Tähtireen kyydissä

Kirjoittaessani Star Trekistä artikkelia iirinkieliseen Wikipediaan - ja kannattaa olla nauramatta, sillä jos jostain sinne pitää saada hyvällä iirillä kirjoitetut artikkelit, niin Star Trekin kaltaisista populäärikulttuurin ilmiöistä (Pirkinning-elokuvastahan siellä on jo jonkin aikaa ollut juttu, koska en tietenkään malttanut olla puffaamatta leffaa sille taholle) - tulin tässä miettineeksi omaa suhdettani Star Trekiin. Lukuunottamatta populäärikulttuurille tuhahtelevaa hapannaamaintellektuellikauttani noin 20-25 vuoden iässä (on jokseenkin mielenkiintoista, etten ole koskaan aikaisemmin enkä sen jälkeen ollut niin tekotiedostava ja huumoriton humanisti-intellektuelli kuin silloin kun opiskelin luonnontieteitä, tässä siis sanaa "humanisti" käytetty kokkariaanisessa mielessä) olen aina pitänyt kelpo avaruusoopperasta, ja nyt kun olen toipunut pahimmasta kulttuurisnobiudesta, alan ymmärtää miksi: pidän tarinoista, siis epiikasta, ja siksi minulla varmaan on myös ollut vaikeuksia oppia arvostamaan venäläisiä klassikoita, joissa ei kerrota tarinoita, vaan ahdistutaan kahdeksansadan sivun ajan. En osaa itse kirjoittaa tarinoita, ainakaan kovin hyvin. Omat nuoruuden kirjailijanhaaveeni tähtäsivät psykologisten tai yhteiskuntakriittisten (hyi olkoon) romaanien kirjoittamiseen, ikään kuin tätä paskaa ei muka olisi jauhettu jo tarpeeksi. Nyttemmin olen jo viisastunut sille kannalle, että jos alan kirjoittaa romaaneja, alan kirjoittaa joko Günter Grass/Flann O'Brien-osaston sekoiluja - tai sitten fantasiaromaaneja, joissa vallitsee reipas, realistinen kristinuskoa edeltäneen ajan henki, ts. taistelut ovat näyttäviä ja realistisen verisiä, raiskauksia harrastetaan asiaankuuluvassa mitassa ja velhot ja taikurit ovat julmia, itsekkäitä ja myyvät palveluksiaan eniten tarjoavalle. Toisaalta - tarkemmin ajatellen voisin kyllä jättää sen väliin, koska sekä Vanha testamentti että Conan Barbaari ovat jo yleisesti saatavana.

En ole hirveän aktiivinen trekkeilijä: katson sitä silloin kun sitä on saatavana, mutta en varmasti rupea pulittamaan sellaisia summia Trek-DVD-kokoelmista kuin vaaditaan. Näkisin mielelläni Deep Space Ninen viimeisen tuotantokauden, mutta en todellakaan sadalla enkä edes kahdeksallakymmenellä eurolla. Trek on juuri sellaista massakulttuuria, jota tulee saada halvemmalla. Mieluummin panen rahani vaikka Seinfeldiin. Mutta koska se on avaruusoopperaa, se ei voi olla aivan huonoa. Koska olen edelleenkin aivan koukussa Miles Vorkosiganin seikkailuihin, minulla ei suorastaan ole varaa väittää olevani missään mielessä liian hieno ja fiksu intellektuelli alentuakseni katsomaan Trekiä. Sitä paitsi, kuten hyvin tiedämme, kaikki puheet Trekin ystävistä naisettomina runkkareina, ovat pelkästään ilkeämielisten yritys käännyttää nuoret ihmiset pois hyvistä ja terveistä harrastuksista. Itse asiassa ensimmäinen yhden yön suhteeni ei ollut ainoastaan mukava, sosiaalinen ja seksuaalinen ihminen, vaan myös piti Trekistä. Omien kokemusteni mukaan nuorten miesten ei siis missään olosuhteissa tule häpeillä eikä kätkeä Trek-mieltymyksiään ainakaan naisensaantimahdollisuuksiensa lisäämiseksi. Itse asiassa näin vanhana ja viisaana miehenä minun täytyy ilmaista syvä paheksuntani kaikkia niitä sikamaisen valhepropagandan levittäjiä kohtaan, jotka kertoivat nuorille miehille, että tytöt eivät muka tykkäisi sellaisista pojista, jotka katselevat Trekiä ja pornoa. Kuinkahan monen nuorukaisen orastava rakkauselämä on mennyt penkin alle tällaisten räikeiden valheiden takia?

Ei tämä silti tarkoita, etten näkisi Trekissä puutteita. Merkittävimmät moitteet on tosin jo esitelty Justin Ryen nettisivuilla. En ole kaikista niistä samaa mieltä hänen kanssaan, mutta kyllähän muutamat voisi nostaa kommentoitaviksi.

Justin Rye ottaa aluksi puheeksi alkuperäisen Trekin vahvuudet, jotka tekivät siitä kulttisarjan: sen kolme keskeistä henkilöä toimivat kokonaisuutena hyvin, perusasetelma - avaruutta tutkiva alus, joka törmäsi vähän väliä uusiin kummallisiin elämänmuotoihin - oli juonenrakennuksen kannalta onnekas ja produktiivinen, ja silloin ennen, kun Star Trek -universumi ei ollut vielä paisunut kuin pullataikina eikä ajautunut kaikenlaisiin tolkuttomuuksiin, se oli scifinä verraten uskottavaa, koska muut samanaikaisen scifisarjat olivat vielä surkeampia esityksiä. Tästä en osaa sanoa paljoa, sillä en ole nähnyt alkuperäistä sarjaa. Tai en ole varma. Minulla on epämääräinen mielikuva siitä, että olisin nähnyt joskus 1970-luvun alussa pari jaksoa, mutta käsittääkseni olin liian nuori edes katsomaan televisiota silloin kun Trek pyöri televisiossa, vaikka aloitinkin tämän synnillisen harrastuksen jo taaperoiässä. Mahdollisesti olen rekonstruoinut itselleni muistoja ensimmäisestä Trek-televisiosarjasta veljeni kertoman perusteella. Sitä vastoin ensimmäisen Trek-elokuvan muistan hyvin, koska olin silloin jo yläasteella, jollen lukiossa. (Ilmaus motion picture kuulosti mielestäni omituiselta, koska koulukirjoista olin oppinut, että elokuva oli englanniksi film tai movie.) Loppu oli päälleliimattua infodumppausta, mutta elokuvan erikoistehosteet olivat siihen aikaan oikeasti poikkeuksellisen vaikuttavia.

Toisaalta - mikäpä ei isolla kankaalla olisi ollut. Vähän surettaa muuten, etten ole koskaan nähnyt Star Wreckiä elokuvateatteriolosuhteissa, koska silloin näyttävien erikoistehostetaistelujen ja Torssosen vinkumisen ja kohkaamisen välinen kontrasti olisi päässyt kunnolla oikeuksiinsa.

Tällä hetkellä merkillepantavimmalta tuntuu ajatella, että Trek oli silloin vain yksittäinen scifi-ilmiö, ja esimerkiksi Tähtien sota jatko-osineen oli selvästi merkittävämmässä osassa nuoruuteni lapsuusvuosina. Kaksi ensimmäistä Tähtien sotaa olivat tunnetusti ihan käypää viihdettä: erityisesti viisikymmenluvulla disainatun näköiset, käytössä pölyyntyneet ja reissussa rähjääntyneet hyperteknologiset vimpaimet olivat aikoinaan varsin merkittävä visuaalinen oivallus, mutta siinä vaiheessa kun groteskiksi gootiksi maalattu Natalie Portman astui näyttämölle, tämä idea oli lopullisesti unohtunut. (Jar Jar Binksiä en edes viitsi mainita.) Itse asiassa Star Trek lienee pärjännyt Tähtien sodalle pitkälti siksi, että se on puutteistaankin huolimatta pysynyt joten kuten tasalaatuisena. Tähtien sota hassasi alkuperäiset hyvät oivalluksensa täydellisesti, ja siitä tuli juuri sellainen puleerattu nenät levällään omasta scifiydestään tietoinen scifimaailma, jollaisen ensimmäinen Tähtien sota -elokuva oli pyrkinyt kyseenalaistamaan. Star Trekin jatkuvuus ja johdonmukaisuus ovat kärsineet jonkin verran kolhuja, mutta kuitenkin se on pysynyt omana maailmanaan, jolla on historia. Historiaa voisi kuitenkin kehittää edelleen. Tämä Justin Ryen oivallus ansaitseekin tulla siteeratuksi:

Star Trekin maailmankaikkeudesta puuttuu historiallista syvyyttä: ainoa, mitä on, on selittämätön välirikko romulaanien ja vulkaanien välillä, joitakin vähän tunnettuja "Säilyttäjiä" ja tusinoittain paikallisia jumalankaltaisia olentoja, joilla ei ole valtaa imperiumiksi asti. Jokin kuitenkin tuntuu yhdenmukaistaneen paikallisten rotujen kehityksen [...] Jonkinlainen selitys ilahduttaisi minunlaisiani nipottajia, ja jos siihen liittyisi muinaisia sotia ja kuolleiden imperiumien jäännöksiä, se myös parantaisi tunnelmaa. Ehkä - villisti improvisoidakseni - jokin paikallinen supervalta on äskettäin romahtanut sisällissodassa ja jättänyt jälkeensä hajanaisia aiemmin orjina pitämiensä humanoidirotujen yhdyskuntia?

En ole nähnyt sitä jaksoa, jossa kaikkien Star Trekin keskeisien humanoidirotujen edustajat saavat kuulla olevansa samaa alkuperää, mutta ilmeisesti siinä oli lopultakin oivallettu, että tämä sarjan sisäänrakennettu heikkous - eli se, että jokseenkin kaikki lajit älylliset lajit joudutaan ryhmyisistä otsalisäkkeistään huolimatta esittämään enemmän tai vähemmän ihmismäisinä jo teknisistäkin syistä (jotka tosin eivät näinä tietokonegrafiikan ja "rendaamisen" aikoina enää ole niin hirveän pakottavia) - voidaan kekseliäisyydellä kääntää vahvuudeksi esittämällä sille muinaishistorialliset perustelut. Valitettavasti vain sitä muinaishistoriaa tunnutaan keksittävän vain yhden jakson tarpeisiin. Jos tuollainen "muinaisten sotien" ja "kadonneiden imperiumien" sisäisesti johdonmukainen tausta olisi jo osapuilleen olemassa luonnosasteella tekijöiden mielissä, mutta paljastuisi katsojille ja tarinan henkilöille vain vähitellen, pala kerrallaan, väärinkäsitysten ja metsään menevien traditionaalisten tulkintojen samentamana, se todellakin lisäisi tunnelmaa.

Mitä sitten tulee Trekin tekniikkaan, se älytön siirrin keksittiin aikoinaan pelkästään siksi, ettei studioilla ollut varaa lavastaa pienten jolla-alusten, vai sukkuloitako lienevät suomeksi - anteeksi, Star Wreckin tapaan pitäisi varmaankin puhua kelkoista - laskeutumisia eikä nousemisia. Nykyisin se voidaan tunnetusti tehdä tietokoneella, joten moista täysin järjetöntä keksintöä ei voi enää perustella edes kustannussyillä, ei ainakaan sillä tavalla ajateltuna kuin alun perin. Ideahan oli, että se hajottaa kuljetettavan henkilön tai kohteen energiaksi, ja vastaanottopäässä tämä energiavirta kootaan uudelleen entiselleen mukana lähetetyn informaation mukaan. (Ei se sentään ihan studiohenkilöstön extemporoima idea ollut, vaan se on eri muodoissaan kummitellut jo klassisessa scifissä - esimerkiksi Arthur C. Clarken novellissa Travel by Wire, joka muistaakseni on kirjoitettu 40- tai 50-luvulla.) Sovitaan, että tämä olisi mahdollista. Silloin vain pitää muistaa, että kun materia muutetaan energiaksi, siitä tulee vähän saakelisti energiaa. Edes ydinräjähdyksessä ei energiaksi muutu kuin hyvin pieni osa halkeavan ytimen materiasta - protonien ja neutronien lukumäärä säilyy fissiotuotteissa ennallaan (tietysti ottaen huomioon, että muutama neutroni aina singahtaa karkuun jatkamaan ketjureaktiota). Jos kokonaisen kouriintuntuvan kappaleen voisi muuttaa energiaksi ja energian suunnata lähestyvää Dominion lippulaivaa kohti, jem'hadarien kannattaisi pitää suojat ylhäällä ja täysillä. Sellaisella konversiolaitteella ne Star Wreckin kaljapullotkin olisivat tuhoisaa panosmateriaalia.

Kun kerran nuo siirtimet alun perinkin keksittiin vain kustannussyistä, nyt olisi aika joko muuttaa siirtimen perusidea sellaiseksi, että se sopii hieman paremmin yhteen Star Trek -tekniikan yleisen kehitysasteen kanssa - esimerkiksi niin, ettei se perustuisi mihinkään energiaksi hajottamiseen ja uudelleenkokoamiseen, vaan johonkin vieraita ulottuvuuksia käyttävään oikotiehen (joka muuten taitaa olla myös sen valoa nopeamman "poimuajon" idea) - tai sitten siirtyä kokonaan niihin kelkkoihin ja unohtaa koko siirtimet. Epäjohdonmukaisuus on oikeasti vähän liian räikeä, jos konemestari O'Brien jatkuvasti valittaa siitä, että ruokareplikaattoreista ei saa koskaan oikean väristä Guinnessia, mutta siirtimet pystyvät aina tarvittaessa luomaan oikealla tavalla pilkutetun Jadzia Daxin. Kaiken järjen mukaanhan replikaattorien pitää käyttää samaa tekniikkaa kuin siirtimien, joten tekniikan kehityksessä tulee ensin oikean väristä Guinnessia tuottava ruokareplikaattori ja sitten sellainen siirrin, jolla uskalletaan siirtää eläviä humanoideja. Ja kuten Rye toteaa, laite, joka pystyy muuntamaan kaljapullot, tiiliskivet, elektroniikkaromun ja kapteeni Sherrypien puhtaaksi energiaksi, poistaa varmasti kaikki energiahuolto-ongelmat. Ehkä termodynamiikan toinen pääsääntö voisi ratkaista tämänkin kysymyksen: jotta jokin kyseistä sääntöä näennäisesti niin paljon uhmaava viritys kuin ruokareplikaattori tai siirrin ylipäätään voisi toimia, sille pitää uhrata hirveä määrä juuri mainitunlaista romua, jotta se saisi tarvittavan käyttöenergian ja jotta pääsääntöä ei rikottaisi.

Juorulehtien kuolema?

Lordin naaman paljastaminen kaikelle kansalle on saanut Seiska-lehden lukijat raivostumaan oikein joukolla ja sanomaan tilauksia irti. Kun otetaan huomioon, että yhtye killuu tällä hetkellä korkealla isänmaallisen innostuksen kultatuolissa, moisen voisi helposti kuitata hetkellisenä muotina. Minusta kuitenkin tuntuu, että se on ajan merkki. Voin tulkita sen kahdella tavalla, jotka eivät ole mitenkään sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, vaikka ovatkin tavallaan vastakkaisia. Kumpikin tulkinta lähtee siitä tietoisuuden muutoksesta (anteeksi tuo intoileva ja epäluonteva ilmaus), jonka netti on aiheuttanut.

Yhtäältä voidaan ajatella, että netissä monet ihan tavalliset ihmiset rakentelevat itselleen erillisiä identiteettejä, joita eivät halua sekoitettavan arkiminäänsä. Toisin sanoen siinä missä katutason juntti ennen vanhaan piti julkkiksen pyrkimyksiä erottaa toisistaan rooli ja oma minä teeskentelynä ja vaati "totuutta" esille, nykyjuntilla saattaa olla omaa kokemusta imagonrakennuksesta ja erilaisten roolien näyttelemisestä esimerkiksi erilaisilla nettifoorumeilla ja chateissa. Hän siis ymmärtää julkkista ja pystyy asettumaan omakohtaisesti ja empaattisesti sellaisen henkilön asemaan, joka haluaa tiukasti erottaa yksityisen ja julkisen toisistaan. Juorulehti, joka itsetarkoituksellisesti paljastelee ihmisten yksityisasioita, ei enää ole hänen asiallaan: paljastus tuntuukin halpamaiselta tempulta, jollaisen kohteeksi hän ei itse haluaisi joutua, ja hänen sympatiansa ovat täysin uhrin puolella ja lehteä vastaan.

Toisaalta voidaan myös miettiä, onko ihmisten asioissa enää mitään paljastamista. Ryhmäseksi, homoseksuaalisuus, sadomasokismi ym. erikoisina ja kutkuttavina pidetyt seksuaaliset mieltymykset ovat osoittautuneet tavallisten pekkojen ja pirkkojen haaveiksi, jolleivät suorastaan harrastuksiksi - netin chateissa ja foorumeilla ihmiset, jotka joskus aikaisemmin joutuivat kätkemään fantasiansa maailmalta ja itseltäänkin, tutustuvat ihan tavallisiin, mukaviin ja kiltin oloisiin ihmisiin, joista jokseenkin samat tai vielä rankemmat asiat tuntuvat kiihottavilta. Toisin sanoen, jos jokin Kahdeksan päivää- tai Yhdeksän yötä -lehti paljastaa malli Pimpukka Tissakaisen harrastavan kolmikkoleikkejä poikaystävänsä ja tyttöystävänsä kanssa nokkosissa kieriskellen, ihmiset haukottelevat ja kääntävät sivua - johan noita tuollaisia juttuja on nähty ja kenties itsekin koettu eikä maailma siitä romahtanut, nuorelta nätiltä hupakolta ei kukaan sitä paitsi ole muuta odottanutkaan, ja paskaako Pimpukan nokkosissakieriskelyt juorulehden sivuille kuuluvat? Yhtä hyvin voisivat kirjoittaa artikkelin siitä, että Pimpukka käänsi päätään. - Ja ainakin Pahkasian vanhan parodian mukaan jo kirjoittavatkin.

Kummin päin asiat sitten lienevätkin, alkaa näyttää yhä ilmeisemmältä, että juorulehti ei enää ole erityisen hyvä sijoituskohde. Juoru tarkoittaa sitä, että huomionarvoisen henkilön vihjaillaan tai tiedetään tehneen jotain yleiseen moraaliin ja siveyteen sopimatonta, jotain sellaista, mitä ihmiset eivät yleensä kehtaa tai uskalla tehdä tai ainakaan tunnusta. Nykyään sellaisia asioita alkaa olla yhä vähemmän. Vaikka juoruilu sinänsä epäilemättä säilyy osana arkipäivän kulttuuria siellä, missä tilanteen vaatimuksiin viritetyillä juoruilla voidaan vahingoittaa kilpailijan tai vihamiehen mahdollisuuksia saada jotain tavoiteltua, julkkisjuoru saattaa olla jo osoittautumassa uhanalaiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä suojella mokomaa. En ole juurikaan koskenut Seiska-lehteen, edes pinseteillä, enkä pitäisi suurena vahinkona, vaikka mokoma läpyskä menisi konkkaan. Painetaanhan siinä silloin tällöin kuvia vähäpukeisista nuorista naisista, joita katsellen on mukava treenata ranneliikettä vessan pytyllä, mutta näitä käsityöharrastuksia varten on kyllä omatkin julkaisut, jotka ajavat asian paremmin.

Nettipornoa

Eilen kuuntelin puoli tuntia Radio Libertyn armeniankielistä lähetystä. Kuten tunnettua, en vielä osaa armeniaa hyödyksi asti, mutta kuuntelin ne uutiset siitä huolimatta. On varsin meditatiivinen elämys kuunnella kieltä, jota ei ymmärrä. Seuraavaksi taidan kuunnella georgiankieliset uutiset, koska georgiassa on kuulemma jännittäviä ejektiivisiä konsonantteja.

Taidan olla lopultakin muuttumassa parantumattomaksi fakki-idiootiksi ("nörttejä" sanottiin ennen vanhaan "fakki-idiooteiksi"), jos tämä on käsitykseni nettipornosta.

PS: Löysin sieltä myös georgiankieliset uutiset. Hämmentävää kyllä ummikon näkö- ja kuulokulmasta ne vaikuttavat huomattavasti ymmärrettävämmiltä. Armeniaan verrattuna georgia käyttää paljon enemmän latinalaisperäisiä sanoja - armenia kuulostaa paljon enemmän käsittämättömältä itämaiselta mongerrukselta, vaikka georgia ei edes kuulu indoeurooppalaiseen kielikuntaan. Toisaalta armenia ei ole sellaista epäselvää sössötystä kuin georgia, vaan kuulostaa selkeältä konsonanttien ja vokaalien virralta, jota on mahdollista oppia iän ja terveyden menemättä. Jos kieli kuulostaa siltä kuin siinä ei olisi erottuvia äänteitä ollenkaan (sbghlrnglörksthrglmblff), se ei oikein innosta, mutta armeniassa on selkeitä konsonantteja ja vokaaleja: merhairenikazatankakhvorapreledaredar...

Pyhillä mailla pyhyys on arvossaan

Radio Vapaa Eurooppa alias Radio Vapaus raportoi pyhältä Venäjänmaalta...ai niin, kai te nyt jo muistatte, miksi sitä sanotaan pyhäksi Venäjäksi? No, tuon Aleksandr Solženitsynin mukaan - ja hänen luulisi olevan perillä ainakin venäläisistä uskomuksista - maa, johon on haudattu viattomien uhrien verta, on pyhää maata. Nyt tiedämme myös, miksi sitä yhtä tilkkua siellä Välimeren pohjukassa sanotaan Pyhäksi maaksi. En tiedä teistä, mutta ainakin minun toiveeni olisi elellä elämäni mahdollisimman epäpyhillä mailla.

Mutta palataan asiaan. Siis: pyhällä ja jatkuvasti pyhitettävällä Venäjän maalla on muudan lehtimies, joka tottelee nimeä Vladimir Rahmankov, joutunut oikeuteen Kristuksen... anteeksi, siis tuon Koraanin häpäisemisestä...anteeksi, siis Ruhnaman...ei kun siis sen, joka on Venäjällä samassa pyhässä ja loukkaamattomassa asemassa kuin Kristus kristinuskossa, Koraani islamilaisessa maailmassa ja Ruhnama turkmeenilaisessa. Toimittaja Rahmankov on siis loukannut pyhää presidentti Putinia. Multikulturalistis-postmodernistisina relativisteina tietystikin ymmärrämme, että Venäjällä on omat arvonsa, jotka eivät välttämättä ole sen huonompia kuin länsimaisetkaan arvot, joten emme nosta äläkkää tästä asiasta, eihän se tietenkään kavenna oleellisesti sananvapauttakaan. Eihän täälläkään saa ihan millä tavalla tahansa loukata meidän pyhiä arvojamme - kysykää vaikka Johanna Aatsalo-Salliselta - ja silti kukaan ei kyseenalaista Suomen ilmaisunvapautta, eihän?

Kokonaan toinen asia sitten on, onko toimittaja Rahmankov ollenkaan syyllistynyt kunnianloukkaukseen - syyte koskee nimittäin juttua, jonka aiheena oli Putin Venäjän fallossymbolina. Eikö gospodin prezident osaa ottaa kohteliaisuutta kohteliaisuutena, jos saa kysyä? Jos minua kutsuttaisiin lehtijutussa Suomen fallossymboliksi, en todellakaan osaisi siitä loukkaantua.

Tiedä vaikka kohta kutsuttaisiinkin - tuo Laitisen Lokakin tuntuu lurpsahtaneen aika puolitankoon viime aikoina. Sitä odotellessa...näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Meemien kytkeytymistä

Tommi linkitti johonkin anonyymibloggaajaan, joka käyttää pseudonyyminään erään libertaristien kumartaman auktoriteetin nimeä. Kyseisellä herralla ei tietenkään ollut muuta sanottavaa kuin ne aateveljiensä latteudet yleensä, mutta hauska esimerkki meemien kytkeytymisestä hän kyllä oli: eräässä postauksessaan hän intoili kovasti "rotujen" älykkyyseroista, mutta toisessa taas julisti poikien huonon koulumenestyksen johtuvan siitä, että koulu suosii tyttöjä ja sortaa poikia. Tietenkään tämä ei voi johtua siitä, että pojat olisivat oikeasti biologisista, kovakaapeloiduista syistä tyttöjä himmeämpiä, eihän?

No, oman kantani tähän asiaan tiedättekin: jos Amerikan mustat pärjäävät valkoisia huonommin koulussa, se johtuu tarkalleen samasta syystä kuin se, että pojat pärjäävät tyttöjä huonommin, eli negatiivisesta vertaispaineesta ja koulunkäynnille vihamielisestä öyhötyskulttuurista. Taipumus öyhöttämiseen sinänsä voi olla kromosomeihin kovakaapeloitu, ainakin poikien tapauksessa; mutta riittävän kovalla koulukurilla se on ennenkin murrettu. Kuten olen aina sanonut: nuorten oma kulttuuri ja nuorten oma maailma ovat määritelmällisesti sitä, että pikkurikollisen alut hallitsevat kaikkia muita, ja tämä fasistinen kleptokratia aikuisten tulisi määrätietoisesti repiä alas kaikkialla siellä, missä sitä kohdataan.

Luonnollisestikaan libertaristifani ei näe asiaa tällä tavalla, vaan vaatii poikien koulunkäynnin tukemista puhtaasti affirmative action -tyyppisillä toimilla, mikä tietysti on kaikkein huvittavinta. Oletettavasti hän pitää itseään myös hyvinkin itsenäisenä, kapinallisena ja kuviakaatelevaisena ajattelijana, niinkuin ne loput kaksikymmentä prosenttia Suomen väestöstä, joilla on autoritaariseen asennekokonaisuuteen kuuluva meemikettinki ajatustensa kahleena. Niiden aina samat jutut on saanut lukea jo kaksikymmentä vuotta sitten Kanavasta, eivätkä ne toistamalla parane.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 3

Tommi halusi tietää, mikä oikeastaan on se avaintekijä, joka tekee iirinkielisten irlantilaisten maastamuuttokuvauksista niin positiivissävyisiä suomalaisiin Ruotsin-siirtolaiskuvauksiin verrattuna. Tätä on vaikea noin suoralta kädeltä sanoa. On muistettava, että varhaisemmat siirtolaisuuskuvaukset ovat iirinkieliselläkin taholla aika negatiivisia: ennen kaikkea mieleen tulee Pádraic Ó Conaire vanhemman tragikoominen Deoraíocht, jossa Englantiin muuttanut päähenkilö ruhjoutuu muodottomaksi auton yliajamana ja joutuu elättämään itsensä hirviönäyttelyn näyttelyesineenä ryypättyään ensin suruunsa sen säkillisen kultaa, jonka autoa kuljettaneet rikkaat brittiponssarit ovat maksaneet hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä. Lisäksi Séamus Ó Griannan teoksissa maastamuuttaminen merkitsee aina surua, haikeutta ja eroa rakkaista.

Mutta näitä herroja elähdyttää selvästi vanhakantainen, ohjelmallinen nationalismi. Maidhc Dainín Ó Sé ja Colm Ó Ceallaigh sitä vastoin haluavat kertoa ennen kaikkea tarinoita Gaeltachtin ihmisten tavallisesta elämästä. Kummankaan teoksissa muutto Amerikkaan ei ole väistämätön eikä pysyvä: lentokoneethan kulkevat Irlannin ja Yhdysvaltain välillä, ja sitä paitsi rapakon takana on sukulaisia ja koko sikäläinen irlantilaisyhteisö, joka auttaa ja tukee vanhassa maassa asuvia serkkujaan. Siinä missä amerikansuomalaisten haalikulttuuri on rämettynyt pois sikäläisen suomalaisväestön assimiloituessa amerikkalaisiin ja hukatessa yhteyden kotimaahan, amerikanirlantilaiset ovat viime aikoihin asti saaneet riveihinsä täydennystä kotimaastaan, eli jatkuvasti on ollut olemassa sellainen ensimmäisen polven siirtolaisten kulttuuri, joka on katsonut parhaaksi tavata ja organisoitua omanmaalaisten klubeiksi.

Amerikanirlantilaisuus näyttäytyy leviävinä renkaina veden pinnassa kiven pudottua: reunoilla on kaikkein laajimmin ymmärretty amerikanirlantilaisuus, jonka piiriin kuuluvilla on vain O'-alkuinen sukunimi ja vähän patrikinpäivärihkamaa takanreunuksella, puhumattakaan siitä, että he tietysti kuuluvat katoliseen kirkkoon; keskellä ovat ensimmäisen polven siirtolaiset; ja näiden kahden välillä ovat kaikki assimiloitumisen väliportaat, the forty shades of green. Yhdysvalloissa irlantilaiset siirtolaiset eivät joudu koskaan olemaan yksin vieraalla maalla, koska omat klubit ja tanssipaikat sekä sukulaisten verkosto tarjoavat tukea uudelle siirtolaiselle, eikä maahan toisaalta tarvitse nykyään enää jäädä pysyvästikään asumaan. Duunin painaminen pelkän säästörahan keräämiseksi - iirinkielistä termiä käyttääkseni sclábhaíocht, sana on tietenkin samaa alkuperää kuin slavery! - on maan tapa, ja varsinkin maastamuuttajan, koska suuressa lännessä on tarjolla, Kalle Päätalon kieltä käyttääkseni, lännen tienot, siis amerikkalaisen korkeat palkat. "Siirtolaisuus" ei enää tarkoita sitä, että tultaisiin pysyvästi ja katkaistaisiin siteet seanfhódiin, vanhaan maahan. Se voi tarkoittaa myös lyhytaikaista sclábhaíocht-rupeamaa, paria kuukautta tai paria vuotta.

Irlantilaisen siirtolaisen tie, sellaisena kuin Colm ja Maidhc Dainín sen esittävät, on valmiiksi utstakad, koskaan ei tarvitse jäädä oman itsensä varaan eikä olla yksin kylmässä maailmassa. Turvattomuuden kokemuksia ei enää ole, koska maanmiesten yhteisö on niin laaja ja niin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että Yhdysvallat on käytännössä omaa maata. Toki sekin tiedostetaan, että maa on aikamoinen asvalttiviidakko, jossa monenmoiset vaarat vaanivat - ainakin Colm Ó Ceallaighin novellikokoelmasta Clann na Feannóige löytyy yksi tarina, jossa nuori sclábhaíocht-töissä oleva irlantilaismies ajautuu huumeita käyttämään ja saa paskaisista ruiskuista sen paljon puhutun kualemantaurin - mutta tämäkin on tavallaan varoitus siitä, miten voi käydä, jollei noudata tuttujen irlantilaisten ohjeita ja varoituksia.

Hyvin silmiinpistävää on, että näiden siirtolaiskuvausten irlantilaiset osaavat olla ihmisten kanssa korrektin tuttavallisissa väleissä. Epäilyttävien ihmisten, vaikkapa huumeidenkäyttöön, rikollisuuteen ym. taipuvaisten henkilöiden kanssa ei välttämättä kaveerata kovin syvällisesti tai sydämellisesti, mutta samalla heitä osataan kohdella asiallisen reilusti. Esimerkiksi jos työkaveriksi sattuu musta mies, joka saattaa vaikuttaa sinänsä vieraalta, ennakkoluuloja herättävältä tai epäilyttävältä, on tärkeää kuitenkin tutustua häneen sen verran, että tietää, millainen mies hän on ja miten hänen kanssaan ollaan. Silloinkin kun mustia pidetään vähän yksinkertaisina ja naiiveina, heidän motiivejaan ymmärretään yleisinhimillisesti ja heidän mahdollisille omituisuuksilleen on yleensä maalaismiehen järjellä käsitettävä selitys. Nimenomaan kyky olla etäisesti ja tunkeilematta ihmisten kanssa väleissä, sosiaalinen sujuvaliikkeisyys, tuntuu olevan näille irlantilaisille siirtolaisille luontaista. Itse asiassa vasta noita irlantilaisia siirtolaisuuskuvauksia lukemalla huomaa, mitä ns. maailmanmieheys oikeastaan on. Vieraanmaalaisten, -väristen tai -uskoisten kanssa osataan luontevasti olla sen sijaan että heille tyrkytettäisiin väkisin joko turpatälliä tai tyynnyttelypillua.

Tietysti edelläoleva on jossain määrin en sanning med modifikationer. Juurettomuuden ja tyhjän päällä olemisen kokemuksia kuvataan myös iirinkielisessä maastamuuttoproosassa, mutta on aika kuvaavaa, että Klondyken kultaryntäystä kuvaavassa Micí Mac Gabhannin klassikossa Rotha Mór an tSaoil se hylätyksi jäämisen kokemus on nimenomaan jotain odottamatonta ja hirveää: siinä esiintyy kerran - siis kerran - kohtaus, jossa toverit ovat vähällä pettää Micín ja jättää hänet Yukonin lumiin nääntymään. Tämä tapaus on Micílle niin suuri järkytyksen aihe, että hän paheksuu ja päivittelee sitä erityisesti nähden sen esimerkkinä siitä, miten kullanhimo sokaisee ihmiset ja hämmentää heidän normaalin säällisyytensä. Jo Micín aikana, tai ehkä erityisesti hänen aikanaan, Yhdysvalloissa oli niin suuri irlantilaisyhteisö, että hän pystyi työllistymään sen tuella. Hän ei itse asiassa oppinut englantiakaan hyödyksi asti, koska 1800-luvun lopussa suuri osa Yhdysvaltain irlantilaisista taisi iiriä, ja aina jostain löytyi iirinkielinen nokkamies tai värväri, joka otti Micín töihin tehtaalle, missä hän sitten sclábhaíochtilla (joka tosin ei taida olla Micín murteen sanastoa, se on pikemminkin connemaralainen sana) tienasi tarpeeksi rahaa lippuihin voidakseen jatkaa matkaa seuraavaan etappiin Klondyken reitillä.

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 2

Koska Tommi halusi lukea enemmänkin iirinkielisestä proosasta, palaan aiheeseen. Täytyy sanoa, että hän ei ehkä tiedäkään, millaisen ikiliikkujan käynnisti, koska harvasta asiasta olen valmis jaarittelemaan niin loputtomiin. Tällä hetkellä luettavaksi pääsyä odottaa Maidhc Dainín Ó Sén uusin romaani, mutta suurimman osan hänen tuotannostaan olen jo ehtinyt lukea. Aikaisemmista teoksista on tainnut jäädä hankkimatta vain kolmikymmenluvun lamakauteen sijoittuva Chicago Driver, nimestään huolimatta iirinkielinen teos.

Maidhc Dainínin teoksista olen lukenut omaelämäkerran A Thig ná Tit orm (kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Äläs talo päälleni tipu", mutta merkitykseltään vain "Vau!" tai "Hurjaa!"), maaseuturakkaustarinan Tae le Tae ("Teetä teen kera") ja jännärit Dochtúir na bPiast, Lilí Frainc ja Greenhorn. Niin, ja meinasin unohtaa ensimmäisen lukemistani Maidhc Dainínin kirjoista: Corcán na dTrí gCos, Kolmijalkainen pata. Minulla on jonkin verran vaikeuksia suhtautua Maidhc Dainínin teoksiin, sillä ainakin osaa niistä on ihan pakko pitää hieman epäterveinä. Hänen jännäreistään Greenhorn on paras, mutta juoni on vähän liiankin ilmeinen kopio Hollywoodin kummisetäelokuvista: viaton irlantilaispoika saapuu Kerrystä mafia-aikojen Chicagoon ja päätyy gangsteriksi eikä pysty irrottautumaan syndikaatin kynsistä, vaikka yrittää parhaansa: henkihän siinä lopulta väistämättä menee. Kieli on englanninsekaista slangi-iiriä ja kielioppikin aika editoimatonta, mutta kirjoittajan kertojanotteen ansiosta tämä ei häiritse, ja oikeastaan kielen puutteellisuudet hyväksyy osana hänen tyyliään. Maidhc Dainín on syntyperäinen iirinpuhuja Kerrystä, jolla on kaikki sikäläisen murteen ärsyttävyydet, eikä niitä yleensä ole kukaan ollut siistimässä.

Kolmijalkaisessa padassa oli kolme tarinaa, jotka tiedän varmuudella kaikki lukeneeni, mutta mieleeni ei tule nyt muita kuin se, jossa hipit asettuivat asumaan Kerryyn ja viettelivät kylän piippua röyhyttelevät irlantilaisukot polttamaan kannabista, ja se, jossa esiintyi venäläisiä vakoojia. Hippitarinassa oli se vika, että aluksi hyväätarkoittavat pössyttelijät piti tarinan didaktisen pointin vuoksi muuttaa keinotekoisella juonenkäänteellä armottomiksi huumekauppiaiksi, joita vastaan Kerryn miehet kävivät taisteluun selvittyään ensin pilvestään. Realistisena miehenä tosin tiedän, että keskimääräinen kannabiksenvapauttaja voi luonteeltaan ja käytökseltään olla käytännössä paljonkin lähempänä sitä väkivaltaista huumekauppiasta kuin sitä rauhaarakastavan hipin kliseetä. Vakoilutarinassa minua viehätti lähinnä se asenne, että neuvokas Kerryn mies pärjää jopa KGB:lle. Eräässä kohdassa tarinaa esimerkiksi osoittautuu, että yksi vastavakoiluseikkailuun intoutuvista maalaismiehistä osaa venäjää, jota hän on oppinut BBC:n televisiokursseista. Pirtaan kuuluu, että kerryläisiä pidetään muualla Irlannissa hidasjärkisinä, ja tästä kerrotaan vitsejäkin.

Dochtúir na bPiastin eli Matotohtorin sisällöstäkään minulla ei ole mitään muuta mielikuvaa kuin että se oli tavattoman väkivaltainen ja seksipitoinen salapoliisikertomus; jossain kohdassa tarinan femme fatalen ruumis lojui hengettömänä kylänraitilla. Sitä vastoin Lilí Fraincin muistan hyvin, ehkä jopa vähän liian hyvin. Lilí Frainc oli pieni tyttö, jonka äidin eräänlainen myyttinen englantilainen tai sortajabritti raiskasi, niin että äiti menehtyi seurauksiin. Aikuisena, tai nuorena tyttönä, Lilí joutui saman vanhan elostelijan uhriksi ja surmasi sitten miehen tehden samalla itsemurhan. Tuo seksuaalinen sadismi, jonka muistan kyllä myös Matotohtorista, tuntuu hämmentävältä piirteeltä miehessä, jonka muut kirjoitukset, eritoten ne kodikkaat lapsuuden ja Amerikan-siirtolaisuuden muistelmat kirjassa A Thig ná Tit orm, tuntuvat hyvin erilaisen ihmisen kynästä tulleilta. Toisaalta siihen maalaisihmisen suoruuteen, joka luonnehtii monia syntyperäisiä iirinkielisiä kirjailijoita, voi kuulua varsin asiallinen suhtautuminen myös sadomasokistisiin impulsseihin osana syntiin langenneen ihmisen vajavaisuutta ja vanhan aatamin luontoa. Silti Lilí Frainc tuntuu minusta edelleenkin aika epäterveeltä nationalistihenkiseltä pornolta. Se lienee kerryläistä. Kerryssä sekä Irlannin vapaussota että sisällissota johtivat kuulemma kuolonuhreihin ja julmuuksiin - siellä liikkuu sellaisiakin juttuja, että joko brittien "mustat ja nahanruskeat" apupoliisijoukot tai sitten vapaavaltiolaiset sotilaat olisivat kuohinneet elävältä kerryläisiä miehiä ennen näiden surmaamista.

Agus an méid sin ráite, hänen maaseuturakkaustarinansa Tae le Tae on hyvinkin myönteisessä mielessä eroottinen. Se sijoittuu niihin yllättävin äskettäisiin aikoihin, jolloin irlantilaiset maalaistytöt vieläkin naitettiin isän päätöksellä - useinkin tuhdeille ja ikääntyville isännille - vaikka nykyaika oli jo tekemässä tuloaan. Itse asiassa merkittävä osa Amerikkaan suuntautuneesta irlantilaisesta siirtolaisuudesta oli pakkoavioliiton uhkaamien nuorten naisten maastapakoa. (Luullakseni Séamus Ó Griannan parhaaksikin mainittu romaani Bean Ruadh de Dhálach, jonka päähenkilö on neuvokas ja omin voimin Amerikkaan emigroituva neitonen, liittyy tähän tematiikkaan. Toinen asiaan liittyvä oheislukemisto on Brian Frielin näytelmä Dancing at Lughnasa - Lughnasa, tai nykyisellä oikeinkirjoituksella Lúnasa, on elokuun iirinkielinen nimi, mutta Frielin näytelmän nimessä se tarkoittaa elonkorjuujuhlia, jos olen oikein ymmärtänyt.) Tae le Taessa tietenkin tytär rakastuu mieheen, jota isä ei hyväksy. Nuorten naisten puheet miehistä ovat kirjassa huomiotaherättävän rivoja ja tuovat muutettavat muuttaen mieleen murrosikäisen poikajoukon. Jollen tietäisi paremmin ja tuntisi irlantilaisia naisia ja irlantilaista huumorintajua, voisin peräti luulla, että Maidhc Dainín ei tiedä naisista mitään, vaan esittää nuorten naisten puheet nuorten miesten puheiden peilikuvana. Nykyäänhän tiedän, että normaalit nuoret naiset ovat meitä terveemmissä maissa juuri niin ja juuri sillä tavalla seksuaalisia.