lauantai 9. huhtikuuta 2016

Pari sanaa markkinaliberalismista - Ett par ord om marknadsliberalism

Ns. markkinaliberalismi on puhuttanut tahoillansa, niin blogeissa kuin lehdissäkin. Minulla ei ole taloustieteellistä asiantuntemusta ollenkaan, mutta uskallan sanoa, että käytännöllistä järkeä minulla hieman on.

Totean siis, että en pidä mielekkäänä sellaista politiikkaa, joka näkee verotuksen ja julkisen talouden sinänsä pahana asiana. Esimerkiksi Venäjän uhkaa vastaan pitää puolustautua aseelliseen hyökkäykseen varautumalla, eli kouluttamalla kansaa asekykyisiksi ja varustautumalla. Raha siihen varustautumiseen ei kasva puissa eikä sitä liioin saada vapaaehtoisin lahjoituksin. Se pitää hankkia verottamalla.'

Toki toki, voimmehan me lähteä siitä, että valtion kuuluu olla "yövartijavaltio" eli vastata yksinomaan maanpuolustuksesta ja poliisista ja jättää kaikki muu markkinoiden huoleksi. Mutta ainoa peruste sille, että rajaus tehdään näin, on klassisen liberalismin dogmi, eli ideologia.

Lisäksi tietysti tällaisella asenteella - että veroja saa kerätä maanpuolustuksen tarpeisiin muttei sitten juuri mihinkään muuhun - ylläpidetään tarpeetonta, vahingollista ja repivää vastakkainasettelua esimerkiksi puolustus- ja sosiaalimenojen välillä. Nyt kun Venäjää hallitsee fasistinen, taantumuksellinen diktatuuri ja sen myötäilijöitä löytyy äärioikeistosta luultavasti enemmän kuin äärivasemmistosta, olisi tuhannen taalan paikka saada vahva konsensus oikealta ja vasemmalta maanpuolustuksen taakse. Sitä konsensusta ei todellakaan luoda markkinaliberalismin keinoin.

Markkinaliberaalit puhuvat paljon Neuvostoliitosta varoittavana esimerkkinä, mutta Neuvostoliiton varsinainen ongelma talouspoliittisesti ei ollut edes kommunismi, vaan jääräpäinen pitäytyminen 1800-luvulla kirjoitetussa ideologisessa käsikirjassa. Markkinaliberaali dogmatismi ei ole yhtään sen parempaa kuin marxilainenkaan, eivätkä markkinaliberalismin klassikot sen uudempia kuin marxilaisuudenkaan. Länsimainen demokratia ei voittanut kommunismia siksi, että sillä oli paremmat käsikirjat, vaan siksi, että se oli joustava ja pragmaattinen järjestelmä, jossa käsikirjoista ei piitattu.

Marxilaisuus syntyi alun perin nimenomaan klassisen liberalismin tosiasiallisten seurausten kritiikkinä. Irlannin nälänhätä oli monien mielestä klassisen liberalismin syytä, ja Karl Marx käytti sitä esimerkkinä kapitalismin tuhoisuudesta. Voi jopa sanoa, että se oli omana aikanaan klassisen liberalismin holokausti tai Gulag, aikalaisten mielessä kiistämätön todiste aatteen moraalisesta vararikosta. Marxilaisuus on huruänkyrätason vastareaktio klassisen liberalismin tosiasiallisiin ja aikalaisia aidosti kauhistuttaneisiin aikaansaannoksiin, ja miettisin itse kahteen kertaan ennen kuin alkaisin kritiikittömästi ihannoida aatetta, joka synnytti noinkin ärjyn antiteesin. 

Nythän tietysti klassisen liberalismin zombiin henkeä puhaltelevien mielestä esimerkiksi Irlannin nälänhätä johtui ja saattoi johtua siitä, että taloudellista vapautta ei sovellettu kyllin johdonmukaisesti. Se kuulostaa kuitenkin ikävästi samalta kuin kommunistien väitteet siitä, että esimerkiksi Neuvostoliiton vankileirit eivät edustaneet oikeaa kommunismia. Äänestäjänä olen puolueiden ja poliittisten liikkeiden potentiaalinen asiakas, ja minulla on sellaisena oikeus ylenkatsoa tämäntyyppisiä myyntipuheita niin oikealla kuin vasemmallakin. 

Tämän ääneen sanominen tietysti raivostuttaa monet markkinaliberalismin kannattajat haukkumaan minua kommunistiksi. Tämä on samalla tasolla kuin se, että kauppias alkaisi solvata potentiaalista asiakasta, jos tämä ei kiltisti osta mitä tyrkytetään. Sellainen kauppias ei kuitenkaan kauaa kamoja kaupittelisi. Asiakas nimittäin on aina oikeassa.

En myöskään ole hirveän ilahtunut siitä, että "yksityisyritteliäisyyden puolustaminen" liian usein käytännössä tarkoittaa valtiolle esitettyjä vaatimuksia rahoittaa kannattamatonta yritystoimintaa - amerikkalaisella iskusanalla corporate welfare eli isojen firmojen pitäminen pystyssä "fattan rahalla". Tästähän yksi esimerkki on Talvivaaran kaivos, joka on osoittautunut sekä kannattamattomaksi että ekologisesti tuhoisaksi. Kokoomuslaisista kannanotoista kaivoksen kommelluksiin saa toisinaan sellaisen käsityksen, että voi siitä huvista vähän valtion miljaartteja maksaakin kun vain vihreät saa vittuuntumaan. (Myös puheet kaivostoiminnasta "uutena Nokiana" ovat huolestuttavia, koska malmien kaivaminen maasta on matalan jalostusasteen toimintaa, jota tyypillisesti tehdään kehitysmaissa. Yhtä hyvin voitaisiin vaihtaa armeijan rynnäkkökiväärit ritsoihin ja julistaa tämän olevan modernin, ellei peräti postmodernin, aseteknologian huipentuma.)

Pienemmällä skaalalla samasta asiasta on kyse siinä, kun joku epäonniseksi osoittautuneen softafirman startannut sälli esiintyy konkkansa jälkeen suurena liikemiehenä ja saa vielä tälle showlleen yleisöä nimenomaan sellaisista piireistä, joiden pitäisi tietää paremmin. Jos joku nostetaan yksityisyritteliäisyyden mannekiiniksi, niin mieluummin joku oikeasti menestynyt yrittäjä kuin tällainen Uuno Turhapuro.

Ei silleen, etten näkisi tuota isojen firmojen pystyssäpitoakin mahdollisesti mielekkäänä, jos ison firman liiketoiminta on periaatteessa terveellä pohjalla (jos llikeidea on solidi ja järkevä, eikä kyse ole mistään Talvivaarasta) ja jos konkurssi johtaisi tuhoisiin kerrannaisvaikutuksiin (esimerkiksi tuhansien työpaikkojen menetyksiin). Mutta silloin valtion pitäisi sitten saada sanansijaa firman pyörittämiseen, aivan kuten muillakin omistajilla ja osakkailla on. 

Sekä markkinaliberalismissa että tasaverossa pidän suurimpana ongelmana sitä, että kumpikin on absoluuttinen periaate, jota ei voi käytännössä toteuttaa ja jota edes kannattajat eivät suostu noudattamaan silloin kun se maksaisi heille itselleen jotain. Markkinaliberalismin teoria voi olla se, että kannattamatonta yritystoimintaa ei tueta sen enempää kuin muutakaan yhteisillä varoilla vapaamatkustamista, mutta käytäntö pakkaa olemaan jokin Talvivaara, jonka tukemiseksi kaikki markkinaliberaaleina esiintyvät ovatkin yhtäkkiä kamalan innokkaita heittämään yhteistä rahaa (eivät toki omaansa) Kankkulan toivomuskaivoon.

Vastaavasti tasaveron kannattajat haluavat yleensä tasaveron lisäksi kaikenlaisia erillismaksuja, joita ei tietenkään saa sanoa veroiksi. Muutama vuosi sitten eräs heikäläinen julisti, että yliopisto-opiskelijoilta tulisi valmistumisen jälkeen periä erityinen koulutusmaksu. Tämä olisi tietenkin vero, mutta toisella nimellä. Todennäköisesti käytännön tasaveroyhteiskunta olisi täynnä vastaavanlaisia "maksuja", joista seuraisi de facto huomattavasti epäoikeudenmukaisempi ja jyrkempi progressio kuin mistään avoimesti progressiivisesta verotuksesta.

Juuri muuta sanottavaa minulla ei tästä asiasta olekaan, koska tietävämmät sanovat kaiken paremmin. Palaillaan asiallisempiin aiheisiin.

Såkallad marknadsliberalism har på sistone väckt diskussion både i bloggar och i tidningar. Jag förstår mig inte alls på någon sorts ekonomisk vetenskap, men däremot tycker jag att jag inte helt saknar praktiskt och sunt förnuft.

Sålunda vill jag konstatera att jag inte kan ta på allvar en politisk ideologi för vilken skatter och offentliga finanser i och för sig är någonting som bör ogillas. Om vi nu tänker på det ryska hotet så avvärjs det genom förebyggande åtgärder, dvs genom att utbilda folk till soldater och köpa vapen och annan utrustning. Det kostar pengar, och pengar växer inte på träd, inte heller får man in dem genom frivilliga donationer - utan bara som skatter.

Naturligtvis kan vi utgå från att staten endast bör uppträdas som nattvakt, dvs uteslutande svara för försvarsmakten och polisen och överlämna allt annat åt marknaden. Men det enda skälet för denna avgränsning är den klassiska liberalismens ideologiska dogmer.

Tycker man öppet att det är okej att indriva skatter för att betala för försvaret men att all annan beskattning per definitionen är någonting förkastligt så bidrar man till en onödig, skadlig och destruktiv motsättning mellan försvars- och t ex socialutgifter. I dag är det en fascistisk, reaktionär diktator som styr och ställer i Ryssland, och medlöparna till diktatorn är förmodligen fler inom extremhögern än vänstern. Det skulle sålunda finnas en välkommen chans att skapa en stark enighet bakom försvarsmaktens intressen både på höger- och vänsterhållet. Tyvärr är det inte med marknadsliberalism den enigheten kan byggas.

De marknadsliberala talar gärna om Sovjetunionen som ett varnande exempel, men det var inte ens kommunismen som var det grundläggande problemet med den sovjetiska ekonomin, utan snarare insisterandet på att försöka lösa alla problem med en ideologisk handbok från artonhundratalet. Marknadsliberal dogmatism är inte bättre än marxistisk sådan, och marknadsliberala handböcker är inte heller nyare än marxistiska. Västerländsk demokrati besegrade inte kommunismen därför att den hade bättre handböcker, utan därför att det var ett flexibelt och pragmatiskt system som kunde ge katten i handböcker.

Marxismen uppstod som kritisk reaktion på de faktiska följder som klassisk liberalism ledde till. Hungersnöden på Irland ansågs i vida kretsar ha berott på klassisk liberalism, och Karl Marx nämnde den som ett exempel på kapitalismens destruktiva natur. Man kan säga att den uppfattades som ett definitivt bevis på ideologins moraliska konkurs, ungefär som Förintelsen och Gulag-arkipelagen anses utgöra bevis på nazismens respektive kommunismens. Kort sagt är marxismen ett tokvänstervridet sätt att himla sig över någonting som berodde på klassisk liberalism och väckte genuin förskräckelse bland samtida, och jag för min del ställer mig mycket skeptisk till en idé som gav upphov till en så extrem antites. 

De som i dag vill återuppväcka den klassiska liberalismens zombie tycker säkert att t ex den irländska hungersnöden berodde på att tillräcklig ekonomisk frihet inte förelåg. Det påminner dock dessvärre om hur kommunister påstår att t ex de sovjetiska fånglägren inte representerade genuin kommunism. Som väljare är jag en potentiell kund till partier och politiska rörelser, och som kund är jag i min full rätt att ge fan i sådant här försäljningssnack oberoende av om det hörs höger- eller vänsterifrån.

Att säga det här högt får givetvis många marknadsliberala att bli rasande och kalla mig kommunist. Lika gärna kunde en köpman börja skälla ut en potentiell kund som inte snällt köper vad han får påprackat. En sådan köpman skulle snabbt vara tvungen att söka sig en ny näring, för kunder har faktiskt alltid rätt.

Det är inte heller särskilt trevligt att se att de som så gärna snackar om att försvara privat företagsamhet alltför ofta i praktiken ställer staten krav att finansiera olönsamma företagsaktiviteter, det som jänkarna kallar för corporate welfare. Paradexemplet för närvarande är gruvan i Talvivaara, som visat sig både ekonomiskt förlustbringande och ekologiskt destruktiv. Samlingspartistiska ställningstaganden till debaclet kring gruvan tyder dock på att partiet gärna betalar en massa miljarder för nöjet att gå de gröna på nerverna. (Vad jag tycker är ur rent ekonomisk synvinkel oroväckande är att gruvverksamhet kallas "ett nytt Nokia". Att bryta malm ur marken är industriverksamhet av låg förädlingsgrad, sådan som mest pågår i uländer. Lika väl kunde armén byta ut kpistarna mot slangbågar och säga att det här nu är toppen av modern, om inte postmodern vapenteknologi.)

På lite mindre skala är det någonting liknande i gång när någon kille som startat en kortlivad programvarufirma för att sen efter sin konkurs uppträda som stor affärsman och t o m får uppmärksamhet och beundran i precis de kretsar som borde veta bättre. Man är för fanken helt ute och cyklar om man upphöjer såna här grabbar till förebilder och ger katten i genuint framgångsrika företagare.

Visst är det i särskilda situationer motiverat av staten att hålla storföretag i gång med subventioner om t ex affärsidén är solid och förnuftig (dvs om det inte är någon Talvivaaragruva det är frågan om) och om en konkurs skulle innebära vittgående destruktiva följder (tusentals förlorade jobb till exempel). Men då bör staten få inflytande i hur firman styrs, precis som aktieägare brukar ha. 

Det största problemet med marknadsliberalism och platt skatt är enligt min mening att båda är absoluta principer som i praktiken inte går att förverkliga - ty inte ens anhängarna är beredda att efterleva dessa principer om de för en gångs skull innebär ekonomisk förlust för dem själva. Den marknadsliberala teorin kanske går ut på att olönsam företagsverksamhet inte ska subventioneras, eftersom fripassagerare som snyltar på gemensamma resurser inte bör tolereras, men praktiken är sen någonting i stil med Talvivaaragruvan, som alla som kallar sig marknadsliberala plötsligt är alldeles himla entusiastiska att upprätthålla med skattepengar (givetvis inte med sina egna).

På ett liknande sätt vill anhängare av platt skatt vanligen införa allehanda skilda avgifter som givetvis inte får kallas skatter. För ett par år sen förkunnade en av dem att magistrar med avslutade studier borde betala en särskid utbildningsavgift. "Avgiften" skulle naturligtvis i praktiken vara en skatt med annat namn. Sannolikt skulle "platt skatt" i praktiken leda till ett samhälle med en massa liknande "avgift", som sedan de facto skulle leda till en mycket mera orättvis skatteprogression än någon öppet progressiv beskattningsmodell.

Mycket annat har jag inte att säga om det här, ty det finns en massa folk som vet mera om dessa saker och är bättre på att uttrycka sig. Vi ska återgå till det vanliga i min nästa drapa.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Vallankumous syö lapsensa - Revolutionen äter upp sina barn

Tässä meillä on erinomainen esimerkki siitä, kuinka vallankumous syö kirjaimellisesti omat lapsensa. "Maahanmuuttokriittinen" Facebook-ryhmä "Nelkku" esittää kuvassa Terhi Kiemungin, joka erotettiin persupiirinsä johdosta rasististen törkeyksiensä vuoksi, isänmaallisena marttyyrina ja Tiina Elovaaran maanpetturina - ilmeisesti Elovaara osallistui Kiemungin erottamiseen. Mielenkiintoistahan tässä on se, että Elovaaran isä on osallistunut juuri tämäntyyppisiin törkykampanjoihin, esim. minuun kohdistuneisiin. Onko hän nyt oman tyttärensä kimpussa?

Här har vi ett fint exempel på hur revolutionen helt bokstavligt äter upp sina egna barn. Den "invandringskritiska" Facebookgruppen "Nelkku" framställer Terhi Kiemunki, som avskedades från ledningen för sin sannfinländska lokalförening på grund av sina rasistiska fräckheter, som en fosterländsk martyr, och Tiina Elovaara som fosterlandsförrädare - tydligen var hon med och röstade för att ge Kiemunki sparken. Det intressanta är att Elovaaras far varit med om likadana svartmålningskampanjer mot bl a mig. Angriper han nu sin egen dotter?

Suomi Krimin saarena - Finland som Ön Krim

Pääsiäisen vietin venäläisen kirjallisuuden seurassa, tarkemmin sanoen Vasili Aksjonovin romaanin Krimin saari, joka oli omanlaisensa hätkähdyksen aihe kun ensimmäisen kerran näin sen Varkauden kaupunginkirjaston uutuustelineessä joskus lukiolaispoikana: kannessa nimittäin on tanskalainen Tuborg-olut kellumassa meressä, mutta sen etiketti on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Siihen aikaan ajatuskin kapitalistisesta Venäjästä tuntui varsinkin YYA-Suomen ilmapiirissä miltei pornolehtimäisellä tavalla rivolta.

Romaani on syntynyt jo vuoden 1980 aikoihin, ja sitä on innoittanut seitsemänkymmenluvun vasemmistomuoti, jonka yksi ilmenemismuoto oli suomalainen taistolaisuus. Aksjonovin näkökulmasta tietenkin moinen muoti oli silkkaa hulluutta ja itsemurhaa, eikä ihme, sillä hän oli toistakymmentä vuotta Stalinin keskitysleireissä riutuneiden vanhempien jälkeläinen. Hän itse innostui ensin jazz-musiikista ja sitten vastakulttuurista laajemmin: hän liittyi stiljaga-alakulttuuriin, siis amerikkalaista rytmimusiikkia ihailleisiin ja harrastaneisiin nuoriin, ja päätyi sitä tietä toisinajattelijaksi. (Alakulttuurin nimi tarkoittaa sitä miltä se kuulostaakin, eli tyylihulluja, tyylinetsijöitä tai tyylinhakijoita. Sana on oikeastaan haukkumanimi, ja sillä oli samanlainen kielteinen kaiku kuin lättähatulla Suomessa tai raggarella Ruotsissa.)

Krimin saari kertoo sellaisesta Krimistä, joka on Venäjän sisällissodan jälkeen jäänyt valkokaartilaisten tukikohdaksi samaan tapaan kuin Taiwanista tuli ei-kommunistinen Kiina. Krimin tataarit ovat saaneet jäädä "saarelle" asumaan ja vaikuttaa sen yhteisen kulttuurin muovautumiseen; toisaalta Krimistä on tullut myös kansainvälinen kauppakeskus ja veroparatiisi, joka on houkutellut tulijoita kaikkialta. Maan viralliset kielet ovat krimintataari, venäjä ja englanti, ja Aksjonov on nähnyt vaivaa luodakseen Krimille uskottavan omanlaisensa venäjän: englantilaiset lainasanat tietysti rehottavat, mutta samalla monet tsaarinaikaiset termit ovat yhä elävää kieltä - ainakin panin merkille sanan gorodovoi, joka tarkoitti järjestyspoliisia tsaarinaikaisessa venäjässä, mutta jolla Krimin saaren maailmassa viitataan myös kilpeä kantaviin nykyaikaisiin mellakkapoliiseihin. 

Romaanin keskeiset henkilöt ovat Arseni, Andrei ja Anton, kolme sukupolvea samaa Lutšnikovin perhettä. Arseni on vanha vrevakuant (sanoista vremennyi evakuant, "väliaikainen evakko", suomentaja puhui "v.a.-evakoista") - tällä nimellä Krimin venäläiset kutsuvat itseään, koska he eivät suostu myöntämään Krimiä kodikseen, vaan puhuvat siitä evakuointileirinä ja odottavat kommunismin romahdusta ja kotiinpaluuta varsinaiselle Venäjälle. Tämä tervaskanto on rakentanut krimiläistä yhteiskuntaa toimien niin sotilaana, luennoitsijana, poliitikkona kuin liikemiehenäkin, mutta eläkepäivinään hän keskittyy pitämään hevossiittolaa, koska on muiden ansioidensa ohessa myös erinomainen hevosmies.

Anton on nuorin: kirjan alussa hän vielä keskittyy etsimään itseään kannabista polttelevana renttuna, jota kiinnostavat vain sukupuoliyhdynnät nuorten turistineitojen kanssa, mutta pikkuhiljaa hänessä herää halu myös yhteiskunnalliseen vastuunottoon. Itse asiassa hänellä on läheisempi ja syvällisempi suhde isoisäänsä Arseniin kuin isäänsä. Antonia elähdyttää jaki-aate. Jaki on slangisana, jolla tarkoitetaan Krimin sekakulttuurisia nuoria: he ovat alkaneet organisoitua poliittisesti ja vaatia virallista asemaa katujen sekakielelle. He haluavat myös Krimistä virallisesti itsenäisen tasavallan, sen sijaan että se esiintyy pelkkänä väistöalueena (esimerkiksi Krimin valtionpankkikin on vielä viralliselta nimeltään jotain sellaista kuin "Etelä-Venäjän asevoimien pankki").

Andrei on kyyninen keski-ikäinen lehtimies ja Krimin venäjänkielisen sanomalehden, "Venäläisen Kuriirin" (Russkij Kurjer) päätoimittaja, joka puolestaan on hurahtanut ideaan Krimin ja Neuvosto-Venäjän yhteisestä kohtalosta. Hän tietää kyllä Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista ja vainoista, mutta samalla häntä elähdyttää mystinen kaipuu Venäjän yhteyteen. Hän kokee huonoa omaatuntoa nähdessään Venäjän kansan kärsivän ja moittii itseään omasta etuoikeutetun venäläisen asemastaan. Naiivisti hän uskoo, että jos Krim ja Neuvostoliitto yhdistyivät, Krimin kapitalismi ja vapaus pystyvät hiivana kohottamaan Neuvosto-Venäjän suuren taikinan korkeammalle vapauden tasolle. Hän pitää tätä Krimin suurena historiallisena tehtävänä.

Kuten arvata saattaa, Krim suostuu vapaaehtoisesti liittymään Neuvostoliittoon, ja sen jälkeen neuvostopanssarit jyräävät koko saaren. Omana aikanaan tätä luettiin tosiaankin varoituksena siitä, millainen uhka naiivi vasemmistolaisuus voi olla, mutta nyt kun Venäjä on toisenlainen, lukija tulee kiinnittäneeksi huomiota aivan muihin painotuksiin. Oleellista on että myös kirjan kuvaamat neuvostojohtajat (joihin Aksjonov viittaa persoonattomilla pilkkanimillä, ikään kuin antaen ymmärtää, että kukaan ei kuitenkaan erota niitä vanhoja patuja toisistaan) toteavat kommunismin ja vasemmistolaisuuden riittämättömiksi, kun yritetään saada Krim houkuteltua antautumaan.

Sitä vastoin ajatus yhteisestä venäläisestä kohtalosta on se naula, joka vetää. Venäläinen mystiikka on paljon vahvempi kuin joukko keskenään riiteleviä kommunistipuolueita (viisikö niitä nyt siellä Aksjonovin Krimillä oli). Itse asiassa tarkastellessamme myös nykysuomalaista ja nykyeurooppalaista asennetta Venäjää kohtaan voi kysyä, eikö venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri pohjimmiltaan vastaa aika monta megatonnia Putinin arsenaalissa.

Kirjan traagiseksi hahmoksi nousee Marlen Kuzenkov (etunimi ei ole Marlenen venäjännös, vaan miehen nimi, joka on johdettu Marxista ja Leninistä), KGB:n agentti, jonka tehtävänä on puhua Krim liittymään Neuvostoliittoon. Itse asiassa hän on työnsä ohessa kiintynyt tähän hassuun pikku tasavaltaan, sen vaurauteen, sen omituisiin etnisiin ryhmiin ja sen sekopäiseen politiikkaan. Hänellekin ajatus yhteisestä venäläisyydestä on puhutteleva ja tärkeä, ja hänelle kuolemaantuomittu Krim on kuva toisesta, mahdollisesta Venäjästä, siitä Venäjästä joka olisi voinut olla jos asiat olisivat menneet toisin. Marlen itkeä tirauttaa pari kyyneltä Krimin puolesta, mutta koska virkaveljet hengittävät hänen niskaansa ja kauhea rangaistus uhkaa maansa pettävää tiedusteluagenttia, hän ei voi irrottautuakaan.

Andrein kokemaksi kuvattu syyllisyydentunto tiedetään meiltäkin, ja se on inspiroinut monia kulttuurivasemmistolaisia lässyttävään Venäjä-myönteisyyteen vuosikymmenten ajan - myös meikäläistä silloin kun olin vielä vasemmistomuodin aivopesemä enkä osannut ajatella itse.

Krimin saarella venäläisnationalistinen oikeistokin (jonka johtajalla on parodinen aatelisnimi Ignatjev-Ignatjev, ikään kuin olisi olemassa kaksi tärkeää ja kuuluisaa Ignatjevin sukua ja asianomainen haluaisi korostaa kuuluvansa molempiin) liittyy lopulta Venäjään yhdistymistä vaativien riveihin. Krimin nationalismiin kuuluu nimittäin oleellisesti ajatus siitä, että ollaan Venäjää ja että jonain päivänä Krim liittyy takaisin Venäjään, kun kirottu kommunismi kerran kaatuu. Toisin sanoen Neuvostoliittoon liittyminen voidaan myydä äärioikeistollekin, jos se pakataan sopivasti.

Meillä Suomessa äärioikeiston piirissä puhutaan tunnetusti jo myönteisessä sävyssä mahdollisuudesta liittyä Venäjään. Yksi äärioikeiston määrittäviä piirteitä on sellaisen johtajan tai johtotahon etsintä, jonka suojeluksessa saisi tehdä mielivaltaisia julmuuksia, tappaa, raiskata ja nöyryttää kun siltä tuntuu. Sadismi ja sadistisen nautinnon haku on ihmisen alkukantaisimpia impulsseja, ja tämän vietin kahlitseminen on tärkeä osa sivistystä ja sivilisaatiota.

Totalitarismia ei voi kaupata ihmisille totalitarismina, kertomalla heille että meillä on nyt tällainen hieno aate, johon kuuluu että luovutte ihmis- ja kansalaisoikeuksistanne ja alistutte meidän määräyksiimme. Ehei. Totalitarismia kannatetaan vain jos se koetaan vapautuksena. Totalitaristinen johtaja esiintyy siksi vapauttajana, joka ottaa pois moraalin kahleet ja antaa kannattajiensa heittäytyä täysin sadistisen julmuutensa vietäviksi.

Under påskhelgerna ägnade jag mig åt rysk litteratur: närmare bestämt läste jag igenom Vasilij Aksionovs roman Ön Krim. När jag första gången såg boken på nyhetsstället på stadsbiblioteket i Varkaus var det på åttiotalet, och jag måste ha varit en gymnasiegosse. Pärmbilden på den finska översättningen kändes på den tiden lite skakande: den visar nämligen en Tuborgflaska flytandes på havet, men med en i kyrilliska bokstäver tryckt etikett. På den tiden kändes tanken på ett kapitalistisk Ryssland oanständigt som en porrtidning, uppvuxen som man var i VSB-Finland.

Romanen har uppstått redan kring år 1980, och den har inspirerats av den förskräckelse som Aksionov upplevde när han mötte det sjuttiotalets vänstermode som här hos oss bland annat representerades av den taistoitiska stalinismen. Det modet hade Aksionov inte mycket till övers för, eftersom hans föräldrar hade förlorat mer än tie år av sitt liv i Stalins fångläger. Aksionov själv började sin dissidentbana som jazzmusiker, och det var genom musiken han blev intressant av subkulturer: han anslöt sig till de unga rebeller som kallades stiljagi, alltså stilsökare eller stilgalna - ordet har samma ogillande ton som finskans lättähattu eller det rikssvenska raggare. Stiljagi var unga människor förtjusta i amerikansk rytmmusik, och det var de som öppnade Aksionov dörren till oliktänkeri.

Ön Krim beskriver ett Krim som efter ryska inbördeskriget förblivit en vitgardistisk stödjepunkt ungefär som Taiwan på sin tid kom att bli det icke-kommunistiska Kina. Krimtatarerna har fått stanna kvar och lämna sitt bidrag till den gemensamma kulturen; å andra sidan har Krim också blivit ett internationellt handelscentrum och skatteparadis som lockat till sig nykomlingar från hela världen. De officiella språken är ryska, engelska och krimtatariska, och Aksionov har verkligen lagt sig vinn om att skapa en trovärdig "krimryska": språket i boken vimlar givetvis av engelska ord, men dessutom är många tsartida termer alltjämt levande: jag lade åtminstone märke till gorodovoj, som på tsartida ryska betecknar ordningspolis, men som i romanens värld också används om moderna sköldbärande kravallpoliser.

De centrala personerna i romanen är Arsenij, Andrej och Anton - tre generationer i samma Lutjnikovfamilj. Arsenij är en gammal "vrevakuant" (från ryska vremennyj evakuant, tillfälligt evakuerad) - det här är så Krimryssar kallar sig, ty de vill inte acceptera Krim som sitt hem, utan ser det som ett evakueringsläger där de bara tänker stanna tills kommunismen rasar och de kan återvända till egentliga Ryssland. Krutgubben Arsenij har varit med om att bygga upp samhället på Krim på många olika sätt: han har varit verksam som soldat, föreläsare, politiker och affärsman, men sina gamla dar tillbringar han som hästuppfödare, eftersom han förutom sina övriga förtjänster också är en hyvens hästkarl.

Anton är den yngste: i upptakten till romanen är han fortfarande bara en cannabisrökande festprisse som inte intresserar sig för något annat än samlag med unga kvinnliga turister, men så småningom börjar han känna sig dragen till samhälleligt ansvarstagande. I själva verket har han ett närmare och djupare förhållande till sin farfar Arsenij än till sin far. Anton besjälas av jakiideologin. Jaki är ett slangord som används om den unga, kulturellt blandade generationen på Krim: de har börjat organisera sig politiskt och ställa krav på officiell ställning för det blandade gatuspråket. De vill också utropa Krim till en officiellt självständig republik i stället för att låta ön framträda som ett rent evakueringsområde (t o m statsbanken i republiken kallar sig fortfarande "banken för de väpnade styrkorna i Sydryssland").

Andrej, Arsenijs son och Antons far, är en cynisk medelålders journalist och chefredaktör för Krims ledande ryskspråkiga tidning, "Ryska Kuriren" (Russkij Kurjer). Han är naivt förtjust i idén om Krims och Sovjetrysslands gemensamma öde. Han är medveten om hur illa de står till med mänskliga rättigheter i Sovjet, men samtidigt känner han en mystisk längtan till Ryssland. Han lider av samvetskval när han ser hur ryska folket lider under kommunismens ok och vältrar sig i självförebråelser över sin egen ställning som privilegierad krimryss. Naivt inbillar han sig att Krims kapitalism och frihet kommer att som jäst höja den stora ryska degen på en högre nivå, och det här tycker han är Krims stora historiska uppdrag.

Som man kan gissa går Krim till slut med på att annekteras av Sovjetunionen, och sen kommer pansarvagnarna och tar brutalt över hela ön. På sin tid lästes romanen som en varning för det hot som naivt vänstertänkande kan innebära, men i dag, när Ryssland har annan sorts ideologiska förtecken, känner sig läsaren föranledd att uppmärksamma andra teman. Det är relevant att även sovjetledarna i boken (som Aksionov bara omtalar med opersonliga öknamn, antagligen därför att ingen människa ändå kan skilja på de där gamla gubbarna på läktaren) konstaterar att kommunism och vänsterradikalism inte räcker till när det gäller att övertala krimborna till att ge sig.

Det dragplåster som fungerar är däremot idén om det gemensamma ryska ödet. Rysk mystik är starkare än fem kommunistpartier (det var väl fem?) som inte kan bli överens om någonting. De attityder som dagens upplysta européer och finländare hyser gentemot Ryssland ger faktiskt vid handen att rysk litteratur och kultur motsvarar många megatonn i Putins vapenarsenal.

Den mest tragiska gestalten i boken är onekligen den sovjetiske agenten Marlen Kuzenkov (Marlen är ett manligt namn baserat på Marx och Lenin), vars uppdrag det är att övertala Krim till att ansluta sig till Sovjet. Men under sitt arbete har han kommit att fatta tycke för denna roliga lilla republik, dess rikedom, dess besynnerliga etniska grupper och dess helgalna politik. Även han känner sig tilltalad och attraherad av idén om en gemensam ryskhet, och för honom är det dödsdömda Krim bilden av ett annat möjligt Ryssland, ett Ryssland som kanske hade kunnat uppstå om historien valt en annan rutt. Han är beredd att lite begråta Krim, men kollegorna flämtar honom i nacken och ett horribelt straff hotar en underrättelseagent som förråder sitt land - därför kan han inte heller ge katten i sitt uppdrag.

De skuldkänslor som i boken drabbar Andrej är kända även hos oss och ligger bakom den sliskiga Rysslandvänlighet som utmärkt flera generationer vänstervridna kulturmänniskor - inklusive er ödmjuke tjänare som skriver dessa rader när han ännu var hjärntvättad med gångna tiders vänstermode och inte kunde tänka själv.

Ön Krim har också sin rysknationalistiska extremhöger, vars ledare lystrar till det parodiska adelsnamnet Ignatiev-Ignatiev - idén är att det kantänka finns två viktiga och berömda ätter Ignatiev och att vederbörande vill framhäva att han tillhör båda. Men även extremhögern ansluter sig till slut till kravet på återförening med Ryssland. Krimnationalismen går ju ut på att se sig som en sorts ryssar och att Krim en gång - helst givetvis efter den förbannade kommunismens fall - kommer att återvända till Ryssland. Återföreningen kan alltså säljas även till extremhögern, om förpackningen är lämplig.

Här i Finland förekommer det redan mycket positiva yttranden inom extremhögern om Ryssland som ett tänkbart framtida moderland. Ett av de definierande dragen hos ytterhögern är sökandet efter en ledare eller en överhet under vars beskydd man kunde begå godtyckliga grymheter, döda, våldta och förnedra som man vill. Sadism och sadistisk njutningsvilja är elementära mänskliga impulser, och likaså handlar civilisation innerst inne om att stävja och tygla denna impuls.


Totalitarism kan inte säljas till människor som totalitarism, genom att förklara för folk att vi här liksom har en jättefin ideologi som går ut på att ni avsäger er era mänskliga och medborgerliga rättigheter och underkastar er våra beslut. Nähä. Totalitarism får anhängare bara om den uppfattas som befrielse. Den totalitära ledaren uppträder därför som en befriare som spränger moralens bojor och låter sina anhängare ohämmat ägna sig åt sadistisk grymhet.