Tuure Vieteri, anteeksi, Sture Fjäder, Suomen historian oikeistolaisin ammattiyhdistysmies, on vaatinut siviilipalveluksen lakkauttamista, koska oikean miehen pitää käydä armeija. Täytyy sanoa, että tästä tuli ihan nostalginen olo. Äärioikeisto on nimittäin monessakin suhteessa irrottautunut perinteisestä isänmaallisuudesta, johon kuului aseellisen maanpuolustuksen tärkeyden korostaminen ja menetettyjen alueiden takaisin vaatiminen.
Sture Fjäder, den mest högervridne fackpampen i Finlands historia, har krävt civiltjänstens avskaffande, eftersom en riktig karl enligt honom bör göra lumpen. Man måste säga att det här låter nästan nostalgiskt. Extremhögern har nämligen i mången bemärkelse gett katten i traditionell fosterländskhet, som handlade om att särskilt framhäva försvarets viktighet och som också ville ha våra förlorade östliga områden återställda.
Tänään äärioikeiston rivissä oikein kuhisee aseistakieltäytyjiä Jussi Halla-ahosta alkaen, ja aluepalautusvaatimuksista tuntuu luopuneen jopa Seppo Lehto. On siis piristävää, että alan miehistä edes joku on pysynyt tässä suhteessa aatehistoriallisilla juurilla, tai ainakin palannut niille.
I dagens extremhöger vimlar det av högerextremister inklusive Jussi Halla-aho, och t o m Seppo Lehto förefaller ha avstått från alla krav på att få Karelen tillbaka. Det känns t o m uppfriskande att åtminstone en av herrarna ännu orkar upprätthålla gamla principer eller åtminstone har återgått till de idéhistoriska rötterna.
Oman teininuoruuteni eli 80-luvun sivari-innostuksessa olikin pitkälti kyse siitä, että peruskoulun ja lukionkin äänekkäimmät "isänmaanpuolustajat" olivat aina röyhkeitä häiriköitä, koulukiusaajia, pikkurikollisia, tulevia isoja rikollisia, päihteiden käyttäjiä ja urheilijoita, sanalla sanoen kelvotonta sakkia, sivilisaation tuho ja ihmiskunnan pohjasakkaa. Aseistakieltäytyjäksi julistautuminen oli tapa näyttää keskisormea tälle roskajoukolle. Ei siinä ollut kovin kummoista ideologiaa tai humanitaarista vakaumusta takana.
När jag på åttiotalet var en vapenvägrare och tonåring handlade det till stor del om protest mot de högljuddaste "försvarsvännerna", som alltid var fräckisar, fridsstörare, småtjuvar, blivande stortjuvar, knarkare och idrottsmän, alltså oduglingar, fiender till civilisationen och mänsklighetens bottensats. Att förklara sig vara pacifist var främst ett sätt att visa långfingret till detta avskum. Någon sofistikerad ideologi eller humanitär övertygelse handlade det knappast om.
Toki näin jälkiviisauden valossa on selvää, että ne koulukiusaajasankarit eivät erityisemmin menestyneet armeijassa(kaan), mutta me "kriittiset (lukio)intellektuellit", jotka pidimme itseämme kovastikin laajakatseisina, uskoimme sillä paljonpuhutulla kybällä esimerkiksi kaikki kuulemamme tornihuhut armeijan kouluttajien tyhmyydestä ja julmuudesta. Esimerkiksi se ikivanha legenda vääpelistä, joka polkaisee mielestään puutteellisesti maastoutunutta alokasta selkään niin että alokkaan vatsan alla oleva kanto tunkeutuu kohtalokkaasti sisälmyksiin, oli minulle nuorukaisena Jumalan totuus.
Med facit i hand är det klart att mobbningsgängets hjältar knappast utmärkte sig i armén heller. men vi "kritiska (gymnasie)intellektuella", som ansåg oss vara mycket vidsynta, trodde naivt på alla skrönor om hur urdumma och grymma utbildarna i armén kantänka var. Tänk er den urgamla legenden om fältväbeln och tallstubben. En rekryt tilldelas order att ta skydd och råkar kasta sig på en stubbe. Då syns hans rumpa sticka upp från marken, och då trampar fältväbeln honom på rumpan så att stubben tränger im i inälvorna och dödar rekryten. Det här är en typisk överdriven arméanekdot, men som tonåring trodde jag fullt och fast att det var dagsens sanning.
Älykkönuorten armeijavastaisuuteen liittyi toki myös se, että armeija ei silloin ennen vanhaan kokonaisuudessaankaan tehnyt kovin intellektuaaliystävällistä vaikutelmaa. Ne koulukiusaajarentut näkivät maailman niin, että todistuksen kymppirivi ei merkitse mitään kovassa ja väkivaltaisessa oikeassa maailmassa eikä varsinkaan armeijassa. Siksi asevelvollisuus olikin meidän hikipinkojen näkökulmasta viimeinen nöyryyttävä muistutus siitä, että nyrkki se on joka viime kädessä määrää.
Att intellektuella ynglingar förr i världen inte uppskattade lumpen berodde givetvis också på att armén som institution då inte gjorde ett alltför intellektuellt intryck. Killarna i mobbningsgänget såg världen så, att de berömliga vitsorden i betyget ingenting betyder i den tuffa och våldsamma riktiga världen, allra minst i armén. För oss plugghästar var sålunda värnplikten den sista förnedrande påminnelsen om att det när allt kommer omkring är näven som bestämmer.
Nykyisin sitä vastoin on selvää että maanpuolustus kaipaa myös niitä älykkönuoria, kun armeijan tietoisuus vaikka tietoverkkouhista on kasvanut aivan toisiin suuruusluokkiin kuin nuoruudessani, Myös puolustusvoimissa ymmärretään, että torrakko- ja painettiäksiisin lisäksi tarvitaan myös drooni- ja infosotakoulutusta. Veikkaanpa että ne kympin pojat (ja tytöt) ovat tänäån paljon halutumpaa alokasainesta kuin minun nuoruudessani.
I dag är det däremot klart att försvaret också gillar såna där intellektuella typer, när militärpersonerna i helt annan utsträckning blivit medvetna t ex om attacker via datanät än de var i mina späda år. I dag torde man också i armén medge att det inte räcker med studsare och bajonett, utan att det också behövs utbildning för drönar- och informationskrig. Jag antar att de där killarna (och tjejerna) med berömliga vitsord i dag är mycket mera välkomna som rekryter än de var i min ungdom.
