sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Miten Suomesta tuli fasistimaa

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 13. huhtikuuta 2014)

Kuten tiedämme, Suomi on viime aikoihin asti ollut leimallisesti vasemmistolainen maa.Monia yllättää siksi se, että fasismi on ottanut suomalaisista näin nopeasti niskalenkin. Tämän fasismin syitä ja taustoja on siksi aiheellista vakavasti pohtia.

Aivan ensimmäiseksi tietysti sivuutan kaiken löpinän siitä, että fasismi ja rasismi muka olisivat jonkinlainen ymmärrettävä reaktio joihinkin maahanmuuttopolitiikan väärinkäytöksiin. Ne samat tyypit, jotka nyt esiintyvät maahanmuuttokriitikoina, heittivät minun niskaani sontaa ruotsinkielisyysasian vuoksi jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Vasta paljon myöhemmin he keksivät uudelleenbrändistäytyä maahanmuuttokriitikoiksi. Maahanmuuttopolitiikka on vain uusi tekosyy, jonka ne ottivat käyttöön, kun hurriviha ei riittänyt.

Puhutaan siis mieluummin oikeista syistä siihen, että Suomesta tuli muutamassa vuodessa fasistimaa, jossa valtalehdet toimivat käytännössä äärioikeiston äänenkannattajina. Nyt on siis kyse syväulotteisista mentaliteettikysymyksistä, ei esimerkiksi siitä mahdollisuudesta, että medioita ohjaavat ja omistavat rikkaat hugenbergit olisivat tietoisesti käskyttämällä muovanneet ilmapiirin tällaiseksi. Siitä olen kirjoittanut riittävästi jo toisessa yhteydessä.

Jos ajatellaan Suomen historiaa, niin aivan ensiksi on muistettava yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista, joka on merkittävästi muovannut koko nyky0suomalaista mentaliteettia. Vastaitsenäistynyt Suomi oli yksi ensimmäisiä maita, joissa on ollut keskitysleirejä. Myös punaisten tekemät poliittiset murhat, joilla valkoiset oikeuttivat punavankien kärsimykset, olivat poikkeuksellisia julmuudessaan, varsinkin kun muistetaan, että Suomi ei ollut suoraan osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, jolla monien muiden eurooppalaisten maiden samanaikainen raaistuminen ja radikalisoituminen oli selitettävissä.

Jo ennen kuin maahanmuuttokritiikkiä sanana oli keksittykään, äärioikeiston nettisivuilla hekumoitiin vuoden 1918 ottamisesta uusiksi kivääri kädessä. Hekumoijat eivät edes aina olleet mitään syrjäytyneitä pikkurikollisia, vaan vaurasta keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään toimeentulo-ongelmia, eikä siihen aikaan ollut menossa talouskriisiäkään. Mutta ilmeisesti näiden hekumoijien mielestä vakaus ja vauraus oli jotain äärimmäisen vastenmielistä, ja oikeaa elämää olisi ollut vain jonkin romahtaneen kehitysmaan pyssyanarkia.

Edelläoleva selittääkin aukottomasti sen, miksi ns. libertaristiset järjestöt suomenkielisessä Suomessa käytännössä päätyvät aina fasististen äärioikeistolaisten kaappaamiksi. Suomalainen fasismi tai äärioikeistolaisuus ei oikeastaan ole valtiokeskeistä. Siinä ei ole kyse vahvemman valtion kaipuusta, vaan siinä vahva, raaka ja väkivaltainen ”valkoinen heteromies” valtiosta piittaamatta ”teurastaa, teurastaa ja teurastaa” (tämä on sitaatti erään esihommalaisen nettipuheenvuorosta 2000-luvun idylliseltä alkupuolelta: Milloin se valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa?). Libertarismi ja amerikkalainen karski rajaseutuindividualismi sopivat siis oikeastaan hyvin yhteen suomalaisen sadistisen äärioikeistolaisuuden kanssa. Itse asiassa karkea ja väkivaltaa palvova äärioikeistolainen nationalisti voi Suomessa ihan vilpittömästi kuvitella olevansa libertaristinen individualisti.

Tämä sisällissotamme julmuuksia ihannoiva väkivaltaoikeisto muistuttaa varsin vähän sitä porvarillista Suomea, joka itse sisällissodan kävi. Sisällissodan valkoiset kokivat nousevansa nimenomaan lain ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasemmistolaisia anarkisteja ja kaaoksenlietsojia vastaan. Väkivaltaoikeisto taas pitää valtiota sinänsä vasemmistolaisena ja kommunistisena ja kokee järjestyneen yhteiskunnan sortavaksi yhteiskunnaksi. Sitä voi siksi luonnehtia anarkistiseksi tai anarkistis-fasistiseksi.

Nykyäärioikeiston anarkistisuutta havainnollistaa erinomaisesti se, että eräs Facebookissa vasemmistovihaansa tuulettava maahanmuuttokriitikko tai muu uusnatsi hiljattain toivoi prosenttijengeistä apua vasemmisto- tai ihmisoikeusmielenosoitusten mukamas aiheuttamien järjestyshäiriöiden kurissapitämiseen. Äärioikeiston anarkistisesta, yhteiskunnan- ja valtionvastaisesta luonteesta on vaikea löytää selvempää todistetta kuin se, että se näkee järjestäytyneen rikollisuuden järjestyksenpitäjänä ja liittolaisena.

Tähän toki voi olla ihan asialliset käytännön syyt: erityisesti itäsuomalaisissa maaseutukaupungeissa järjestysvalta lienee käytännössä siirtynyt jo prätkä- ja prosenttijengeille, eikä mitään toimivaa poliisilaitosta ole. Luonnollisesti tämä sopii erittäin hyvin yhteen myös sen kanssa, että Perussuomalaisista on tullut samanaikaisesti sekä äärioikeiston että järjestäytyneen rikollisuuden kanava politiikkaan – eikähän näillä kahdella tunnetusti mitään selvää rajaa olekaan.

Sisällissodan taustalla oli suomalaisen poliittisen terrorismin perinne, joka on vasta viime aikoina tullut yleisesti tunnetuksi uuden tutkijasukupolven ansiosta – Teemu Keskisarjan nimi on syytä muistaa, hän on pitänyt asiaa esillä esimerkiksi radioesitelmillään. Erityisesti pitää mainita Keskisarjan aiheesta kirjoittamassa kirjassa kuvattu nuorukaisten murhaajajoukkio Verikoirat, joka surmasi kansallismielisin perustein muutaman poliisin sekä yhden venäläisten yhteistoimintamieheksi kuvitellun suomalaisen työläisen.

Monelle suomalaiselle isänmaallisuuden syvintä olemusta edustaa toisen suomalaisen surmaaminen hänen todellisten tai oletettujen mielipiteidensä vuoksi. Tämä johtuu sisällissodan sukupolvi sukupolvelta eteenpäin kerrotuista muistoista, mutta siinä voi olla taustalla vaikutusta myös Verikoirien – ja mahdollisesti vielä historioitsijoiden huomiolta välttyneiden muiden samanlaisten ryhmien – toiminnasta ja ajattelutavasta.

Sisällissodassamme toimi puolin ja toisin ns. lentäviä osastoja. Nämä olivat terrori- ja murhaosastoja, ja ainakin valkoisella puolella ne kuuluvat olleen (minulla ei ole nyt lähteitä käsillä, mutta olen tästä aika varma) pitkälti aikuisten miesten johtamia alaikäisten teini- tai lapsisotilaiden joukkoja. Murhatessaan ja teurastaessaan ihmisiä nämä nuoret sosiaalistuivat tappajaroboteiksi ja ilmeisesti kasvattivat myös jälkipolvensa tappajarobotin arvoihin.

Eräs maahanmuuttokriitikko kuvasi kymmenkunta vuotta sitten turhautumistaan epämääräiseen ”nykymenoon” julistamalla, että ”pieni poika sisälläni” vaatii vuoden 1918 ottamista uusiksi kivääri kädessä. On hyvin kuvaavaa, että hän puhui pienestä pojasta sisällään. Kukaties hänen sukunsa kulttuurissa, hänen isovanhempiensa opetusten ja muistojen valossa toista mieltä olevien tappaminen oli juuri pienten poikien työtä ja pienille pojille sopivaa elämää. Pienet pojathan saadaan kyseenalaistamatta uskomaan kansallismielisyyden ja rasismin kaltaisiin maailmaa yksinkertaistaviin satuihin. Kaikkia niiden kyseenalaistajia ”pieni poika” hänen sisällään piti tietysti ”suomalaisuuden mädättäjinä”.

Kun mainitsin, että Suomi on viime aikoihin ollut leimallisesti vasemmistolainen maa, se tarkoittaa, että maltillista, liberaalia ja porvarillista suomenkielistä suomalaista ei oikeastaan ole. Suomenruotsalaisuuteen maltillinen ja liberaali porvarillisuus tietysti kuuluu, ja juuri tähän perustuu suomenkielisten hurriviha: vasemmistolle suomenruotsalaiset ovat iljettäviä rikkaita kapitalistisortajia (vasemmistoväritteiseen poliittiseen tietämättömyyteen kuuluu se hörönaurettava mutta yllättävän laajalle levinnyt käsitys, että Kokoomus [!] olisi jotenkin leimallisesti ruotsinkielinen puolue), äärioikeistolle taas neekerien hyysääjiä ja kommunisteja (mutta äärioikeistollehan aivan kaikki paitsi äärioikeisto itse ovat neekerien hyysääjiä ja kommunisteja, joten sinänsähän tässä ei ole mitään erikoista).

Jos nyt ei puhuta aivan öyhöjunteista, niin kyllä moni vasemmistolainen intellektuellikin on kyvytön samastumaan liberaaliin maltillisuuteen. Tästä esimerkkinä pidän Jiri Niemisen, tunnustautuneesti marxilaislähtöisen tutkijan jossain blogissaan muutama vuosi sitten heittämää melko paljastavaa läppää liberaaleista porvareista jonkinlaisena fasistien tai äärioikeiston harhautuksena. Hän ilmeisesti ei ollenkaan osannut kuvitellakaan, että liberaali, maltillinen porvari olisi vilpittömästi liberaali, maltillinen porvari. Hänen mielestään kyseessä oli tai saattoi olla ainoastaan naamioitumisoperaatio, tappavaa teräsnyrkkiä verhoava silkkihansikas.

Kyse tuskin oli mistään Niemisen alitajuisesta ohjelmoinnista – eiköhän tällainen näkemys ole oleellinen osa sitä marxilaista pakkopaitaa, jonka hän on tietoisesti ja tunnustautuen hyväksynyt osaksi tutkijan identiteettiään. On silti merkillepantavaa, että ilmeisesti omassa elämässään tyypillisen liberaalin kaupunkikeskiluokkaisen ihmisen elämänmallia noudattava henkilö – en voi sanoa tuntevani Niemistä henkilökohtaisesti, mutta eiköhän tämä arvio osu aika oikeaan – omaksuu tällaisen poliittisesti polarisoituneen maailmankuvan ilmeisen vakavissaan.

Tässä tullaankin siihen, että vasemmisto on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ominut itselleen liberalismin paikan. Äärioikeiston mielestä äärivasemmisto hallitsee maata. Tämä johtuu siitä, että suuri osa tosiasiallisesti liberaaleista keskiluokkaisista ihmisistä esiintyy vasemmistolaisina ja äänestää vasemmistoa. Samalla monet liberaaliin länsimaalaiseen oikeusjärjestykseen itsestäänselvyyksinä kuuluvat asiat yhdenvertaisuusperiaatteesta alkaen näyttäytyvät vasemmistolaisuutena tai kommunismina. Niitä puolustavat vain ”vasemmistolaiset”, siis tosiasiassa liberaalit keskiluokkaiset ihmiset, jotka Suomen poliittisen historian vuoksi katsovat velvollisuudekseen esittää tai kuvitella olevansa vasemmistolaisia.

Siksi liberaalit ja legalistiset arvot näyttäytyvät vasemmistolaisina – esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaate on ainakin eräiden perussuomalaisten mielestä ”ongelmallinen” ja implisiittisesti vasemmistolainen. Niinpä muodollinen laillisuus on äärioikeistolle vasemmistolaisuutta ja ”demla-lakia” sinänsä, roomalaista oikeutta ja Olaus Petrin tuomarinohjeita myöten. Ja vihollisia - ”mokuttajia”, ”kommunisteja”, ”stalinisteja” ym. - ovat kaikki lainkuuliaiset keskiluokkaiset ihmiset. Heidät voidaan vaikka surmata, jos maahanmuuttokriitikosta siltä tuntuu.

Tietenkin vasemmisto on osasyyllinen siihen, että tällaiset mielipuoliset käsitykset ovat saattaneet valtavirtaistua. Vasemmiston oma ns. ”yhteiskuntakritiikki” on suurelta osin kalvanut maata demokraattisten ja oikeusvaltiollisten instituutioiden alta. Tietoinen, aatteellisesti marxilainen kirjoittelu on leimannut esimerkiksi oikeudenkäytön luokkaperustaiseksi. Sittemmin marxilainen aatteellisesti kouluttautunut kaaderivasemmisto on korvautunut mutuvasemmistolla, omantunnonvasemmistolla ja marxilaisen maailmankuvan jäännöksiä eräänlaisena kansanrunoutena omaksuneella vasemmistolla, mutta sama vihamielisyys ja epäluulo lakia ja laillisuutta kohtaan on jatkanut elämäänsä tässä marxisminjälkeisessä vasemmistossa.

Vasemmistolaiseen ”yhteiskuntakritiikkiin” sen vulgääreimmissä muodoissa on aina kuulunut vainoharhaa hipova (mutta yleensä teennäinen ja rituaalisesti ylläpidetty) vastenmielisyys systeemiä, siis ns. establishmentia, vakiintuneistoa, yhteiskunnan vakiintuneita valtarakenteita kohtaan. Haluan kiinnittää tässä huomiota sanaan systeemi. Tuota kansainvälistä sanaa käyttivät nimittäin tuossa merkityksessä ensimmäisinä natsit. System tarkoitti heidän kielenkäytössään Weimarin tasavaltaa,Systemzeit eli systeemiaika Weimarin tasavallan aikaa.

En pyri tässä toistamaan niiden ihmisten etymologiaharhaa, joiden mielestä jokin ihan tavallinen sana pitää torjua, koska natsitkin käyttivät sitä. Sitä vastoin kehottaisin kyllä innokkaita nuoria vasemmistoradikaaleja miettimään, voisiko heidän ”yhteiskuntakritiikillään” olla muutakin yhteistä natsien ”systeeminvastaisuuden” kanssa kuin tuo termi.

Natsien ”systeemikritiikin” tietoisena tarkoituksena oli vahingoittaa yhteiskunnan instituutioiden perusluottamusta ja arvostusta. He selittivät sorroksi sellaisetkin asiat, jotka terveellä järjellä pohtien eivät sitä olleet. Tällä on varsin paljon yhteistä marxilaisen yhteiskunta-analyysin kanssa. Siinäkin on kyse siitä, että kaikkialla nähdään vaikka väkisin, teoriakirja kädessä ja siitä iskusanoja lunttaamalla, valtarakenteita, sortoa ja heikomman päähänpotkintaa.

Tuskinpa suurin osa laitavasemmistosta – joka on tyypillisesti kilttiä ja hyväätarkoittavaa idealistiporukkaa, yleensä vielä varsin keskiluokkaista – pyrkii yhteiskunnan tietoiseen horjuttamiseen. Pikemminkin nuoret vasemmistoradikaalit lähtevät enemmän tai vähemmän tietoisesti siitä, että porvarit kuitenkin pitävät huolen laillisesta menosta ja vakaudesta. Näin radikaalit itse voivat vähän irrotella ennen kuin aikuistuvat ja lähtevät siisteihin sisätöihin.

Hankaluudet – koko yhteiskunnan kannalta – alkavat siinä kohdassa kun myös oikealle ja porvaripuolelle alkaa ilmaantua radikaaleja, jotka ovat hylänneet oikeusvaltion perusperiaatteet ja laillisen menon. Tätä puolustetaan sillä, että ”niinhän vasemmistokin tekee” – tai sillä, että oikeusvaltio ja laillinen meno sinänsä ovat pelkkä vasemmiston ja ”suvaitsevaisten” tapa huijata ihmisiä.

Vasemmiston olisi syytä pohtia sitä, missä määrin tällainen radikalismi on lainaa vasemmistolta, kuten vasemmistolaiset itse ovat lainanneet slangiinsa ”systeemin” tuossa merkityksessä natseilta. Samalla laitavasemmiston olisi syytä kysyä itseltään, haluaako se oikeasti horjuttaa yhteiskunnan perusluottamusta. Palveleeko tällainen veneenkeikutus millään tavalla vasemmiston myönteisiä tavoitteita?

Seuraava avainkohta on nörttimiehen identiteettikriisi väkivaltaista miehisyyttä palvovassa kulttuurissa. Suomenkielisen Suomen kulttuurissa miehen pitää olla väkivaltainen juoppo. Muuten hän ei ole mies. Näin asia on ollut sen jälkeen kun kävimme talvi- ja jatkosodan. Tämä ei johdu siitä, että sotaveteraanien sukupolvi olisi ollut lähtökohtaisesti väkivaltaisten juoppojen sukupolvi. Pikemminkin veteraaneja seurannut sukupolvi pitkälti koki veteraanit pyhänä isänmaallisena sukupolvena. Pyhää miestä ei saanut mitenkään kritisoida. Paljon puhuttu veteraanivastainen taistolaisuus tai muu radikalismi oli pelkkää tyhjää mediakohua ja pintakuohuntaa. Kansakunnan syvät vedet velloivat siitä riippumatta ihan eri suuntaan.

On sanottu, että veteraanit jätettiin vaille tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa. Sotavammainen ihminen, sielultaan ja ruumiiltaan raudan satuttama, nostettiin samalla arvostelun yläpuolelle. Hyvinkin sairaan ja tasapainottoman ihmisen harhat ja katkeruuden purkauksetkin ymmärrettiin isänmaallisen sankarina pyhänä käytöksenä. Jälkeentulevaisten oli parhaansa mukaan noudattamaan sankarin esimerkkiä.

Mielestäni huomattava, ehkä jopa suurin osa hompanssitouhusta ja äärioikeistolaisuudesta selittyy tällä. Hompanssit ovat ilmeisesti kasvaneet juuri sellaisissa miljöissä, joissa sodasta mielisairaana palanneen, hoitamatta jääneen ja pahasti vaurioituneen ihmisen käytöstä on ihannoitu ja jäljitelty sillä tavalla kuin ihmisihanteita jäljitellään. Itse asiassa tuntuu siltä kuin sotaveteraanien psyykkiset ongelmat olisi jätetty tutkimatta ja parantamatta samasta syystä kuin laulajaa ei yritetä parantaa hänen lauluäänestään.

Yksi esimerkki tästä on suomalainen viinakulttuuri. Se saavutti nykyisen hillittömyytensä vasta kuusikymmenluvulla, kun veteraanien lapset tulivat ryyppäysikään. Veteraaneille itselleen se oli ainoa tapa hoitaa traumoja ammattiavun puuttuessa. Kun ahdistusta voi purkaa vain ryyppäämällä sotakaverien kanssa ja muistelemalla, niin myös tehdään.

Seuraavalla sukupolvella ei ollut oikeasti samanlaista inhimillistä perustetta ryyppäämiselleen kuin sotakokemukset. Silti ryypättiin, koska oikeat miehet (veteraanit) tekivät niin. Tietysti se esitettiin silloin kuusikymmenluvulla useinkin kapinana tiukkapipoisia vanhempia sukupolvia vastaan, mutta kyllä siinä pohjimmiltaan oli takana se, että runsas viinankäyttö oli opittu näkemään normaalina, koska veteraanien sukupolvi – se omien vanhempien sukupolvi – joi paljon tuskiinsa.

En muuten edes pidä tätä mielisairaiden ja sielultaan vaurioituneiden ihmisten ihannointia yksinomaan veteraaneihin liittyvänä piirteenä. Depressiota esiintyy Suomessa näin paljon siksi, että depressio on meillä nostettu kulttuuri-ihanteeksi.

Esimerkiksi Eino Leinon arvostetuimmat runot ovat tosiasiassa depressiopotilaan sairaskertomusta. Aleksis Kivikin päätyi tunnetusti hoitamattoman ja pahenevan masennuskierteen vuoksi lopulta vakavaan ja krooniseen mielisairauteen. Tätä kehitystä vauhditti alkoholisoituminen, joka juopottelupuuskien aikana vei Kiven oman aikansa pultsariporukoihin.

Kun depressioon valmiiksi taipuvainen nuori lukee Leinoa, hän alkaa luulla, että depressio ei olekaan sairaus, vaan osa lahjakkaan ja syvällisen ihmisen normaalia luonnetta. Tällöin depression parantaminen olisi siipien amputoimista runoratsulta.

Tätä mielikuvaa toki Leino itsekin koki teoksissaan ylläpitää. Piru tietää kuka tämänkin muodin aloitti, mutta tulos on, että koko suomenkielinen kirjallisuus on yhtä helvetin ankeutta alusta loppuun. Pitäisin jopa puolusteltavana esimerkiksi Leinon koottujen teosten sensuroimista. Ne ovat nimittäin kansanterveydelle vaarallinen tartunnan lähde.

Viinanjuonnin ja depression lisäksi veteraanien ihannointiin kuuluu väkivaltaisuus. Kun pyrittiin olemaan pyhän veteraanin kaltaisia isänmaallisia ihmisiä, pyrittiin olemaan väkivaltaisia. Pyhä veteraani oli näet rintamalla väkivaltaisesti taistellut ryssää vastaan.

Veteraani itse saattoi toki suhtautua väkivaltaan hyvinkin vastenmielisesti. Hänhän itse oli joutunut sitä kokemaan, näkemään ja kärsimään, ja siihen pakon edessä myös syyllistymään. Ne, jotka nostivat veteraanin kulttuuri-ihanteeksi, viis veisasivat kuitenkin siitä, mitä mieltä veteraani oikeasti oli. Tärkeintä oli julistaa väkivallan ihanuutta ja väkivallattomien miesten epämiehekkyyttä. Eiväthän veteraanitkaan olisi rintamalla pärjänneet väkivallattomuudella.

Tänään Suomessa on kasvanut sukupolvi nuoria miehiä, joiden ei luulisi tarvitsevan väkivaltaa yhtään mihinkään. He ovat ns. nörttejä. Heidän ammateissaan ruumiillisuus sinänsä on toissijainen juttu ja älyllinen symbolien analysointikyky tärkeintä. Samanaikaisesti väkivaltarikollisuus on asettunut laskevalle kaarelle. Nämä kaksi ilmiötä ovat varmasti suorassa yhteydessä toisiinsa.

Väkivaltaa ihannoiva kulttuuri muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti väkivaltaa vierastavaksi. Viime aikoihin asti jonkinasteinen väkivaltaisuus on Suomessa ollut sosiaalisesti välttämätöntä esimerkiksi pariutumisen vuoksi. Feministit ovat kyllä kehuneet avanneensa nuorille miehille mahdollisuuksia uudenlaisiin mieheyksiin, mutta tämä on pelkkää ideologista propagandaa: samanaikaisesti feministit ovat korostaneet naisen oikeutta seksuaaliseen hedonismiin ja himojen mukaiseen seksikumppaniin.

Tämä on viime aikoihin asti tarkoittanut tosiasiassa väkivaltaista seksikumppania, koska kilteiltä miehiltä ovat puuttuneet sekä sosiaaliset että seksuaaliset taidot. Väkivallattoman mieheyden nousu ei ole feministien ansiota. Nörttiytyminen johtuu ennen kaikkea tekniikan kehityksestä ja elinkeinorakenteen muutoksista. Toki samat muutokset varmaan ovat myös feminismin nousun ja naisten parantuneen aseman taustalla.

Se, että väkivallan käytännön välttämättömyys ja tarpeellisuus on kadonnut arjesta, ei myöskään ole merkinnyt väkivaltaisuuden perinteen katoamista. Itse asiassa meillä on nykyään paljon nuoria nörttimiehiä, jotka ovat kasvaneet väkivaltaa ihannoivissa kodeissa tai ympäristöissä. He kokevat oman nörttiytensä hävettävänä epämiehekkyytenä. He eivät voi keskittyä nauttimaan korkeista palkoistaan, itsenäisyydestään ja riippumattomuudestaan. Sellainenhan olisi auttamattoman homoa.

Esteettisten ilojen ja harrastusten täyteinen omaehtoinen elämä on heidän silmissään homomieheyttä, eikä ihme. Tällaisen mieheyden näkyvimmät ja trendikkäimmät edustajat ovat hömppäjulkisuudessakin homoja. Näiden vastentahtoisten nörttien täytyy siksi tehdä jonkinlaista katumustyötä koetusta epämiehekkyydestään. Niinpä he yrittävät ylläpitää machoutta, väkivaltaisuutta ja fasismia itsetarkoituksellisena perinteenä ja leimaavat koko nyky-yhteiskunnan degeneroituneeksi hinttiläksi. Tämä tietysti on vain projektiota siitä, miten he näkevät itse itsensä.

Se on meidän perinne tai se on meidän kulttuuri viittaa tunnetusti usein tapoihin, jotka ovat oikeastaan taloudellisesti tai sosiaalisesti tarpeettomia tai jopa nyky-ympäristön kannalta haitallisia, mutta joita pelkän nostalgian vuoksi itseisarvoisesti ylläpidetään. Äärioikeistolaisuudeksi politisoituva väkivallanpalvonta on vain yksi esimerkki tällaisesta. Epäilemättä monet löytävät vaikkapa vähemmistökulttuureista kaikenlaista tehottomuutta ja turhuutta, jota harjoitetaan, koska se nyt vain on perinne. Omasta mielestäni kuitenkin poronhoito, ruotsin kielen puhuminen ja Mekkaan päin kumartaminen – muutaman esimerkin mainitakseni – ovat selvästi harmittomampaa touhua kuin tappofantasioissa kieriskeleminen ja väkivaltaisuuden itsetarkoituksellinen ihannointi.

Muuten nostaisin esille vielä sen, miten Hitler on noussut myöhäsyntyisten ”isänmaallisten” sankariksi näinä maailmanloppua ja ylöstempausta edeltävinä hävityksen ja ahdistuksen aikoinamme (heh). Aikalaisille Suomen liitto Hitlerin kanssa oli tietenkin ennen kaikkea käytännön päätös. Se ei sulkenut pois epäilevää tai kriittistä suhtautumista Hitlerin politiikkaan esim. antisemitismin ja juutalaisvainojen osalta.

Sitä vastoin hompanssi-ikäisissä sukupolvissa pyritään olemaan tässäkin asiassa paavia paavillisempia. Siellä ollaan sitä mieltä, että yhteistyössä Hitlerin kanssa ei ollut yhtään mitään moraalisesti väärää eikä paheksuttavaa. Sota, varsinkin Suomen käymä, on nimittäin heille pyhä asia. Pyhiin sotiin osallistuneet ovat sodan pyhittämiä eivätkä koskaan ikinä missään ole voineet tehdä mitään väärää. (Tämä ei toki koske rasismia arvostelevia sotaveteraaneja. Sellaiset hommapiireissä haukutaan seniileiksi patuiksi.)

Sotavuosina Hitlerin Saksa oli aluksi ainakin muodollisesti vihollinen – talvisodan aikana, kun Ribbentropin ja Molotovin sopimus oli voimassa ja Neuvostoliitolla siis Saksalta saatu lupa hyökätä Suomeen. Sen jälkeen, jatkosodassa, Saksa oli liittolainen, mutta monille suomalaisille arveluttava ja vastenmielinen liittolainen: kannattaa taas kerran muistaa sitä suomalaista kenttäsynagogaa, joka toimi saksalaisten silmien edessä. Lopuksi käytiin Lapin sota. Siinä Saksa oli oikeastikin vihollinen, ampui suomalaisia sotilaita taistelussa hengiltä ja poltti talot ja aitat maan tasalle. Lapin sodan aikana Suomessa – erityisesti tietenkin pohjoisessa – esiintyi aitoakin saksalaisvastaisuutta.

Tämä mutkikas ja ristiriitainen suhde Saksaan on nyttemmin pelkistynyt äärioikeistomme mielessä hyvin yksinkertaiseksi. Saksa oli Suomen, siis hyvien puolella, damit gut und damit basta, ja itse asiassa Natsi-Saksan ihannointi on suomalaisen isänmaallisuuden korkein muoto, ainakin äärioikeistolaistemme keskuudessa. He ilmaisevat tätä ”isänmaallisuuttaan” solkkaamalla yksittäisiä fraaseja säälittävällä Korkeajännitys-saksalla: Ich will, haluan ratkaisua loputtomaan kysymykseemme. / Deutschland und Finnland sind uber [!] alles. Deutschland hat Finnland frei gemacht. Vielen Dank. Näiden sitaattien alkuperäislähteet löydätte kyllä netistä – armahdan poikaraasuja ja jätän nimet tässä mainitsematta. Toinen on joka tapauksessa espoolainen perussuomalainen ja toinen kansanedustaja.

Mieleen tulevat lähinnä natsiarmeijan juoksupoikina palvelleet itäeurooppalaiset ”askarit” mielistelemässä herrakansaa vähäisellä saksallaan. Alkujaan ”askari” muuten tarkoitti keisarillisen Saksan siirtomaajoukoissa palvellutta afrikkalaissotilasta. Esimerkiksi nykyisen Tansanian alueella ensimmäisen maailmansodan aikana taistellut kenraali Lettow-Vorbeckin sissiarmeija koostui suurimmaksi osaksi askareista. Natsiaikana askari-sana oli enemmänkin rintamaslangia ja kuvasteli natsien rasistista suhtautumista itäeurooppalaisiin yhteistyökumppaneihinsa.

Tietenkään nämä meidän askarimme eivät opettele kunnolla saksaa, saati sitten tutustu kunnolla nyky-Saksan kulttuuriin. Siinähän voisi paljastua, ettei enää ole olemassa sellaista imperialistista Saksaa, joka tarvitsisi armeijaansa juoksupoikia Suomesta. Poikien askarifantasialle tulisi äkkiä loppu, koska nyky-Saksa on sentään aika demokraattinen ja tasa-arvoinen maa. Tyypillinen nykysaksalainen on halukas kohtaamaan suomalaisen tasa-arvoisena ihmisenä, hän ei kaipaa nöyristeleviä suomalaisia orjia avukseen imperialistisille valloitusretkille.

Mutta tästäpä se juuri kiikastaakin. Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikko ei kykene kohtaamaan somalia kaltaisenaan, vaan pitää häntä alempiarvoisena. Vastaavasti maahanmuuttokriitikko ei myöskään näe saksalaista – siis idealisoitua natsisaksalaista sotilasta – tasa-arvoisena olentona, vaan ylempirotuisena määrääjänä. Sellaisen tahdolle hänen, askarin, on suloista alistua.

Askari haluaa itselleen ylivoimaisen käskijän. Sellainen vapauttaa hänet tottelemasta moraalia ja antaa hänen käytännössä toteuttaa väkivaltafantasiansa, purkaa murhanhimonsa ilman rangaistuksen pelkoa. Saman askarivaiston toisia ilmenemismuotoja on maahanmuuttokriitikoiden tahdoton, raajamainen tottelevaisuus Halla-ahoa kohtaan sekä heidän Vladimir Putinin ja Venäjän julmuuden ihannointinsa.

Palataanpa kuitenkin siihen Hitlerin uuteen arvonnousuun. Kiihkeimmille suomalaisille sodanmuistelijoille Hitlerin tai natsismin pahuus ei ole mitenkään selvä eikä yksiselitteinen juttu. Mahdollisesti ollaan epämääräisen tietoisia natsien keskitysleireistä ja hyväksytään, etteivät ne olleet maailman järkevin päähänpisto edes Saksan omien sotilaallisten etujen kannalta. Juutalaisten joukkotuho sijoittuu kuitenkin heidän mielessään johonkin toiseen, Suomen sotakokemusten kannalta toisarvoiseen ja vähämerkityksiseen todellisuuteen.

Natsien pahuuden kammoksunta on siis Suomen näkökulmasta oikeastaan kulttuurilainaa sellaisista maista, jotka ovat joutuneet natsismin julmuuksista kärsimään tai joissa asuu paljon ne omakohtaisesti kokeneita. Suomessa natseja kauhisteleva yrittää olla mieliksi jollekin ulkomaiselle mielipidekeskukselle – näin asiat nähdään meillä.

Lopuksi täytyy todeta, että isänmaallisuuden käsite on päässyt karkaamaan pihalle, kun sanaa käytetään paljon mutta sen merkitystä ei vakavissaan pohdita. En yritäkään väittää keksineeni tätä ajatusta itse: samansuuntaista näkemystä on kehitellyt niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen omissa blogeissaan. Meihin on viime neljännesvuosisadan ajan aktiivisesti iskostettu huonoa omaatuntoa veteraanien unohtamisesta ja laiminlyömisestä.

Sitä meille sitä vastoin ei ole kukaan halunnut kertoa, mitä se oikea ja hyvä isänmaallisuus voisi olla ja mikä olisi terve suhde isänmaahan ja sen historiaan. Ainoa tarjolla oleva isänmaallisuuden merkitys on väkivalta ja rasismi. Ne, jotka yrittävät keksiä sille rakentavampia tulkintoja, joutuvat aina äärioikeiston nettivihakampanjoilla vaiennetuiksi.