ilman valitusoikeutta. Tämä on myös ns. markkina-arvon syvin olemus.
Lukioaikainen paras ystäväni oli ATMyydeltään ja seksuaaliselta ahdistuneisuudeltaan monta pykälää pahemmassa tilassa kuin minä. Hän oli noin viisitoistavuotiaaksi reipas urheilijapoika, joka kulki porukoissa mukana. Sitten nuorten tyttöjen tribunaali äkkiarvaamatta ja ilman selkeää syytä langetti hänelle ATMyystuomion, josta ei voinut valittaa. Muutamassa vuodessa reipas urheilijapoika rappeutui tupakoivaksi, ylipainoiseksi ja verenpainetautiseksi erakoksi. Kun pääsin yliopistoon, yritin uskotella itselleni, että se tribunaali oli ollut vain hänen kuvitelmaansa, että se oli vertauskuva Varkauden viheliäiselle provinsialismille. Luonnollisesti Varkaus on viheliäinen ja provinsiaalinen paikka, jota hallitsee diktatorisesti SDP-niminen äärioikeistopuolue, mutta tyttöjen tribunaali on kaikkialla, varsinkin yliopistomaailmassa, ja se jakelee miehille markkina-arvotuomiot. Kuten jäsenensä, se on valistumaton, oikullinen ja korruptoitunut tribunaali ilman pätevyyttä mihinkään.
Niin kauan kuin mies on ujo ja tietää olevansa ujo, hän hyväksyy ATMyytensä, koska siihen on inhimillisesti ymmärrettävä ja perusteltu syy. Sitten kun hän oppii seuralliseksi ja voittaa pelkonsa, hän saa huomata, että naismenestys ei ole mitenkään muuttunut eikä markkina-arvo kasvanut. Kyky "saada naisia", tai edes yksi mukava nainen, on mystinen ja yliaistillinen kyky, joka ei ole missään mielekkäässä suhteessa miehen muihin seuramiehen kykyihin. Mies on antanut kertoa itselleen, että kun hän oppii mukavaksi, pelottomaksi ja fiksuksi mieheksi, naisettomuusongelma katoaa itsestään. Näin ei käy. Siksi mies katkeroituu ja hänestä tulee netissä öyhöttävä naisvihaaja-Panu.
- Katsoimme Katsastuksen. Erityisesti lääketieteen opiskelija Ranuan opistolta jäi mieleen.
- Tommipommi totesi blogissaan minut lupsakaksi ja oivalliseksi seuramieheksi. Tähän arvioon ovat päätyneet monet muutkin miespuoliset henkilöt. Naispuoliset henkilöt, kuten tunnettua, ovat yleensä todenneet minut kommunikaatio- ja seurustelukyvyttömäksi luuseriksi minua henkilökohtaisesti tapaamatta. Tämä todistaa, että naiset ovat miehiä parempia ihmistuntijoita ja että heillä on yliaistillisia kykyjä, joilla he voivat sanoa ihmisestä tuomion häntä tuntematta, ilman valitusoikeutta. Naisten tuomioistuin langettaa miehelle tuomion, ilman valitusoikeutta. Tämä on myös ns. markkina-arvon syvin olemus.
Lukioaikainen paras ystäväni oli ATMyydeltään ja seksuaaliselta ahdistuneisuudeltaan monta pykälää pahemmassa tilassa kuin minä. Hän oli noin viisitoistavuotiaaksi reipas urheilijapoika, joka kulki porukoissa mukana. Sitten nuorten tyttöjen tribunaali äkkiarvaamatta ja ilman selkeää syytä langetti hänelle ATMyystuomion, josta ei voinut valittaa. Muutamassa vuodessa reipas urheilijapoika rappeutui tupakoivaksi, ylipainoiseksi ja verenpainetautiseksi erakoksi. Kun pääsin yliopistoon, yritin uskotella itselleni, että se tribunaali oli ollut vain hänen kuvitelmaansa, että se oli vertauskuva Varkauden viheliäiselle provinsialismille. Luonnollisesti Varkaus on viheliäinen ja provinsiaalinen paikka, jota hallitsee diktatorisesti SDP-niminen äärioikeistopuolue, mutta tyttöjen tribunaali on kaikkialla, varsinkin yliopistomaailmassa, ja se jakelee miehille markkina-arvotuomiot. Kuten jäsenensä, se on valistumaton, oikullinen ja korruptoitunut tribunaali ilman pätevyyttä mihinkään.
Niin kauan kuin mies on ujo ja tietää olevansa ujo, hän hyväksyy ATMyytensä, koska siihen on inhimillisesti ymmärrettävä ja perusteltu syy. Sitten kun hän oppii seuralliseksi ja voittaa pelkonsa, hän saa huomata, että naismenestys ei ole mitenkään muuttunut eikä markkina-arvo kasvanut. Kyky "saada naisia", tai edes yksi mukava nainen, on mystinen ja yliaistillinen kyky, joka ei ole missään mielekkäässä suhteessa miehen muihin seuramiehen kykyihin. Mies on antanut kertoa itselleen, että kun hän oppii mukavaksi, pelottomaksi ja fiksuksi mieheksi, naisettomuusongelma katoaa itsestään. Näin ei käy. Siksi mies katkeroituu ja hänestä tulee netissä öyhöttävä naisvihaaja-Panu.
sunnuntai 21. elokuuta 2005
Lukupäiväkirjasta
Sain viimeisenkin Ceiliúradh an Bhlascaoidin luetuksi, tahkoan edelleenkin Muiris Ó Súilleabháinin maaseutuidyllien kokoelmaa Ó Oileán go Cuilleán. Välipalana meni Karen Armstrongin Muhammed-elämäkerta ruotsinkielisenä pokkarina, sen jälkeen voisi lukaista samanlaisen version Uudesta testamentista ja psalmeista. Pitkät projektit - Prestonin Franco-elämäkerta espanjaksi ja Berdjajevin keskeiset teokset (Filosofija svobody, Sud'ba Rossiji ja Filosofija neravenstva) yksissä kansissa venäjäksi - etenevät hitaasti, mutta varmasti. Ehkä ne luettuani ja panuttuani alan oikeasti lukea sekä venäjän- että espanjankielisiä kirjoja huviksi, enkä enää kieltä oppiakseni. Aina voi toivoa.
Colm Ó Ceallaighin vauhdikas villin lännen seikkailuromaani Brídín on lojunut pöydänreunalla lukemattomana jo pari päivää. "Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni", sanoi Kimmo L. Sunkkila. Tietävätköhän nykyajan nuoret ollenkaan, kuka oli Kimmo L. Sunkkila? Taitavat muistaa hänet vain jonkun Paasiki...Paasinie...Paasimä...Paasivirt...Paasivirran nettisivuilla kummittelevasta viittauksesta. Niin se maailma rappeutuu, kohta eivät enää muista Kekkostakaan.
Colm Ó Ceallaighin vauhdikas villin lännen seikkailuromaani Brídín on lojunut pöydänreunalla lukemattomana jo pari päivää. "Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni", sanoi Kimmo L. Sunkkila. Tietävätköhän nykyajan nuoret ollenkaan, kuka oli Kimmo L. Sunkkila? Taitavat muistaa hänet vain jonkun Paasiki...Paasinie...Paasimä...Paasivirt...Paasivirran nettisivuilla kummittelevasta viittauksesta. Niin se maailma rappeutuu, kohta eivät enää muista Kekkostakaan.
Kun siittimet kohosivat
Nyt kun lukija on ravistettu kunnolla hereille, mahdollisesti mehukkaiden ryhmäseksipornopaljastusten toivossa, minun täytyy tuottaa hänelle suuri pettymys ja todeta, että mitään pornahtelua on turha odottaa. Tuo otsikko viittaa ainoastaan Kullervo Kukkasjärven kirjoittamaan, ensimmäiseen lukemaani suomalaiseen tieteisromaaniin. (Vähän vanhempana luin toki Erkki Ahosta, jonka "Syvä matka" ja "Tietokonelapsi" tekivät lukiolaispoikaan suuren vaikutuksen. Itse asiassa ihmettelen sitä, miten vähän Ahosen mielestäni merkittävä pioneerityö suomalaisena tieteiskirjailijana tuntuu saaneen arvostusta nykyisissä scifipiireissä - en ole törmännyt ensimmäiseenkään artikkeliin Ahosesta alan fanzineissa.) Olin kai jotain kahdentoista, joten niin seksuaalinen kirja oli minulle yleisen käsityksen mukaan ehdottoman sopimatonta ja asiatonta lukemista. Tuo otsikko viittaa kohtaukseen, jossa päähenkilö, kuolleista teknillisin keinoin herätetty fyysikko Robert Rankama (kirjan sittemmässä elokuvaversiossa, joka epäonnistui, koska Risto Jarva ehti kuolla eikä voinut ohjata sitä, etunimi oli Erik, mutta kirjassa Robert - sukunimi on lainattu tietääkseni maailmankuuluuteen asti merkittävältä suomalaiselta geofyysikolta, Kalervo Rankamalta) tanssii rakastettunsa Lauran kanssa tanssia, jonka ideana on olla sukupuoliyhteydessä partnerin kanssa. (Muistaakseni tanssi oli vieläpä kilpatanssi, ja kilpailun voitti se, joka suoritti yhdynnän ensimmäisenä; ja jollen pahasti erehdy, tämä tanssikohtaus sinänsä oli Rankaman uni, joka liittyi hänen orastavaan rakastumiseensa Lauraan, mutta se ei sinänsä ollut ristiriidassa kirjan yleisen tunnelman kanssa, koska tulevaisuuden maailma oli muutenkin täynnä kliinisesti ja asiallisesti kuvattua promiskuöösiä seksiä hieman samaan tapaan kuin Ruusujen aika -elokuvan pallopelikohtaus. Yhtäläisyydet Jarvan Ruusujen ajan tunnelmiin eivät olleet sattumaa, koska Kullervo Kukkasjärvi oli osalistunut elokuvan tekoon ja saanut siitä kimmokkeen niihin futurologisiin pohdintoihin, joiden tuloksena Aurinkotuuli lopulta syntyi.) Kun tanssi lähestyi huippukohtaansa, Kukkasjärvi ilmaisi sen lakonisella toteamuksella: "Sitten siittimet kohosivat."
Miksikö kirjoitan tästä? No siksi että vaikka luin nuorena - hyvinkin nuorena - valtavasti futurologista kirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta, jossa esiteltiin varsin yksityiskohtaisesti (ja masturbaatiokelpoisesti) perinteisestä poikkeavia seksuaalisia virityksiä ja parisuhdejärjestelyjä, olen pahimpina ateistikausinanikin lähtenyt siitä, että omakohtaisesti tuskin haluan koskaan muuta kuin vakaan parisuhteen - toisin sanoen kovin sovinnainen näkemykseni seksuaalisuudesta ja seurustelusta tuskin johtui ainakaan mistään kristillisestä aivopesusta. Vasta yli kolmekymppisenä olen kyennyt edes teoriassa (puhtaasti masturbatorisiin tarkoituksiin aiottuja fantasioita lukuunottamatta) kuvittelemaan osallistuvani kolmikkoihin tai ryhmäseksiin, ja sekin mahdollisuus on toistaiseksi suljettu pois nyt kun minulla on varsin syvä ja vakava seurustelusuhde yleisesti arvossapidettyyn nuoreen naiseen. ATM:nä olen aina halunnut nimenomaan vakavan suhteen, koska karvas kokemus oli osoittanut minulle, että poikuudesta eroon pääseminen - edes melko YTN-tasoisten partnerien kanssa - ei todellakaan paranna miestä ATM:yydestä.
Ehkäpä kaikki johtuu siitä, että sain ylipäätään tietää seksuaalisuudesta vain lääkärikirjoja lukemalla. Tiesin alusta lähtien olevani heteroseksuaali, koska siittimeni jäykistyi jo kolmivuotiaana nähdessäni kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, erityisesti sellaisia, joissa kainalot (!) olivat näkyvissä. Silti olin pikkupoikana yleisesti ottaen varsin epäseksuaalinen, ja koska olin lukenut aiheesta kaiken tarvittavan, asennoiduin pikkuvanhan halveksivasti kaikenlaiseen esipuberteettiseen hihittelyyn. Ensimmäisen kerran pornolehden nähdessäni hämmennyin ennen kaikkea siitä, että se käytti sukuelimistä vulgäärejä nimityksiä (vittu, pillu, kyrpä ym.), joita en ollut koskaan nähnyt painettuina enkä kuullut kotipiirissä. Olin odottanut, että pornossa puhuttaisiin siittimistä ja emättimistä, kuten lukemassani kaunokirjallisuudessa. Ehkä sitä sanotaan kaunokirjallisuudeksi juuri sen takia. Huomattava osa pornosta tuntui vielä murrosiässä hämmentävältä sen takia, että siinä kohkattiin niin äänekkäästi melko itsestäänselvästä asiasta - itse asiassa siitä tuli hieman samanlainen olo kuin Maan ihmiselle tulisi kaksineuvoisten Arkturuksen zloobien pornolehdestä. Oikeastaan aloin itse masturboida käsityölehtien avulla vasta siinä vaiheessa kun huomasin, mikä auttamaton ATM olin - silloin kun seksuaalinen frustraatio ja nöyryytykset alkoivat pukata päälle pahempina kuin koulukiusaaminen. Suurimman osan yläastetta jatkuva hakkaaminen ja vaino olivat niin paljon oleellisempia, ettei siinä juurikaan ehtinyt pohtia seksin kaltaisia uskonnon ja filosofian luonteisia asioita - jokapäiväinen taistelu olemassaolosta vei kaiken huomion.
Miksikö kirjoitan tästä? No siksi että vaikka luin nuorena - hyvinkin nuorena - valtavasti futurologista kirjallisuutta ja tieteiskirjallisuutta, jossa esiteltiin varsin yksityiskohtaisesti (ja masturbaatiokelpoisesti) perinteisestä poikkeavia seksuaalisia virityksiä ja parisuhdejärjestelyjä, olen pahimpina ateistikausinanikin lähtenyt siitä, että omakohtaisesti tuskin haluan koskaan muuta kuin vakaan parisuhteen - toisin sanoen kovin sovinnainen näkemykseni seksuaalisuudesta ja seurustelusta tuskin johtui ainakaan mistään kristillisestä aivopesusta. Vasta yli kolmekymppisenä olen kyennyt edes teoriassa (puhtaasti masturbatorisiin tarkoituksiin aiottuja fantasioita lukuunottamatta) kuvittelemaan osallistuvani kolmikkoihin tai ryhmäseksiin, ja sekin mahdollisuus on toistaiseksi suljettu pois nyt kun minulla on varsin syvä ja vakava seurustelusuhde yleisesti arvossapidettyyn nuoreen naiseen. ATM:nä olen aina halunnut nimenomaan vakavan suhteen, koska karvas kokemus oli osoittanut minulle, että poikuudesta eroon pääseminen - edes melko YTN-tasoisten partnerien kanssa - ei todellakaan paranna miestä ATM:yydestä.
Ehkäpä kaikki johtuu siitä, että sain ylipäätään tietää seksuaalisuudesta vain lääkärikirjoja lukemalla. Tiesin alusta lähtien olevani heteroseksuaali, koska siittimeni jäykistyi jo kolmivuotiaana nähdessäni kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, erityisesti sellaisia, joissa kainalot (!) olivat näkyvissä. Silti olin pikkupoikana yleisesti ottaen varsin epäseksuaalinen, ja koska olin lukenut aiheesta kaiken tarvittavan, asennoiduin pikkuvanhan halveksivasti kaikenlaiseen esipuberteettiseen hihittelyyn. Ensimmäisen kerran pornolehden nähdessäni hämmennyin ennen kaikkea siitä, että se käytti sukuelimistä vulgäärejä nimityksiä (vittu, pillu, kyrpä ym.), joita en ollut koskaan nähnyt painettuina enkä kuullut kotipiirissä. Olin odottanut, että pornossa puhuttaisiin siittimistä ja emättimistä, kuten lukemassani kaunokirjallisuudessa. Ehkä sitä sanotaan kaunokirjallisuudeksi juuri sen takia. Huomattava osa pornosta tuntui vielä murrosiässä hämmentävältä sen takia, että siinä kohkattiin niin äänekkäästi melko itsestäänselvästä asiasta - itse asiassa siitä tuli hieman samanlainen olo kuin Maan ihmiselle tulisi kaksineuvoisten Arkturuksen zloobien pornolehdestä. Oikeastaan aloin itse masturboida käsityölehtien avulla vasta siinä vaiheessa kun huomasin, mikä auttamaton ATM olin - silloin kun seksuaalinen frustraatio ja nöyryytykset alkoivat pukata päälle pahempina kuin koulukiusaaminen. Suurimman osan yläastetta jatkuva hakkaaminen ja vaino olivat niin paljon oleellisempia, ettei siinä juurikaan ehtinyt pohtia seksin kaltaisia uskonnon ja filosofian luonteisia asioita - jokapäiväinen taistelu olemassaolosta vei kaiken huomion.
lauantai 20. elokuuta 2005
Mo Mowlam kuollut
Marjorie Mowlam, lempinimeltään Mo, kuoli eilen canterburylaisessa saattohoitokodissa. Mo Mowlam oli syntynyt coventrylaisen juopon tyttärenä vuonna 1949. Mowlam oli opiskellut talous- ja yhteiskuntatieteitä ja työskennellyt nuoruudessaan mm. futurologi Alvin Tofflerin avustajana. Sittemmin hänestä tuli Tony Blairin varjokabinetin Pohjois-Irlannin ministeri, ja kun Blair voitti vaalit, Mowlam, jolta oli juuri löydetty aivokasvain, joutui Pohjois-Irlannin rauhanneuvotteluja johtamaan. Mowlam oli ronski työväenluokkainen ihminen, jonka esiintymistapa ja puhetyyli järkyttivät jäykkäylähuulista brittieliittiä, mutta herättivät irlantilaisten luottamuksen. Syöpähoitojen aiheuttaman kaljuuntumisen vuoksi hän käytti peruukkia, joka hänellä oli tapana viskata neuvottelujen alkaessa naulaan kuin hattu ilmapiirin vapauttamiseksi.
Mo Mowlam ei ollut mikään pyhimys, vaan ronski tavallinen ihminen, usein ärtyisä, väsynyt ja toisinaan taipuvainen poliittisiin virhearviointeihin. Mutta hänellä oli tavoite ja riittävästi pahaa sisua pyrkiä siihen sekä kylliksi itsekritiikkiä siivota omat jälkensä silloin kun erehdyksiä sattui. Aika monen nöyryytyksen ja munauksen jälkeen hän nosti itse itsensä ylös mudasta.
Mo Mowlam toipui aivokasvaimesta, mutta kärsi hoitojen jälkeen motoriikan ja tasapainoaistin häiriöistä. Kaksi viikkoa sitten hän satutti päänsä kaatuessaan ja sa vaikeita vammoja, joihin hän nyt menehtyi tajuihinsa tulematta.
Toinenkin kuuluisa rauhantekijä on kuollut, mahdollisesti mielipuolen romanialaisen naisen puukottamana: Taizén ekumeenisen "luostarin" veli Roger. Irish Timesin Breda O'Brien sanoi asiasta kaiken tarvittavan: Had Brother Roger survived the attack, I am certain he would have forgiven his assailant.
Mo Mowlam ei ollut mikään pyhimys, vaan ronski tavallinen ihminen, usein ärtyisä, väsynyt ja toisinaan taipuvainen poliittisiin virhearviointeihin. Mutta hänellä oli tavoite ja riittävästi pahaa sisua pyrkiä siihen sekä kylliksi itsekritiikkiä siivota omat jälkensä silloin kun erehdyksiä sattui. Aika monen nöyryytyksen ja munauksen jälkeen hän nosti itse itsensä ylös mudasta.
Mo Mowlam toipui aivokasvaimesta, mutta kärsi hoitojen jälkeen motoriikan ja tasapainoaistin häiriöistä. Kaksi viikkoa sitten hän satutti päänsä kaatuessaan ja sa vaikeita vammoja, joihin hän nyt menehtyi tajuihinsa tulematta.
Toinenkin kuuluisa rauhantekijä on kuollut, mahdollisesti mielipuolen romanialaisen naisen puukottamana: Taizén ekumeenisen "luostarin" veli Roger. Irish Timesin Breda O'Brien sanoi asiasta kaiken tarvittavan: Had Brother Roger survived the attack, I am certain he would have forgiven his assailant.
perjantai 19. elokuuta 2005
Sosiaalista elämää
Keskiviikkona kävimme Marian kanssa tapaamassa ystävääni neiti von Schweizer-Gesetziä (peitenimi), joka leipoo erinomaisia korvapuusteja. Valitettavasti hän asui hissittömän vanhan talon neljännessä kerroksessa, joten taisimme molemmat olla uuvuksissa raahauduttuamme sinne ullakolle kahteen kertaan - toisen kerran pyytämään portin avauskoodia, koska lähtiessämme se oli jo lukittu.
Torstaina menimme kuuntelemaan Åbo Akademin yhdenaikaisen venäjänlehtorin Zinaida Lindénin esitelmää uudesta (ruotsinkielisestä) romaanistaan, joka kertoo ilmeisen hulppealla absurdilla otteella venäläisen sumopainijan kohtaloista.
Nyt perjantaina jätin kauheana sovinistina Marian kotiin laittamaan ruokaa lähtiessäni Tommipommia tapaamaan, koska hän päättikin sitten pyrähtää erikseen täällä Turussa päättämässä Nuorten naisten fasistinen pahuus -kiertueensa. Sen kunniaksi pukeuduin NNFP-paitaani. Dublin-pubiin emme kylläkään menneet, vaan pariin muuhun kaljoittelemoon - Koulu-ravintolaan ja eräällä joenvarren kaljalaivalle. Join kohteliaisuudesta muutaman tuopin, kuten tapanani on tällaisissa tilanteissa. Auringonpaiste kuitenkin uuvutti minut siinä määrin, että tipuin sängynpohjalle heti kotiin päästyäni.
Torstaina menimme kuuntelemaan Åbo Akademin yhdenaikaisen venäjänlehtorin Zinaida Lindénin esitelmää uudesta (ruotsinkielisestä) romaanistaan, joka kertoo ilmeisen hulppealla absurdilla otteella venäläisen sumopainijan kohtaloista.
Nyt perjantaina jätin kauheana sovinistina Marian kotiin laittamaan ruokaa lähtiessäni Tommipommia tapaamaan, koska hän päättikin sitten pyrähtää erikseen täällä Turussa päättämässä Nuorten naisten fasistinen pahuus -kiertueensa. Sen kunniaksi pukeuduin NNFP-paitaani. Dublin-pubiin emme kylläkään menneet, vaan pariin muuhun kaljoittelemoon - Koulu-ravintolaan ja eräällä joenvarren kaljalaivalle. Join kohteliaisuudesta muutaman tuopin, kuten tapanani on tällaisissa tilanteissa. Auringonpaiste kuitenkin uuvutti minut siinä määrin, että tipuin sängynpohjalle heti kotiin päästyäni.
keskiviikko 17. elokuuta 2005
Vastaus Yhteiskuntakriittisen feministin taannoiseen ihmiskauppakirjoitukseen
"Itsensä myyminen ja huorien ostaminen ei ole meille naisille keino saada seksiä. Sitä kun saa ilmaiseksikin, ja takuulla kivemmissa tunnelmissa ihan spontaaneilta markkinoilta."
Niin niin. Naisille kyllä on tarjolla, ihan omana itsenään. Mies kulkee nöyryytyksestä nöyryytykseen, kyynistyksestä kyynistykseen, luopuu kaikista spesifeistä toiveistaan kumppanin suhteen, eikä sittenkään kelpaa. Lopulta sitten mennään huoriin. Ja koska kukaan ei halua pitää itseään halveksittavana hyväksikäyttäjänä ja huorallakävijänä, silloin romantisoidaan tämä prostituutiohomma ihan vain oman mielenterveyden ylläpitämiseksi.
Jos "yhteiskuntakriittinen feministi" (lue: sortaja- ja nöyryyttäjäeliitin äänitorvi, josta on makeeta stilisoida itsensä sorretuksi tai sellaisten esitaistelijaksi) ei kaikkien feministien tavoin olisi psykopaattisen empatiakyvytön, hänelle ei tarvitsisi selittää ylläolevaa.
"Kauppakirjoja ei tarvitse ensin allekirjoittaa. Hitto, että nuo miehet ovat niin byrokraattisia ja kaikenlaisiin kaavoihin kangistuneita..."
Kyse ei todellakaan ole miesten byrokratiasta, vaan siitä, että parisuhde- ja seksimarkkinat siellä kapakan tiskillä toimivat täysin naisten ehdoilla. Naiset valitsevat miehen, eivätkä todellakaan miehen "sisäisen kauneuden" tai muiden todellisten ansioiden perusteella, vaan ainoastaan sen, näyttääkö mies varakkaalta tai muuten kadehdittavalta, jotta hänen avullaan voi tehdä vaikutuksen niihin muihin jenginsä ämmiin. Miehen näkökulmasta se, mitä naiset pitävät "spontaanina pariutumisena", on prostituutiota, jossa mies joutuu kaupittelemaan itseään nirsoille, itseään käytännöllisesti katsoen kaikkia normaaleja ja epätäydellisiä miehiä parempina pitäville orjanostajille. Miehiä ei kapakan lihatiskin ääressä kohdella ihmisinä - se on naisten hallitsema maailma, ja naisten hallitsema maailma päihittää kylmyydessään ja kovuudessaan minkä tahansa patriarkaatin.
Kun se kiltti ja profeminismillä ravittu ja kasvatettu poika on kärsinyt tarpeeksi monta pettymystä siellä kapakassa, tarpeeksi monta kertaa kuullut naisilta kehotuksen "mene huoriin", niin mikä helvetin ihme on, että hän lopulta menee huoriin kostaakseen kollektiivisesti naissukupuolelle? Jos naiset eivät ole kohdelleet häntä ihmisenä, niin mikä helkutin velvollisuus hänellä on kohdella naisia ihmisinä?
"Kyllä seksinkin parhaita puolia on villi vapaus, eivät kalliit sopimusneuvottelut."
Niinhän se on. Naisille kapakat ja pariutumispaikat ovat sen villin vapauden tyyssijoja, joissa kaikki naiset villisti ja vapaasti piirittävät miesten korkeatasoisinta kymmenystä. Miehille ne ovat sopimusneuvottelupaikkoina paljon tylympiä ja kylmempiä kuin huoratalot konsanaan. Huora ottaa vain rahat, mutta kapakassa miehen on myytävä sielunsa, vaihdettava se kapakkamaskiin ja myyntimiestaitoihin.
Niin niin. Naisille kyllä on tarjolla, ihan omana itsenään. Mies kulkee nöyryytyksestä nöyryytykseen, kyynistyksestä kyynistykseen, luopuu kaikista spesifeistä toiveistaan kumppanin suhteen, eikä sittenkään kelpaa. Lopulta sitten mennään huoriin. Ja koska kukaan ei halua pitää itseään halveksittavana hyväksikäyttäjänä ja huorallakävijänä, silloin romantisoidaan tämä prostituutiohomma ihan vain oman mielenterveyden ylläpitämiseksi.
Jos "yhteiskuntakriittinen feministi" (lue: sortaja- ja nöyryyttäjäeliitin äänitorvi, josta on makeeta stilisoida itsensä sorretuksi tai sellaisten esitaistelijaksi) ei kaikkien feministien tavoin olisi psykopaattisen empatiakyvytön, hänelle ei tarvitsisi selittää ylläolevaa.
"Kauppakirjoja ei tarvitse ensin allekirjoittaa. Hitto, että nuo miehet ovat niin byrokraattisia ja kaikenlaisiin kaavoihin kangistuneita..."
Kyse ei todellakaan ole miesten byrokratiasta, vaan siitä, että parisuhde- ja seksimarkkinat siellä kapakan tiskillä toimivat täysin naisten ehdoilla. Naiset valitsevat miehen, eivätkä todellakaan miehen "sisäisen kauneuden" tai muiden todellisten ansioiden perusteella, vaan ainoastaan sen, näyttääkö mies varakkaalta tai muuten kadehdittavalta, jotta hänen avullaan voi tehdä vaikutuksen niihin muihin jenginsä ämmiin. Miehen näkökulmasta se, mitä naiset pitävät "spontaanina pariutumisena", on prostituutiota, jossa mies joutuu kaupittelemaan itseään nirsoille, itseään käytännöllisesti katsoen kaikkia normaaleja ja epätäydellisiä miehiä parempina pitäville orjanostajille. Miehiä ei kapakan lihatiskin ääressä kohdella ihmisinä - se on naisten hallitsema maailma, ja naisten hallitsema maailma päihittää kylmyydessään ja kovuudessaan minkä tahansa patriarkaatin.
Kun se kiltti ja profeminismillä ravittu ja kasvatettu poika on kärsinyt tarpeeksi monta pettymystä siellä kapakassa, tarpeeksi monta kertaa kuullut naisilta kehotuksen "mene huoriin", niin mikä helvetin ihme on, että hän lopulta menee huoriin kostaakseen kollektiivisesti naissukupuolelle? Jos naiset eivät ole kohdelleet häntä ihmisenä, niin mikä helkutin velvollisuus hänellä on kohdella naisia ihmisinä?
"Kyllä seksinkin parhaita puolia on villi vapaus, eivät kalliit sopimusneuvottelut."
Niinhän se on. Naisille kapakat ja pariutumispaikat ovat sen villin vapauden tyyssijoja, joissa kaikki naiset villisti ja vapaasti piirittävät miesten korkeatasoisinta kymmenystä. Miehille ne ovat sopimusneuvottelupaikkoina paljon tylympiä ja kylmempiä kuin huoratalot konsanaan. Huora ottaa vain rahat, mutta kapakassa miehen on myytävä sielunsa, vaihdettava se kapakkamaskiin ja myyntimiestaitoihin.
tiistai 16. elokuuta 2005
Homokuutonen
Erehdyin Visukinttu-Jarkon blogiin lukemaan hänen mielipuolisen hauskat muistonsa siitä, kun hän desinfioi kiveksiään Neo-Amiseptillä. Siinä sivussa tuli pantua merkille myös hänen maanantaikuutosensa, joka käsittelee homoseksuaalisuutta.
1. Kuinka monta homoseksuaalia tunnen?
Tunnustautuneita homoseksuaaleja miehiä tiedän yhden, se on se vaaleatukkainen korvarengaskaveri joka yhteen aikaan palveli eräässä suosikkikahvilassani. Kun Novinha haastoi minut oikeuteen rakastumisesta, kerroin tälle kaverille tapauksesta ja sanoin: "Näin käy heteroille." "Se on teille ihan oikein", hän vastasi ja nauroimme yhdessä äijämäisesti höröttäen.
Läheiseen ystäväpiiriini kuuluu, tai kuului, myös muuan lesbopainotteinen bi-tyttö, josta pidin kovasti (siis ihmisenä, henkilönä ja ystävänä) ja jonka kanssa meillä oli jonkinasteisia ryhmäseksisuunnitelmia sisältänyttä vispilänkauppaa. Homma jäi pelkän fantasian asteelle, emmekä juuri ole olleet yhteydessä sen jälkeen. Olin ollut häneen jollain tavalla tai jossain määrin rakastunut, eikä hän varmaan halunnut horjuttaa nykyistä suhdettani herättämällä minussa voimakkaita tunteita kirjeenvaihtoa ylläpitämällä. Suhteen alkuvaiheessa pelko oli varmaan aiheellinenkin, nyt minua ei juurikaan enää kiinnosta kukaan muu nainen kuin Maria.
2. Olenko ikinä ajatellut, että homous voisi olla minulle hyvä ratkaisu?
Olen monta monituista kertaa ollut kateellinen homoille, koska nämä eivät joudu olemaan tekemisissä psykonarttujen kanssa. Valitettavasti toisen miehen sukuelimien rämpyttäminen tai imeskely ei oikein huvita, kun olen jokseenkin paatunut hetero enkä ole kokenut seksuaaliseksi luokiteltavaa vetoa mieshenkilöihin kahdeksannen ikävuoteni jälkeen (pikkupoikana olin ihastunut pitkätukkaiseen luokkani poikaan tavalla, joka kai on luokiteltava jossain mielessä seksuaaliseksi). Jos ne ryhmäseksisuunnitelmat olisivat toteutuneet, olisin ehkä voinut orgiatilanteessa kohteliaisuudesta suostua masturboimaan toisen miehen penistä kädelläni, sillä ehdolla, että kyseinen mies olisi ollut varmasti biseksuaali ja halukas moiseen (ts. ei hetero, joka homofobioissaan tappaa). Mutta kuten sanottu, ne jutut jäivät teoreettisen uhoamisen asteelle.
3. Milloin viimeksi joku samaa sukupuolta oleva on yrittänyt lähestyä minua?
On siitä varmaan jo yli kymmenen vuotta. Nuorena miehenä näitä ehdotuksia tuli jonkin verran, ja torjuin ne yleensä kohteliaasti, ilmaisinpa joskus myötätuntoni ja solidaarisuuteni miesveljen tilannetta kohtaan - olinhan itse saanut niin paljon torjuntoja nuorilta naisilta. Pidän tätä kuitenkin yllättävänä, koska olen aina ollut resupekka ja karvaturpa, joka ei ole aktiivisesti yrittänyt miellyttää ainakaan miehistä silmää.
4. Kiihotunko ajatellessani näkeväni kaksi naista keskenään hommissa?
Eiköhän porno ole opettanut kaikki pojat siitä kiihottumaan. Toinen juttu sitten on, onko se oikeasti tuntunut minusta kiihottavalta ennen kuin olen nähnyt sillä mässäilevää pornoa.
5. Mihin homoseksuaalien parien oikeudet pitäisi mielestäni vetää?
No jaa, adoption olisin valmis sallimaan vain homoseksuaalisille naispareille, koska ajattelen sovinnaisena ja vanhoillisena sovinistina, että lasten kasvattaminen on pohjimmiltaan enemmän naisten hommaa ja että kaksi äijää ei siihen pysty.
6. Ketä julkisuuden henkilöä haluaisin epäillä piilohomoksi?
Minulla on juuri näkemäni juorulehden kannen jälkeen niin saakelinmoinen Tony Halme -vitutusvaihe päällä, että haluaisin silkkaa ilkeyttäni Tonyn paljastuvan homoksi. Se helvetin homofobiashow, jota mies vetää, on omiaan herättämään tietynlaisia epäilyksiä. Jos miehelle on noin helvetin tärkeää julistaa heterouttaan kaduilla ja aitovierillä ja tiedä vaikka synagoogissakin, niin onko sillä kovinkaan puhtaita jauhoja pussissaan? (Takarivin Kähönen ja Jolpero sanovat tässä kohtaa: "Kivespussissaan!" "Ö-hö-höy-höy-öy-höy-höh-höh-höö!")
1. Kuinka monta homoseksuaalia tunnen?
Tunnustautuneita homoseksuaaleja miehiä tiedän yhden, se on se vaaleatukkainen korvarengaskaveri joka yhteen aikaan palveli eräässä suosikkikahvilassani. Kun Novinha haastoi minut oikeuteen rakastumisesta, kerroin tälle kaverille tapauksesta ja sanoin: "Näin käy heteroille." "Se on teille ihan oikein", hän vastasi ja nauroimme yhdessä äijämäisesti höröttäen.
Läheiseen ystäväpiiriini kuuluu, tai kuului, myös muuan lesbopainotteinen bi-tyttö, josta pidin kovasti (siis ihmisenä, henkilönä ja ystävänä) ja jonka kanssa meillä oli jonkinasteisia ryhmäseksisuunnitelmia sisältänyttä vispilänkauppaa. Homma jäi pelkän fantasian asteelle, emmekä juuri ole olleet yhteydessä sen jälkeen. Olin ollut häneen jollain tavalla tai jossain määrin rakastunut, eikä hän varmaan halunnut horjuttaa nykyistä suhdettani herättämällä minussa voimakkaita tunteita kirjeenvaihtoa ylläpitämällä. Suhteen alkuvaiheessa pelko oli varmaan aiheellinenkin, nyt minua ei juurikaan enää kiinnosta kukaan muu nainen kuin Maria.
2. Olenko ikinä ajatellut, että homous voisi olla minulle hyvä ratkaisu?
Olen monta monituista kertaa ollut kateellinen homoille, koska nämä eivät joudu olemaan tekemisissä psykonarttujen kanssa. Valitettavasti toisen miehen sukuelimien rämpyttäminen tai imeskely ei oikein huvita, kun olen jokseenkin paatunut hetero enkä ole kokenut seksuaaliseksi luokiteltavaa vetoa mieshenkilöihin kahdeksannen ikävuoteni jälkeen (pikkupoikana olin ihastunut pitkätukkaiseen luokkani poikaan tavalla, joka kai on luokiteltava jossain mielessä seksuaaliseksi). Jos ne ryhmäseksisuunnitelmat olisivat toteutuneet, olisin ehkä voinut orgiatilanteessa kohteliaisuudesta suostua masturboimaan toisen miehen penistä kädelläni, sillä ehdolla, että kyseinen mies olisi ollut varmasti biseksuaali ja halukas moiseen (ts. ei hetero, joka homofobioissaan tappaa). Mutta kuten sanottu, ne jutut jäivät teoreettisen uhoamisen asteelle.
3. Milloin viimeksi joku samaa sukupuolta oleva on yrittänyt lähestyä minua?
On siitä varmaan jo yli kymmenen vuotta. Nuorena miehenä näitä ehdotuksia tuli jonkin verran, ja torjuin ne yleensä kohteliaasti, ilmaisinpa joskus myötätuntoni ja solidaarisuuteni miesveljen tilannetta kohtaan - olinhan itse saanut niin paljon torjuntoja nuorilta naisilta. Pidän tätä kuitenkin yllättävänä, koska olen aina ollut resupekka ja karvaturpa, joka ei ole aktiivisesti yrittänyt miellyttää ainakaan miehistä silmää.
4. Kiihotunko ajatellessani näkeväni kaksi naista keskenään hommissa?
Eiköhän porno ole opettanut kaikki pojat siitä kiihottumaan. Toinen juttu sitten on, onko se oikeasti tuntunut minusta kiihottavalta ennen kuin olen nähnyt sillä mässäilevää pornoa.
5. Mihin homoseksuaalien parien oikeudet pitäisi mielestäni vetää?
No jaa, adoption olisin valmis sallimaan vain homoseksuaalisille naispareille, koska ajattelen sovinnaisena ja vanhoillisena sovinistina, että lasten kasvattaminen on pohjimmiltaan enemmän naisten hommaa ja että kaksi äijää ei siihen pysty.
6. Ketä julkisuuden henkilöä haluaisin epäillä piilohomoksi?
Minulla on juuri näkemäni juorulehden kannen jälkeen niin saakelinmoinen Tony Halme -vitutusvaihe päällä, että haluaisin silkkaa ilkeyttäni Tonyn paljastuvan homoksi. Se helvetin homofobiashow, jota mies vetää, on omiaan herättämään tietynlaisia epäilyksiä. Jos miehelle on noin helvetin tärkeää julistaa heterouttaan kaduilla ja aitovierillä ja tiedä vaikka synagoogissakin, niin onko sillä kovinkaan puhtaita jauhoja pussissaan? (Takarivin Kähönen ja Jolpero sanovat tässä kohtaa: "Kivespussissaan!" "Ö-hö-höy-höy-öy-höy-höh-höh-höö!")
"Viisi tytärtäni"
Maalainen kirjoitti blogissaan ylistävästi Liisamaija Laaksosen ympärille rakennetusta pateettista televisionäytelmästä "Viisi tytärtäni". Minä en vaivautunut katsomaan koko näytelmää: olen nähnyt sen (katsoimme sen yhdessä oman äitini kanssa) silloin kun se esitettiin ensimmäistä kertaa, eikä se napannut silloin; tuskin se tässä välillä on yhtään parantunut. Näytelmä kuvaa öyhöttävän työläisjuopon katkeraa vaimoa, joka koettaa hoitaa viittä tytärtä ihmisiksi miehen ryypättyä maksansa mäkeen ja henkensä maalle. Tyttärillä on omat ongelmansa, yksi juoksee penisten perässä kunnes tekee itsestään yksinhuoltajan, toinen kuolee aivokasvaimeen ja kolmas tulee hulluksi. Hullun siskon huoltokysymys sitten tuokin tyttäret äidin luokse muistelemaan perhehelvettiään.
Näytelmässä oli se perusvika, että - kuten Yiltzhoucan arvostelija sanoi - perheen ongelmat oli haettu "valintatalosta", ja tämä moite osui mielestäni naulan kantaan. Kaikki kliseet juoposta ja väkivaltaisesta isästä syyllistävään marttyyriäitiin olivat tarjolla. Kun joukkoon sitten vielä heitettiin aivokasvaimeen menehtyvä tytär, oltiinkin jo vanhan kunnon Älywapaan Palokunnan "Riepu-Petteri ja Kura-Eero" -sketsissä, eli kurjuudelle oli pakko nauraa sillä tavalla kuin Aleksandr Solzhenitsynin tutkintovankitoverin oli pakko nauraa viidentoista vuoden vankeustuomiolle, jonka hän oli saanut rangaistukseksi ei-mistään.
Tällaiset konventionaalisen "ongelmaperheen" kliseetä uusintavat kulttuurituotteet pistävät vihaksi sen takia, että - kuten Tolstoi, Lev Nikolajevitsh, sanoi ja viisaasti sanoikin - kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Ja kuten olen omakohtaisesti joutunut kokemaan, onnettoman perheen onnettomuus johtuu nopeiden muutosten nyky-yhteiskunnassa usein siitä, että ne onnellisen perheen valmistusohjeet, jotka perheen perustajat ovat alkujaan saaneet, ovat vanhentuneet tai - mikä pahempaa - vanhenevat vähitellen perheen eläessä, kunnes onnellisena ja tasapainoisena aloittanut perhe huomaa olevansa keskellä kurimusta tietämättä, miten, missä vaiheessa ja missä välissä hyvä elämä meni pilalle.
Näin kävi minun perheessäni. Kaikkein varhaisin lapsuuteni oli oikeasti onnellinen ja idyllinen, ja minua varjeltiin tehokkaasti ahdistavilta ja epätoivoa herättäviltä asioilta. Uskonnon rooli elämässäni oli muuten hyvin yksiselitteisesti myönteinen ja rauhoittava, ja isoisäni oli tunnetusti erittäin hyvä ja rakentava miehen ja Jumalan malli. Varhaisvuosieni kielteisin hahmo oli Aino-täti, kotityranni, joka kutsui itsensä kylään viikkokausiksi ja "kasvatti" minua omien, mielivaltaisten ja sisäisesti epäjohdonmukaisten kriteeriensä mukaan. Lisäksi isoäidissä alkoi jo tuolloin ilmetä niitä lempeän totalitarismin piirteitä, jotka hänen vanhuudenhöpertyessään ensimmäisinä yliopistovuosinani kasvoivat absurdeihin mittoihin ja aika pitkälti pilasivat minulta sekä yläasteen että lukion kasvumahdollisuuksina.
Ongelmaperheeksi liu'utaan, usein yrittämällä tehdä kaikki oikein. Kaikki tekevät parhaansa, kunnes tyrmistyksekseen huomaavat, että - lainatakseni äidin kitkerää sanontatapaa - sinun parhaasi on liian huono. Viinanjuonti, tytärten seksuaalinen holtittomuus ym. ei ole "ongelma", vaan varsinaisen ongelman myöhäisseuraus, joka itse ongelmallisuuden sisältä päin kokevien kannalta tuntuu täysin sekundääriseltä ja epäoleelliselta. "Ongelma" on käsittämätön vyyhti, jonka vankeja kaikki ovat ja josta kaikki ovat tietoisia, mutta jota on täysin mahdotonta pukea sanoiksi, koska ei tiedä, mistä päästä aloittaisi. Kaikki yritykset saada asiaa selvitettyä ulkopuolisille romahtavat kasaan, koska kielestä ei yksinkertaisesti löydy sanoja. Silloin kun löytyy - "alkoholiongelma", "mielisairaus" - ne tuntuvat menevän pääpointista kaukaa ohi ja keskittyvän liikaa sivuseikkoihin, seurauksiin syiden ja kehityskulkujen asemesta.
Isosiskoni huomautti joskus purevasti, että jos joku kysyy, miksi meidän perheemme on niin omituinen, täytyy vastata - tai aloittaa siitä - että kaikki johtuu toisen maailmansodan lopputuloksesta. Koska Hitler hävisi sodan, pääaineenaan saksaa opiskellut äitini ei saanut opettajanvirkoja, vaan joutui kiertämään sijaisuudesta sijaisuuteen pitkin maailmaa. Tällöin isovanhemmat saivat keskeisen roolin lasten kasvatuksessa ja tekivät minusta kävelevän kolmekymmenluvun ulkomuseon, joka on nykyajassa kuin kotiajastaan karannut kuriositeetti; veljestäni, joka muutti äidin mukana, tuli vaeltajaluonne, joka ei taida uskoa kodin olemassaoloon käsitteenäkään; eikä isosiskonkaan elämä ole aivan sovinnaisia latuja myöten tainnut mennä. Päälle päätteeksi perheemme ongelmallisuuteen kuului alkoholiongelman sijasta lähinnä raittiusongelma. Nuorena olin kateellinen niille, joiden vanhempien tai perheen ongelmalliset piirteet olivat kiteytettävissä yksinkertaiseen ja selkeään sanaan alkoholismi. Alkoholin juominen oli normaalia, raittius aiheutti sosiaalista eristymistä, markkina-arvon laskua, sulki pimpat nuoren pojan innokkaan peniksen edestä. Alkoholismista kärsivät vanhemmat olivat normaaleja, terveitä vanhempia - tai ainakin heillä oli tauti, jolla oli nimi, numero, luokitus lääkärin isossa kirjassa ja siten se oli ainakin teoriassa parannettavissa. Heidän lapsillaan oli tukiryhmiä, kohtalotovereita ja ymmärtäjiä. Mutta minun kohtalotoverini olivat kaikki oman perheen sisällä, tukiryhmää ei ollut, ja mitä sitten ongelman julkiseen hoitoon tulee, menkääpä selittämään sosiaalitädille ongelmanne olevan siinä, että Hitler hävisi sodan. Tai siinä, ettei teillä ole normaalia ja tervettä isää, joka ryyppäisi ja hakkaisi.
Näytelmässä oli se perusvika, että - kuten Yiltzhoucan arvostelija sanoi - perheen ongelmat oli haettu "valintatalosta", ja tämä moite osui mielestäni naulan kantaan. Kaikki kliseet juoposta ja väkivaltaisesta isästä syyllistävään marttyyriäitiin olivat tarjolla. Kun joukkoon sitten vielä heitettiin aivokasvaimeen menehtyvä tytär, oltiinkin jo vanhan kunnon Älywapaan Palokunnan "Riepu-Petteri ja Kura-Eero" -sketsissä, eli kurjuudelle oli pakko nauraa sillä tavalla kuin Aleksandr Solzhenitsynin tutkintovankitoverin oli pakko nauraa viidentoista vuoden vankeustuomiolle, jonka hän oli saanut rangaistukseksi ei-mistään.
Tällaiset konventionaalisen "ongelmaperheen" kliseetä uusintavat kulttuurituotteet pistävät vihaksi sen takia, että - kuten Tolstoi, Lev Nikolajevitsh, sanoi ja viisaasti sanoikin - kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Ja kuten olen omakohtaisesti joutunut kokemaan, onnettoman perheen onnettomuus johtuu nopeiden muutosten nyky-yhteiskunnassa usein siitä, että ne onnellisen perheen valmistusohjeet, jotka perheen perustajat ovat alkujaan saaneet, ovat vanhentuneet tai - mikä pahempaa - vanhenevat vähitellen perheen eläessä, kunnes onnellisena ja tasapainoisena aloittanut perhe huomaa olevansa keskellä kurimusta tietämättä, miten, missä vaiheessa ja missä välissä hyvä elämä meni pilalle.
Näin kävi minun perheessäni. Kaikkein varhaisin lapsuuteni oli oikeasti onnellinen ja idyllinen, ja minua varjeltiin tehokkaasti ahdistavilta ja epätoivoa herättäviltä asioilta. Uskonnon rooli elämässäni oli muuten hyvin yksiselitteisesti myönteinen ja rauhoittava, ja isoisäni oli tunnetusti erittäin hyvä ja rakentava miehen ja Jumalan malli. Varhaisvuosieni kielteisin hahmo oli Aino-täti, kotityranni, joka kutsui itsensä kylään viikkokausiksi ja "kasvatti" minua omien, mielivaltaisten ja sisäisesti epäjohdonmukaisten kriteeriensä mukaan. Lisäksi isoäidissä alkoi jo tuolloin ilmetä niitä lempeän totalitarismin piirteitä, jotka hänen vanhuudenhöpertyessään ensimmäisinä yliopistovuosinani kasvoivat absurdeihin mittoihin ja aika pitkälti pilasivat minulta sekä yläasteen että lukion kasvumahdollisuuksina.
Ongelmaperheeksi liu'utaan, usein yrittämällä tehdä kaikki oikein. Kaikki tekevät parhaansa, kunnes tyrmistyksekseen huomaavat, että - lainatakseni äidin kitkerää sanontatapaa - sinun parhaasi on liian huono. Viinanjuonti, tytärten seksuaalinen holtittomuus ym. ei ole "ongelma", vaan varsinaisen ongelman myöhäisseuraus, joka itse ongelmallisuuden sisältä päin kokevien kannalta tuntuu täysin sekundääriseltä ja epäoleelliselta. "Ongelma" on käsittämätön vyyhti, jonka vankeja kaikki ovat ja josta kaikki ovat tietoisia, mutta jota on täysin mahdotonta pukea sanoiksi, koska ei tiedä, mistä päästä aloittaisi. Kaikki yritykset saada asiaa selvitettyä ulkopuolisille romahtavat kasaan, koska kielestä ei yksinkertaisesti löydy sanoja. Silloin kun löytyy - "alkoholiongelma", "mielisairaus" - ne tuntuvat menevän pääpointista kaukaa ohi ja keskittyvän liikaa sivuseikkoihin, seurauksiin syiden ja kehityskulkujen asemesta.
Isosiskoni huomautti joskus purevasti, että jos joku kysyy, miksi meidän perheemme on niin omituinen, täytyy vastata - tai aloittaa siitä - että kaikki johtuu toisen maailmansodan lopputuloksesta. Koska Hitler hävisi sodan, pääaineenaan saksaa opiskellut äitini ei saanut opettajanvirkoja, vaan joutui kiertämään sijaisuudesta sijaisuuteen pitkin maailmaa. Tällöin isovanhemmat saivat keskeisen roolin lasten kasvatuksessa ja tekivät minusta kävelevän kolmekymmenluvun ulkomuseon, joka on nykyajassa kuin kotiajastaan karannut kuriositeetti; veljestäni, joka muutti äidin mukana, tuli vaeltajaluonne, joka ei taida uskoa kodin olemassaoloon käsitteenäkään; eikä isosiskonkaan elämä ole aivan sovinnaisia latuja myöten tainnut mennä. Päälle päätteeksi perheemme ongelmallisuuteen kuului alkoholiongelman sijasta lähinnä raittiusongelma. Nuorena olin kateellinen niille, joiden vanhempien tai perheen ongelmalliset piirteet olivat kiteytettävissä yksinkertaiseen ja selkeään sanaan alkoholismi. Alkoholin juominen oli normaalia, raittius aiheutti sosiaalista eristymistä, markkina-arvon laskua, sulki pimpat nuoren pojan innokkaan peniksen edestä. Alkoholismista kärsivät vanhemmat olivat normaaleja, terveitä vanhempia - tai ainakin heillä oli tauti, jolla oli nimi, numero, luokitus lääkärin isossa kirjassa ja siten se oli ainakin teoriassa parannettavissa. Heidän lapsillaan oli tukiryhmiä, kohtalotovereita ja ymmärtäjiä. Mutta minun kohtalotoverini olivat kaikki oman perheen sisällä, tukiryhmää ei ollut, ja mitä sitten ongelman julkiseen hoitoon tulee, menkääpä selittämään sosiaalitädille ongelmanne olevan siinä, että Hitler hävisi sodan. Tai siinä, ettei teillä ole normaalia ja tervettä isää, joka ryyppäisi ja hakkaisi.
sunnuntai 14. elokuuta 2005
Mies raiskaa taas ja Birdy synnyttää ja hoivaa
Ihmissusiblogin Henry antoi linkin australialaiseen lehteen, ilmeisesti valtavirtaviestimeen, jossa paikallinen Eva Lundgren nimeltään Mary Anne Layden julistaa miesten pahuutta ja pornon hirveyttä. Layden esittää muun muassa seuraavat väitteet:
- Pornossa väitetään, että kaikki miehet käyvät huorissa, että huorissa käynti on normaalia, että naiset pitävät väkivallan ja seksin yhdistämisestä ja että lapset nauttivat seksistä aikuisten kanssa.
- Pornon saatavuus lisää prostituution tarvetta.
- Ainoastaan lapsina raiskatut, kodittomat tai narkomanisoituneet naiset alentuvat prostituutioon. Australiassa ei ole riittävästi tällaisia reppananaisia tyydyttämään miesten kyltymätöntä ja kasvavaa huoranhimoa, joten ulkomailta on pakko tuoda lisää.
- Pornon käyttäjät raiskaavat todennäköisemmin ja pornoa pitää koko ajan saada enemmän. Kyseessä on noidankehä.
- Uskonnollinen herätys (!) voi parantaa pornoriippuvuudesta, mutta ehkäisy on parempi vaihtoehto kuin parantaminen (ts. jo altistuneet miehet ovat implisiittisesti pysyvästi pilalla).
- Pornoaddiktit menettävät todennäköisesti puolisonsa, heidän taloudellinen tilanteensa kärsii ja monet lentävät pihalle töistään.
Kaikki nämä meemit olemme kuulleet jo aikaisemmin - itse asiassa tätä samaa laulua hoilasivat femakot jo 70-80-luvulla. Tämä siis pantakoon muistiin siltä varalta, että joku femakko taas alkaa kysyä, kuka feministi muka on mennyt sanomaan jotain tällaista. Vaikka Layden ei feministien mielestä varmastikaan ole mikään oikea feministi - tuo viittaus uskonnollisen herätyksen parantavasta vaikutuksesta ei suorastaan viittaa kovin hienostuneeseen ja intellektuaaliseen feministiseen ideologiaan - suurin osa tästä ajatusromusta on ehtinyt levitä myös feminististen antipornokampanjojen puitteissa, ja jos feministit eivät olisi järkiään niin epärehellistä ja yhteiskuntavastuutonta porukkaa kuin ovat, he ottaisivat edes asiakseen kiistää tämän potaskan julkisesti ja esittää nyansoidumpia käsityksiä pornosta. (Tosin feminismi on nykyisellään jo rappeutunut sellaiseksi itseensä viittaavan paskapuheen rämeeksi, että ne "nyansoidummat käsitykset" tarkoittanevat käytännössä tavanomaista kiertelyä, kaartelua ja sivistyssanaviidakkoa, jolla esitetään tarkalleen sama asia hyvänä ja tavoiteltavana, jos nainen tekee sen, ja pahana ja hirveänä ja epäinhimillisenä, jos mies tekee sen.)
Sitä paitsi tunnustautuneiden feministien ja feministiliikkeen keskuudessa huomattavasti tuota hullummatkin väitteet ovat suhteellisen tavallisia. Tunnetusti ruotsalais-norjalainen naistutkimusprofessori Eva Lundgren esittää täysin vakavissaan, että Ruotsissa on päättäjä- ja vallanpitäjämiesten salaliitto, joka raiskaa ja syö noitasapateissaan laumoittain lapsia. Tunnetusti ruotsalaiset feministit ovat kieltäytyneet ottamasta etäisyyttä Lundgrenin selvästi mielisairaista fantasioista. Tunnetusti nämä fantasiat televisio-ohjelmassaan paljastanut naistoimittaja joutui feministien solvaus- ja tappouhkauskampanjojen kohteeksi. Feministit puolustavat omiensa mielisairaimpiakin harhoja.
Minähän en ole pornon asiantuntija, mutta antakaapa minun nyt sanoa mielipiteeni niistä väitteistä, jotka Layden on esittänyt:
"Pornossa väitetään, että kaikki miehet käyvät huorissa."
- Pornossa väitetään, että heteroseksuaalisilla miehillä on sukupuolisuhteita naisiin. Pornossa väitetään, että huorissa käynti on yksi mahdollinen tapa tyydyttää miehen seksuaaliset halut, mutta se ei ole keskeinen. Nähdäkseni sitoutumattomien nuorten ihmisten himokas promiskuiteetti, ryhmäseksikokeilut ym. on huomattavasti keskeisemmässä osassa pornossa kuin prostituoidulla asioiminen. Nuoren rakkauden - tai nuorten ihmisten seksin - ylistäminen on yhtä oleellinen osa pornoa kuin muutakin romanttista viihdettä. Käytän sanaa "romanttinen" tässä myös eksaktina kirjallisuudenhistoriallisena terminä. Jos valtavirtapornolla on jokin ideologia, se on paljon lähempänä romanttista kuin mitään miessovinistista ideologiaa (ja veikkaanpa, että käymälä-Sven on tästä asiasta kanssani samaa mieltä).
"Pornossa väitetään, että huorissa käyminen on normaalia."
- Pornossa nähdäkseni väitetään, että huorissa käyvällä miehellä on syynsä käydä huorissa, syyt, joita miesten keskeisen solidaarisuuden nimissä on moralisoimatta kunnioitettava. Prostituoituja koskeva "kuluttajavalistus" ja sukupuolitauteihin ja ryyppäämiseen liittyvistä vaaroista varoittelu on merkittävässä osassa ainakin suomalaisissa pornojulkaisuissa, mutta nähdäkseni lehtien ostajat haluavat ennen muuta nähdä alastomia kauniita naisia sukupuoliyhdynnässä sekä mahdollisesti lukea rankkoja tarinoita, joissa jokin yleinen fantasia (ryhmäseksi, vieraissa käynti, tuntemattoman kanssa rakastelu ym.) kuvataan toteutumassa. "Kuppasista huorista" kirjoitteleminen vie turhaan sivu- ja palstatilaa tältä pääasialta.
Itse asiassa sen jälkeen, miten moni feministiksi tunnustautuva nainen on minuakin kehotellut käymään huorissa (tai ihmeissään kysynyt, miksen mene huoriin), pistää todella vihaksi kuulla tuollaisia väitteitä, että prostituutiota ylläpitävät ja hyväksyvät asenteet olisivat lähtöisin miehistä ja/tai/eli pornosta. Huomattavalta osaltaan niiden asenteiden uusintamiseen osallistuvat naiset ja vieläpä itseään hyvinkin edistyksellisinä ja feministisinä pitävät naiset. Naisasiaväki on kuitenkin niin täydellisen sokea oman sukupuolensa tosiasiallisille asenteille ja niin kyvytön minkään yhteiskuntavastuun ottamiseen, että tästä on aivan turha yrittääkään puhua heikäläisille - vastassa on vain kuorossa kliseitä messuava borgiyhteisö lasittunut katse silmissään.
"Pornossa väitetään, että naiset pitävät väkivallan ja seksin yhdistämisestä."
- Minulla ei itse asiassa ole minkäänlaista mielikuvaa sellaisesta pornografisesta tuotteesta, jossa yksiselitteisesti olisi esitetty raiskaamista kiihottavana. Nähdäkseni sellainen tavara kuuluu selvästi valtavirtapornon ulkopuolelle - itse asiassa miehiä alistavat valtiattaret ovat selvästi lähempänä valtavirtaa. Väkivaltaisesta seksistä nauttivia tai haaveilevia naisia olen tuntenut IRL-ystävä- ja tuttavapiirissäni enemmän kuin pornon maailmassa.
"Pornossa väitetään, että lapset nauttivat seksistä aikuisten kanssa."
- Selvästi lapseksi tunnistettavat alaikäiset eivät kuulu nykyajan valtavirtapornoon, jossa mässäillään siinä määrin isoilla rinnoilla ja muilla selvästi täysi-ikäisen naisen sekundäärisillä seksuaalituntomerkeillä, että lapsiporno olisi aikamoinen poikkeama yleisestä tendenssistä. Nähdäkseni valtavirtaporno on jo kauan ottanut selkeää hajurakoa lapsipornoon sekä asenteen että kuvakielen osalta.
"Pornon saatavuus lisää prostituution tarvetta."
- Sikäli kuin tiedän, prostituutio oli paljon näkyvämpää ja levinneempää vanhoina hyvinä kristillisinä aikoina, kun pornoa ei ollut vapaasti saatavissa. Ainakaan Suomessa prostituutio ei 1990-luvulla lisääntynyt räjähdysmäisesti sen takia, että porno yhtäkkiä tuli helpommin saataville, vaan siksi, että rajat itään aukenivat, tarjonta lisääntyi ja heräteostokset mahdollistuivat katuprostituution ilmaantumisen myötä.
"Ainoastaan lapsena raiskatut, narkomaanit ja muut reppananaiset alentuvat prostituutioon."
- Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa: prostituutioon voidaan ajautua mallibisneksen ja ravintolaseksisuhteiden kautta, lisäksi korkeissa sosiaaliluokissa on nykyäänkin täysin prostituoidun luonteisesti ylläpidettyjä rikkaiden poikien ja miesten "tyttöystäviä", joita kuitenkaan ei saa prostituoiduksi sanoa. Vaikka syrjäytynyt reppanahuora varmasti on olemassa tyyppinä, merkittävä osa prostituoiduista on varsin hyvin oman elämänsä ohjaksissa eikä kaipaa säälittelyä. Prostituoitu ei ole mikään viemäreissä elävä kaksipäinen hirviö, vaan varsin lähellä Maija Meikäläistä.
Sekä tunnustautuneet feministit että monet Maija Meikäläiset suhtautuvat kuitenkin prostituoituihin epäinhimillistävällä halveksunnalla, johon kaikkien prostituoitujen leimaaminen reppanoiksi - "huoriksi" - kuuluu oleellisena osana. Ilmeisesti kyseessä on neuroottinen pyrkimys sulkea tietyt käyttäytymismallit ideologisesti määritellyn "naiseuden" käsitteen ulkopuolelle. Suoraan sanoen: minulle ainakin syntyy sellainen mielikuva, että näillä neuroottisilla naisilla on henkilökohtaisia ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa ja että prostituoitu edustaa heille jotain sellaista piirrettä heidän seksuaalisuudessaan, tai naisen seksuaalisuudessa ylipäätään, jonka he yrittävät torjua mielestään.
"Pornon käyttäjät raiskaavat enemmän ja pornoa pitää koko ajan saada enemmän ja rankempaa. Kyseessä on noidankehä."
"Ehkäisy on parempi kuin parantaminen" - lue: jos pornoa jo on menty tiirailemaan, tauti on kuolemaksi.
- Juuri tämäntyyppiset väitteet pornoriippuvuuden väistämättömyydestä ja parantumattomuudesta ovat se kaikkein kovin ja myrkyllisin kivi, jonka kavala feministiäitipuoli voi nuoren ja epävarman murrosikäisen Kullervonsa leipään leipoa. Kuten Sisäinen pornostara taannoin sanoi - ja ainakin tässä olen samalla kannalla hänen kanssaan - nuorelle pojalle kuuluu nuoren pojan kokoinen vastuu, eikä hänen mielenterveytensä yksinkertaisesti kestä aikuisen miehen vastuuta. Tai ehkä suomalaisen miehen tunnettu pahoinvointi johtuu siitä, että hänen geneeriseen kohtaloonsa kuuluu juuri sellaisen vastuun kantaminen kolmetoistiaasta saakka.
Oma mielipiteeni on nykyään, että pornon käyttö voidaan pitää kohtuullisissa rajoissa ja että nuorukaisen pornointo voi jäädä ja todennäköisesti usein jääkin kun tyttöystävä ilmaantuu kuvioihin. Pornoon on myös täysin mahdollista kyllästyä ja tympääntyä, eivätkä kaikki miehetkään oikeasti pidä koko tavarasta (veikkaan, ettei se minuakaan kiihottaisi eikä edes 15-vuotiaana olisi kiihottanut, jos olisin ensin kokenut ensimmäiset yhdyntäni ja sitten vasta nähnyt ensimmäiset pornovideoni). Mutta jos aikuiset ihmiset levittelevät tällaisia ajatuksia pornon absoluuttisesta, peruuttamattomasta ja tuhoavasta vahingollisuudesta täysin holtittomasti, seuraus on, että joku herkkä ja ylikiltti ja vähän uskovaisuudenkin pilaama nuorukainen itse luulee yhden hikisen pokefilkan nähtyään olevansa parantumaton addikti ja raiskaaja, puhumattakaan siitä, että se herkkä ja ylikiltti ja vähän uskovaisuudenkin pilaama neitokainen, josta muuten voisi tulla hyvä ja ymmärtäväinen kumppani tälle pojalle ja jonka rakkaus saisi hänet unohtamaan pornon siinä paikassa, torjuu hänet peruuttamattomasti turmeltuneena rappiomiehenä ja hekumoitsijana heti kuultuaan hänen syyllistyneen moiseen syntiin.
Summa summarum: Pornoa saa minun puolestani vastustaa oikeilla ja hyvillä syillä. Jos joku ehdottaisi pornokieltolakia, en minä sitäkään automaattisesti torjuisi, ainakaan jos se koskisi vain kuvia ja jos olisi tarkasti huolehdittu siitä, ettei sen varjolla kielletä terveys- ja sukupuolivalistusta. Mutta Laydenin kaltaisten "pornovalistajien" levittämät ilmiselvät valheet ovat ainakin nuorille pojille vahingollisempia kuin itse porno ja voivat itse asiassa lisätä juuri kilteimpien teinipoikien alttiutta kouristuksenomaiselle, itsesyytösten täyteiselle pornoaddiktiolle. Selvä valehtelu ei auta tätäkään asiaa.
- Pornossa väitetään, että kaikki miehet käyvät huorissa, että huorissa käynti on normaalia, että naiset pitävät väkivallan ja seksin yhdistämisestä ja että lapset nauttivat seksistä aikuisten kanssa.
- Pornon saatavuus lisää prostituution tarvetta.
- Ainoastaan lapsina raiskatut, kodittomat tai narkomanisoituneet naiset alentuvat prostituutioon. Australiassa ei ole riittävästi tällaisia reppananaisia tyydyttämään miesten kyltymätöntä ja kasvavaa huoranhimoa, joten ulkomailta on pakko tuoda lisää.
- Pornon käyttäjät raiskaavat todennäköisemmin ja pornoa pitää koko ajan saada enemmän. Kyseessä on noidankehä.
- Uskonnollinen herätys (!) voi parantaa pornoriippuvuudesta, mutta ehkäisy on parempi vaihtoehto kuin parantaminen (ts. jo altistuneet miehet ovat implisiittisesti pysyvästi pilalla).
- Pornoaddiktit menettävät todennäköisesti puolisonsa, heidän taloudellinen tilanteensa kärsii ja monet lentävät pihalle töistään.
Kaikki nämä meemit olemme kuulleet jo aikaisemmin - itse asiassa tätä samaa laulua hoilasivat femakot jo 70-80-luvulla. Tämä siis pantakoon muistiin siltä varalta, että joku femakko taas alkaa kysyä, kuka feministi muka on mennyt sanomaan jotain tällaista. Vaikka Layden ei feministien mielestä varmastikaan ole mikään oikea feministi - tuo viittaus uskonnollisen herätyksen parantavasta vaikutuksesta ei suorastaan viittaa kovin hienostuneeseen ja intellektuaaliseen feministiseen ideologiaan - suurin osa tästä ajatusromusta on ehtinyt levitä myös feminististen antipornokampanjojen puitteissa, ja jos feministit eivät olisi järkiään niin epärehellistä ja yhteiskuntavastuutonta porukkaa kuin ovat, he ottaisivat edes asiakseen kiistää tämän potaskan julkisesti ja esittää nyansoidumpia käsityksiä pornosta. (Tosin feminismi on nykyisellään jo rappeutunut sellaiseksi itseensä viittaavan paskapuheen rämeeksi, että ne "nyansoidummat käsitykset" tarkoittanevat käytännössä tavanomaista kiertelyä, kaartelua ja sivistyssanaviidakkoa, jolla esitetään tarkalleen sama asia hyvänä ja tavoiteltavana, jos nainen tekee sen, ja pahana ja hirveänä ja epäinhimillisenä, jos mies tekee sen.)
Sitä paitsi tunnustautuneiden feministien ja feministiliikkeen keskuudessa huomattavasti tuota hullummatkin väitteet ovat suhteellisen tavallisia. Tunnetusti ruotsalais-norjalainen naistutkimusprofessori Eva Lundgren esittää täysin vakavissaan, että Ruotsissa on päättäjä- ja vallanpitäjämiesten salaliitto, joka raiskaa ja syö noitasapateissaan laumoittain lapsia. Tunnetusti ruotsalaiset feministit ovat kieltäytyneet ottamasta etäisyyttä Lundgrenin selvästi mielisairaista fantasioista. Tunnetusti nämä fantasiat televisio-ohjelmassaan paljastanut naistoimittaja joutui feministien solvaus- ja tappouhkauskampanjojen kohteeksi. Feministit puolustavat omiensa mielisairaimpiakin harhoja.
Minähän en ole pornon asiantuntija, mutta antakaapa minun nyt sanoa mielipiteeni niistä väitteistä, jotka Layden on esittänyt:
"Pornossa väitetään, että kaikki miehet käyvät huorissa."
- Pornossa väitetään, että heteroseksuaalisilla miehillä on sukupuolisuhteita naisiin. Pornossa väitetään, että huorissa käynti on yksi mahdollinen tapa tyydyttää miehen seksuaaliset halut, mutta se ei ole keskeinen. Nähdäkseni sitoutumattomien nuorten ihmisten himokas promiskuiteetti, ryhmäseksikokeilut ym. on huomattavasti keskeisemmässä osassa pornossa kuin prostituoidulla asioiminen. Nuoren rakkauden - tai nuorten ihmisten seksin - ylistäminen on yhtä oleellinen osa pornoa kuin muutakin romanttista viihdettä. Käytän sanaa "romanttinen" tässä myös eksaktina kirjallisuudenhistoriallisena terminä. Jos valtavirtapornolla on jokin ideologia, se on paljon lähempänä romanttista kuin mitään miessovinistista ideologiaa (ja veikkaanpa, että käymälä-Sven on tästä asiasta kanssani samaa mieltä).
"Pornossa väitetään, että huorissa käyminen on normaalia."
- Pornossa nähdäkseni väitetään, että huorissa käyvällä miehellä on syynsä käydä huorissa, syyt, joita miesten keskeisen solidaarisuuden nimissä on moralisoimatta kunnioitettava. Prostituoituja koskeva "kuluttajavalistus" ja sukupuolitauteihin ja ryyppäämiseen liittyvistä vaaroista varoittelu on merkittävässä osassa ainakin suomalaisissa pornojulkaisuissa, mutta nähdäkseni lehtien ostajat haluavat ennen muuta nähdä alastomia kauniita naisia sukupuoliyhdynnässä sekä mahdollisesti lukea rankkoja tarinoita, joissa jokin yleinen fantasia (ryhmäseksi, vieraissa käynti, tuntemattoman kanssa rakastelu ym.) kuvataan toteutumassa. "Kuppasista huorista" kirjoitteleminen vie turhaan sivu- ja palstatilaa tältä pääasialta.
Itse asiassa sen jälkeen, miten moni feministiksi tunnustautuva nainen on minuakin kehotellut käymään huorissa (tai ihmeissään kysynyt, miksen mene huoriin), pistää todella vihaksi kuulla tuollaisia väitteitä, että prostituutiota ylläpitävät ja hyväksyvät asenteet olisivat lähtöisin miehistä ja/tai/eli pornosta. Huomattavalta osaltaan niiden asenteiden uusintamiseen osallistuvat naiset ja vieläpä itseään hyvinkin edistyksellisinä ja feministisinä pitävät naiset. Naisasiaväki on kuitenkin niin täydellisen sokea oman sukupuolensa tosiasiallisille asenteille ja niin kyvytön minkään yhteiskuntavastuun ottamiseen, että tästä on aivan turha yrittääkään puhua heikäläisille - vastassa on vain kuorossa kliseitä messuava borgiyhteisö lasittunut katse silmissään.
"Pornossa väitetään, että naiset pitävät väkivallan ja seksin yhdistämisestä."
- Minulla ei itse asiassa ole minkäänlaista mielikuvaa sellaisesta pornografisesta tuotteesta, jossa yksiselitteisesti olisi esitetty raiskaamista kiihottavana. Nähdäkseni sellainen tavara kuuluu selvästi valtavirtapornon ulkopuolelle - itse asiassa miehiä alistavat valtiattaret ovat selvästi lähempänä valtavirtaa. Väkivaltaisesta seksistä nauttivia tai haaveilevia naisia olen tuntenut IRL-ystävä- ja tuttavapiirissäni enemmän kuin pornon maailmassa.
"Pornossa väitetään, että lapset nauttivat seksistä aikuisten kanssa."
- Selvästi lapseksi tunnistettavat alaikäiset eivät kuulu nykyajan valtavirtapornoon, jossa mässäillään siinä määrin isoilla rinnoilla ja muilla selvästi täysi-ikäisen naisen sekundäärisillä seksuaalituntomerkeillä, että lapsiporno olisi aikamoinen poikkeama yleisestä tendenssistä. Nähdäkseni valtavirtaporno on jo kauan ottanut selkeää hajurakoa lapsipornoon sekä asenteen että kuvakielen osalta.
"Pornon saatavuus lisää prostituution tarvetta."
- Sikäli kuin tiedän, prostituutio oli paljon näkyvämpää ja levinneempää vanhoina hyvinä kristillisinä aikoina, kun pornoa ei ollut vapaasti saatavissa. Ainakaan Suomessa prostituutio ei 1990-luvulla lisääntynyt räjähdysmäisesti sen takia, että porno yhtäkkiä tuli helpommin saataville, vaan siksi, että rajat itään aukenivat, tarjonta lisääntyi ja heräteostokset mahdollistuivat katuprostituution ilmaantumisen myötä.
"Ainoastaan lapsena raiskatut, narkomaanit ja muut reppananaiset alentuvat prostituutioon."
- Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa: prostituutioon voidaan ajautua mallibisneksen ja ravintolaseksisuhteiden kautta, lisäksi korkeissa sosiaaliluokissa on nykyäänkin täysin prostituoidun luonteisesti ylläpidettyjä rikkaiden poikien ja miesten "tyttöystäviä", joita kuitenkaan ei saa prostituoiduksi sanoa. Vaikka syrjäytynyt reppanahuora varmasti on olemassa tyyppinä, merkittävä osa prostituoiduista on varsin hyvin oman elämänsä ohjaksissa eikä kaipaa säälittelyä. Prostituoitu ei ole mikään viemäreissä elävä kaksipäinen hirviö, vaan varsin lähellä Maija Meikäläistä.
Sekä tunnustautuneet feministit että monet Maija Meikäläiset suhtautuvat kuitenkin prostituoituihin epäinhimillistävällä halveksunnalla, johon kaikkien prostituoitujen leimaaminen reppanoiksi - "huoriksi" - kuuluu oleellisena osana. Ilmeisesti kyseessä on neuroottinen pyrkimys sulkea tietyt käyttäytymismallit ideologisesti määritellyn "naiseuden" käsitteen ulkopuolelle. Suoraan sanoen: minulle ainakin syntyy sellainen mielikuva, että näillä neuroottisilla naisilla on henkilökohtaisia ongelmia oman seksuaalisuutensa kanssa ja että prostituoitu edustaa heille jotain sellaista piirrettä heidän seksuaalisuudessaan, tai naisen seksuaalisuudessa ylipäätään, jonka he yrittävät torjua mielestään.
"Pornon käyttäjät raiskaavat enemmän ja pornoa pitää koko ajan saada enemmän ja rankempaa. Kyseessä on noidankehä."
"Ehkäisy on parempi kuin parantaminen" - lue: jos pornoa jo on menty tiirailemaan, tauti on kuolemaksi.
- Juuri tämäntyyppiset väitteet pornoriippuvuuden väistämättömyydestä ja parantumattomuudesta ovat se kaikkein kovin ja myrkyllisin kivi, jonka kavala feministiäitipuoli voi nuoren ja epävarman murrosikäisen Kullervonsa leipään leipoa. Kuten Sisäinen pornostara taannoin sanoi - ja ainakin tässä olen samalla kannalla hänen kanssaan - nuorelle pojalle kuuluu nuoren pojan kokoinen vastuu, eikä hänen mielenterveytensä yksinkertaisesti kestä aikuisen miehen vastuuta. Tai ehkä suomalaisen miehen tunnettu pahoinvointi johtuu siitä, että hänen geneeriseen kohtaloonsa kuuluu juuri sellaisen vastuun kantaminen kolmetoistiaasta saakka.
Oma mielipiteeni on nykyään, että pornon käyttö voidaan pitää kohtuullisissa rajoissa ja että nuorukaisen pornointo voi jäädä ja todennäköisesti usein jääkin kun tyttöystävä ilmaantuu kuvioihin. Pornoon on myös täysin mahdollista kyllästyä ja tympääntyä, eivätkä kaikki miehetkään oikeasti pidä koko tavarasta (veikkaan, ettei se minuakaan kiihottaisi eikä edes 15-vuotiaana olisi kiihottanut, jos olisin ensin kokenut ensimmäiset yhdyntäni ja sitten vasta nähnyt ensimmäiset pornovideoni). Mutta jos aikuiset ihmiset levittelevät tällaisia ajatuksia pornon absoluuttisesta, peruuttamattomasta ja tuhoavasta vahingollisuudesta täysin holtittomasti, seuraus on, että joku herkkä ja ylikiltti ja vähän uskovaisuudenkin pilaama nuorukainen itse luulee yhden hikisen pokefilkan nähtyään olevansa parantumaton addikti ja raiskaaja, puhumattakaan siitä, että se herkkä ja ylikiltti ja vähän uskovaisuudenkin pilaama neitokainen, josta muuten voisi tulla hyvä ja ymmärtäväinen kumppani tälle pojalle ja jonka rakkaus saisi hänet unohtamaan pornon siinä paikassa, torjuu hänet peruuttamattomasti turmeltuneena rappiomiehenä ja hekumoitsijana heti kuultuaan hänen syyllistyneen moiseen syntiin.
Summa summarum: Pornoa saa minun puolestani vastustaa oikeilla ja hyvillä syillä. Jos joku ehdottaisi pornokieltolakia, en minä sitäkään automaattisesti torjuisi, ainakaan jos se koskisi vain kuvia ja jos olisi tarkasti huolehdittu siitä, ettei sen varjolla kielletä terveys- ja sukupuolivalistusta. Mutta Laydenin kaltaisten "pornovalistajien" levittämät ilmiselvät valheet ovat ainakin nuorille pojille vahingollisempia kuin itse porno ja voivat itse asiassa lisätä juuri kilteimpien teinipoikien alttiutta kouristuksenomaiselle, itsesyytösten täyteiselle pornoaddiktiolle. Selvä valehtelu ei auta tätäkään asiaa.
torstai 11. elokuuta 2005
An tOileán a Tréigeadh
Olen viime päivinä lueskellut Ceiliúradh an Bhlascaoid -sarjan monografioita Blasket-saaren kulttuurista. Great Blasket Island, tai kuten iiriksi sanomme, An Blascaod Mór, sijaitsee Kerryn (Ciarraí) kreivikunnassa Dinglenniemen (Corca Dhuibhne) edustalla, ja viisikymmenluvulle asti se toimi puhtaana ja esikuvallisena pidetyn iirin kielen lähteenä. Saari oli varsin eristetty manner-Irlannista suurimman osan vuotta, koska ilmat ja merenkulkukelit ovat Irlannin länsirannikolla tunnetusti niin muuttuvaisia, että ne antavat käsitteelle epävakaa sää aivan uuden merkityksen. (Alan miesten keskuudessa kuuluisa laulu An Chéad Mháirt d'Fhómhar on isän valituslaulu pojasta, joka lähti Donegalinlahdelle kalaan kauniilla säällä, mutta joutui myrskyn kynsiin heti ulapalle päästyään ja hukkui. Maantieteestä tietämättämille tiedoksi, ettei Blasket-saari sitten ole Donegalinlahdella päinkään, vaikka länsirannikolla onkin.) Niinpä huvitukset ja ajankuluke piti keksiä itse, jolloin saarelle kehittyi aivan omanlaisensa kansanrunous ja kansankulttuuri. Säädetyssä järjestyksessä kielentutkijat ja kulttuurinationalistit löysivät saaren ja merkitsivät sen asukkailta muistiin niin elämäntarinat kuin arvoitukset, lorut ja sadutkin. Tulos on, että Blasket-saaren iirillä on ollut saaren kokoon verrattuna suhteettoman suuri vaikutus iirin kielen de facto -normiin: vaikka standardikieli periaatteessa poikkeaa Kerryn murteesta melkoisestikin, käytännössä eteläisiä murteita ja niiden erikoispiirteitä suvaitaan toimitetussa ja virallisessa kirjakielessä suhteettomassa määrin. Tämän takia ulsterilaiset parkuvatkin niin paljon siitä, että heidän murrepiirteensä joutuvat punakynän uhreiksi kohtuuttomassa määrin.
On käytännössä täysin mahdollista opetella jollei nyt puhumaan niin ainakin kirjoittamaan puhdasta blasketilaista iiriä sellaisena kuin sitä puhuttiin vuosisata takaperin, kun saaren kielenparsi oli vielä elävä kielimuoto. Blasket-kirjallisuuden peruskauraa ovat Peig Sayersin, Muiris Ó Súilleabháinin ja Tomás Ó Criomhthainin omaelämäkerrat, joista varsinkin viimeksimainitun kuvaama maailma ulottuu syvälle 1800-luvun puolelle. Viime aikoihin asti uusia Blasket-julkaisuja ja vanhojen uusintapainoksia on kuitenkin pomppinut arkistojen kätköistä maailmalle kiihtyvää tahtia: Peig on omaelämäkertansa lisäksi sanellut tutkijoiden edifoneihin (äänittäviin levysoittimiin) kirjastollisen kansantarinoita, irrallisia muistoja (joiden valikoima on ilmestynyt omaelämäkerrasta erillisenä niteenä) ja muuta folklorea, josta suurin osa odottaa vielä julkaisemistaan. Tomás Ó Criomhthain kirjoitti omaelämäkertansa sanelemisen lisäksi itse päiväkirjaa saaren tapahtumista - englantilainen, mutta iirinkielisyysihmiseksi kääntymyksen tehnyt tutkija antoi hänen luettavakseen Pierre Lotin Islannin kalastajat sekä Gorkin nuoruustrilogian, jolloin Tomás innostui itsekin kynäilemään ymmärtäessään, että hänen elämänsä saattaisi olla muiden maiden asukkaiden mielestä yhtä kiinnostavaa kuin islantilaisten ja venäläisten kansanihmisten kohtalot hänen mielestään. Tomás ja hänen poikansa Seán julkaisivat yhteisen kirjoituskokoelman nimellä "Hanhensulkia Blasket-saarelta", ja Seán kirjoitti oman kirjan siitä, kuinka asukkaat lopulta lähtivät omasta pyynnöstään ja Irlannin valtion tuella manterelle jättäen saaren tyhjilleen. Muiris Ó Súilleabháinin sisar piti päiväkirjaa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin: vuoden 2000 tienoilla kirja toimitettiin painokelpoiseen muotoon ja saatettiin lukijoiden ulottuville. Ja vuoden 1997 aikoihin alkoi ilmestyä suunnilleen vuosittain Ceiliúradh an Bhlascaoid, jossa tutkijat käsittelevät Blasket-saaren kulttuuria milloin mistäkin uudesta näkökulmasta.
Kaikki iirin harrastajat joutuvat ennemmin tai myöhemmin tekemisiin Blasket-saaren kirjallisuuden kanssa. Minäkin olen lukenut siitä ainakin merkittävän osan: Peig Sayersin omaelämäkerran kouluversion Peig - Tuairisc a thug Peig Sayers ar Imeachtaí a Beatha Féin sekä sen hajanaisten muistojen ja tarinoiden kokoelman Machnamh Seanmhná hoidin ns. tuulensuojaan perusteellisesti panuamalla jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa iirinopintojani, joskus kymmenen vuotta sitten, tai ehkä vielä aikaisemmin. (Ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli kylläkin Ger Ó Cíobháinin An Giorria san Aer, joka on munsterilaista murretta ja poikkeaa varsin vähän Peigin iiristä.)
Blasketin murre, joka on vaikuttanut niin paljon nykyiirin kirjakieleen, oli kuitenkin vain kielen tällä hetkellä syntyperäisesti vähiten puhutun päämurteen (Munsterin murteen) yhden alamurteen (Kerry) vieläkin pienempi alamurre. (Tosin myös ensimmäisellä nykyiiriksi julkaistulla romaanilla, pastori Peadar Ua Laoghairen Séadnalla, oli varsin suuri vaikutus - ja Séadna oli Corkin kreivikunnan iiriä, joka taitaa olla tällä hetkellä ehkä Waterfordin murretta lukuunottamatta Munsterin pienin murre. Byrokraatti-iiri omaksui Corkista lakikieleen preposition "um", joka ei ole elävää kieltä missään muualla kuin Corkin kreivikunnan iirissä.) Blasket-saarelaiset eivät mieltäneet itseään edes irlantilaisiksi: tarina kertoo, että kun blasketilainen nuorukainen astui maihin Dinglessä (Daingean Uí Chúise), lähimmässä kauppalassa, häneltä kysyttiin: "An Éireannach thú?" - oletko irlantilainen? - ja hän vastasi: "Ní hea, ach Blascaodach" - en, vaan blasketilainen.
Blasket-saaret ovat samassa asemassa iirinkielisen Irlannin kulttuurissa kuin Shakespeare englanninkielisessä kirjallisuudessa. Vaikka olenkin lukenut paljon sekä keskeistä että marginaalisempaa Blasket-kirjallisuutta - täällä Marian kesäkämpässä minulla on Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjojen lisäksi mukanani kokoelma Muiris Ó Súilleabháinin lehtijuttuja ajalta, jolloin hän asui Connemarassa (niinpä kirjasta on helppo huomata kuinka hänen munsterilaiseen murteeseensa sekoittuu mitä ilmeisimpiä connachtilaisuuksia) sekä "An tOileán a Tréigeadh" ("Saari joka hylättiin"), Blasket-saaren entisen postimiehen muisteluksia vanhoista hyvistä ajoista - en pidä itseäni minään Blasket-asiantuntijana. Itse asiassa minua ujostuttaa esittää mitään erityisempiä väitteitä Blasketin kulttuurista ja elämäntavasta, koska on niin helppo löytää minua parempia asiantuntijoita.
On käytännössä täysin mahdollista opetella jollei nyt puhumaan niin ainakin kirjoittamaan puhdasta blasketilaista iiriä sellaisena kuin sitä puhuttiin vuosisata takaperin, kun saaren kielenparsi oli vielä elävä kielimuoto. Blasket-kirjallisuuden peruskauraa ovat Peig Sayersin, Muiris Ó Súilleabháinin ja Tomás Ó Criomhthainin omaelämäkerrat, joista varsinkin viimeksimainitun kuvaama maailma ulottuu syvälle 1800-luvun puolelle. Viime aikoihin asti uusia Blasket-julkaisuja ja vanhojen uusintapainoksia on kuitenkin pomppinut arkistojen kätköistä maailmalle kiihtyvää tahtia: Peig on omaelämäkertansa lisäksi sanellut tutkijoiden edifoneihin (äänittäviin levysoittimiin) kirjastollisen kansantarinoita, irrallisia muistoja (joiden valikoima on ilmestynyt omaelämäkerrasta erillisenä niteenä) ja muuta folklorea, josta suurin osa odottaa vielä julkaisemistaan. Tomás Ó Criomhthain kirjoitti omaelämäkertansa sanelemisen lisäksi itse päiväkirjaa saaren tapahtumista - englantilainen, mutta iirinkielisyysihmiseksi kääntymyksen tehnyt tutkija antoi hänen luettavakseen Pierre Lotin Islannin kalastajat sekä Gorkin nuoruustrilogian, jolloin Tomás innostui itsekin kynäilemään ymmärtäessään, että hänen elämänsä saattaisi olla muiden maiden asukkaiden mielestä yhtä kiinnostavaa kuin islantilaisten ja venäläisten kansanihmisten kohtalot hänen mielestään. Tomás ja hänen poikansa Seán julkaisivat yhteisen kirjoituskokoelman nimellä "Hanhensulkia Blasket-saarelta", ja Seán kirjoitti oman kirjan siitä, kuinka asukkaat lopulta lähtivät omasta pyynnöstään ja Irlannin valtion tuella manterelle jättäen saaren tyhjilleen. Muiris Ó Súilleabháinin sisar piti päiväkirjaa ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin: vuoden 2000 tienoilla kirja toimitettiin painokelpoiseen muotoon ja saatettiin lukijoiden ulottuville. Ja vuoden 1997 aikoihin alkoi ilmestyä suunnilleen vuosittain Ceiliúradh an Bhlascaoid, jossa tutkijat käsittelevät Blasket-saaren kulttuuria milloin mistäkin uudesta näkökulmasta.
Kaikki iirin harrastajat joutuvat ennemmin tai myöhemmin tekemisiin Blasket-saaren kirjallisuuden kanssa. Minäkin olen lukenut siitä ainakin merkittävän osan: Peig Sayersin omaelämäkerran kouluversion Peig - Tuairisc a thug Peig Sayers ar Imeachtaí a Beatha Féin sekä sen hajanaisten muistojen ja tarinoiden kokoelman Machnamh Seanmhná hoidin ns. tuulensuojaan perusteellisesti panuamalla jo suhteellisen varhaisessa vaiheessa iirinopintojani, joskus kymmenen vuotta sitten, tai ehkä vielä aikaisemmin. (Ensimmäinen kokonaan iiriksi lukemani kirja oli kylläkin Ger Ó Cíobháinin An Giorria san Aer, joka on munsterilaista murretta ja poikkeaa varsin vähän Peigin iiristä.)
Blasketin murre, joka on vaikuttanut niin paljon nykyiirin kirjakieleen, oli kuitenkin vain kielen tällä hetkellä syntyperäisesti vähiten puhutun päämurteen (Munsterin murteen) yhden alamurteen (Kerry) vieläkin pienempi alamurre. (Tosin myös ensimmäisellä nykyiiriksi julkaistulla romaanilla, pastori Peadar Ua Laoghairen Séadnalla, oli varsin suuri vaikutus - ja Séadna oli Corkin kreivikunnan iiriä, joka taitaa olla tällä hetkellä ehkä Waterfordin murretta lukuunottamatta Munsterin pienin murre. Byrokraatti-iiri omaksui Corkista lakikieleen preposition "um", joka ei ole elävää kieltä missään muualla kuin Corkin kreivikunnan iirissä.) Blasket-saarelaiset eivät mieltäneet itseään edes irlantilaisiksi: tarina kertoo, että kun blasketilainen nuorukainen astui maihin Dinglessä (Daingean Uí Chúise), lähimmässä kauppalassa, häneltä kysyttiin: "An Éireannach thú?" - oletko irlantilainen? - ja hän vastasi: "Ní hea, ach Blascaodach" - en, vaan blasketilainen.
Blasket-saaret ovat samassa asemassa iirinkielisen Irlannin kulttuurissa kuin Shakespeare englanninkielisessä kirjallisuudessa. Vaikka olenkin lukenut paljon sekä keskeistä että marginaalisempaa Blasket-kirjallisuutta - täällä Marian kesäkämpässä minulla on Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosikirjojen lisäksi mukanani kokoelma Muiris Ó Súilleabháinin lehtijuttuja ajalta, jolloin hän asui Connemarassa (niinpä kirjasta on helppo huomata kuinka hänen munsterilaiseen murteeseensa sekoittuu mitä ilmeisimpiä connachtilaisuuksia) sekä "An tOileán a Tréigeadh" ("Saari joka hylättiin"), Blasket-saaren entisen postimiehen muisteluksia vanhoista hyvistä ajoista - en pidä itseäni minään Blasket-asiantuntijana. Itse asiassa minua ujostuttaa esittää mitään erityisempiä väitteitä Blasketin kulttuurista ja elämäntavasta, koska on niin helppo löytää minua parempia asiantuntijoita.
keskiviikko 10. elokuuta 2005
Hier kommt schon wieder der Meister der Kleinen Form, der Unverwüstliche
Jotta ette kuvittelisi säännöllisen rakkauselämän ja hyvänäpidon tylsyttäneen mun uhkapuukkooni terää, annan pikku tyylinäytteen, jos sinihammas puree: Heli Koivula on kirjoittanut lesbopornokirjan (siitä käytetään juorulehdistössä välttösanaa "erotiikka"). Kuten tiedämme, Koivula ei ole lesbo, vaan naimisissa ulkomaalaisen miespuolisen urheilijakollegan kanssa. Miksi hän siis kirjoittaa kahden suomalaisen urheilijatytön lesbosuhteesta? No, kun kerran kaikille suomalaisille naisille ei kuitenkaan riitä ulkomaisia urheilijamiehiä, suurten naismassojen on tyydyttävä toiseksi parhaaseen, eli toisiinsa.
Suomalaiseen mieheen ei kuitenkaan saa suomalainen nainen alentua. Se on pyhä periaate, jota Koivula on toteuttanut omassa elämässään ja jonka hän näin haluaa opettaa naispuolisille ihailijoilleenkin.
Suomalaiseen mieheen ei kuitenkaan saa suomalainen nainen alentua. Se on pyhä periaate, jota Koivula on toteuttanut omassa elämässään ja jonka hän näin haluaa opettaa naispuolisille ihailijoilleenkin.
Pieni kielitieteellinen muistiinpano
Joskus oman bloggailunsa alkuvaiheessa Vera ihmetteli sitä, että mingreli (eli megreli eli margaluri), laz ja svan - georgian/gruusian/kartvelin kielen sukukielet - saattoivat olla suhteellisen kehittyneissä valtioissa (Georgia ja Turkki) puhuttuja nykykieliä ja silti vailla kirjakieltä. No, oikea vastaus tietenkin on, että niiden puhujat käyttävät kirjakielinään joko georgiaa, venäjää tai turkkia. Ne ovat tosiaan georgian sukukieliä, eivät sen murteita - mingrelin sanotaan olevan yhtä kaukana georgiasta kuin saksan. Lisäksi näiden kielten sisäisetkin murre-erot ovat suuria - niinpä Turkin parinsadan tuhannen lazinpuhujan lukumäärä on laskemassa, koska eri murteita puhuvat lazit eivät juurikaan ymmärrä toisiaan, ja kommunikaatio sujuu turkiksikin helpommin. Minulla oli yhteen aikaan tapana kutsua tällaisessa sosiolingvistisessä jamassa olevia kieliä maan pääkielen "sosiolingvistisiksi murteiksi", sillä vaikka ne eivät olisikaan mitään sukua pääkielelle, pääkieli on niiden puhujille se ainoa ylialueellinen normi, johon he pyrkivät: niinpä pyrkimys normatiivisen kielen puhumiseen ilmenee kielenvaihtona, yhtämittaisena koodinvaihtona äidinkielestä viralliseen pääkieleen ja takaisin sekä ylenmääräisenä pääkielestä omaksuttujen lainasanojen käyttönä. Huomionarvoista on tällöin, että äidinkieli osataan ainoastaan hyvin paikallisena ja murteellisena varianttina. Kun tavataan äidinkielen toisen murrevariantin puhujia, omaa puheenpartta ei osata tehdä näille ymmärrettävämmäksi esimerkiksi käyttämällä laajalti tunnettuja sanoja tai muotoja. Tai osataan, mutta silloin ainoat takuuvarmasti "laajalti osatut sanat" ovat maan virallisen pääkielen sanoja. Eli kun lazin kielen atinan murteen puhuja haluaa kuulostaa ymmärrettävämmältä ardeshenin murteen puhujan korvissa, hän tekee sen sekoittamalla kotimurteeseensa turkin kielen sanoja. Siinä vaiheessa kun keskustelu sitten alkaa olla turkkia lazilaisin taivutuspäättein, kynnys siirtyä puhumaan kielioppia myöten turkiksi on varsin matala.
Diglossian käsite ei mielestäni ole riittävä kuvaamaan tällaista sosiolingvististä tilannetta, koska stabiilissa diglossiassa myös matalalla kielimuodolla (low variety) on usein jonkinlainen de facto yliregionaalinen muoto tai yleiskieli (koinee), jossa ei välttämättä ole sen enempää lainavaikutusta korkeasta kielimuodosta (high variety) kuin matalan kielimuodon alueellisissa tai paikallisissakaan murteissa. Saksankieliset sveitsiläiset eivät tietääkseni keskenään turvaudu kirjasaksaan eivätkä paraguaylaiset espanjaan sen takia, etteivät ymmärtäisi toistensa sveitsinsaksaa tai guaraníta (paitsi ehkä siinä tapauksessa, kun toinen paraguaylaisista puhuu mestitsiguaraníta ja toinen aitoa intiaanimurretta - mutta juuri siksi Paraguayn mestitsiväestön puhuma guaraní lasketaan eri kieleksi kuin intiaanien heimoguaraní).
Myös iirinkielisyystoiminnassa on ollut aika paljon ongelmana se, että syntyperäiset iirinkieliset kokevat iirin kuuluvan ensisijaisesti kotikylään. Tosin iirinkielinen televisiokanava ja iirinkielisten maaseutualueiden omaehtoinen kulttuuritoiminta ovat muuttaneet tilannetta varmasti hyvinkin merkittävästi, mutta vielä vuonna 1999 valitettavan lyhytikäiseksi jääneen Cuisle-lehden toimittaja sai Corkin kreivikunnan iirinkielisiltä nuorilta vastaukseksi kysymykseen, lukivatko nämä Cuislea: Ó, ní léim puinn Gaelainne dháiríre, ja kun heiltä tiedusteltiin, katsoivatko he iirinkielistä televisiokanavaa: Dherá, Gaelainn Chonamara ar fad athá ar TnaG.
Cuisle muuten oli sellainen lehti, että sitä on vieläkin ikävä. Se ilmestyi vain noin vuoden tai puolentoista ajan tuossa vuosituhannen vaihteessa, mutta sillä oli hieno, omalaatuinen ja omasta mielestäni varsin toimiva konsepti. Jutut olivat vaikeusasteeltaan oppikirjakappaleen ja vakavan artikkelin välillä, mutta silloinkin kun ne olivat iirin opiskelijoille suunnattuja, ne käsittelivät ajankohtaisia asioita olematta väkisin väännettyjä koulukirjatekstejä. Sanalistoja ja englanninkielisiä väliotsikoita käytettiin madaltamaan lukukynnystä. Lehdessä oli englantia, hmm, teaserin verran (oiread na mealltóige den Bhéarla, kuten sanoisimme iiriksi), siis sen verran, että englanninkielisen, harvemmin iiriä lukevan irlantilaisen kiinnostus saataisiin heräämään. Kyllähän kielivähemmistöjen keskuudessa on ennenkin julkaistu kaksikielisiä lehtiä (yksi sellainen, alasorbien Nowy Casnik, tulee minullekin), mutta Cuisle oli iirinkielinen yleisaikakauslehti, joka oli suunnattu kaikille iiriä vähänkin osaavista aina syntyperäisiin asti, ei mikään vähemmistön sisäinen tiedotuslehti, ja se olisi ollut kiistämätön vasta-argumentti kaikkien niiden korppikotkien vaientamiseen, jotka inisevät, ettei iiriksi muka voi puhua ajankohtaisista asioista. Rahoituksen puutteeseen sekin projekti sitten romahti.
Diglossian käsite ei mielestäni ole riittävä kuvaamaan tällaista sosiolingvististä tilannetta, koska stabiilissa diglossiassa myös matalalla kielimuodolla (low variety) on usein jonkinlainen de facto yliregionaalinen muoto tai yleiskieli (koinee), jossa ei välttämättä ole sen enempää lainavaikutusta korkeasta kielimuodosta (high variety) kuin matalan kielimuodon alueellisissa tai paikallisissakaan murteissa. Saksankieliset sveitsiläiset eivät tietääkseni keskenään turvaudu kirjasaksaan eivätkä paraguaylaiset espanjaan sen takia, etteivät ymmärtäisi toistensa sveitsinsaksaa tai guaraníta (paitsi ehkä siinä tapauksessa, kun toinen paraguaylaisista puhuu mestitsiguaraníta ja toinen aitoa intiaanimurretta - mutta juuri siksi Paraguayn mestitsiväestön puhuma guaraní lasketaan eri kieleksi kuin intiaanien heimoguaraní).
Myös iirinkielisyystoiminnassa on ollut aika paljon ongelmana se, että syntyperäiset iirinkieliset kokevat iirin kuuluvan ensisijaisesti kotikylään. Tosin iirinkielinen televisiokanava ja iirinkielisten maaseutualueiden omaehtoinen kulttuuritoiminta ovat muuttaneet tilannetta varmasti hyvinkin merkittävästi, mutta vielä vuonna 1999 valitettavan lyhytikäiseksi jääneen Cuisle-lehden toimittaja sai Corkin kreivikunnan iirinkielisiltä nuorilta vastaukseksi kysymykseen, lukivatko nämä Cuislea: Ó, ní léim puinn Gaelainne dháiríre, ja kun heiltä tiedusteltiin, katsoivatko he iirinkielistä televisiokanavaa: Dherá, Gaelainn Chonamara ar fad athá ar TnaG.
Cuisle muuten oli sellainen lehti, että sitä on vieläkin ikävä. Se ilmestyi vain noin vuoden tai puolentoista ajan tuossa vuosituhannen vaihteessa, mutta sillä oli hieno, omalaatuinen ja omasta mielestäni varsin toimiva konsepti. Jutut olivat vaikeusasteeltaan oppikirjakappaleen ja vakavan artikkelin välillä, mutta silloinkin kun ne olivat iirin opiskelijoille suunnattuja, ne käsittelivät ajankohtaisia asioita olematta väkisin väännettyjä koulukirjatekstejä. Sanalistoja ja englanninkielisiä väliotsikoita käytettiin madaltamaan lukukynnystä. Lehdessä oli englantia, hmm, teaserin verran (oiread na mealltóige den Bhéarla, kuten sanoisimme iiriksi), siis sen verran, että englanninkielisen, harvemmin iiriä lukevan irlantilaisen kiinnostus saataisiin heräämään. Kyllähän kielivähemmistöjen keskuudessa on ennenkin julkaistu kaksikielisiä lehtiä (yksi sellainen, alasorbien Nowy Casnik, tulee minullekin), mutta Cuisle oli iirinkielinen yleisaikakauslehti, joka oli suunnattu kaikille iiriä vähänkin osaavista aina syntyperäisiin asti, ei mikään vähemmistön sisäinen tiedotuslehti, ja se olisi ollut kiistämätön vasta-argumentti kaikkien niiden korppikotkien vaientamiseen, jotka inisevät, ettei iiriksi muka voi puhua ajankohtaisista asioista. Rahoituksen puutteeseen sekin projekti sitten romahti.
tiistai 9. elokuuta 2005
Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!
Owê war sint verswunden alliu mîniu jâr!
ist mir mîn leben getroumet, oder ist ez wâr?
daz ich ie wânde ez wære, was daz allez iht?
dar nâch hân ich geslâfen und enweiz es niht.
nû bin ich erwachet, und ist mir unbekant
daz mir hie vor was kündec als mîn ander hant.
liut unde lant, dârinne ich von kinde bin erzogen,
die sint mir worden vremde rehte als ez sî gelogen.
die mîne gespilen wâren, die sint træge unt alt.
daz velt ist unbereitet, verhouwen ist der walt:
wan daz daz wazzer vliuzet als ez wîlent vlôz,
vür wâr mîn ungelücke wande ich wurde grôz.
mich grüezet maneger trâge, der mich bekande ê wol.
diu werlt ist allenthalben ungenâden vol.
als ich gedenke an manegen vil wünneclîchen tac,
die mir sint gar entvallen als in daz mer ein slac,
iemer mêre ouwê.
Owê wie jæmerlîche junge liute tuont,
den ê vil hovelîchen ir gemüete stuont!
die kunnen niuwan sorgen: wê wie tuont si sô?
swar ich zer werlte kêre, dâ ist nieman vrô:
der jugende tanzen, singen zergât mit sorgen gar:
nie kein kristenman gesach sô jæmerliche schar.
nû merkent wie den vrouwen ir gebende stât:
die stolzen ritter tragent an dörpellîche wât.
uns sint unsenfte brieve her von Rôme komen,
uns ist erloubet trûren und vreude gar benomen.
daz müet mich inneclîchen (wir lebeten ie vil wol)
daz ich nû für mîn lachen weinen kiesen sol.
die vogele in der wilde betrüebet unser klage:
waz wunders ist ob ich dâ von an vröuden gar verzage?
ôwê waz spriche ich tumber man durch mînen bœsen zorn?
swer dirre wünne volget, hât jene dort verlorn,
iemer mêre ouwê.
Owê wie uns mit süezen dingen ist vergeben!
ich sihe die bittern gallen in dem honege sweben:
diu werlt ist ûzen schœne, wîz grüene unde rôt,
und innân swarzer varwe, vinster sam der tôt.
swen si nû habe verleitet, der schouwe sînen trôst:
er wirt mit swacher buoze grôzer sünde erlôst.
dar an gedenkent, ritter: ez ist iuwer dinc,
ir traget die liehten helme und manegen herten rinc,
dar zuo die vesten schilte und diu gewîhten swert.
wolte got, wan wære ich der segenunge wert!
sô wolde ich nôtic armman verdienen rîchen solt.
joch meine ich niht die huoben noch der hêrren golt:
ich wolte sælden krône êweclîchen tragen:
die mohte ein soldenære mit sîme sper bejagen.
möht ich die lieben reise gevarn über sê,
sô wolte ich denne singen "wol" und niemêr mêre "ouwê",
niemer mêre ouwê.
(Walther von der Vogelweide)
Vogelweiden Waltherin runo - tuo kieli on muuten keskiyläsaksaa, ja koska minä opin lukemaan sitä välttävästi jo nykysaksaa harrastaneena lukiolaispoikana, jolla ei vielä ollut aikomustakaan tulla kielitieteilijäksi, on täysin kohtuullista vaatia, että tekin sen osaatte pääosin tulkita, jos nykysaksa sujuu - on verraten pitkä motoksi, mutta olkoon tässä kokonaisuudessaan, kun Vera kerran innoitti minua pohtimaan vanhenemista. Sen luulisi mietityttävän minua paljonkin, koska neljääkymmentä lähestyessäni olen vieläkin opiskelijakämpässä käkkivä ikuinen väitöskirjailija. Kuitenkin vaivaan sillä nykyisin päätäni huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 22 vuoden ikäisenä pidin tapanani. Itse asiassa olen sillä kannalla, että kaksikymppisenä kovasti ihailemani Aksel Sandemose, jonka romaani jälkensä ylittävästä pakolaisesta, En flyktning krysser sit spor (tai En flykting korsar sitt spår, miten vain haluatte) oli yhteen aikaan raamatun veroinen elämänohjekirjani (nykyisin olen siirtynyt niistä ajoista merkittävästi eteenpäin, mutta "Sandemose-kauteni" on jäänyt muistoon hurjana ja kuohuvana nuoruutena, jota on enimmäkseen turha häpeillä), oli oikeassa sanoessaan, että iänmukainen nuoruus on itkua ja epätoivoa, kun taas selväjärkisimmät voivat epätoivosta noustuaan pelastua oikeaan nuoruuteen, oikeaan ennakkoluulottoman pohdiskelun ikäkauteen, joka on sellainen kuin "nuoruuden" on väitetty olevan ja jollainen "nuoruus", se ikävuosien mukainen, ei ole koskaan ollut, paitsi puoliseniilissä lyriikassa. (Pahoittelen, jos tämä on liian hämärää jätinää. Sandemose sanoi sen huomattavasti paremmin.) En varsinaisesti ole pelännyt niinkään vanhenemista kuin palkkiotta vanhenemista: jos kolme hammasta on vedetty pois, neljäs odottaa vetämistä ja viidennessäkin on juurihoito, elämän kuuluu maksaa siitä asianomaiset korvaukset, kuten elämänviisaus, muutaman kielen taito lisää ja uusi akateeminen oppiarvo, tai ainakin jonkinasteisesti mainetta ja kunniaa.
Yleisesti ottaen korvaukset ovat olleet kohtuullisia, niiltä osin kuin olen itse voinut vaikuttaa niihin. Naisrintamalla ilmenneet epäonnistumiset ovat katkeroittaneet ennen kaikkea siksi, että ne ovat olleet kompastelua epäolennaisuuksiin, enkä ole kokenut asioiden olevan hallinnassani: päätösvalta vaikuttaa elämäni onnistumiseen sillä rintamalla on mielestäni aina ollut jonkun muun käsissä, se on riistetty minulta jopa väkivalloin. Toisin kuin Vera, minä nimittäin olen aina halunnut lapsia, jollen omia niin ainakin opetuslapsia, ja minua on pohjimmiltaan suututtanut naisetta jäämisessä ennen kaikkea se, että niin triviaali taito kuin naiseniskemiskyky estää minua pääsemästä käsiksi siihen, mikä on todella relevanttia eli isänä olemiseen, varsinkin kun asiantuntevat tahot (= pikku Katie) ovat minulle antaneet silmiävetistävän lausunnon, että "you would make a great daddy". Ei ole oikein, että olen vielä tässä iässä ilman lapsia, vaikka toisaalta levottomana ja puolihulluna nuorena miehenä en takuulla olisi edes vastuun ryhdistämänä kyennyt toimimaan haluamani laisena isänä (nyt se jo alkaa vaikuttaa realistiselta mahdollisuudelta). Maria Kristiina ei toki ole huonoimmasta päästä äitikandidaatiksi, niin että ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty.
Luultavasti kasvattaisin omat lapseni samalla tavalla kuin minutkin on kasvatettu: juurevan vanhoillisessa, miedosti kristillisessäkin hengessä, mutta runsaasti intellektuaalisia ärsykkeitä antaen. Päihteet olisi kielletty, mutta älyllisellä puolella taivaskaan ei olisi rajana. Se oli pääperiaatteiltaan hyvä kasvatus. Kokonaan toinen asia on, että se taisi olla pieneen ja ahtaaseen Suomeen liian hyvä. Sokeiden maassa yksisilmäinen ei todellakaan ole kuningas, vaan pelottava friikki, skitsofreenikko ja mielipuoli.
ist mir mîn leben getroumet, oder ist ez wâr?
daz ich ie wânde ez wære, was daz allez iht?
dar nâch hân ich geslâfen und enweiz es niht.
nû bin ich erwachet, und ist mir unbekant
daz mir hie vor was kündec als mîn ander hant.
liut unde lant, dârinne ich von kinde bin erzogen,
die sint mir worden vremde rehte als ez sî gelogen.
die mîne gespilen wâren, die sint træge unt alt.
daz velt ist unbereitet, verhouwen ist der walt:
wan daz daz wazzer vliuzet als ez wîlent vlôz,
vür wâr mîn ungelücke wande ich wurde grôz.
mich grüezet maneger trâge, der mich bekande ê wol.
diu werlt ist allenthalben ungenâden vol.
als ich gedenke an manegen vil wünneclîchen tac,
die mir sint gar entvallen als in daz mer ein slac,
iemer mêre ouwê.
Owê wie jæmerlîche junge liute tuont,
den ê vil hovelîchen ir gemüete stuont!
die kunnen niuwan sorgen: wê wie tuont si sô?
swar ich zer werlte kêre, dâ ist nieman vrô:
der jugende tanzen, singen zergât mit sorgen gar:
nie kein kristenman gesach sô jæmerliche schar.
nû merkent wie den vrouwen ir gebende stât:
die stolzen ritter tragent an dörpellîche wât.
uns sint unsenfte brieve her von Rôme komen,
uns ist erloubet trûren und vreude gar benomen.
daz müet mich inneclîchen (wir lebeten ie vil wol)
daz ich nû für mîn lachen weinen kiesen sol.
die vogele in der wilde betrüebet unser klage:
waz wunders ist ob ich dâ von an vröuden gar verzage?
ôwê waz spriche ich tumber man durch mînen bœsen zorn?
swer dirre wünne volget, hât jene dort verlorn,
iemer mêre ouwê.
Owê wie uns mit süezen dingen ist vergeben!
ich sihe die bittern gallen in dem honege sweben:
diu werlt ist ûzen schœne, wîz grüene unde rôt,
und innân swarzer varwe, vinster sam der tôt.
swen si nû habe verleitet, der schouwe sînen trôst:
er wirt mit swacher buoze grôzer sünde erlôst.
dar an gedenkent, ritter: ez ist iuwer dinc,
ir traget die liehten helme und manegen herten rinc,
dar zuo die vesten schilte und diu gewîhten swert.
wolte got, wan wære ich der segenunge wert!
sô wolde ich nôtic armman verdienen rîchen solt.
joch meine ich niht die huoben noch der hêrren golt:
ich wolte sælden krône êweclîchen tragen:
die mohte ein soldenære mit sîme sper bejagen.
möht ich die lieben reise gevarn über sê,
sô wolte ich denne singen "wol" und niemêr mêre "ouwê",
niemer mêre ouwê.
(Walther von der Vogelweide)
Vogelweiden Waltherin runo - tuo kieli on muuten keskiyläsaksaa, ja koska minä opin lukemaan sitä välttävästi jo nykysaksaa harrastaneena lukiolaispoikana, jolla ei vielä ollut aikomustakaan tulla kielitieteilijäksi, on täysin kohtuullista vaatia, että tekin sen osaatte pääosin tulkita, jos nykysaksa sujuu - on verraten pitkä motoksi, mutta olkoon tässä kokonaisuudessaan, kun Vera kerran innoitti minua pohtimaan vanhenemista. Sen luulisi mietityttävän minua paljonkin, koska neljääkymmentä lähestyessäni olen vieläkin opiskelijakämpässä käkkivä ikuinen väitöskirjailija. Kuitenkin vaivaan sillä nykyisin päätäni huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi 22 vuoden ikäisenä pidin tapanani. Itse asiassa olen sillä kannalla, että kaksikymppisenä kovasti ihailemani Aksel Sandemose, jonka romaani jälkensä ylittävästä pakolaisesta, En flyktning krysser sit spor (tai En flykting korsar sitt spår, miten vain haluatte) oli yhteen aikaan raamatun veroinen elämänohjekirjani (nykyisin olen siirtynyt niistä ajoista merkittävästi eteenpäin, mutta "Sandemose-kauteni" on jäänyt muistoon hurjana ja kuohuvana nuoruutena, jota on enimmäkseen turha häpeillä), oli oikeassa sanoessaan, että iänmukainen nuoruus on itkua ja epätoivoa, kun taas selväjärkisimmät voivat epätoivosta noustuaan pelastua oikeaan nuoruuteen, oikeaan ennakkoluulottoman pohdiskelun ikäkauteen, joka on sellainen kuin "nuoruuden" on väitetty olevan ja jollainen "nuoruus", se ikävuosien mukainen, ei ole koskaan ollut, paitsi puoliseniilissä lyriikassa. (Pahoittelen, jos tämä on liian hämärää jätinää. Sandemose sanoi sen huomattavasti paremmin.) En varsinaisesti ole pelännyt niinkään vanhenemista kuin palkkiotta vanhenemista: jos kolme hammasta on vedetty pois, neljäs odottaa vetämistä ja viidennessäkin on juurihoito, elämän kuuluu maksaa siitä asianomaiset korvaukset, kuten elämänviisaus, muutaman kielen taito lisää ja uusi akateeminen oppiarvo, tai ainakin jonkinasteisesti mainetta ja kunniaa.
Yleisesti ottaen korvaukset ovat olleet kohtuullisia, niiltä osin kuin olen itse voinut vaikuttaa niihin. Naisrintamalla ilmenneet epäonnistumiset ovat katkeroittaneet ennen kaikkea siksi, että ne ovat olleet kompastelua epäolennaisuuksiin, enkä ole kokenut asioiden olevan hallinnassani: päätösvalta vaikuttaa elämäni onnistumiseen sillä rintamalla on mielestäni aina ollut jonkun muun käsissä, se on riistetty minulta jopa väkivalloin. Toisin kuin Vera, minä nimittäin olen aina halunnut lapsia, jollen omia niin ainakin opetuslapsia, ja minua on pohjimmiltaan suututtanut naisetta jäämisessä ennen kaikkea se, että niin triviaali taito kuin naiseniskemiskyky estää minua pääsemästä käsiksi siihen, mikä on todella relevanttia eli isänä olemiseen, varsinkin kun asiantuntevat tahot (= pikku Katie) ovat minulle antaneet silmiävetistävän lausunnon, että "you would make a great daddy". Ei ole oikein, että olen vielä tässä iässä ilman lapsia, vaikka toisaalta levottomana ja puolihulluna nuorena miehenä en takuulla olisi edes vastuun ryhdistämänä kyennyt toimimaan haluamani laisena isänä (nyt se jo alkaa vaikuttaa realistiselta mahdollisuudelta). Maria Kristiina ei toki ole huonoimmasta päästä äitikandidaatiksi, niin että ehkä kaikkea toivoa ei vielä ole menetetty.
Luultavasti kasvattaisin omat lapseni samalla tavalla kuin minutkin on kasvatettu: juurevan vanhoillisessa, miedosti kristillisessäkin hengessä, mutta runsaasti intellektuaalisia ärsykkeitä antaen. Päihteet olisi kielletty, mutta älyllisellä puolella taivaskaan ei olisi rajana. Se oli pääperiaatteiltaan hyvä kasvatus. Kokonaan toinen asia on, että se taisi olla pieneen ja ahtaaseen Suomeen liian hyvä. Sokeiden maassa yksisilmäinen ei todellakaan ole kuningas, vaan pelottava friikki, skitsofreenikko ja mielipuoli.
maanantai 8. elokuuta 2005
Aamunkoiton robotit
Tiina Kaarela lajitovereineen inttää mielellään, että minun käsitykseni feminismistä on jotenkin köyhä, kun en myönnä, että on olemassa useita feminismejä ja useita tapoja tulkita feminismi. Toistan jälleen kerran, kuten hidasjärkisille joutuu asioita toistamaan, että alan ottaa sen moninaisuuden huomioon heti kun siitä alkaa feministien omassa kirjoittelussa näkyä minkään valtakunnan merkkejä.
Nyt ei näy. Suuressa lapsettomuuskeskustelussakaan ei oikeasti ollut kyse lapsettomuudesta, vaan siitä, että feministien huutosakki röykytti joukolla Sedistä. Syy tähän sakinhivutukseen oli se, että Sedis oli rohjennut olla avoimesti eri mieltä Birdyn kanssa mistään asiasta - asia itse ei ollut niin tärkeä - ja käyttää hänen vaikuttimestaan ikävän moralisoivalta ja arvottavalta kuulostavaa epiteettiä "itsekäs". Koska Birdy oli käytännössä hyväksytty feminismin muotoilijaksi ja määrittelijäksi ja koska feminismi käytännössä edellyttää kritiikitöntä solidaarisuutta kaikkia aatteen toverittaria kohtaan ulkopuolisen arvostelun sattuessa, Sedis leimattiin jopa "vastenmieliseksi", hänet suljettiin kunnon ihmisten piirin ulkopuolelle ja hänen asiallisuutensakin nähtiin merkkinä jonkinlaisesta kieroudesta: juuri siinä, että hän ei alentunut panumaiseen antifeministiseen vyön alle lyömiseen, nähtiin todiste siitä, että hän oli jonkin patriarkaalisen leviatanin asialla. Feministeiksi tunnustautuvat bloggaajat liittyivät yhtenä naisena huutokuoroon, kukaan, sanoo kukaan, ei älynnyt, uskaltanut, kehdannut tai viitsinyt olla eri mieltä. Näin sivusta seuraajana saattoi miltei nähdä mulkosilmäisten robottien kääntyvän yhdessä rivissä yhtä ja samaa iskulausetta inttämään.
Niin kauan kuin "feminismi" käytännön tasolla tarkoittaa joukkoa intellektuaalisesti epäitsenäisiä sarjaan kytkettyjä robotteja, jotka eivät uskalla olla eri mieltä toistensa kanssa, voitte tunkea puheenne "monista erilaisista feminismeistä" sinne, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota. Niin kauan kuin käyttäydytte kuin öyhöttävien, ulkomaalaisia hakkaavien skinihuligaanien persoonaton lauma, eri "feminismien" välisillä skolastisilla erimielisyyksillä on tasan yhtä vähän merkitystä kuin Hitleri-Hiltusen ja Köppelssi-Könösen skolastisilla erimielisyyksillä siitä, missä kulmassa pesismaila tulee kalauttaa mutakuonon takaraivoon parhaan tuloksen takaamiseksi. Muutan mielipidettäni asiasta heti kun eri feminismien edustajat ovat avoimesti ja kaikkien nähden eri mieltä oleellisista kysymyksistä ja ilmaisevat erimielisyytensä ihmisten kielellä, eivät käsittämättömällä sisäpiirijargonilla - tai kun yksi feministi uskaltaa puolustaa tämän maailman sediksiä toista feministiä vastaan. Sitä päivää kuitenkin saamme odottaa.
Nyt ei näy. Suuressa lapsettomuuskeskustelussakaan ei oikeasti ollut kyse lapsettomuudesta, vaan siitä, että feministien huutosakki röykytti joukolla Sedistä. Syy tähän sakinhivutukseen oli se, että Sedis oli rohjennut olla avoimesti eri mieltä Birdyn kanssa mistään asiasta - asia itse ei ollut niin tärkeä - ja käyttää hänen vaikuttimestaan ikävän moralisoivalta ja arvottavalta kuulostavaa epiteettiä "itsekäs". Koska Birdy oli käytännössä hyväksytty feminismin muotoilijaksi ja määrittelijäksi ja koska feminismi käytännössä edellyttää kritiikitöntä solidaarisuutta kaikkia aatteen toverittaria kohtaan ulkopuolisen arvostelun sattuessa, Sedis leimattiin jopa "vastenmieliseksi", hänet suljettiin kunnon ihmisten piirin ulkopuolelle ja hänen asiallisuutensakin nähtiin merkkinä jonkinlaisesta kieroudesta: juuri siinä, että hän ei alentunut panumaiseen antifeministiseen vyön alle lyömiseen, nähtiin todiste siitä, että hän oli jonkin patriarkaalisen leviatanin asialla. Feministeiksi tunnustautuvat bloggaajat liittyivät yhtenä naisena huutokuoroon, kukaan, sanoo kukaan, ei älynnyt, uskaltanut, kehdannut tai viitsinyt olla eri mieltä. Näin sivusta seuraajana saattoi miltei nähdä mulkosilmäisten robottien kääntyvän yhdessä rivissä yhtä ja samaa iskulausetta inttämään.
Niin kauan kuin "feminismi" käytännön tasolla tarkoittaa joukkoa intellektuaalisesti epäitsenäisiä sarjaan kytkettyjä robotteja, jotka eivät uskalla olla eri mieltä toistensa kanssa, voitte tunkea puheenne "monista erilaisista feminismeistä" sinne, minne ei aurinko paista eikä kuu kumota. Niin kauan kuin käyttäydytte kuin öyhöttävien, ulkomaalaisia hakkaavien skinihuligaanien persoonaton lauma, eri "feminismien" välisillä skolastisilla erimielisyyksillä on tasan yhtä vähän merkitystä kuin Hitleri-Hiltusen ja Köppelssi-Könösen skolastisilla erimielisyyksillä siitä, missä kulmassa pesismaila tulee kalauttaa mutakuonon takaraivoon parhaan tuloksen takaamiseksi. Muutan mielipidettäni asiasta heti kun eri feminismien edustajat ovat avoimesti ja kaikkien nähden eri mieltä oleellisista kysymyksistä ja ilmaisevat erimielisyytensä ihmisten kielellä, eivät käsittämättömällä sisäpiirijargonilla - tai kun yksi feministi uskaltaa puolustaa tämän maailman sediksiä toista feministiä vastaan. Sitä päivää kuitenkin saamme odottaa.
Sinihampaan takaa
Nyt kun olen pitkien vaikeuksien jälkeen löytänyt tyttöystävän, joka arvostaa minua elämänkumppanina, ihmisenä, miehenä ja kiihkeänä latinalaistyyppisenä rakastajana, minua suututtavat kaikki miehen statuksesta ja markkina-arvosta enemmän kuin miehestä itsestään ihmisenä välittävät naisenjolperot yhä pahemmin, kuten olette viimeisen vuoden aikana tainneet huomatakin. Erityisesti tietenkin suututtaa resurssien tuhlaus. Tuntuu siltä kuin olisi joutunut keskelle Brian Merrimanin runoelman Cúirt an Mheadhon Oídhche maailmaa: pimut vikisevät sitä, kuinka toistaitoisia miehet seksuaalisesti ovat ja kuinka kykenemättömiä heitä tyydyttämään ja kuinka tietämättömiä häpykielen olemassaolosta (ikään kuin häpykieli ei olisi ollut yksi keskeisimpiä puheenaiheita 1980-luvun ahdistuneiden pornontiiraajarunkkaripoikien iltamissa), samalla kun vapaana kulkee ATMiä, joista kohtuullisen pienellä harjoituksella saataisiin hurjia rakastajia - juttu kun on niin, että ainoa, mikä ainakin minun kokemukseni perusteella erottaa ATM:n siitä kiihkeästä latinotyyppisestä rakastajasta, on tilaisuuksien puute: ei minunkaan tarvinnut kohtuuttoman kauaa harjoitella löytääkseni, öhh, sen "sisäisen pornostarani". Tyydyttämättömien naisten ininään on tietysti yksi ainoa järjellinen selitys: kierrättäessään keskenään sitä seksuaalielämään oikeutettujen YTMien harvalukuista eliittiä naiset suostuvat olemaan sukupuoliyhteydessä vain seksuaalisesti törpöimpien ja itsekkäimpien miesten kanssa. YTM voi toki olla kokenut, mutta koska hänellä ei ole ollut minkään valtakunnan kannustinta paneutua naisen seksuaalisuuteen iskutaitojen opettelua enempää, on mahdollista ja jopa todennäköistä, että hän ei siitä häpykielestä tosiaankaan tiedä yhtikäs mitään.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin aikeissa ottaa takaisin sen, mitä edellisen merkinnän kommenteissa sanoin feminismin levittämästä häpykielikeskeisestä maailmankuvasta. Olen yhä sitä mieltä, että feminismi on turmellut koko seksologisen populäärikirjallisuuden levittämällään propagandalla emätinorgasmin olemattomuudesta, ja olen itse asiassa jopa taipuvainen uskomaan, että edes ympärileikattu afrikkalaisnainen ei ole niin absoluuttisen kyvytön nauttimaan sukupuolisesta kanssakäymisestä kuin femakkopropaganda väittää. Joillekin klitoriksesta iniseville femakoille moinen leikkaus olisi varmaankin vain parahiksi, jotta oppisivat, että heillä on vagina. Leikki leikkinä, mutta vulgäärifeminismin keskeisiin oppilauseisiin kuuluu, ettei nainen oikeasti miestä tarvitse sen enempää kuin kala polkupyörää, ja emätinvastaisen (antivaginistisen?) propagandan tarkoituksena oli vakuuttaa naisille, etteivät he tarvitse miestä mihinkään edes seksuaalisesti, vaan runkkaaminen on parempi vaihtoehto. Tästä tietenkin on seurannut, että nekään naiset, jotka oikeasti kykenevät nauttimaan seksistä vaginallaan, eivät pysty sitä tekemään kokematta huonoa omaatuntoa: sehän merkitsee, että he (yäk) tarvitsevat miestä johonkin eivätkä ole viimeisen päälle emansipoituneita ja vapaita. Näin heiltäkin voidaan näppärästi pilata ilo.
Feminismi on siis tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vieraannuttanut ihmisiä omista seksuaalisista haluistaan, pilannut heidän elämänsä ja aiheuttanut heille kärsimystä. Feminismi on toiminut juuri sen kylmänkovan ja säälimättömän markkinamaailman asialla, jota kaikki "humanistit" sanovat vastustavansa. Feminismi on yksiselitteisesti paha asia, kärsimyksen lähde, joka estää ihmisiä elämästä hyvää elämää, myös seksuaalielämää.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin aikeissa ottaa takaisin sen, mitä edellisen merkinnän kommenteissa sanoin feminismin levittämästä häpykielikeskeisestä maailmankuvasta. Olen yhä sitä mieltä, että feminismi on turmellut koko seksologisen populäärikirjallisuuden levittämällään propagandalla emätinorgasmin olemattomuudesta, ja olen itse asiassa jopa taipuvainen uskomaan, että edes ympärileikattu afrikkalaisnainen ei ole niin absoluuttisen kyvytön nauttimaan sukupuolisesta kanssakäymisestä kuin femakkopropaganda väittää. Joillekin klitoriksesta iniseville femakoille moinen leikkaus olisi varmaankin vain parahiksi, jotta oppisivat, että heillä on vagina. Leikki leikkinä, mutta vulgäärifeminismin keskeisiin oppilauseisiin kuuluu, ettei nainen oikeasti miestä tarvitse sen enempää kuin kala polkupyörää, ja emätinvastaisen (antivaginistisen?) propagandan tarkoituksena oli vakuuttaa naisille, etteivät he tarvitse miestä mihinkään edes seksuaalisesti, vaan runkkaaminen on parempi vaihtoehto. Tästä tietenkin on seurannut, että nekään naiset, jotka oikeasti kykenevät nauttimaan seksistä vaginallaan, eivät pysty sitä tekemään kokematta huonoa omaatuntoa: sehän merkitsee, että he (yäk) tarvitsevat miestä johonkin eivätkä ole viimeisen päälle emansipoituneita ja vapaita. Näin heiltäkin voidaan näppärästi pilata ilo.
Feminismi on siis tässäkin asiassa vain ja ainoastaan vieraannuttanut ihmisiä omista seksuaalisista haluistaan, pilannut heidän elämänsä ja aiheuttanut heille kärsimystä. Feminismi on toiminut juuri sen kylmänkovan ja säälimättömän markkinamaailman asialla, jota kaikki "humanistit" sanovat vastustavansa. Feminismi on yksiselitteisesti paha asia, kärsimyksen lähde, joka estää ihmisiä elämästä hyvää elämää, myös seksuaalielämää.
perjantai 5. elokuuta 2005
Porvarillinen idylli
Nyt kun kesälomani on alkanut, olen oleskellut enimmän aikaa Marian kanssa hänen kesäkämpässään Varissuolla, jos kohta olemmekin käyneet kaupungilla - ja minä poikennut kotona Ylioppilaskylässä - miltei päivittäin. Menemättä yksityiskohtiin voin todeta, että yhteiselämä on sujunut enimmäkseen harmonisissa merkeissä ja suhde syventynyt merkittävästi. Tunnen itseni hyväksi mieheksi ja YTM:ksi. Sitä vakuuttuneempi olen feminismin yleisestä vahingollisuudesta ja valheellisuudesta. Sitä kannattamalla sain vain takkiini. Sitä vastustamalla olen saanut seurakseni hyvän ja reilun ihmisen, joka rakastaa minua. Yksikään feminismin tarjoama elämänohje ei ole ollut hyväksi. Jopa feministien käsitykset naisen seksuaalisuudesta ovat nykyisen kokemukseni mukaan päin helvettiä. Lukekaa femakkojen kirjoja ja tehkää täsmälleen päinvastoin kuin niissä neuvotaan. Vannon ja vakuutan, että saatte silloin ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa tai ainakin hyvän tyttöystävän.
Ahkeran seurustelemisen lisäksi olen myös lueskellut ainakin jossain määrin lisensiaattityöhöni liittyvää kirjallisuutta, nimittäin Günter Grassia, jonka Ein weites Feld on edelleenkin työn alla, mutta jonka tuoreehko romaani sodan saksalaisista uhreista ja näiden kohtalon jälkikaiuista Saksan nuoren uusnatsirahvaan keskuudessa, Im Krebsgang, osoittautui sekä hyväksi kirjaksi että varsin relevantiksi oman lisensiaattityöni kannalta, koska tarkoitukseni on sisällyttää siihen luku Bienekin tetralogian oleellisia teemoja (itäalueiden tavallisten saksalaisten kohtalo, saksalais-puolalainen raja- ja sekakulttuuri ym.) käsitelleistä muista kirjailijoista. Tähän asti listaan ovat päässeet Grassin lisäksi Erwin Strittmatter (joka kirjoitti saksankielisiä romaaneja alasorbinkielisestä kylämiljööstä), Johannes Bobrowski (joka kirjoitti itäeurooppalaisesta mystiikasta) ja Hermann Kant (DDR:läinen valtion juoksupoika, jonka ainoa hyvä romaani Der Aufenthalt käsittelee hänen sotavankeuttaan sodan loppuvaiheessa pikakoulutettuna nuorena saksalaissotilaana Puolassa). Joukon jatkoksi pitänee lisätä vielä kreivitär Marion Dönhoff, jonka tuotantoon olenkin viime vuosina - ja nyt parastaikaa - tutustunut perusteellisesti. Tosin myös Ralph Giordano on kirjoittanut Itä-Preussista.
Sellainenkin kirjailija on kuin Arno Surminski, joka on ilmeisesti kirjoittanut etupäässä nostalgiakirjallisuutta Itä-Preussista. Hänen teoksensa eivät ole ihan niin huonoja, ettei niitä kannattaisi tutkia, mutta herran nimen kohdalla on tyhjä aukko kaikissa kirjallisuudenhistorioissa, lieneekö tematiikka sitten ollut niin tabu vasemmistovivahteiselle yliopistovakiintuneistolle ("vakiintuneisto" on minun termini "establishmentille"). Itse asiassa siinä voisikin olla minulle sauma "etwas Neues zu leisten".
Ahkeran seurustelemisen lisäksi olen myös lueskellut ainakin jossain määrin lisensiaattityöhöni liittyvää kirjallisuutta, nimittäin Günter Grassia, jonka Ein weites Feld on edelleenkin työn alla, mutta jonka tuoreehko romaani sodan saksalaisista uhreista ja näiden kohtalon jälkikaiuista Saksan nuoren uusnatsirahvaan keskuudessa, Im Krebsgang, osoittautui sekä hyväksi kirjaksi että varsin relevantiksi oman lisensiaattityöni kannalta, koska tarkoitukseni on sisällyttää siihen luku Bienekin tetralogian oleellisia teemoja (itäalueiden tavallisten saksalaisten kohtalo, saksalais-puolalainen raja- ja sekakulttuuri ym.) käsitelleistä muista kirjailijoista. Tähän asti listaan ovat päässeet Grassin lisäksi Erwin Strittmatter (joka kirjoitti saksankielisiä romaaneja alasorbinkielisestä kylämiljööstä), Johannes Bobrowski (joka kirjoitti itäeurooppalaisesta mystiikasta) ja Hermann Kant (DDR:läinen valtion juoksupoika, jonka ainoa hyvä romaani Der Aufenthalt käsittelee hänen sotavankeuttaan sodan loppuvaiheessa pikakoulutettuna nuorena saksalaissotilaana Puolassa). Joukon jatkoksi pitänee lisätä vielä kreivitär Marion Dönhoff, jonka tuotantoon olenkin viime vuosina - ja nyt parastaikaa - tutustunut perusteellisesti. Tosin myös Ralph Giordano on kirjoittanut Itä-Preussista.
Sellainenkin kirjailija on kuin Arno Surminski, joka on ilmeisesti kirjoittanut etupäässä nostalgiakirjallisuutta Itä-Preussista. Hänen teoksensa eivät ole ihan niin huonoja, ettei niitä kannattaisi tutkia, mutta herran nimen kohdalla on tyhjä aukko kaikissa kirjallisuudenhistorioissa, lieneekö tematiikka sitten ollut niin tabu vasemmistovivahteiselle yliopistovakiintuneistolle ("vakiintuneisto" on minun termini "establishmentille"). Itse asiassa siinä voisikin olla minulle sauma "etwas Neues zu leisten".
maanantai 1. elokuuta 2005
Hiski ja Panu raggareina
Viimeöinen uni oli aivan pakko kirjoittaa herättyä muistiin. Unen päähenkilönä oli minun lisäkseni Hiski Haapoja. Minä olin saanut jostain suuren määrän rahaa ja ostanut Mercedes-Benzin, minkä jälkeenkin olin rikas. Koska en itse osannut ajaa autoa, pyysin Hiskin kuskiksi. Hiski oli tosin lupautunut kuuluisalle tamperelaiselle historioitsijalle ja eheän isänmaan palauttajalle lastenvahdiksi, ja kuuluisan tamperelaisen historioitsijan ja eheän isänmaan palauttajan vaimo oli käärmeissään Hiskille siitä, että tämä lähti kuskikseni kotivahdin hommien hoitamisen sijasta, mutta kuuluisa tamperelainen historioitsija ja eheän isänmaan palauttaja rauhoitteli vaimoaan ja pyysi tätä päästämään Hiskin kuskiksi, koska eihän joka päivä sentään Mersulla pääse ajelemaan. Hiski siis lähti ajamaan minua pitkin kaupunkia, ja esiinnyimme rehvakkaina raggareina ja olimme kovasti äkkirikastunutta olevinamme. Totesimme kuitenkin, että kuvasta puuttuu äänekäs ghettoblasteri (tätä sanaa käyttäen), jolla voisimme huudattaa mahdollisimman törkeää, epämelodista ja äänekästä musiikkia ajellessamme ja terrorisoida ihmisiä. Päätimme ostaa ghettoblasterin ja lähteä mersulla maailmaa kiertämään road-elokuvan malliin. Kaurismäenkin nimi tuli mainituksi. Sen jälkeen heräsin.
Tämä kai liittyy jotenkin palkkapäivään ja loman alkamiseen.
Tämä kai liittyy jotenkin palkkapäivään ja loman alkamiseen.
sunnuntai 31. heinäkuuta 2005
Röökit vittuun, perkele, osa II: Paskasakki vittuun minun olohuoneestani, saatana
Tommin kommentin luettuani tuumin, että voisin kertoa vielä parilla sanalla, miksi kannatan röökien poistamista kapakoista (ihan itsestäänselvien syiden lisäksi). Kyse on yksinkertaisesti siitä, että julkinen tila on vapautettava röökin ja röökiväen ylivallan alta ja palautettava kilteille kunnon ihmisille. Kapakat ovat valitettavasti suomalaisen kulttuurin julkisista tiloista keskeisimpiä, kuten erinomaisen hyvin tiedämme siitä, miten tiukassa ns. pillu on kapakoissa käymättömälle miesihmiselle tässä maassa. Kapakoiden väkivaltaisuudet johtuvat pitkälti siitä, että kapakkaelämä, toimiessaan tupakoitsijoiden ehdoilla, on alistunut rikosluontoisten, psyykkisesti labiilien ja väkivaltaisten alaluokan edustajien valtaan, koska tupakointi on kuitenkin yleisempää ja tyypillisempää tämän alaluokan keskuudessa. Paskasakkiakin on luonnollisesti tiettyyn rajaan asti suvaittava kaikille yhteisessä tilassa, mutta ei ole reilua, kohtuullista eikä tasapuolista, että paskasakkiin kuulumaton ihminen pakotetaan keskeisessä ja merkittävässä osassa julkista tilaa noudattamaan paskasakin tapoja tai sietämään niitä oman terveytensä uhalla. Julkinen tila ei kuulu alaluokan yksinään hallittavaksi. Se kuuluu kaikille, ja jos alaluokka haluaa siellä olla, alaluokka saa opetella elämään meidän ehdoillamme, ei päinvastoin.
Ugus inisi taannoin joko Mummilan Janin tai Maailman keisarin kommenttiosastossa jotain siitä, kuinka "isoveli" kieltää taas kaiken kivan, tupakan jälkeen varmaan viinan ja seksinkin. On oikein helvetin hieno juttu, että nämä röökiä röyhyttävät ugukset kitisevät - mitä äänekkäämmin ja tuskaisemmin, sen parempi. Suomalaisten enemmistö on tupakoimattomia ja johan se on saatana, jos meidän pitää säätää elämäämme epäterveellistä, vastenmielistä ja meidänkin keuhkoihimme vahingollisesti vaikuttavaa pahetta harrastavan addiktivähemmistön mieliksi. Sitä paitsi jos vähemmistöjen suvaitsemisesta puhutaan, on täällä sellainenkin vähemmistö kuin astmaatikot, jotka hekin varmasti joskus haluaisivat mennä kaverien kanssa kaljalle. Röökiväellä ei ole mitään moraalista oikeutta estää astmaatikkoja tulemasta kapakkaan. Röökiväki voi aivan hyvin opetella olemaan kapakassa röökittä. Saa siellä silti edelleenkin viinaa ja naisia.
Koska Ugus ja muut röökimykset - tämän sanan keksin joitakin vuosia sitten tarkoittamaan epähuomaavaista tupakoitsijaa, ja arvasitte jo, että se on kontaminaatio röökistä ja röyhkimyksestä - eivät ole ikinä yksien sauhujen verran miettineet muiden ihmisten ottamista huomioon, he eivät pysty näkemään tupakkakieltoa ravintoloissa muuna kuin "ison veljen" määräilynä. Todellisuudessa ei ole kyse "isosta veljestä", vaan aivan yksinkertaisesti siitä, että röökimykset kukkoilevat jalat pöydällä puolityhjässä kapakassa, jonka ovat omineet itselleen, samalla kun kunnon ihmiset värjöttelevät ulkona. Eikö helkutti soikoon olisi jo aika ottaa se kapakka kunnon väen käyttöön ja heittää röökimykset mäkeen? Jos tässä jotakuta voi verrata "isoon veljeen", niin lähinnä näitä hamppariröökimyksiä sun muita uguksia, jotka sukupuolielinten nimiä ölähdellen ja sätkää heristäen yrittävät karkoittaa meidät omasta olohuoneestamme. Sellaista ei perkele kuulu sietää.
Täältä tulee demokraattinen kulttuurivallankumous. Tumpatkaa jo ne vitun röökit, tai lennätte pellolle MEIDÄN julkisesta tilastamme, saakeli. Ja muistinkos jo sanoa: Kaikki valta keskiluokalle! Eläköön pikkuporvariston diktatuuri! Alas ylä- ja alaluokka! Alas riistäjät ja pummit!
Ugus inisi taannoin joko Mummilan Janin tai Maailman keisarin kommenttiosastossa jotain siitä, kuinka "isoveli" kieltää taas kaiken kivan, tupakan jälkeen varmaan viinan ja seksinkin. On oikein helvetin hieno juttu, että nämä röökiä röyhyttävät ugukset kitisevät - mitä äänekkäämmin ja tuskaisemmin, sen parempi. Suomalaisten enemmistö on tupakoimattomia ja johan se on saatana, jos meidän pitää säätää elämäämme epäterveellistä, vastenmielistä ja meidänkin keuhkoihimme vahingollisesti vaikuttavaa pahetta harrastavan addiktivähemmistön mieliksi. Sitä paitsi jos vähemmistöjen suvaitsemisesta puhutaan, on täällä sellainenkin vähemmistö kuin astmaatikot, jotka hekin varmasti joskus haluaisivat mennä kaverien kanssa kaljalle. Röökiväellä ei ole mitään moraalista oikeutta estää astmaatikkoja tulemasta kapakkaan. Röökiväki voi aivan hyvin opetella olemaan kapakassa röökittä. Saa siellä silti edelleenkin viinaa ja naisia.
Koska Ugus ja muut röökimykset - tämän sanan keksin joitakin vuosia sitten tarkoittamaan epähuomaavaista tupakoitsijaa, ja arvasitte jo, että se on kontaminaatio röökistä ja röyhkimyksestä - eivät ole ikinä yksien sauhujen verran miettineet muiden ihmisten ottamista huomioon, he eivät pysty näkemään tupakkakieltoa ravintoloissa muuna kuin "ison veljen" määräilynä. Todellisuudessa ei ole kyse "isosta veljestä", vaan aivan yksinkertaisesti siitä, että röökimykset kukkoilevat jalat pöydällä puolityhjässä kapakassa, jonka ovat omineet itselleen, samalla kun kunnon ihmiset värjöttelevät ulkona. Eikö helkutti soikoon olisi jo aika ottaa se kapakka kunnon väen käyttöön ja heittää röökimykset mäkeen? Jos tässä jotakuta voi verrata "isoon veljeen", niin lähinnä näitä hamppariröökimyksiä sun muita uguksia, jotka sukupuolielinten nimiä ölähdellen ja sätkää heristäen yrittävät karkoittaa meidät omasta olohuoneestamme. Sellaista ei perkele kuulu sietää.
Täältä tulee demokraattinen kulttuurivallankumous. Tumpatkaa jo ne vitun röökit, tai lennätte pellolle MEIDÄN julkisesta tilastamme, saakeli. Ja muistinkos jo sanoa: Kaikki valta keskiluokalle! Eläköön pikkuporvariston diktatuuri! Alas ylä- ja alaluokka! Alas riistäjät ja pummit!
Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns
No, oikeasti ei ole vielä sunnuntai-ilta, eikä sitä kai ole tarkoitus valvoa maanantaiaamuun asti. Timon myöhästynyt kuolinuutinen on vetänyt niin masentuneeksi, etten ole oikein mitään osannut tehdä.
Kadulla näin selvästi raskaana olevan naisen kulkevan tupakki kädessä ja kaljatölkki toisessa. Tekisi melkein mieli sanoa jotain, mutta toivon, että kyseessä oli Yhtyneet psykonartut ja huithapeliämmät ry:n ihan vain minun kiusakseni järjestämä performanssi. Paras olla provosoitumatta mokomasta.
En jaksanut oikein kirjakaupassakaan hillua. Tuli kyllä ensin ilman Mariaa ostettua kaksi Piko ja Fantasio -albumia ja Marion Dönhoffin kirjallista jäämistöä edustavia saksankielisiä pokkareita, sitten Marian kanssa pari ruotsinkielistä taskukirjaa (Strindbergin saaristolaisjuttuja sekä jonkun amerikkalaisen baptistipastorin ihan tolkulliselta vaikuttava kirja fundiskristityistä) ja yksi suomenkielinen - Plutarkhoksen elämäkerrat kuuluisista miehistä, se on niitä WSOY:n Laatukirjat-sarjan niteitä, viimeksi ostin Huizingan Keskiajan syksyn, jota en ollut aiemmin lukenut (nyt suurimmaksi osaksi olen). Tosin tulin siellä nähneeksi kahdella kympillä kaupattavan avaruusasemasimulaatio-ohjelman, joka kyllä tekisi mieli ostaa viime aikoina hieman pätkineen Redshiftin kaveriksi.
Irlannistakin tuli tyhmyyksissä tilattua taas neljällä kympillä kirjoja, ikään kuin panuttavaa ei olisi ennestäänkin rästissä. Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosittaisjulkaisu alkoi muka ilmestyä vasta äskettäin, ja nyt sitäkin on jo kahdeksan numeroa - piti hankkia ne kolme, joita ei vielä ollut, ja niiden lisäksi pari novellikokoelmaa ja yksi pikku romaani. Novellikokoelmat olivat Pádraic Breathnachin Buicéad Poitín ("Ämpärintäysi pontikkaa") ja Colm Ó Ceallaighin Clann na Feannóige - en nyt muista, mikä se feannóg on, enkä jaksa kaivaa Ó Dónaillin sanakirjaa esille. Kiintoisaa vertailla kirjojen ulkoasua. Breathnachin kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa, se näyttää lähinnä hikiseltä omakustanteelta, ja kannessa on virheellistä iiriä, vaikka kirjailija itse kirjoittaa sujuvaa connachtilaista. Typografia on melkein itäeurooppalainen ja kirjasinlaji valjua groteskia. (Groteski tarkoittaa samaa kuin englannin termi sans-serif, siis kirjasinlajia, jossa ei harrasteta noita antiikvalle ominaisia pääteosia. 70-luvulla groteskia pidettiin modernina, ja mikään ei tunnetusti vanhene niin nopeasti kuin aikansa moderni - nykyään groteskista tulee heti mieleen 70-luvun yrjöiset ja lattiavirtsaiset julkiset vessat. Kyllähän nykyäänkin näkee usein pökäleen vessan lattialla, mutta lapsuudessani julkiset vessat Suomessa olivat säännöllisesti niin kehitysmaisessa kunnossa, että mieluummin pidätteli viimeiseen asti kuin alistui menemään siihen hirveyteen. Valehtelematta näytti siltä, että esim. VR:n palveluksessa toimi silloin ahkeria, kalliisti palkattuja ja runsailla työsuhde-eduilla hommiinsa houkuteltuja vessansotkijapartioita, jotka työkseen, terveyttään säästämättä ryyppäsivät ja ylensöivät itsensä sellaiseen tilaan, että saattoivat oksentaa, kusta ja ulostaa uusin voimin jokaisen vessan yksilöllisenä käsityönä täysin sanoinkuvaamattomaan tilaan.) Ó Ceallaighin kirja taas on aivan uusi, ja sen ulkoasu on värikäs ja näyttävä - kirjasimet tietenkin hienostunutta antiikvaa. Se pieni romaani muuten on Mícheál Ó Conghailen tarina yksinäisestä vanhasta miehestä, joka rakastuu traagisesti nuoreen tyttöön - Seachrán Jeaic Sheáin Johnny, eli Jeaic Sheáin Johnnyn harhautuminen, tai harhapolku. (Jeaic Sheáin Johnny eli "Johnnyn [pojanpoika] Seánin [poika] Jeaic" - Jeaic on iirin oikeinkirjoituksen mukainen tapa kirjoittaa nimi Jack, Johnny voisi ehkä olla Janaí - on tyypillinen iirinkielisen maaseudun tapa muodostaa puhuttelunimiä. Isoäidin aikoinaan Pohjanmaalla kuulema "Eetun Jussin Hilma" on samalla tavalla muodostettu suomalainen maalaisnimi.) Ó Ceallaigh on tunnettu mukaansatempaavista seikkailutarinoistaan, kuten villin lännen romaanista Brídín an Dilleachta, mutta ensimmäisestä novellistaan päätellen tämä kokoelma on nyyhkytavaraa. Ó Ceallaigh muuten kirjoittaa myös markkina-arvonäkökulmasta varsin realistisesti nuorten ns. rakkauselämästä.
Kadulla näin selvästi raskaana olevan naisen kulkevan tupakki kädessä ja kaljatölkki toisessa. Tekisi melkein mieli sanoa jotain, mutta toivon, että kyseessä oli Yhtyneet psykonartut ja huithapeliämmät ry:n ihan vain minun kiusakseni järjestämä performanssi. Paras olla provosoitumatta mokomasta.
En jaksanut oikein kirjakaupassakaan hillua. Tuli kyllä ensin ilman Mariaa ostettua kaksi Piko ja Fantasio -albumia ja Marion Dönhoffin kirjallista jäämistöä edustavia saksankielisiä pokkareita, sitten Marian kanssa pari ruotsinkielistä taskukirjaa (Strindbergin saaristolaisjuttuja sekä jonkun amerikkalaisen baptistipastorin ihan tolkulliselta vaikuttava kirja fundiskristityistä) ja yksi suomenkielinen - Plutarkhoksen elämäkerrat kuuluisista miehistä, se on niitä WSOY:n Laatukirjat-sarjan niteitä, viimeksi ostin Huizingan Keskiajan syksyn, jota en ollut aiemmin lukenut (nyt suurimmaksi osaksi olen). Tosin tulin siellä nähneeksi kahdella kympillä kaupattavan avaruusasemasimulaatio-ohjelman, joka kyllä tekisi mieli ostaa viime aikoina hieman pätkineen Redshiftin kaveriksi.
Irlannistakin tuli tyhmyyksissä tilattua taas neljällä kympillä kirjoja, ikään kuin panuttavaa ei olisi ennestäänkin rästissä. Ceiliúradh an Bhlascaoid -vuosittaisjulkaisu alkoi muka ilmestyä vasta äskettäin, ja nyt sitäkin on jo kahdeksan numeroa - piti hankkia ne kolme, joita ei vielä ollut, ja niiden lisäksi pari novellikokoelmaa ja yksi pikku romaani. Novellikokoelmat olivat Pádraic Breathnachin Buicéad Poitín ("Ämpärintäysi pontikkaa") ja Colm Ó Ceallaighin Clann na Feannóige - en nyt muista, mikä se feannóg on, enkä jaksa kaivaa Ó Dónaillin sanakirjaa esille. Kiintoisaa vertailla kirjojen ulkoasua. Breathnachin kirja on ilmestynyt 70-luvun lopussa, se näyttää lähinnä hikiseltä omakustanteelta, ja kannessa on virheellistä iiriä, vaikka kirjailija itse kirjoittaa sujuvaa connachtilaista. Typografia on melkein itäeurooppalainen ja kirjasinlaji valjua groteskia. (Groteski tarkoittaa samaa kuin englannin termi sans-serif, siis kirjasinlajia, jossa ei harrasteta noita antiikvalle ominaisia pääteosia. 70-luvulla groteskia pidettiin modernina, ja mikään ei tunnetusti vanhene niin nopeasti kuin aikansa moderni - nykyään groteskista tulee heti mieleen 70-luvun yrjöiset ja lattiavirtsaiset julkiset vessat. Kyllähän nykyäänkin näkee usein pökäleen vessan lattialla, mutta lapsuudessani julkiset vessat Suomessa olivat säännöllisesti niin kehitysmaisessa kunnossa, että mieluummin pidätteli viimeiseen asti kuin alistui menemään siihen hirveyteen. Valehtelematta näytti siltä, että esim. VR:n palveluksessa toimi silloin ahkeria, kalliisti palkattuja ja runsailla työsuhde-eduilla hommiinsa houkuteltuja vessansotkijapartioita, jotka työkseen, terveyttään säästämättä ryyppäsivät ja ylensöivät itsensä sellaiseen tilaan, että saattoivat oksentaa, kusta ja ulostaa uusin voimin jokaisen vessan yksilöllisenä käsityönä täysin sanoinkuvaamattomaan tilaan.) Ó Ceallaighin kirja taas on aivan uusi, ja sen ulkoasu on värikäs ja näyttävä - kirjasimet tietenkin hienostunutta antiikvaa. Se pieni romaani muuten on Mícheál Ó Conghailen tarina yksinäisestä vanhasta miehestä, joka rakastuu traagisesti nuoreen tyttöön - Seachrán Jeaic Sheáin Johnny, eli Jeaic Sheáin Johnnyn harhautuminen, tai harhapolku. (Jeaic Sheáin Johnny eli "Johnnyn [pojanpoika] Seánin [poika] Jeaic" - Jeaic on iirin oikeinkirjoituksen mukainen tapa kirjoittaa nimi Jack, Johnny voisi ehkä olla Janaí - on tyypillinen iirinkielisen maaseudun tapa muodostaa puhuttelunimiä. Isoäidin aikoinaan Pohjanmaalla kuulema "Eetun Jussin Hilma" on samalla tavalla muodostettu suomalainen maalaisnimi.) Ó Ceallaigh on tunnettu mukaansatempaavista seikkailutarinoistaan, kuten villin lännen romaanista Brídín an Dilleachta, mutta ensimmäisestä novellistaan päätellen tämä kokoelma on nyyhkytavaraa. Ó Ceallaigh muuten kirjoittaa myös markkina-arvonäkökulmasta varsin realistisesti nuorten ns. rakkauselämästä.
perjantai 29. heinäkuuta 2005
Oman elämänsä sankari, meidän elämämme tallentaja
Kielimies Panu-Petterille kulttuurikonteksteja!
- Timo Saarniemen omistus Eurooppalaisen matkapäiväkirjansa kappaleessa numero 39
Mitäs Tamara Lundista, mutta aivan sattumalta sain tietää huomattavasti merkittävämmästä kuolemantapauksesta omassa tuttavapiirissäni: Timo Saarniemi on kuollut, ilmeisesti jo kesäkuun puolella. Asia olisi ilmennyt suomenkielisestä Wikipediastakin, mutta minut uutinen tavoitti vasta nyt.
Tapasin Timon viimeisen kerran viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla, joille menin Maria Kristiinan kanssa. Timo oli paikalla kuten aina, ja luonnollisestikin sai ottaa minusta ja Mariasta ensimmäisen yhteisen valokuvan. (Se lienee nyttemmin hänen kokoelmissaan.) Hän taisi jo olla kuoleman merkitsemä mies, koska puheet olivat epätavallisen synkkiä niin valoisalle ihmiselle.
Nuoren aikuisuuteni Turussa Timo Saarniemi oli todellakin aina paikalla, läsnä. Juuri sen takia on erittäin vaikeaa tottua siihen, ettei häntä ole enää. Timo tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat Timon, myös minunlaiseni synkkä ja yksinäinen mies. Tutustuin Timoon henkilökohtaisesti noin vuonna 1991, jolloin olin joutunut taas kerran yhden onnettoman rakkauden uhriksi, ja luultavasti kärsin myös oikeista psyykkisistä ongelmista (jotka ovat ihan oikeasti eri juttu kuin nykyinen nettitrollaamiseni ja tuntuvatkin erilaisilta, siitä voitte olla varmoja). Opettajana ja kasvattajana Timo, jolla oli epäilemättä ollut oppilaittensa joukossa runsaasti kaltaisiani vaikeita luonteita ja öyhöttäväisiä nuorukaisia, kykeni auttamaan läsnäolemisellaan minua ja kohentamaan itseluottamustani. Ja kuten sanottu Timo oli aina läsnä.
Olisi kamala klisee esittää Timo isähahmona. Mutta kai hänessä jotain sellaistakin oli. Myös esikuvaa. Rokkivaarina hilluminen on tietysti varsin helppo tapa leikkiä nuorta miestä loppuikänsä, mutta minusta Timoa on turha yrittää pelkistää rokkivaariksi. Rokkivaari on sellainen mies, jonka kulttuurinen asteikko ulottuu vain rokkiin ja joka ei osaa puhua muuta kieltä kuin teennäistä rokkarislangia, mikä onkin syy siihen, että hän jää diskojen ja rokin maailmaan loppuiäkseen. Timolle rokkarislangi oli vain yksi hänen hallitsemistaan (suomen) kielistä. Samalla tavalla rokki oli vain yksi niistä kulttuureista ja kulttuurimuodoista, joista hän oli kiinnostunut ja joista hän nautti. Timo osoitti, että ihmisen on mahdollista elää uteliaasti ja tarkkailla maailmaa myönteisellä, tiedonhaluisella kiinnostuksella varsin korkeaan ikään saakka. Uteliaisuutta ja tiedonhaluista maailman tarkkailua monet pitävät erityisesti lapsille ja nuorille ominaisena, mutta itse asiassa suurin osa lapsista ja nuorista on kiinnostuneita vain siitä, miten pääsisivät mukaan sukupolvensa konformismiin ja valmiiksi paketoituun kapinaan. Timo kulki varmasti oman ikäpolvensa mukana tässä asiassa, mutta siinä missä se valmispakettikapina on useimmille vain tapa keskinkertaistua, poroporvarillistua ja tavallistua sitä itse tajuamatta, Timo pystyi sen jälkeen heräämään uuteen, uteliaaseen nuoruuteen - itse asiassa sellaiseen nuoruuteen, joita useimmilla ei oikeasti ole eikä ainakaan silloin kun he ovat ikävuosien mukaan nuoria.
Timo oli äidinkielen opettaja. Hän näki ja kuuli äidinkielen kaikessa. Hän osasi rokkarien slangin yhtä hyvin kuin Turun seudun murteenkin. Hän seurasi rokkia, opiskelijaelämää ja kulttuurin marginaaleja siksi, että hän halusi hallita suomen kielen sellaisena kuin sitä puhutaan juuri nyt, kaikkialla. Hän ymmärsi, että se oli hänen ammatillinen velvollisuutensa äidinkielen opettajana, osaajana ja välittäjänä. Jos mietin, miten Timo on vaikuttanut omaan tutkimukseeni, niin veikkaanpa, että Timon aito ja arvostava suhde ns. poploreen on avannut minun silmäni esimerkiksi viihdekirjallisuudelle ja kansanperinteelle arvokkaana kielenoppimismateriaalina. Nuorempana olin tavattoman snobi kulttuuriasioissa, myös kirjalliselta maultani. Veikkaanpa, että ilman Timoa en olisi keksinyt ruveta opettelemaan iiriä kansanperinnekirjoja lukemalla, vaan olisin pitäytynyt korkeakirjallisuuden kapeassa kaanonissa, etten peräti sanoisi kanjonissa. Ja se olisi huono juttu, koska silloin olisin jäänyt vaille sitä, mikä mielestäni on nykyään parasta omassa iirinkielisyystyössäni: syntyperäisten kansankielen arvostaminen kulttuurikielen rakennusmateriaalina.
Så som Timo följde med all kultur, populär eller inte, på finska, så intresserad var han också av det finlandssvenska studentlivet. Det var relativt sällan jag besökte Kåren, men ibland ägde där även sådana evenemang rum som jag inte ville missa, och det ville aldrig han heller. Han fanns alltid där med kameran. Han försökte sig som skribent även på svenska, och oavsett hur bristfälligt han behärskade språket, använde han det utan att låta sig hindras av något mindervärdeskomplex. Han förhöll sig till svenska språket med en sund och hurtfrisk punkrockarattityd: var och en är berättigad att lära sig svenska i Finland - och var och en är berättigad att också tala på svenska, utan hänsyn till om han kan det eller inte. Hans svenska må ha lidit av vissa inadvertenser, men han kunde, ville och vågade prata på, vilket ju brukar bereda oss finnar sådana svårigheter på vilket språk som helst, modersmålet icke undantaget.
Timo valokuvasi ja dokumentoi kaiken. On oma taitonsa ja taiteensa osata kulkea kameran kanssa ja ottaa kuvia sitä mukaa kun elää. Olen itse maailmalla reissatessani osoittautunut surkeaksi valokuvaajaksi, nimenomaan siksi, etten osaa ottaa kuvia varastoon, materiaaliksi, josta valikoidaan kerma. Olen surkea valokuvaaja siksi, että en ole Timo Saarniemi. Jos olisin enemmän Timo Saarniemi, olisin parempi valokuvaaja.
Timo näkyi aina maisemissa, mutta aluksi en tiennyt, mitä hänestä pitäisi ajatella. Kirjakahvilan kanta-asiakkaina emme kuitenkaan voineet lopultakaan olla tutustumatta toisiimme. Asiaan liittyi muuan suhteellisen järkevänä ja rationaalisena pitämäni silloinen paikan kanta-asiakas, joka kuitenkin oli kovasti innoissaan Ior Bockista ja tämän mytologiasta. Timo oli kovasti hämmentynyt siitä, että Iorin höpinät saattoivat upota noin fiksuntuntuiseen mieheen, eikä se minustakaan aivan luonteenmukaiselta tuntunut. Asianomainen herrasmies, vanhojen nuorisokapinoiden eloonjääneitä, joka oli aikoinaan korpeentunut äärivasemmistolaisiin oltuaan näissä aikansa mukana - hän oivalsi nostaa kytkintä porukasta siinä vaiheessa kun näki että tilaisuuksiin tuodaan varta vasten vaseliinia, jotta kädet eivät kuluisi liiasta taputtamisesta - kertoi minulle mielellään juttuja oman vasemmistomenneisyytensä järjettömimmistä käänteistä; hän myös istutti minuun ensimmäisen epäilyn feminismiä kohtaan, mistä tulee olla ikuisesti kiitollinen. - Mutta tämä arvostettava antifeministi siis julisti kovaan ääneen innostuneisuuttaan Ior Bockin Lemminkäisen temppeli -projektista, jota hän piti hyvinkin vallankumouksellisena arkeologisena mahdollisuutena. Tai niin me Timon kanssa asian käsitimme. Tosin myöhemmin ilmeni, että kyseinen herra oli lähinnä huvittunut ja vaikuttunut Ior Bockin röyhkeydestä, tämä kun oli onnistunut huiputtamaan Lemminkäinen-yritykseltä rahat temppelinkaivamisprojektiin, joka osoittautui myöhemmin arvattavasti lähinnä hasiksenpolttajaisprojektiksi.
Timo teki tapahtumista ja ihmisistä - minustakin - valokuvaraportteja. Ilmeisesti hän on dokumentoinut turkulaisen kulttuuri- ja opiskelijaelämän koko siltä ajalta, jonka olen tässä kaupungissa ehtinyt asua: Kirjakahvilan yatzykisat vuonna 1993, joihin minäkin osallistuin niissä suuremmin menestymättä (idea syntyi Sam Silfveniuksen, Reino Koivulan, Kari Aartoman ja minun yatzypöydässä), onnenpelihän se loppujen lopuksi on; Vysotskin laulujen ruotsinkieliset esitykset Kårenilla; islantilais-suomenruotsalaisen Malbik-elokuvan esitys Kårenilla. Nuo tulevat ensimmäisinä mieleen. Muistan että jonotimme Timon kanssa pikkupurtavaa, vai limpparia/kaljaako oli, Malbikin esitykseen, ja edessämme oli joku pieni sievä mustatukkainen tyttö, jonka kanssa minä yritin (ruotsiksi) jonkinmoista säälittävää flirtintapaista (suomeksi se ei olisi onnistunut silloin, eikä nyt), mutta luovuin suosiolla kun tyttö osoittautui hankeiitiksi. Malbikin lämmittelyfilminä taisi tulla dokumenttielokuva tatuoiduista ahvenanmaalaisista, jossa esiintyi myös Nalle Virolainen, vaikkei ollutkaan ahvenanmaalainen eikä puhunut ruotsia - tatuointeja hänellä kyllä oli kuin ahvenanmaalaisella merimiehellä.
Timo antoi minulle luonnollisesti 50- ja 60-vuotisjuhlakirjansa Oman elämänsä sankari ja Eurooppalainen matkapäiväkirja. Jälkimmäisen kohdalla hiipi kyllä mieleen kysymys, mahdammeko enää nähdä 70-vuotisjuhlakirjaa. Ehkä perustetaan Timo Saarniemen Seura, johon minäkin sitten varmaan liityn ja joka julkaisee sellaisen kirjan. Jonkun ainakin on huolehdittava siitä, että Timon valokuvakokoelma ei joudu hukkaan. Siitä saisi varmasti kokoon kymmenen tiiliskiven paksuista kuvateosta aika rankastikin karsimalla.
Tänä viikonloppuna huipentuu DBTL-festivaali, jolla yleensä en ole vaivautunut käymään, vaikka moneenkin kertaan on kaduttanut jälkeenpäin, kun olisi ollut tarjolla kiintoisaa kansan- eli maailmanmusiikkia (erinäisten vuosien takaisen Klezmatics-konsertin missaaminen suututtaa vieläkin). Mutta Timo lienee dokumentoinut niistä jokaisen perusteellisesti ja tarkkaan. Tätä hän ei enää ole valokuvaamassa.
- Timo Saarniemen omistus Eurooppalaisen matkapäiväkirjansa kappaleessa numero 39
Mitäs Tamara Lundista, mutta aivan sattumalta sain tietää huomattavasti merkittävämmästä kuolemantapauksesta omassa tuttavapiirissäni: Timo Saarniemi on kuollut, ilmeisesti jo kesäkuun puolella. Asia olisi ilmennyt suomenkielisestä Wikipediastakin, mutta minut uutinen tavoitti vasta nyt.
Tapasin Timon viimeisen kerran viime keväänä Suomalaisen elokuvan festivaaleilla, joille menin Maria Kristiinan kanssa. Timo oli paikalla kuten aina, ja luonnollisestikin sai ottaa minusta ja Mariasta ensimmäisen yhteisen valokuvan. (Se lienee nyttemmin hänen kokoelmissaan.) Hän taisi jo olla kuoleman merkitsemä mies, koska puheet olivat epätavallisen synkkiä niin valoisalle ihmiselle.
Nuoren aikuisuuteni Turussa Timo Saarniemi oli todellakin aina paikalla, läsnä. Juuri sen takia on erittäin vaikeaa tottua siihen, ettei häntä ole enää. Timo tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat Timon, myös minunlaiseni synkkä ja yksinäinen mies. Tutustuin Timoon henkilökohtaisesti noin vuonna 1991, jolloin olin joutunut taas kerran yhden onnettoman rakkauden uhriksi, ja luultavasti kärsin myös oikeista psyykkisistä ongelmista (jotka ovat ihan oikeasti eri juttu kuin nykyinen nettitrollaamiseni ja tuntuvatkin erilaisilta, siitä voitte olla varmoja). Opettajana ja kasvattajana Timo, jolla oli epäilemättä ollut oppilaittensa joukossa runsaasti kaltaisiani vaikeita luonteita ja öyhöttäväisiä nuorukaisia, kykeni auttamaan läsnäolemisellaan minua ja kohentamaan itseluottamustani. Ja kuten sanottu Timo oli aina läsnä.
Olisi kamala klisee esittää Timo isähahmona. Mutta kai hänessä jotain sellaistakin oli. Myös esikuvaa. Rokkivaarina hilluminen on tietysti varsin helppo tapa leikkiä nuorta miestä loppuikänsä, mutta minusta Timoa on turha yrittää pelkistää rokkivaariksi. Rokkivaari on sellainen mies, jonka kulttuurinen asteikko ulottuu vain rokkiin ja joka ei osaa puhua muuta kieltä kuin teennäistä rokkarislangia, mikä onkin syy siihen, että hän jää diskojen ja rokin maailmaan loppuiäkseen. Timolle rokkarislangi oli vain yksi hänen hallitsemistaan (suomen) kielistä. Samalla tavalla rokki oli vain yksi niistä kulttuureista ja kulttuurimuodoista, joista hän oli kiinnostunut ja joista hän nautti. Timo osoitti, että ihmisen on mahdollista elää uteliaasti ja tarkkailla maailmaa myönteisellä, tiedonhaluisella kiinnostuksella varsin korkeaan ikään saakka. Uteliaisuutta ja tiedonhaluista maailman tarkkailua monet pitävät erityisesti lapsille ja nuorille ominaisena, mutta itse asiassa suurin osa lapsista ja nuorista on kiinnostuneita vain siitä, miten pääsisivät mukaan sukupolvensa konformismiin ja valmiiksi paketoituun kapinaan. Timo kulki varmasti oman ikäpolvensa mukana tässä asiassa, mutta siinä missä se valmispakettikapina on useimmille vain tapa keskinkertaistua, poroporvarillistua ja tavallistua sitä itse tajuamatta, Timo pystyi sen jälkeen heräämään uuteen, uteliaaseen nuoruuteen - itse asiassa sellaiseen nuoruuteen, joita useimmilla ei oikeasti ole eikä ainakaan silloin kun he ovat ikävuosien mukaan nuoria.
Timo oli äidinkielen opettaja. Hän näki ja kuuli äidinkielen kaikessa. Hän osasi rokkarien slangin yhtä hyvin kuin Turun seudun murteenkin. Hän seurasi rokkia, opiskelijaelämää ja kulttuurin marginaaleja siksi, että hän halusi hallita suomen kielen sellaisena kuin sitä puhutaan juuri nyt, kaikkialla. Hän ymmärsi, että se oli hänen ammatillinen velvollisuutensa äidinkielen opettajana, osaajana ja välittäjänä. Jos mietin, miten Timo on vaikuttanut omaan tutkimukseeni, niin veikkaanpa, että Timon aito ja arvostava suhde ns. poploreen on avannut minun silmäni esimerkiksi viihdekirjallisuudelle ja kansanperinteelle arvokkaana kielenoppimismateriaalina. Nuorempana olin tavattoman snobi kulttuuriasioissa, myös kirjalliselta maultani. Veikkaanpa, että ilman Timoa en olisi keksinyt ruveta opettelemaan iiriä kansanperinnekirjoja lukemalla, vaan olisin pitäytynyt korkeakirjallisuuden kapeassa kaanonissa, etten peräti sanoisi kanjonissa. Ja se olisi huono juttu, koska silloin olisin jäänyt vaille sitä, mikä mielestäni on nykyään parasta omassa iirinkielisyystyössäni: syntyperäisten kansankielen arvostaminen kulttuurikielen rakennusmateriaalina.
Så som Timo följde med all kultur, populär eller inte, på finska, så intresserad var han också av det finlandssvenska studentlivet. Det var relativt sällan jag besökte Kåren, men ibland ägde där även sådana evenemang rum som jag inte ville missa, och det ville aldrig han heller. Han fanns alltid där med kameran. Han försökte sig som skribent även på svenska, och oavsett hur bristfälligt han behärskade språket, använde han det utan att låta sig hindras av något mindervärdeskomplex. Han förhöll sig till svenska språket med en sund och hurtfrisk punkrockarattityd: var och en är berättigad att lära sig svenska i Finland - och var och en är berättigad att också tala på svenska, utan hänsyn till om han kan det eller inte. Hans svenska må ha lidit av vissa inadvertenser, men han kunde, ville och vågade prata på, vilket ju brukar bereda oss finnar sådana svårigheter på vilket språk som helst, modersmålet icke undantaget.
Timo valokuvasi ja dokumentoi kaiken. On oma taitonsa ja taiteensa osata kulkea kameran kanssa ja ottaa kuvia sitä mukaa kun elää. Olen itse maailmalla reissatessani osoittautunut surkeaksi valokuvaajaksi, nimenomaan siksi, etten osaa ottaa kuvia varastoon, materiaaliksi, josta valikoidaan kerma. Olen surkea valokuvaaja siksi, että en ole Timo Saarniemi. Jos olisin enemmän Timo Saarniemi, olisin parempi valokuvaaja.
Timo näkyi aina maisemissa, mutta aluksi en tiennyt, mitä hänestä pitäisi ajatella. Kirjakahvilan kanta-asiakkaina emme kuitenkaan voineet lopultakaan olla tutustumatta toisiimme. Asiaan liittyi muuan suhteellisen järkevänä ja rationaalisena pitämäni silloinen paikan kanta-asiakas, joka kuitenkin oli kovasti innoissaan Ior Bockista ja tämän mytologiasta. Timo oli kovasti hämmentynyt siitä, että Iorin höpinät saattoivat upota noin fiksuntuntuiseen mieheen, eikä se minustakaan aivan luonteenmukaiselta tuntunut. Asianomainen herrasmies, vanhojen nuorisokapinoiden eloonjääneitä, joka oli aikoinaan korpeentunut äärivasemmistolaisiin oltuaan näissä aikansa mukana - hän oivalsi nostaa kytkintä porukasta siinä vaiheessa kun näki että tilaisuuksiin tuodaan varta vasten vaseliinia, jotta kädet eivät kuluisi liiasta taputtamisesta - kertoi minulle mielellään juttuja oman vasemmistomenneisyytensä järjettömimmistä käänteistä; hän myös istutti minuun ensimmäisen epäilyn feminismiä kohtaan, mistä tulee olla ikuisesti kiitollinen. - Mutta tämä arvostettava antifeministi siis julisti kovaan ääneen innostuneisuuttaan Ior Bockin Lemminkäisen temppeli -projektista, jota hän piti hyvinkin vallankumouksellisena arkeologisena mahdollisuutena. Tai niin me Timon kanssa asian käsitimme. Tosin myöhemmin ilmeni, että kyseinen herra oli lähinnä huvittunut ja vaikuttunut Ior Bockin röyhkeydestä, tämä kun oli onnistunut huiputtamaan Lemminkäinen-yritykseltä rahat temppelinkaivamisprojektiin, joka osoittautui myöhemmin arvattavasti lähinnä hasiksenpolttajaisprojektiksi.
Timo teki tapahtumista ja ihmisistä - minustakin - valokuvaraportteja. Ilmeisesti hän on dokumentoinut turkulaisen kulttuuri- ja opiskelijaelämän koko siltä ajalta, jonka olen tässä kaupungissa ehtinyt asua: Kirjakahvilan yatzykisat vuonna 1993, joihin minäkin osallistuin niissä suuremmin menestymättä (idea syntyi Sam Silfveniuksen, Reino Koivulan, Kari Aartoman ja minun yatzypöydässä), onnenpelihän se loppujen lopuksi on; Vysotskin laulujen ruotsinkieliset esitykset Kårenilla; islantilais-suomenruotsalaisen Malbik-elokuvan esitys Kårenilla. Nuo tulevat ensimmäisinä mieleen. Muistan että jonotimme Timon kanssa pikkupurtavaa, vai limpparia/kaljaako oli, Malbikin esitykseen, ja edessämme oli joku pieni sievä mustatukkainen tyttö, jonka kanssa minä yritin (ruotsiksi) jonkinmoista säälittävää flirtintapaista (suomeksi se ei olisi onnistunut silloin, eikä nyt), mutta luovuin suosiolla kun tyttö osoittautui hankeiitiksi. Malbikin lämmittelyfilminä taisi tulla dokumenttielokuva tatuoiduista ahvenanmaalaisista, jossa esiintyi myös Nalle Virolainen, vaikkei ollutkaan ahvenanmaalainen eikä puhunut ruotsia - tatuointeja hänellä kyllä oli kuin ahvenanmaalaisella merimiehellä.
Timo antoi minulle luonnollisesti 50- ja 60-vuotisjuhlakirjansa Oman elämänsä sankari ja Eurooppalainen matkapäiväkirja. Jälkimmäisen kohdalla hiipi kyllä mieleen kysymys, mahdammeko enää nähdä 70-vuotisjuhlakirjaa. Ehkä perustetaan Timo Saarniemen Seura, johon minäkin sitten varmaan liityn ja joka julkaisee sellaisen kirjan. Jonkun ainakin on huolehdittava siitä, että Timon valokuvakokoelma ei joudu hukkaan. Siitä saisi varmasti kokoon kymmenen tiiliskiven paksuista kuvateosta aika rankastikin karsimalla.
Tänä viikonloppuna huipentuu DBTL-festivaali, jolla yleensä en ole vaivautunut käymään, vaikka moneenkin kertaan on kaduttanut jälkeenpäin, kun olisi ollut tarjolla kiintoisaa kansan- eli maailmanmusiikkia (erinäisten vuosien takaisen Klezmatics-konsertin missaaminen suututtaa vieläkin). Mutta Timo lienee dokumentoinut niistä jokaisen perusteellisesti ja tarkkaan. Tätä hän ei enää ole valokuvaamassa.
maanantai 25. heinäkuuta 2005
Meister der Kleinen Form, noch einmal
Tamara Lund on kuollut syöpään. Veikkaanpa että syynä oli viina, tupakka ja vahvemmatkin virvokkeet. Tämä ei ole panettelua eikä moralisointia, vaan realismia sen suhteen, millaista elämää esiintyvät taiteilijat viettävät. Aika pikkulapsen näköinen se hänen tissihirviö-kaunotartyttärensäkin oli, ja meni naimisiin vastanäyttelijänsä kanssa, mikä ei välttämättä ole merkki kovin kypsästä elämänhallinnasta. Tyttö on tietysti nuorten naisten fasistisen pahuuden ruumiillistuma, mutta en ole erityisen ilahtunut siitä, että hän menettää äitinsä noinkin nuorena.
Veikkaanpa, että tytöllä olisi ollut paljon puhuttavaa äitinsä kanssa kahdenkymmenen vuoden päästä, jos äiti olisi elänyt niin kauan.
Veikkaanpa, että tytöllä olisi ollut paljon puhuttavaa äitinsä kanssa kahdenkymmenen vuoden päästä, jos äiti olisi elänyt niin kauan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)