Tähän tulee linkkejä suosituimpiin ja parhaisiin artikkeleihini. Lukijat ovat tervetulleita ehdottamaan lempiartikkeleitaan.
Vanhan Plökin parhaat I - Irlannin-seikkailu
Vanhan Plökin parhaat II - Tony, Matti ja heidän kansansa
Vanhan Plökin parhaat III - Zombie Metalin ykkösnimi konsertoi Helsingissä
Vanhan Plökin parhaat IV - Tekeä ja olea
Brittiscifi
Holocaustrevisionistinen sielunmaisema ja muuta paskaa - en itse pidä tätä artikkelia parhaimmistoon kuuluvana, mutta Timo näkyy tykänneen.
Markkina-arvopelleilyä - tässä kirjoituksessa on mielestäni niin paljon asiaa, että se ansaitsee tulla nostetuksi vielä kertaalleen näkyville.
Suojattomuuskunta: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa.
Fasistisen pahuuden päivä on tietenkin kansainvälinen naisten päivä. "Liikutuksen vallassa täällä taas luetaan päivän sanaa" (Käymälä-Sven).
Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Ja sit tiätysti myäs toi Otto Dietrich zur Linde.
Nuorten naisten itsemurhien lisäämisprojekti, osa 2. Osa 1 on ansaitusti unohtunut, mutta tätä pidän jo ihan asiallisena yrityksenä mehevän satiirin suuntaan. Esipuheessaan komitea toteaa, että nuorten miesten itsemurhien vähentämispyrkimykset, niin moraalisesti yleviltä kuin ne ajattelemattoman korvissa kuulostaisivatkin, eivät luonnollisestikaan ole realistinen eivätkä mielekäs ajatus nyky-yhteiskunnan eetoksen kannalta. Miesten suurempi taipumus itsemurhaan on ennen kaikkea miellettävä miesten etuoikeutena ja merkkinä patriarkaatin yhä jatkuvasta alistusvallasta naisiin. Tämän takia tasa-arvon nimessä tuleekin pyrkiä nuorten naisten itsemurhafrekvenssin nostamiseen.
Слушайте, слушайте, говорит Финляндия! Mielestäni tämä on paremmasta päästä Suomea eräänlaisena Itä-Eurooppana käsitelleistä teksteistäni.
Se Wanha Wainooja on tietenkin paavi Pena. Itse en pidä tätä hirveän kaksisena, mutta väki tykkäsi, keskusteli ja linkitti.
Ei oikeutta edes puhua on mielestäni parisuhdetematiikkaa käsitelleistä jutuistani parhaita.
Natsin veroinen hirviö ja peto oli tietenkin Andrea Dworkin. Terve menoa. Dyron kommentti: Piti pornosta tai ei, kenenkään nuoren ei tulisi joutua tilanteeseen, jossa häntä opetetaan tuntemaan syyllisyyttä normaaleista seksuaalisista haluistaan, ellei haluissa ole jotain toisia ihmisiä todella vahingoittavaa. Naisten osalta tästä syyllistämisestä on jo päästy aikaa sitten, mutta miesten osalta ei ehkä olla vielä niin pitkällä. Poika, joka oppii tuntemaan syyllisyyttä himoistaan, vammautuu pahan kerran. Siksi rivien välistä kuuluva viesti "Sinun ei totisesti pidä häpeämän sitä, että olet poika ja sinusta tulee mies." todellakin on siunauksellinen viesti. Lukekaa tämä, nuoret pojat, ja tehkää sen jälkeen lujasti syntiä, mutta uskokaa lujemmin Jumalan totuuteen ja oikeuteen.
В Финляндии всегда война - luulisi pölhöisänmaallisuuden jo loppuneen maailmasta, mutta kuten viime itsenäisyyspäivänä näimme, mitä vielä.
Juupas, eipäs, ajopuu eli kannanottoni Sediksen blogin suureen jatkosotakeskusteluun.
Hraemliri - tunnustakaa suosiolla, että tätä lastua ei olisi osannut vuolla tällä tavalla kukaan muu.
perjantai 21. lokakuuta 2005
keskiviikko 19. lokakuuta 2005
Keskellä viikkoa
Luin vasta tänään viime viikonvaihteen Nyt-liitteen. Sitä Mitä ajattelin tänään -palstaa kirjoitti joku kaveri, joka jotain Tulva-nimistä naisliikkeen aatemonistetta lueskeltuaan silitteli feministejä myötäkarvaan, mutta uskaltautui kaiken todennäköisyyden vastaisesti myös arvostelemaan. Tästä hyvästä hänet varmaankin leimataan kauheaksi sovinistiksi, eihän naisliikettä saa arvostella.
Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.
Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".
Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.
Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.
Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.
Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.
Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.
George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:
The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.
Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.
No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.
Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.
Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.
Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.
Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.
Mielenkiintoista oli kuitenkin, että hän kertoi mainitun lehden haastatelleen eriasteisten epäilyttävien huvitusetablissemangien, kuten striptease-kapakkain, omistajia ja painaneen asianomaisten herrojen (veikkaanpa, että ne olivat kaikki herroja) vahingossa ilmoille möläyttämät epähumaanit ja naisia halveksivat mielipiteet ilmoille editoimattomina, antamatta herrojen tarkistaa, mitä heidän sanomisinaan painettiin lehteen.
Tietenkin silloin kun feministit itse tekevät tätä, ohi suun puhuneiden herrahenkilöiden möläytykset paljastavat yhteiskunnasta ja patriarkaatista (lisää tähän tarvittava määrä feminismiuskonnon liturgista termistöä) jotain oleellista ja kätkettyä, eli kyse on tutkivasta journalismista. Mutta silloin kun sama temppu tehdään feministeille ja heidän ohi suun menneet möläytyksensä pannaan koko kansan nähtäviksi televisiodokumenttiin - kuten Evin Rubar teki Ruotsissa - silloinpa alkaa parku ja sämennys, joka kuuluu Pohjanlahden yli. Epäeettistä journalismia! Johdattelevia kysymyksiä! Harhaanjohtavia leikkauksia! Klipp! Grova vinklingar! - tai, siteeratakseni vanhasta Pahkasiasta väyryskielen vahvojen verbien listaa: "kiellän, tuskin, minäkö, maan tapa, en näe mitään väärää, vääristelyä".
Setä antaa nyt tytöille selkeän ohjeen, jota kannattaa noudattaa: Jos tulette vahingossa sanoneeksi, että miehet ovat elukoita ja sikoja ja että miesten ja naisten välillä on maailmanlaajuinen sisällissota, niin kannattaa seistä reilusti niiden sanojen takana, tai tehdä suurta showta sen sanomisesta, avoimesti, röyhkeästi ja kaikkien nähden. Jos tulee sanoneeksi jotain tyhmää, niin kannattaa seistä reilusti sen tyhmyyden takana. Väki on ehkä eri mieltä, mutta vastoin tahtoaankin sen on pakko kunnioittaa teitä. Mutta jos tulette sanoneeksi jotain sen tyylistä vahingossa, yrittäessänne vetää vakavamielistä ja hillittyä roolia kameroiden edessä, niin sen kieltämisestä ja kiistämisestä tulee paljon enemmän hankaluuksia kuin sen röyhkeästä myöntämisestä. Voin vakuuttaa, että tämä on kaikki käytännössä kokeiltu ja että elän itse oppieni mukaan.
Tämä koskee mitä suurimmassa määrin myös niitä suljettujen ovien takana esitettyjä miesvihalauluja om att slita män i stycken. Hoilatkaa niitä ihan rauhassa julkisesti, ja kun niistä syntyy keskustelua, niin ottakaa kaikella muotoa osaa siihen keskusteluun. Mutta jos suljettujen ovien takana ylläpidätte toista ja selvästi brutaalimpaa, illegaalimpaa ja roistomaisempaa kulttuuria kuin julkisesti, ja jos kiertelette ja kaartelette asiaa sekä yritätte sensuurin keinoin tukahduttaa keskustelun sitten kun se salainen kulttuuri väistämättä paljastuu, kuten asiat avoimessa yhteiskunnassa paljastuvat, - silloin ihmisillä on kaikki maailman syy pitää teitä valonarkana, terroristisena ja miesmurhaa suunnittelevana rosmokoplana.
Kun olen tällainen kauhean ilkeä mies, en malta olla vilauttamatta vielä Hitler-korttia.
Taannoin Usenetin puolella joku herrashenkilö oli kovin tohkeissaan siitä, että televisiossa oli haastateltu Hitlerin sihteeriä Traudl Jungea, ja tuntui ihan vakavissaan kuvittelevan, että Jungen sisäpiirin tiedot Hitleristä ihmisenä olisivat jotain vallankumouksellista, jopa siinä määrin, että niillä saataisiin kiistettyä koko holocaustin olemassaolo. Hän jopa ihmetteli, tiesivätkö tutkijat - siis historiantutkijat - Jungesta ollenkaan tai ottivatko he hänet huomioon arvioidessaan natsismin ja toisen maailmansodan lopullista tasetta.
Minullakin on, tosin alle kymmenvuotiaana pikkupoikana, ollut elämässäni sellainen vaihe, jolloin pidin kovasti Natsi-Saksan puolta (kolme vuosikymmentä aiemmin käydyssä sodassa!) ja koetin kiviäkin kääntämällä hakea historiasta sellaisia yksityiskohtia, jotka todistaisivat natsien sittenkin olleen jonkinlaisia hyviksiä. Tämä johtui tietysti siitä, että vaikka olenkin syntynyt vasta 60-luvun jälkipuoliskolla, kuulun perheessäni ensimmäiseen sukupolveen, jolla ei ole henkilökohtaisia muistikuvia toisesta maailmansodasta, äiti kun oli hyvinkin nykyisissä i'issäni minua synnyttäessään. Toisin sanoen ajatus Natsi-Saksasta meidän liittolaisenamme eli meillä vahvasti, ja koska me olimme määritelmällisesti hyvien puolella, meillä oltiin pohjimmiltaan aika vastahakoisia hyväksymään ajatusta natseista absoluuttisina pahiksina. Minulla oli tuohon aikaan fantasia siitä, millainen maailman pitäisi olla jos se olisi oikeudenmukainen - eli Suomen olisi pitänyt voittaa sota, saksalaisten olla hyviksiä ja Hitlerin pelkkä naurettava keulakuva, ja keskitysleirienkin mielellään jääneen rakentamatta. Tuolloin, seitsemisenvuotiaana, koetin sitten parhaani mukaan elää tässä fantasiassa.
George Orwell on kuvannut tämän syndrooman tarkalleen esseessään Notes on Nationalism, olkoonkin että hän olisi voinut korvata sanan "nationalismi" sanalla "totalitarismi". Katsotaanpa löydänkö asiaan liittyvän sitaatin...Kyllä vain:
The nationalist not only does not disapprove of atrocities committed by his own side, but he has a remarkable capacity for not even hearing about them. For quite six years the English admirers of Hitler contrived not to learn of the existence of Dachau and Buchenwald. And those who are loudest in denouncing the German concentration camps are often quite unaware, or only very dimly aware, that there are also concentration camps in Russia. Huge events like the Ukraine famine of 1933, involving the deaths of millions of people, have actually escaped the attention of the majority of English russophiles. Many English people have heard almost nothing about the extermination of German and Polish Jews during the present war. Their own antisemitism has caused this vast crime to bounce off their consciousness. In nationalist thought there are facts which are both true and untrue, known and unknown. A known fact may be so unbearable that it is habitually pushed aside and not allowed to enter into logical processes, or on the other hand it may enter into every calculation and yet never be admitted as a fact, even in one's own mind.
Every nationalist is haunted by the belief that the past can be altered. He spends part of his time in a fantasy world in which things happen as they should -- in which, for example, the Spanish Armada was a success or the Russian Revolution was crushed in 1918 -- and he will transfer fragments of this world to the history books whenever possible.
No niin, tällainen natsisympatisoija, jonka mainitsin, elää fantasiassa, jossa natsit oikeasti olivatkin hyviksiä ja Hitler väärinymmärretty suurmies, ja jokaiseen tämän maailman Traudl Jungeen hän tarttuu kuin hukkuva oljenkorteen: hän toivoo, että siinä olisi se salaisuus, se salattu tieto, joka on jäänyt historiantutkijoilta huomaamatta, ja jonka paljastuminen muuttaa maailman hänen fantasiansa mukaiseksi.
Missäkö kohdassa tässä on yhteys feministeihin? Odottaa hetkisen, niin setä kertoo.
Kun se Evin Rubarin dokumentti näytettiin, keskusteleminen siitä mm. Man-listalta tuttujen profeministien kanssa oli mahdotonta, koska ainoa, mitä he osasivat sanoa, oli viittaaminen ruotsalaisten feministisilmäätekevien, kuten Gudrun Schymanin, antamiin lausuntoihin, joissa ilman perustelua leimattiin dokumentti yksipuoliseksi ja luovasti leikatuksi. Aivan samalla tavalla kuin nuo natsismin sympatisoijat pakonomaisesti hakivat sitä salattua tiedonmurusta, joka osoittaisi heidän fantasiansa todeksi, feminismiuskontoon höyrähtäneet kurottivat kielensä juurta myöten ulos suusta tavoittelemaan sitä virvoittavan hunajan pisaraa, sitä pyhäksi ja erehtymättömäksi julistetun paavitar Gudrunin autuaaksitekevää sanaa, jonka avulla he saattoivat sitten sulkea aivonsa kaikkinaiselta kriittiseltä ja erittelevältä pohdiskelulta. He olivat kuin harekrishnalaiset, jotka sulkevat korvansa käsin ja toistelevat mantrojaan jotteivät joutuisi vääräuskoisten käännytykselle alttiiksi. Miltei saatoin nähdä heidän taistelevan surkean taikauskonsa reikäisessä pelastusveneessä pysyäkseen, taistelevan epäilysten kuohuvaa merta vastaan.
Keskustelu heidän kanssaan oli mahdotonta. Kuten nuo holocaustinkieltämiseen neuroottisesti pyrkivät natsisympatisoijat, myös feminismiuskovaiset ovat totalitaarisia on/off-ihmisiä: joko uskot holocaustin tapahtuneen (jolloin olet jutkujen ja kommarien ja epäisänmaallisten ainesten aivopesemä demari) tai sitten olet samanlainen neurootikko kuin hekin (jolloin olet "kriittinen" ja "virallisia totuuksia epäilevä toisinajattelija"). Vastaavasti: joko uskot, että Rubarin dokumentissa voisi olla jotain ituakin (jolloin olet patriarkaatin säälittävä sätkynalle ja uusliberaali ja fasisti ja vaikka mikä) tai sitten kiistät sen arvon kokonaan, koska pyhä Gudrun niin sanoo (jolloin olet taaskin "kriittinen" ja "itsenäinen"). Kummassakin tapauksessa nämä uskovaiset eivät suostu keskustelemaan, koska silloin heidän olisi hyväksyttävä asiallisen keskustelun peruspremissi, joka on ensimmäisessä tapauksessa se, että jonkinlainen holocaust on tapahtunut ja että sen yksityiskohdista ja historiallisesta roolista voidaan sitten luotettavien tai merkittävien lähteiden (Traudl Jungen muistelmat mukaan lukien) valossa keskustella; toisessa tapauksessa se, että dokumentti sanoo jotakin merkittävää ruotsalaisesta feminismistä tai feminismistä yleensä, jolloin sitten voidaan luotettavien tai merkittävien lähteiden (ja feministien propagandajulkaisut eivät ole ainoita merkittäviä lähteitä, jos kohta eivät merkityksettömiäkään) valossa keskustella siitä, mitä merkittävää se sanoo.
Natsimieliset kuitenkin uskovat juutalaiseen maailmansalaliittoon, joka yrittää kätkeä "totuuden" "holocaust-petkutuksesta"; ja vastaavasti feministit uskovat patriarkaatti-nimiseen salaliittoon, joka hallitsee maailmaa ja päämäärätietoisesti tehtailee sotapropagandan kaltaisia valhedokumentteja feminismeistä. Molemmat ryhmät uskovat salaliittoon, jonka olemassaoloa on mahdotonta todistaa ryhmän esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomalle henkilölle, ja molemmat ryhmät uskovat, että kaikki heidän oman esoteriikkansa ulkopuolinen kirjoittelu on salaliiton turmelemaa ja epäpuhdasta, eikä siihen siksi voida luottaa. Molemmat ryhmät uskovat myös käyvänsä sotaa näkymätöntä - siis ryhmään kuulumattomille ja sen esoteerisiin kirjoituksiin tutustumattomille näkymätöntä - vihollista vastaan. Niinpä molempien ryhmien kuva todellisuudesta ja ympäröivästä maailmasta on radikaalisti erilainen kuin ryhmien ulkopuolella elävien ihmisten, jotka eivät koe sellaista sotaa olevan käynnissä, eikä heidän todellisuuskuvaansa voida vaikuttaa rationaalisen väittelyn keinoin.
tiistai 18. lokakuuta 2005
Tulisikohan tästä meemi?
Lukijatutkimuksesta voisi tulla hyvä meemi Blogistaniin yleisemminkin. Notatki ei suorastaan ole lukijaystävällinen tai yleisöä kosiskeleva blogi, mutta aina minäkin voin esittää pari kysymystä lukijoille:
1) Kuinka kauan olet lukenut Plökiä/Notatkia?
2) Miksi aloit lukea sitä?
3) Miksi luet sitä yhä?
4) Mikä siinä on parasta?
5) Mikä siinä on huonointa?
6) Oletko koukussa siihen? Miksi?
7) Ovatko jutut yleensä liian pitkiä, sopivan pitkiä vai liian lyhyitä?
8) Mitä aiheita käsitteleviä juttuja luet mieluiten?
9) Mitä aiheita käsittelevät jutut kiinnostavat vähiten?
10) Päivitetäänkö sitä kyllin usein?
11) Mitä haluaisit vastedes lukea Plökistä/Notatkista?
Aika lailla juosten kusaistu galluppihan tämä on, mutta jos joku ottaa sen meemikseen, hän varmaankin myös parantelee sitä.
1) Kuinka kauan olet lukenut Plökiä/Notatkia?
2) Miksi aloit lukea sitä?
3) Miksi luet sitä yhä?
4) Mikä siinä on parasta?
5) Mikä siinä on huonointa?
6) Oletko koukussa siihen? Miksi?
7) Ovatko jutut yleensä liian pitkiä, sopivan pitkiä vai liian lyhyitä?
8) Mitä aiheita käsitteleviä juttuja luet mieluiten?
9) Mitä aiheita käsittelevät jutut kiinnostavat vähiten?
10) Päivitetäänkö sitä kyllin usein?
11) Mitä haluaisit vastedes lukea Plökistä/Notatkista?
Aika lailla juosten kusaistu galluppihan tämä on, mutta jos joku ottaa sen meemikseen, hän varmaankin myös parantelee sitä.
maanantai 17. lokakuuta 2005
Lukupäiväkirjasta
Sain nyt sen Max Hastingsin kirjan toisen maailmansodan loppuvaiheista luettua, ja siitä sitten intouduin lukemaan toista samaan aihepiiriin kuuluvaa kirjaa, Niclas Sennertegin Historiska Media -pokkaria Stalins hämnd - Röda armén i Tyskland. Aiheena ovat tietysti venäläisten joukkojen julmuudet Saksan valtauksen aikana. Tunnetusti venäläiset joukot raiskasivat ja murhasivat myös lapsia saapuessaan Itä-Preussiin; tästähän on olemassa useita toisistaan riippumattomia todisteita Hans von Lehndorffin itäpreussilaisesta päiväkirjasta (se on julkaistu suomeksi nimellä Lopun jälkeen) Lev Kopelevin teokseen Хранить вечно (jonka ensin luin saksaksi 1980-luvun puolella kaksikymppisenä nuorukaisena, ehkä jopa nuorempana, nimellä Aufbewahren für alle Zeit). Oletan kuitenkin, että ainakin yksi tämän blogin suhteellisen vakioista lukijoista katsoo asiakseen pahentua siitä, että minä kehtaankin kolporteerata tällaista rasistista ryssänvihapropagandaa. Suurin osa Sennertegin kirjasta on tietysti melko tuttua tavaraa, eikä vähiten siksi, että olen lukenut merkittävän osan lähdeteoksista - ainakin Kopelevin kirjan sekä Marion Dönhoffin muistelmat - mutta onhan se hyvä, että kaikki aiheeseen liittyvä on nyt koottu kompaktisti yksiin kansiin kaikkien isänmaallisten kelpo suomalaisten lukemalla kielellä eli ruotsiksi.
Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.
Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.
Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.
Suomeksi kirjaa on turha odottaa. Ehkä suomalaiset, siis ne jotka eivät lue vieraita kieliä (lukuun ottamatta kökköenglantia, jolla tarjotun roskan ja desinformaation tulva hukuttaa vakavastiotettavat teokset sekaansa), eivät oikeasti ole kiinnostuneita toisesta maailmansodasta. Tämä on tietysti hyvin provosoiva heitto, ottaen huomioon, että maaninen sotainnostus on talvisodan alkamisjuhlinnasta saakka ollut varsinkin nuorten suomalaisten mieliharrastuksia. Kuitenkin se rajoittuu enimmäkseen Suomen omaan sotaan ja sen yhä jatkuvaan väärinkäyttöön poliittisena lyömäaseena. Oikeistolaisemmin tai pölhönationalistisemmin suuntautuneet kansalaisemme pänttäävät esoteerista tietoa joukko-osastoista ja arvomerkeistä samalla tavalla kuin Tom Sawyerin luokkatoverit raamatunlauseita, jonkinlaisen metafyysisen pelastuksen toivossa, tai ainakin kokeakseen olevansa edes jonkin asian suhteen "asiantuntevampia" kuin kaikenlaiset heitä itseään valitettavasti koulufiksummat ja älykkäämmät sivarit. Toisaalta taas vasemmistolaisen väen keskuudessa täysin neuvostotyyppiset propagandakertomukset elävät omaa elämäänsä. Itse asiassa minua, joka idealistisena nuorena vasemmistolaisena (minun nuoruudessani ei ollut paljoakaan idealistisia nuoria vasemmistolaisia, joten sain keksiä oman "vasemmistolaisuuteni" aika rauhassa ja omatoimisesti ilman kaikenlaisten gurujen tai politrukkien sekaantumista asiaan) kehittelin ajatusta postgulagiaanisesta vasemmistolaisuudesta, kenties jopa postgulagiaanisesta - Gulagin olemassaolon auliisti myöntäneestä ja siitä johtopäätöksensä tehneestä - kommunismista (silloinhan en vielä tiennyt, mitä kommunismi tarkoittaa, mutta olin alkanut antaa periksi kaikille niille, jotka haukkuivat minua Varkaudessa "kommariksi" omatekoisen sotkuisen vasemmistoliberaalianarkismini vuoksi), - minua siis nykyisessä nuoressa vasemmistossa ärsyttää äärimmäisen paljon se, miten vähän se tietää ja miten vähän sitä kiinnostaa tietää Neuvostoliiton pahuudesta. Luonnollisestikaan nykyiset nuoret vasemmistolaiset eivät missään mielessä ole vastuussa Gulagista, mutta voisivat he sentään suhtautua nykyiseen Venäjään jotenkin muuten kuin sillä ärsyttävällä kinuskisentimentaalisuudella, jolla aikoinaan kommunistit suhtautuivat Neuvostoliittoon. Venäjää koskevien ennakkoluulojen hälventäminen, sikäli kuin ne nyt ennakkoluuloja ovat, on meidän ammatti-ihmisten tehtävä, ei minkään vasemmistolaisten.
Oikeistolaisilla ja vasemmistolaisilla inttäjillä on yksi yhteinen piirre, se, että kumpaakaan ei elähdytä aito ja vilpitön järkytys sodanaikaisten kärsimysten johdosta. Oikeistolais-isänmaallinen väki parkuu ja nyyhkii suomalaisten kärsimyksien johdosta ja pahimmassa tapauksessa vaatii itsekkäästi ja mielettömästi Karjalaa takaisin, koska Suomen kärsimä vääryys on muka niin kauhean paljon pahempi ja epiksempi vääryys kuin kaikkien muiden kansojen toisessa maailmansodassa kärsimät vääryydet. Vasemmistolaiset taas ovat lukeneet vintille unohtuneesta APN:n propagandavihkosesta jotain neuvostokansan kärsimyksistä, joista he sitten selittävät räkä rinnuksilla. Viime kädessä kummallekin osapuolelle niin suomalaiset kuin venäläisetkin vainajat ovat vain tykinruokaa verbaalisesti yhä uudelleen käytävässä vuoden 1918 sodassa. Eikä heitä oikeasti kiinnosta pohtia sodan kokonaiskuvaa, varsinkaan Itä-Euroopassa kahden tulen - Hitlerin ja Stalinin - väliin jääneiden maiden ja väestöryhmien kannalta.
Siksi Sennertegin kirjaa ei käännetä suomeksi, ei liioin Kopelevia eikä Dönhoffia. Kas, historiahan on oikeasti useimpien mielestä pötyä ja varsinkin niiden, jotka suurieleisesti retorisoiden väittävät oppineensa jotain historiasta (toisin kuin nuo toiset, nuo sivarikommarit/reserviupseerinatsit, yliviivaa väärä vaihtoehto). Maailma on mustavalkoinen, sun on oltava puolesta tai vastaan, sä oot joko tai, onko siinä jotain hauskaa vai? - lauloi punk-yhtye nimeltä Tinneri aikoinaan. Ihmiset haluavat hyviksiä, uljaita sotureita, joiden puolella olla, ja pahiksia, vihollisia, joita vihata. Toisen maailmansodan moraali, hyvikset ja pahikset olivat kuitenkin Itä-Euroopassa liian monitulkintaisia. Kukaan ei halua samastua ahdistuneeseen siviiliin, joka henkensä pitimiksi välttelee erilaisia aseistettuja rosvojoukkoja luottamatta sataprosenttisesti yhteenkään niistä. Sen takia suurin osa täkäläisistä, poliittisista etumerkeistä riippumatta, ei ymmärrä toista maailmansotaa eikä sen luonnetta nyt eikä vastakaan - ainoastaan oman provinssisotansa, joka pohjimmiltaan oli aika yksinkertainen ja mustavalkoinen Keski- ja Itä-Euroopan sekasortoon verrattuna.
sunnuntai 16. lokakuuta 2005
Vielä Kunderasta
Syy, miksi suhtaudun Kunderan Olemisen sietämättömään keveyteen epäluuloisesti, on siinä, että pidän sitä melko tyypillisenä puolivillaisena "modernistisena" "kokeiluna" (oikeastaan tarvittaisiin vielä yhdet lainausmerkit: ""modernistisena" "kokeiluna""), jollaisilla heikkolahjaiset kirjailijatyrkyt yrittävät hämärtää näkyvistä kyvyttömyytensä kertoa kunnon tarinoita. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan kirjallisuudessa kunnon tarinoita, sillä kirjallisten harrastusteni myötä olen oppinut, että kunnon tarinoiden keksiminen ja sujuva kertominen on ihan todella vaikea ja sekä lahjakkuutta että harjoittelua edellyttävä taito. Kunderalaiset modernistiset lörpötykset ovat pohjimmiltaan vain huomionkipeän keskinkertaisuuden yrityksiä tulla kirjailijaksi joutumatta kertomaan tarinoita ja keksimään pätevää dialogia.
Lukekaa mieluummin vaikka Walter Scottia tai Jack Londonia. Tai Kalle Päätaloa.
Lukekaa mieluummin vaikka Walter Scottia tai Jack Londonia. Tai Kalle Päätaloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)