Tiedän, että minun pitäisi muotoilla tämän tekstin otsikko jollain muulla tavalla, mutta olen vuosikymmenten myötä kyllästynyt siihen, heh heh, poliittisesti korrektiin vaatimukseen, että Venäjää ja venäläisiä pitäisi jotenkin säälitellä jalona ja lahjakkaana, mutta kaltoinkohdeltuna ja sorrettuna kansana, Venäjän kirjallisuuteen ja kulttuuriin perusteellisesti tutustuttuani joudun toteamaan, että Venäjän julmuus ja pahuus ovat pitkälti Venäjän kulttuurin sisäsyntyisiä piirteitä, ja Venäjän kansa tulee voida vastuullistaa niistä.
Puhutaanpa ensiksi siitä, mitä sana fasismi tarkoittaa venäläisessä yhteydessä. Se on tietysti absoluuttisen paha asia, johon voivat syyllistyä vain ei-venäläiset toisrotuiset (inorodtsy, joskus autonomian aikaan suomalaistettu muodossa "inorotsit"). Mutta on kuvaavaa, että venäläisille Natsi-Saksan pahuus ei ilmennyt pääasiallisesti juutalaisten joukkotuhona. Natsi-Saksa oli paha siksi, että se tappoi venäläisiä, tai "neuvostokansalaisia". Juutalaisten mainitseminen erityisenä uhrien ryhmänä oli Neuvostoliitossa sopimatonta, koska natsien hyökkäys kuului nähdä nimenomaan hyökkäyksenä Neuvostoliittoa ja neuvostokansaa vastaan.
Äärioikeistomme, joka on (mm. Venäjän vaikutuksesta) yhä enemmän lähentynyt klassista antisemitismiä, on ottanut tavakseen vihjailla, että puheet holokaustista ovat neuvostopropagandaa. Tämä kuulostaa suorastaan naurettavalta, sillä ensimmäinen juutalaisten joukkotuhon pääasialliseksi aiheekseen nostanut romaani, joka ilmestyi Neuvostoliitossa venäjäksi, laillisesti ja viralliselta kustantamolta, oli Anatoli Rybakovin Raskasta hiekkaa, ja se pääsi painoon vasta 1970-luvun lopussa. Siis yli kolme vuosikymmentä itse tapahtumien jälkeen.
Rybakov oli itse assimiloitunut juutalainen, joka ei osannut jiddišin kieltä - venäjä oli hänen äidinkielensä - ja tuli sittemmin kuuluisaksi eeppisestä romaanisarjastaan Arbatin lapset, joka kuvasi Stalinin julmuuksia. Hän siis tosiaankin oli kunnon mies, jonka terävältä kynältä ei säästynyt kommunistinen eikä natsistinen hirmuvalta. Mutta on merkillepantavaa, että tämä kelpo kaveri oli itse juutalaistaustainen, tyypillinen venäläisen antisemitismin uhri, joka puhui äidinkielenään venäjää eikä kokenut itseään ei-venäläiseksi, tai ei olisi kokenut, ellei roskaväki olisi joka välissä muistuttanut häntä asiasta.
Venäjä näkee itsensä ennen muuta Neuvostoliiton seuraajavaltiona. Niinpä venäläiset ovat omineet itselleen juutalaisten roolin holokaustin uhrikansana. Samalla tavalla he ovat omineet myös esimerkiksi ukrainalaisten kärsimykset. Ukrainalaiset on venäläisessä propagandassa järkiään leimattu natseiksi, koska saksalaismiehittäjät saivat merkittävästi tukea paikallisilta. Kuitenkin ukrainalaisia palveli suurin joukoin sotilaina neuvostoarmeijassa ja taisteli partisaaneina saksalaisia vastaan. Ukrainankielisiä tekijöitä riitti myös neuvostoideologialle uskollisten kirjailijoiden riveissä - esimerkiksi Oles Hontšar (nimen venäläinen muoto on Gontšar), jota käännettiin neuvostoaikana suomeksikin, osallistui toiseen maailmansotaan, palkittiin neuvostokunniamerkein sankaritöistään ja julkaisi omaelämäkerrallisuuden sävyttämää kertomakirjallisuutta suuresta isänmaallisesta sodasta.
 |
| Vitalij Korotytshin kirja "Berehy okeanu", ts. "Valtameren rannat". Kuten i-kirjaimet ja genetiivinpääte paljastavat, kirja on ukrainankielinen. Ukrainankielisen Wikipedian mukaan teos on "publisistinen", siis pakinallinen, luonteeltaan. |
Eikä Hontšar suinkaan ollut ainoa - perestroikan aikana mainetta hankki muuan Vitalij Korotytš. Tämä herra näyttäytyi silloisissa medioissa Neuvostoliiton uuden avoimuuden ja vapauden maineikkaana esitaistelijana - hän toimi mm. Ogonjok-aikakauslehden päätoimittajana, lehden, josta 80-luvun lopussa kehittyi lehdistönvapauden lippulaiva. Mutta Korotytš oli myös KGB:n agentti, joka matkusti Amerikkaan vakoillakseen sikäläistä ukrainalaisyhteisöä ja jonka tehtävänä lienee ollut glasnostin rajoittaminen niin ettei se lipsahtaisi kansallisen separatismin puolelle. Kuten tiedämme, se ei sitten lopulta mennyt kuin Strömsössä. Korotytš päätyi vanhaksi jääräksi, joka ei koskaan hyväksynyt erillistä Ukrainan valtiota eikä ottanut itsenäisen Ukrainan passia ja joka vanhoilla päivillään kannatti Putinin "erityistä sotilasoperaatiota".
Korotytš on mainio esimerkki siitä, että "yleisliittolaisuus" tai neuvostoisänmaallisuus ideologiana on tai oli sellaisenkin henkilön omaksuttavissa, joka ei itse ole etninen venäläinen. Itse asiassa suuri osa meistä lännen "vastuullisista" edustajistakin oli Neuvostoliiton loppuaikoihin asti ja niiden jälkeenkin eräänlaisia neuvostoisänmaallisuuden myötäilijöitä: uskoimme, että neuvostotasavaltojen itsenäistyminen olisi paha asia, joka nostaisi valtaan kaikenlaisia fasisteja. Ukrainaan asennoiduttiin lännessä pitkään ja pitkälti tämän perusasenteen mukaan ja Venäjä haluttiin nähdä kypsänä, järkevänä ja neuvottelukykyisenä valtiona juuri siksi, että sitä pidettiin Neuvostoliiton seuraajavaltiona.
No, kuten nyt tiedämme, tämä (varmaan pitkälti Venäjän kuiskatulla propagandalla ylläpitämä) asenne oli pielessä. Käytännön kokemus osoittaa, että siellä missä vanhat venäläismieliset neuvostoeliitit ovat vahvimmassa asemassa, toisinajattelijoita suunnilleen keitetään padassa, kun taas separatistisimmat entiset neuvostotasavallat Baltiasta alkaen ovat pystyneet kehittymään edes jossain määrin tolkulliseen suuntaan. Valko-Venäjän ja Ukrainan tapaukset ovat erityisen opettavainen pariskunta: ensimmäistä johtaa lähes kolmattakymmenettä vuotta Venäjän pönkittämä diktaattori, joka halveksuu omaa kansalliskieltään ja kulttuuriaan ja torjuu kaikki poliittiset puolueet - sekä oikeasti kansallismielisen oikeiston että esimerkiksi sosiaalidemokraatit - "fasisteina", jälkimmäinen taas on kaoottisuudesta ja korruptoituneisuudesta kärsinyt, mutta kuitenkin siedettävän toimiva demokratia. Ja sopii huomata, että ex-neukkulaiset poliitikot ovat olleet tärkeimpiä syyllisiä Ukrainan korruptio-ongelmiin ja demokratiavajeeseen.
Ukrainasta on kovasti maalailtu fasistista maata ja kansakuntaa, mutta maalarimestarina on pääasiassa toiminut Venäjä, jolla ei ole paljon minkäänlaista moraalista pohjaa moittia ketään muuta fasismista. Natsismin taustalla olivat pitkälti venäläisemigrantit, toki suurelta osin etnisesti saksalaiset Baltiasta, ns. ostzeiskie, kuten heitä venäjäksi kutsutaan saksalaisella lainasanalla - natsipuolueen pääideologi Alfred Rosenberg oli alun perin varsin huonosti saksaa osannut ostzeiskii. Mutta aatteiltaan nämä saksalaiset olivat nimenomaisesti tsaarinvenäläistä oikeistoa, jolle sekä demokratia että Venäjän vähemmistökansallisuuksien itsenäisyyspyrkimykset olivat hirvittävä asia itse isästä perkeleestä.
Saksaan asettuneet oikeistolaiset venäläisemigrantit antoivat ideologisia vaikutteita ja sytykkeitä natseille. On kuitenkin virheellistä kuvitella, että vähemmän oikeistolaiset venäläiset olisivat olleet esimerkiksi Suomen itsenäisyyden kannalta yhtään sen parempia. Tästä opettavainen esimerkki on Pavel Miljukov.
Miljukov johti perustuslaillisten demokraattien puoluetta, ns. "kadetteja", joka oli tsaarin Venäjän viimeisten aikojen liberaalipuolue ja osallistui toki väliaikaiseen hallitukseen (tsaarin vallastaluopumisen ja bolševikkien vallankaappauksen välisenä aikana Venäjää hallinneeseen). Miljukov ei ollut minkäänlaisissa väleissä oikeistolaisten venäläisemigranttien kanssa, päin vastoin: he syyttivät häntä ja hänenlaisiaan bolševikkien noususta ja yrittivät 1920-luvun alussa myös murhata hänet Berliinissä. Miljukov itse selvisi hengissä, mutta häntä suojaamaan heittäytynyt Vladimir Nabokov vanhempi - kirjailija Vladimir Nabokovin isä - sai surmansa. Pjotr Šabel'skij-Bork (alun perin nimeltään jotain niinkin latteaa kuin Pjotr Popov) ja Sergej Taboritskij, jotka murhan tekivät, toimivat sittemmin natsipuolueen apumiehinä - ainakin Taboritskij oli aikanaan ihan natsipuolueen jäsenkin Saksassa - ja kärsivät murhastaan sen verran lyhyet rangaistukset, että pääsivät vapaalle jalalle ennen 1920-luvun loppua.
Miljukov oli epäilemättä Venäjän keisarikunnan mittapuulla kelpo mies: hän kannatti tasa-arvoisia kansalaisoikeuksia valtakunnan vähemmistökansallisuuksille, myös juutalaisille, joita Venäjällä vainottiin organisoidusti ja tsaarin siunauksella. Mutta sellaisesta näkökulmasta, joka pitää vaikkapa Suomen itsenäisyyttä tärkeänä perusarvona, Miljukov ei ollut noita esifasisteja paljoa parempi. Miljukoville Venäjän eheys oli tärkeämpi kuin esimerkiksi suomalaisten vapaus. Suomen talvisodan aikana Miljukov asettui kannattamaan ja tukemaan Neuvostoliittoa ja Stalinia. Hän sanoi, että suomalaisia toki käy sääliksi, mutta hän on Viipurin kuvernementin kannalla. Siis: hänelle Venäjän valtakunnan vanhojen rajojen palauttaminen oli niin tärkeä perusarvo, että suomalaiset jouti uhrata sen takia Stalinille - kommunistidiktaattorille, jota Miljukov periaatteessa vihasi. Mutta Stalin oli tekemässä Venäjästä (Neuvostoliitto-brändin alla) jälleen suurta, ja se oli vapaamielisellekin venäläispoliitikolle kaikkein tärkein asia maailmassa.
Samantyyppiset ajatuskulut ovat tyypillisiä esimerkiksi erinäisille neuvostoaikojen toisinajattelijoille. En nyt muista, kumpi Medvedevin veljeksistä - Roy vai Zhores - antoi jossain Stalinia käsitelleessä tekstissään ymmärtää, ettei pitänyt esimerkiksi Baltian maiden itsenäisyyden riistämistä itsessään hirmutekona tai epäoikeudenmukaisuutena. Kokonaan toinen asia oli, että Neuvostoliitto oli epäoikeudenmukainen ja stalinistinen; mutta jos Neuvostoliitto olisi ollut oikeudenmukainen, kuten sen olisi pitänyt olla, balttien joutuminen Moskovan valtaan olisi ollut vain hyvä juttu. Tätä voi kommentoida vain sanomalla, että jos tädillä olisi kivekset, täti olisi setä. Tai jos voisimme olla varmoja siitä, että viattomana surmattu joutuu taivaaseen, sellainen murha ei olisi rikos. Jos jos ei tiellä ois, niin Klowkin lentää vois, sanotaan Syldaviassa.
Roy Medvedev oli erinomaisen hyvä stalinismin kriitikko, jonka pääteos Stalinista, K sudu istorii, englanniksi Let History Judge, on hyvin lukemisen arvoinen. Mutta vanhoilla päivillään hän kääntyi Putinin ihailijaksi, mikä oli ainakin minulle suuri järkytys ja pettymys. Solženitsynin kohdalla oli jo pitkään ollut selvää, että hän oli maailmankuvaltaan tsaarinaikainen konservatiivi, mutta Medvedeviltä oli lupa odottaa parempaa - hän näet julkaisi oman Stalinin kritiikkinsä vasemmistolaisesta näkökulmasta, joka kaltaiselleni länsimaiselle "falskille vasemmistolaiselle" oli helpompi hyväksyä.
Medvedevin tapaus jätti minulle pahan maun suuhun ja vahvisti pessimististä näkemystäni Venäjästä sinänsä. Tuntuu siltä, että venäläiset eivät opi edes Stalinin hirmuteoista. Venäläisen sielun ja mentaliteetin syvät linjat eivät muutu, vaikka Venäjällä tapahtuisi mitä hirmutekoja tahansa.
Itse asiassa yksi tyrmistyttävimmistä johtopäätöksistä, joita Venäjän historiasta voi tehdä, on juuri pitkien linjojen pysyvyys julmuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien osalta. Venäläiset nousevat kapinaan vanhoja julmuuksia vastaan, perustavat uuden valtiojärjestyksen tarkoituksenaan julmuuksien lopettaminen ja ryhtyvät välittömästi ja iloisesti tekemään samoja julmuuksia uuden järjestyksen puitteissa.
