Venäjän esimerkillinen maahanmuuttopolitiikka - Rysslands avundsvärda invandringspolitik

Kuten lukijat varmaankin muistivat, vensojen eli Venäjän sotilaiden puolueen (peitenimeltään Perussuomalaisten) puheenjohtaja Timo(fej) Soini(jev) kehui hiljattain Venäjän rajavartiointia ja maahanmuuttopolitiikkaa esikuvallisiksi. Nyt olemme saaneet nähdä, mitä se esikuvallinen maahanmuuttopolitiikka on: maassa vuosia asiallisella oleskeluluvalla elelleet ja töitä tehneet, ilmeisesti entisen Neuvostoliiton keskiaasialaisista tasavalloista tulleet maahanmuuttajat, jotka puhuvatkin jo sujuvaa venäjää, karkotetaan yhtäkkiä mielivaltaisella määräyksellä ja heille annetaan polkupyörä jolla ajaa Norjaan.

Nämä pakkomaahanmuuttajat ovat ehkä Venäjän ase länsimaista demokratiaa vastaan, mutta he itse eivät ovat syyllisiä mihinkään. Syyllinen on Venäjä, syyllisiä ovat Venäjällä määräilevät KGB-miehet ja kanssarikollisia ovat maahanmuuttokriitikot ja perussuomalaiset, eli Venäjän vapaaehtoissotilaat Suomessa, jotka sokeassa vihassaan länsimaisia arvoja ja ihailussaan Venäjää kohtaan ovat päättäneet tuhota Suomen.

Syksyllä 1939 Suomea uhkasivat rajan yli vyöryvät venäläiset sotilaat. Syksyllä 2015 Suomea uhkaavat rajojemme sisällä kyttäävät etnisesti suomalaiset, mutta sielultaan putinistiset Venäjän poliittiset sotilaat. Tiedät kyllä keitä he ovat, kuten minäkin tiedän.


Som läsarna säkert minns, ordföranden för Partiet för ryska soldater i Finland - sannfinländarna, som de själva kallar sig - Timo(fej) Soini(jev) hyllade nyligen Rysslands förebildliga gränsbevakning och invandringspolitik. Nu ser vi vad den förebildliga invandringspolitiken handlar om: folk som bott i landet i åratal och arbetat lagligt, invandrare som uppenbarligen kommit in från de centralasiatiska före detta sovjetrepublikerna, utvisas plötsligt med en godtycklig ukas och ges en cykel att åka till Norge med.

Dessa tvångsmigranter är måhända ett vapen som Ryssland riktar mot den västerländska demokratin, men de är inte skyldiga till någonting. Det är Ryssland som är den skyldige, de KGB-män som styr och ställer i Ryssland är skyldiga, och medansvariga är sannfinländarna och invandrarkritikerna, Rysslands frivilligsoldater i Finland, som i sitt blinda hat mot västerländska värden och i sin beundran av Ryssland har beslutat tillintetgöra Finland.

Hösten 1939 hotades Finland av ryska soldater österifrån. Hösten 2015 hotas Finland av Rysslands politiska soldater innanför våra gränser, etniska finnar med en putinistisk själ. Du vet lika bra som jag vem det är.

Solouhinia lukiessa - Vid läsning av Solouchin

Sofi Oksanen sanoi hiljattaisessa Suomen Kuvalehden jutussaan, että jokainen pakolaisiin aggressiivisesti suhtautuva pelaa Kremlin pussiin, tahtoi tai ei. Se, mitä maahanmuuttajakriitikoiden tahdottomien raajojen lailla tottelema valtias kutsuu "Höglundin vainoharhaksi", on nyt siis myös Sofi Oksaselle kelpaava totuus. En panisi hirveästi pahakseni, jos se laajemminkin tunnustettaisiin, kuka täällä Suomessa ensimmäisen kerran tunnisti yhteyden äärioikeiston ja Venäjän välillä ja joutui siitä kalliisti maksamaan; mutta ajatuksista ei peritä tullia, ja Suomen kohtalon ollessa vaakalaudalla nyt, kun Venäjän kyynisten vaikuttaja-agenttien puolue on päässyt hallituspalleille asti, on pikkumaista riidellä siitä, kuka ensimmäisenä varoitti. Mutta kirjoitetaanpa Sofinkin kunniaksi aimo pläjäys asiaa Venäjän uhasta ja vaarasta.

Tätä kirjoittaessani muuten on tullut kaksi muutakin mielenkiintoista Venäjä-uutista: Sergei Lavrovin penistä nuolemaan innokkaana rientänyt Timo Soini ei ole suostunut tapaamaan Ukrainan ulkoministeriä. Selitykseksi on ymmärtääkseni tarjottu vilustumista. Kyseessä on Neuvostoliiton johtajilta opittu ns. poliittinen vilustuminen. Ja käsky vilustua on tainnut tulla suoraan Lavrovilta, jolle Soini on tietysti lojaalimpi kuin isänmaalleen.

Toinen "uutinen" on, että Aleksanteri-instituutin professori Markku Kivinen on kiistänyt Venäjän käyvän hybridisotaa ja leimannut koko ajatuksenkin vainoharhaksi. Minusta tuntuu, että Saddam Husseinin entinen tiedotusministeri Muhammad Sa'id al Sahhaf, tunnettu myös liikanimillä Comical Ali ja Baghdad Bob, on nykyään töissä Aleksanteri-instituutissa. Kyseinen pulju on tunnettu esimerkiksi nerokkaista ennustuksistaan "ei se Putin Krimiä ota" ja "ei se Putin nyt ainaskaan Itä-Ukrainaan hyökkää".

Koska olen viime aikoina keskittynyt suureen venäjänkielisen proosan historiaprojektiini, jonka on viimekätinen tarkoitus johtaa uuteen opinnäytetyöhön, en ole hirveästi jaksanut kirjoitella blogiin enkä maleksia foorumeilla (terveisiä Piffille). Lienee aiheellista sanoa muutama sana siitä, mitä juuri nyt venäjäksi luen, koska se liittyy aika läheisesti myös Venäjän trolleihin.

Hiljattain Facebookissa muuan Venäjän trolli räiskäisi erääseen heikäläisten vainoamaan ryhmään linkin venäläisen salaliittoteoreetikon ja nationalistikirjailijan Aleksandr Zinovjevin haastatteluun. Zinovjev, se tietäkää, on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satiirisesta romaanistaan Zijajuštšie vysoty/Ammottavat huiput(en tiedä, onko sitä olemassa persuksi, isänmaalliselle sivistyskielellemme se tietysti on käännetty nimellä Gapande höjder), joka teki hänestä yhden sekä arvostetuimmista että vainotuimmista neuvostoliittolaisista toisinajattelijoista.

Tuolloin Zinovjevin näkemys Neuvostoliiton kommunismista oli, että kaikista puutteistaan ja epäoikeudenmukaisuuksistaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, se oli ihmiskunnan luontainen tila, joka kestäisi iäisyyden, jos siihen kerran romahdettaisiin - eräänlainen yhteiskunnallinen vastine termodynamiikan (lämmönsiirtotieteen) piirissä esiintyvälle lämpökuoleman käsitteelle. Lännessä uskotaan - Zinovjev julisti - että kommunistit voi äänestää valtaan tilapäisesti ja heittää sitten hallituksesta mäkeen jos kansa ei seuraavissa vaaleissa enää hyväksy heidän politiikkaansa. Todellisuudessa - sanoi Zinovjev - kommunismista ei pääse eroon, kun sen uhriksi kerran joutuu, ja hän näki kommunismin rauhanomaista mutta tuhoisaa soluttautumista kaikkialla länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton hajoaminen alkoi lähestyä, Zinovjev käänsi täysin kelkkansa. Nyt hän alkoi puhua hyvää neuvostoyhteiskunnasta, aluksi varovaisen myönteisesti ja eritellen, sitten yhä yksiselitteisemmin. Länsi oli tuhonnut ihmisoikeuslöpinöillään ei vain Neuvostoliittoa, vaan Venäjän, ja länsi oli yhtenäinen pahan valtakunta, joka halusi hävittää venäläiset ja Venäjän. Lopulta Zinovjev päätyi ylistämään myös Stalinia ja ihannoimaan maatalouden pakkokollektivisointia, yhtä Stalinin suurimmista ja eniten kuolonuhreja vaatineista julmuuksista. Vuonna 1999 kaksi vuosikymmentä Saksassa asunut Zinovjev palasi vihollisimperiumiksi kutsumansa lännen alueelta Venäjälle, missä asui vuonna 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Tämän verran siis Zinovjevista. Tällä hetkellä luen Vladimir Solouhinia, joka edustaa erityisesti 1970-luvulla aktiivisena ollutta ns. maalaisproosan koulukuntaa. Tämä kirjailijaryhmä tuli tunnetuksi nimenomaan venäläisestä nationalismista, myös imperialistisesta ja muiden kansojen oikeuksia polkevasta. Venäläistä nykykirjallisuutta tuntevat tietävät, mihin tämän bloggauksen otsikko viittaa: Solouhinin esseeseen Leniniä lukiessa, jossa kirjailija pyrki osoittamaan, että Neuvostoliiton massajulmuudet joukkoteloituksineen olivat alkaneet jo Leninin aikana ja Leninin käskystä. Meille asioista perillä oleville tässä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton itseymmärrykseen kuului käsitys, että Stalin oli eksyttänyt Leninin perustaman valtion hyvään vieviltä raiteilta, joten oli hyvin rohkeaa esittää Lenin roistona.

Tästä kirjasta on kysymys. Boken ifråga. (Kuvalähde/bildkälla/picture source Amazon.co.uk)

Myös tämä minulla luettavana oleva kirja, Tšaša eli "Malja" tai "Kalkki" (siis kalkki juoma-astian, ei kalsiumhydroksidin nimenä), sivuaa näitä Leninin ja neuvostovaltion syntyaikojen julmuuksia. Kirja on oikeastaan kirjoitettu kunnianosoitukseksi Venäjältä vallankumousta paenneille emigranteille, jotka joutuivat "juomaan katkeruuden kalkin" ja jättämään jäähyväiset isänmaalle; Solouhin kuvailee värikkäästi Leninin aikojen julmuuksia lähinnä korostaakseen, että emigranteilla oli todellinen, päälle kaatuva hätä käsissä ja koko maailman syy pelastaa henkensä asettumalla länteen.

(Tässä välissä pitää muuten huomauttaa, että venäläisten nationalistien suhtautumisesta maahanmuuttoon lohkeaa rajattomasti tahatonta huumoria. Itselleen he suovat tietysti ehdottoman oikeuden asettua asumaan vaikka mihin - moni venäläinen nationalistimölytoosa, kuten juuri tuo Zinovjev, norkoili lännessä vuosikymmeniä - mutta annas olla kun heitä hyysäävään maahan muuttaa vähän tummempiläskisiä janttereita, silloin ollaan heti kaljupäiden kuorossa huutamassa, kuinka paljon parempia itse ollaan kuin nuo uudet tulokkaat. Solouhinin kunniaksi on syytä sanoa, että hän sentään pysytteli kotimaassaan, vaikka otti melkoisia riskejä noilla Neuvostoliittoa arvostelevilla kirjoituksillaan. Tosin Neuvostoliitossa siedettiin länteen kriittisesti suhtautuvia, vanhaa keisarillista Venäjää ihannoivia nationalisteja ihan toisella tavalla kuin länsimielisiä toisinajattelijoita - tuskin Solouhiniakaan varsinaisesti uhkasi hullujenhuone tai vankila.)

Kirjan on julkaissut kustantamo Russkij Mir eli Venäläinen maailma - kuulostaapa pahaenteiseltä, onhan "venäläinen maailma" nationalistisia asenteita omaksuneen Putinin ja hänen sylikoiriensa imperialistinen termi - ja esipuheen kirjoittajaksi on saatu muuan Stanislav Kunjajev, joka oli Solouhinin kavereita Naš sovremennik ("Aikalaisemme") -aikakauslehdestä ja toimii kai nykyäänkin sen päätoimittajana. Kyseinen lärpäke tuli jo neuvostoaikana kuuluisaksi ärjynationalismistaan. Venäläisille on kunniaksi, että sen levikki on laskenut murto-osaan kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteen huippuluvuista.

Kunjajev lähtee siitä, että Stalinin vainot olivat itse asiassa oikein niiden uhreille - tällä hän tarkoittaa puolueen sisäisiä vainoja, tai ns. puhdistuksia, 1930-luvun lopulla. Niiden uhreja olivat näet Leninin vainoja toimeenpanneet puolueen veteraanit, jotka tietysti Kunjajevin katsannossa olivat juutalaisia. Olisi kiintoisaa tietää, mitä mieltä Kunjajev on esimerkiksi vähemmistökansallisuuksien (mm. suomalaisten, puolalaisten ym.) vainoista, joita Stalinin aikana harjoitettiin. Kaipa nekin olivat hyvän ja viisaan hallitsijan toimeenpanemia tarpeellisia kurinpitotoimia.

Tämä käsitys bolševikkivallan alkuvuosikymmenistä ei-venäläisen, juutalaisjohtoisen vallan vuosina ei toki ole Kunjajevin eikä Solouhinin keksintöä - Roy Medvedev paneutui omassa Stalin-kirjassaan (se on ruotsiksi julkaistu nimellä Stalin och stalinismen) erityisesti kumoamaan tätä hänen mukaansa ennen muuta antisemitistisistä emigranttipiireistä levinnyttä väitettä - mutta herrat ovat omaksuneet sen aika lailla kritiikittömästi. 

Esimerkiksi Solouhin esittää Leninin hallituksen ulkomaalaisena, venäläisvastaisena miehityshallintona, jossa muka Kalinin oli yksinään venäläinen. Ilmeisesti Lenin, jonka isä Ilja Uljanov oli juurevaa talonpoikaissyntyperää suoraan maaorjista, ei kelvannut Solouhinille venäläiseksi, koska äiti Maria Blank oli uskosta luopuneen juutalaisisän ja saksalaistaustaisen luterilaisen äidin tytär. Kaipa Venäjällä sitten on tämän juutalaisuuden osalta voimassa sama sääntö kuin USA:n vanhassa Etelässä: pisarakin "pahan rodun" verta, niin kuulut itse "niihin".

Solouhinin kunniaksi on sanottava, että Kunjajev on vielä aika monta pykälää häntä hullumpi. Siinä missä Tšaša sisältää paljon mielenkiintoista tietoa emigranttien kulttuurista, jota ylistäessään Solouhin mainitsee myös Ivan Buninin ja Vladimir Nabokovin kaltaiset modernistiset kirjailijat myönteisessä sävyssä, parantumaton kulttuuritaantumuksellinen Kunjajev pauhaa, että modernistikirjailijat olivat myrkyttämässä Venäjän yhteiskuntaa ja siksi osasyyllisiä vallankumouksen tuhoihin. Toisin kuin Kunjajev, Solouhin ei sentään ole kulttuuriasioissa täysin lukutaidoton.

Kunjajevin höyrypäisyydelle antaa oman pikantin sävynsä se, että juutalaisten lisäksi hän kauhistelee myös vapaamuurareita, joiden historiaa Venäjällä on hänen mukaansa salailtu. Kun ei kaikesta voi syyttää juutalaisiakaan, niin sitten rappareita. Itse asiassa kylläkin vapaamuurariuden historia Venäjällä tunnetaan aika hyvin: kuuluisin venäläinen vapaamuurari on ehkä Nikolai Novikov, lukumies ja kustantaja, joka oli Nikolai Karamzinin oppimestari. Karamzin taas - no, hän oli ensimmäinen suuri venäläinen historioitsija, jonka pääteos, "Venäjän valtion historia", on tuhatkunta foliokokoista sivua pientä pränttiä venäjäksi. Ennen muuta Karamzin oli sellainen ehdottoman keisarivallan kannattaja, jonka poliittisen näkemyksen luulisi viehättävän Kunjajevia. 

On jota kuinkin ironista, että tämäkin venäläisen kulttuurin kulmakivenä pidettävä kirjailija on Kunjajevin paheksuman rappariaatteen saastuttama. Mutta tällaisiahan äärinationalistien kulttuurinäkemykset yleensä ovat: "puhtaan" kulttuurin kiihkossaan he käytännössä kieltäytyvät koko kulttuurista. Meilläkin on erittäin vähän elämään jäänyttä kirjallisuutta, joka ei olisi joko ruotsinkielistä tai jollain tavalla "kommunismin" saastuttamaa, ainakin äärioikeiston määritelmän mukaan. 

Sekä Solouhinissa että Kunjajevissa - tällä kertaa ehkä jopa enemmän Solouhinissa - ärsyttää heidän kykenemättömyytensä nähdä Venäjässä ja venäläisissä mitään vikaa. Syy on aina muiden, milloin vapaarappareiden, milloin juutalaisten ja milloin pahan lännen, joka kadehtii (hah!) Venäjää ja haluaa tuhota sen. Ottaen huomioon, millaisella pitkämielisyydellä länsi on suvainnut esimerkiksi Putinia, tuollaisesta on jo koko maailman oikeus suuttua. Ei ole toki venäläisille itselleenkään hyväksi loputtomiin vain uhriutua. Se tuudittaa heidät tilaan, jossa he ovat helposti minkä tahansa "kansallismielisen" sortovallan hyväksikäytettävissä. 

Herroja potuttaa myös raskaimman jälkeen se, että venäläisiä moititaan kansalliskiihkoisiksi. Miksi venäläiset eivät saa esiintyä nationalistisesti, kun kaikilla pienillä kansallisuuksillakin on omat erityiset juhlansa ja oma kulttuurinsa? Tähän voi vain vastata, että se on imperiumin hinta. Venäläisen nationalismin ongelmallinen piirre on siinä, että siinä törmäävät etninen nationalismi ja imperialismi, jotka ovat itse asiassa vastakkaisia käsitteitä. Imperialismi merkitsee imperiumin rakentamista, ja imperiumit ovat määritelmällisesti monikansallisia luomuksia. Etninen nationalismi taas vaatii yksikielistä ja yksietnistä maata.

Venäläiseen nationalismiin kuuluu erottamattomana osana imperialismi, eli se käsitys, että kaikki alueet, joihin Venäjän valta on joskus ulottunut, kuuluvat Venäjälle ja venäläisille. Mutta silloin kun on vallannut jonkin toisen kansakunnan asuinalueet, joutuu ottamaan vastuuta siitä kansakunnasta imperiaalisena käskijänä, tai sitten antamaan sille oikeuksia imperiumin sisällä ja suvaitsemaan sen kulttuurisia erikoisuuksia.

Kolmaskin tie on toki olemassa, se kaasukammioiden ja etnisten puhdistusten tie. Ja valitettavasti näiden Solouhinien ja Kunjajevien juttuja lukiessa tulee sellainen olo, että sinne päin viettää. He nimittäin haluavat kaikesta päätellen takaisin Venäjän vuoden 1914 rajoissa (imperialismi), mutta näiden rajojen sisäpuolella he sitten haluavat elää venäläisinä antamatta millekään ei-venäläisille ryhmille minkäänlaisia myönnytyksiä (etninen nationalismi). He haluavat imperiumin, mutta eivät ole valmiita maksamaan imperiumin hintaa. Tälle ei oikein löydy muuta ratkaisua kuin meidän ei-venäläisten tappaminen (muistakaa, että Suomi oli vuonna 1914 osa Venäjää).

Sofi Oksanen sa nyligen i veckotidningen Suomen Kuvalehti att varenda en som förhåller sig aggressiv mot flyktingar går Kremls ärenden, medvetet eller inte. Det som mästaren för alla invandrarkritiska, han vars viljelösa kroppsdelar de är, brukar kalla för "Höglunds noja" är sålunda i dag en dagsens sanning som även Sofi Oksanen är beredd att förkunna.  Jag skulle inte vara hemskt ledsen om det mera allmänt erkändes att det var er ödmjuke tjänare som allra först uppmärksammade förbindelsen mellan extremhögern och Ryssland och även fick betala dyrt för det; men tankar är tullfria, och i dag, då Finland är i fara och partiet för Rysslands cyniska springpojkar infiltrerat regeringen, är det småaktigt att gräla om vem som kom med den första varningen. Men nu ska jag alltså, även till Sofis ära, författa en ordentlig drapa om det hot som Ryssland utgör för vårt fosterland.

Medan jag skrivit på det här inlägget, har det kommit in två andra intressanta nyheter om Ryssland: Timo Soini, så ivrig han var att möta Sergej Lavrovs penis med en slickande tunga, gick inte med på att träffa den ukrainske utrikesministern. Som svepskäl nämndes förkylning, om jag inte missminner mig. Det handlar antagligen om en s k politisk förkylning, som de sovjetiska ledarna vid behov brukade drabbas av. Och förkylningsordern har antagligen utgått från Lavrov, som Soini är lojal mot, medan han inte är det mot fosterlandet.

En annan nyhet, om det nu är någon, lyder att Markku Kivinen, professor på Alexanderinstitutet, förnekat att Ryssland alls för ett hybridkrig, och utmålat hela tanken som paranoja. Det förefaller att Muhammad Sa'id al Sahhaf, före detta informationsminister i Irak under Saddam Hussein och även känd som Comical Ali och Baghdad Bob, i dag arbetar på samma institut. Institutet är känt bl a för sina snillrika prognoser som "int ska väl Putin inta Krim int" och "int ska väl Putin invadera östra Ukraina int".

På sistone har jag koncentrerat mig på mitt stora projekt - att skriva en historia av modern rysk prosa. Därför har jag inte riktigt orkat skriva i bloggen, inte heller slarva på webbfora. Det är motiverat att skriva ett par ord om vad jag just nu håller på att läsa, eftersom det hänger samman även med ryska webbprovokatörer.

Nyligen var det en rysksinnad webbprovokatör som på en Facebookgrupp som alltför ofta hemsöks av hans gelikar delade en länk till en intervju med Aleksandr Zinovjev, en rysk nationalistisk författare och konspirationsstolle. Zinovjev, det bör ni veta, blev på sin tid världsberömd tack vare sin satiriska roman Zijajusjtjie vysoty/Gapande höjder (det finns en svensk översättning som heter så), och var länge en både mycket uppskattad och mycket förföljd sovjetisk oliktänkare.

På den tiden ansåg Zinovjev att kommunismen i Sovjetunionen trots, eller kanske t o m på grund av, alla sina brister och orättvisor var människosläktets naturliga tillstånd, som skulle vara i evighet där det en gång uppnåtts - en sorts samhällelig motsvarighet till begreppet värmedöden i termodynamiken. I Väst inbillar man sig - förkunnade Zinovjev - att det går att rösta kommunisterna till makten för en enda valperiod och sedan sparka dem om folket inte längre gillar deras politik i nästa val. I verkligheten - sade Zinovjev - blir man inte längre av med kommunismen, när man en gång blivit offer för den; och han såg fredlig men destruktiv kommunistisk infiltrering överallt i det västerländska samhället.

När Sovjetunionen sedan började närma sig sitt sammanbrott, vände Zinovjev kappan helt och hållet. Nu började han yttra sig mera positivt om sovjetsamhället - till en början var det bara med förbehåll och urskillning, sedan allt mera entydigt och oreserverat. Väst hade med sitt svammel om mänskliga rättigheter inte bara förstört Sovjetunionen, utan även Ryssland; och Väst var ett enda ondskans imperium, som ville förinta ryssarna och Ryssland. Denna utveckling ledde till att Zinovjev även började prisa Stalin och idealisera tvångskollektiviseringen av jordbruket, en av Stalins värsta grymheter som kostat flest människoliv. År 1999 återvände Zinovjev, som tillbringat två årtionden i Tyskland, från det västliga fiendeimperiet till Ryssland, där han år 2006 lämnade det jordiska.

Strunt i Zinovjev, men just nu håller jag på att läsa Vladimir Solouchin, som representerar den såkallade byprosan, en författarskola som var särskilt aktiv under sjuttitalet. Det här kotteriet blev känt för rysk nationalism, även för en imperialistisk nationalism som nertrampade andra folkslags rättigheter. De som känner modern rysk litteratur vet vad rubriken över den här bloggdrapan hänvisar till: Solouchins essä Vid läsning av Lenin, i vilken författaren försökte bevisa, att de massvisa grymheterna i Sovjet inte hade börjat under Stalin, utan redan under Lenin och på hans befallning. För oss invigda är det här givetvis inget nytt, men i det efterstalinska Sovjet gällde det att staten under Lenins grundartid hade utvecklat sig mot det bättre och att det onda hade börjat under Stalin. Sålunda var det mycket vågat att framställa Lenin som en skurk.

Även boken jag läser i, Tjasja eller "Dryckeskärlet", "Kalken", tangerar dessa grymheter under Lenins maktperiod i den tidiga Sovjetstaten. Boken har egentligen skrivits för att hedra de emigranter som lämnade Ryssland efter revolutionen: titeln avser "landsflyktens bittra kalk", som de fick dricka upp och ta avsked av fosterlandet. Solouchin beskriver färgstarkt de grymheter som pågick under Lenin för att framom allt betona, att emigranterna verkligen befann sig i akut livsfara och nöd och att de hade alla skäl i världen att rädda sitt skinn och bosätta sig i Väst.

(Här är det förresten skäl att påpeka, att ryska nationalisters inställning till invandring är en aldrig sinande källa av oavsiktlig humor. Sig själva unnar de givetvis en ovillkorlig rätt att bosätta sig var som helst - många rysknationaliska agitatorer, som den ovannämnde Zinovjev, slarvade i tietals år i Väst - men vänta bara när det dyker upp mera mörkhyade invandrare, då sällar sig de här vrålaporna till den snaggade skaran för att skryta hur mycket bättre och förmer man själv är än nykomlingarna. Solouchin förtjänar att prisas för att han stannade i hemlandet trots att han tog betydande risker med sina antisovjetiska texter. Visserligen var sovjetmyndigheterna mycket mera toleranta mot nationalister som idealiserade gamla Tsarryssland och ogillade Väst, än mot västvänliga, liberala oliktänkare. Jag tror nog inte riktigt att Solouchin någonsin riskerade vare sig hispa eller fängelse.)

Solouchins bok har utkommit på ett förlag som heter Russkij Mir, Ryska Världen, och det låter ju illavarslande med tanke på att det är ett imperialistiskt uttryck som flitigt används av den storrysk-nationalistiskt anstuckne Putins kamarilla. Förordet har skrivits av en viss Stanislav Kunjajev: både han och Solouchin var anknutna till tidskriften Nasj sovremennik ("Vår samtida"), och vad jag vet är Kunjajev fortfarande chefredaktör för denna redan på sovjettiden för sin extrema nationalism ökända blaska. Till ryssarnas försvar bör det konstateras, att upplagan för NS i dag bara är en bråkdel av vad den var i slutet på åttitalet och i början av nittitalet.

Kunjajev utgår från att Stalins förföljelser egentligen var ett rättvist straff - om man alltså talar om partiets interna förföljelser, de såkallade utrensningarna, mot slutet av trettitalet. De som föll offer för dem var nämligen partiveteraner som själva begått lika stora grymheter under Lenin - och som enligt Kunjajevs världsbild dessutom var judar. Det skulle vara intressant att veta, vad Kunjajev anser om förföljelserna mot nationella minoriteter (finnar, polacker osv) i Sovjet, som likaså pågick under Stalin. Var det månne också nödvändiga disciplineringsåtgärder genomförda av en god och klok härskare?

Den här uppfattningen om den tidiga bolsjevikmakten som icke-rysk och som judiskt styrd är givetvis inte något Kunjajev och Solouchin själva hittat på - Roy Medvedev förde i sin bok Stalin och stalinismen (som den svenska översättningen heter) en särskild polemik mot detta påstående, som på den tiden enligt honom särskilt kolporterades i antisemitiska emigrantkretsar - men herrarna torgför det nog som om det vore deras egen uppfinning. 

Solouchin t ex framställer Lenins regering som en utländsk, ryssfientlig ockupationsregim, där Kalinin kantänka var den enda ryssen. Uppenbarligen accepterade Solouchin inte Lenin som ryss, trots att dennes far Ilja Uljanov var av rotfast liveget bondeursprung. Å andra sidan var modern Maria Blank dotter till en judisk avfälling och en lutheransk kvinna av tysk bakgrund. Tydligen gäller i Ryssland samma regel i fråga om judendomen som i USAs sydstater förr i världen i fråga om de svarta: bara en droppe av det "onda" blodet, och då ingår du redan i "deras ras".

För rättvisans skull konstaterar jag att Kunjajev är betydligt mera korkad och vrickad än Solouchin. Medan Tjasja innehåller en hel del intressant information om emigrantkulturen och även hyllar sådana modernistiska författare som Ivan Bunin och Vladimir Nabokov, förkunnar den obildbare kulturreaktionären Kunjajev att modernistiska författare var med om att förgifta det ryska samhället med revolutionsidén och sålunda medansvariga för revolutionen och dess grymheter. I motsats till Kunjajev är Solouchin ingen kulturanalfabet.

Som konspirationsstolle är Kunjajev såtillvida originell att han inte bara förfasar sig över judarna, utan även frimurarna, vars historia i Ryssland enligt honom hemlighållits. Det man inte kan skylla på judarna skyller man på frimurarna. Egentligen är dock frimureriets historia i Ryssland ganska väl känd och utforskad: den mest berömde representanten för rörelsen är kanske Nikolaj Novikov, en boklärd man och förläggare som agerade läromästare åt Nikolaj Karamzin. Vem var denne Karamzin då? Den förste store ryske historikern, vars viktigaste verk, "Ryska statens historia", omfattar ett tusental foliosidor tryckta i petit på ryska. Framom allt var Karamzin anhängare av strikt kejsarvälde, och sålunda torde hans politiska åsikter tilltala Kunjajev. 

Det är rätt ironiskt att även denne författare - en av grundstenarna till rysk litteratur och kultur - är anstucken av det för Kunjajev så förhatliga frimureriet. Men så här brukar extremhögerns uppfattningar om kultur se ut: när de hungrar och törstar efter kulturell renhet blir de i praktiken tvungna att avvisa all kultur. Vi här i Finland har faktiskt knappast någon levande skönlitteratur som inte vore antingen på svenska eller på något vis "kommunistpåverkad" (så som extremhögern definierar "kommunism").

Både Solouchin och Kunjajev - särskilt den förstnämnde den här gången - irriterar med hur svårt det är för dem att ansvarsbelägga ryssar och Ryssland för någonting. Det är alltid någon annan som är roten till allt ont, ibland frimurarna, ibland judarna, ibland det hemska Väst, som avundas (!) Ryssland och vill förinta det. Med tanke på det tålamod och den tolerans som Väst t ex visat mot Putin känner man sig föranledd att bli förnärmad. Det är inte heller bra för ryssarna själva att i all evighet invagga sig i offerrollen, ett mentalt tillstånd i vilket de kan exploateras av vilken som helst tyrannregim som kallar sig nationell och nationalistisk. 

Herrarna är också djupt indignerade över att ryssar beskylls för nationalistisk chauvinism. Varför får ryssar inte uppträda nationalistiskt, när alla små nationaliteter har sina särskilda fester och sin egen kultur? Man kan bara svara, att det är priset för imperiet. Det problematiska med rysk nationalism är att den är samtidigt etnisk nationalism och imperialism, och dessa två är i princip oförenliga. Imperialism innebär att man bygger upp ett imperium, och imperier är enligt definitionen multinationella riken. Etnisk nationalism däremot kräver enspråkighet och etnisk monokultur inom landet.

Den imperialism som oskiljaktigt ingår i rysk nationalism går ut på att alla områden som någonsin lytt under ryskt välde tillhör Ryssland och bör få bosättas av ryssar. Vad som ryska nationalister aldrig fattar är konsekvenserna av att inta och annektera någon annan nationalitets hemland. Då måste man antingen patriarkalt ta hand om den nationaliteten som det anstår en kejsare, eller också ge den autonomi och rättigheter inom imperiet och tolerera dess kulturella egenheter.

Visst finns det också en tredje väg. Den leder till gaskamrar och etniska rensningar, och när man läser vad Solouchin, Kunjajev och deras likar anser om sakerna, får man känslan att det är ditåt det drar. Tydligen vill de återupprätta Tsarryssland i gränserna från år 1914 (imperialism), men inom dessa gränser vill de sen leva som rena ryssar utan att göra icke-ryssar några eftergifter alls (etnisk nationalism). De vill ha sitt imperium, men de vill inte betala priset för det. Och det finns inte riktigt någon annan lösning för det här dilemmat än att slå ihjäl alla icke-ryssar - oss alltså: Finland ligger ju innanför de ryska gränserna från år 1914.

Simon Elon liittolaiset tappavat lapsia - Simon Elos allierade dödar barn

Perussuomalainen nuorukaiskansanedustaja Simon Elo sanoi pari päivää sitten, että Venäjän politiikka Syyriassa oli oikea: jotta ISISistä päästäisiin eroon, oli tuettava Bashar al Assadin hallintoa, vaikka sen ihmisoikeusloukkaukset ja julmuudet ovat loppujen lopuksi vielä pahempia kuin ISISin. Nyt olemme saaneet tietää, että Venäjä ei edes taistele ISISiä vastaan, vaan aivan muita. Venäjä on lapsia ja siviilejä surmaten pommittanut länsimielisten ryhmien hallussa olevia alueita.

Normimeininki siis. Persut kannattavat Venäjää, ja Venäjä murhaa viattomia lapsia. Persut siis kannattavat lasten murhaamista. Kuka olisikaan muuta odottanut Breivikin veljespuolueelta?

Simon Elo, en yngling som uppträder som sannfinländsk riksdagsledamot, förkunnade att Rysslands policy i Syrien var den riktiga: för att bli av med ISIS gällde det att stöda Bashar al Assads regering, fast den gjort sig skyldig till värre grymheter än ISIS när allt kommer omkring. Nu har vi fått veta att Ryssland inte ens för krig mot ISIS, utan mot helt andra. Ryssland har bombat områden under kontroll av västvänliga grupper och därvid dödat barn och civila. 

Helt normalt tillstånd alltså. Sannfinnarna stöder Ryssland, och Ryssland mördar oskyldiga barn. Sannfinnarna gillar alltså slakt på oskyldiga barn. Men vem skulle vänta sig något annat av breivikistpartiet?

Putinismin koko kuva

(Alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 18. heinäkuuta 2014.)

Siltä varalta että joltakulta on asia jäänyt huomaamatta, kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä ja pidän putinismia akuuttina vaarana sekä Suomelle että koko Euroopalle. Putinismi on myös osoittautunut hyvinkin vahvaksi aatteeksi suomalaisten omassa keskuudessa. Tässä kirjoituksessa esittelen eräitä tavallisia tapoja asennoitua putinistisesti.

Yhteistoimintamies. Tämä tyyppi on Venäjän agentti tai käyttäytyy kuten sellainen. Venäjä on suunnilleen hyvyyden edustaja maan päällä ja Yhdysvallat imperialistinen valta, joka manipuloi kierosti kaikkialla. Yhteistoimintamies ajattelee Venäjän uuden pääideologin Aleksandr Duginin ajatuksia: hänen mielestään pieni maa ei koskaan voi olla aidosti itsenäinen tai omatahtoinen, vaan ainoastaan jonkin suurvallan šakkinappula ja ase toista suurvaltaa vastaan. Koska Venäjän yksipuolisesti itsenäiseksi julistamat pellevaltiot kuten Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat juuri tällaisia tapauksia, yhteistoimintamies päättelee tai teeskentelee päättelevänsä, että Itä-Euroopan Nato-maat ovat vastaavanlaisia Yhdysvaltain tosiasiallisia osavaltioita.

Vanha keskustalainen. Keskusta oli kylmän sodan vuosina se puolue, joka joutui tekemään paskahommat, eli olemaan porvaripuolue, joka ottaa niskoilleen idänsuhteet, ts. Neuvostoliiton nuoleskelemisen. Tämä oli sikäli tarpeen, että jos ei olisi ollut ulkopoliittisesti luotettavaa porvaripuoluetta, idänsuhteet olisivat liukuneet kommunistien yksin hoidettaviksi, ja sitä riskiä kukaan ei halunnut ottaa. Valitettavasti Keskustassa alettiin pitää ulkopoliittista välttämättömyyttä hyveenä. Tästä syystä meillä on nyt paljon vanhoja eikä aina kovin vanhojakaan keskustalaisia, jotka ovat täysin sisäistäneet ajatuksen Venäjän legitiimeistä ja oikeutetuista turvallisuuseduista, ts. sen ajatuksen, että Venäjällä on turvallisuutensa nimissä oikeus vaatia suunnilleen koko muulta maailmalta hyysäystä ja pokkurointia.

Vanha keskustalainen on jäänyt neuvostoaikaan siinä mielessä, että hän kuvittelee Venäjän yhä tarvitsevan vapaata ja vaurasta Suomea PR-tarkoituksiin. Tämä on hänen keskeinen väärinkäsityksensä. Neuvostoliitto oli toki terrorivaltio, mutta myös kansainvälisen kommunistiuskonnon oma vatikaani. Tämä uskonto esitti olevansa itse reiluus ja oikeudenmukaisuus poliittisessa muodossaan. Koska kommunistiset diktatuurit olivat epäreiluja ja epäoikeudenmukaisia, Neuvostoliitto tarvitsi niitä parempia propagandavaltteja. Sellaiseksi kelpasi YYA-Suomi, joka saattoi ulkopoliittisesta neuvostomyötäilystään huolimatta olla vapaa ja vauras maa.

Nykyisin, kuten tiedämme, Venäjä ei enää edusta mitään muuta ideologiaa kuin venäläistä imperialismia. Venäläisen imperialismin sisältö on, että ”sinun maasi kuuluu minulle koska minä olen Venäjän presidentti ja kova KGB-mies ja minulla Venäjän presidenttinä ja kovana KGB-miehenä on oikeus vallata se”, ja siinä koko juttu. Venäläisen imperialismin ei tarvitse naamioitua reiluudeksi eikä työläisten solidaarisuudeksi eikä miksikään muuksikaan sellaiseksi hyväksi ja hienoksi jutuksi, mitä kommunismi entiseen aikaan väitti olevansa.

Vanha keskustalainen uskottelee itselleen ja muille myös mielellään, että Suomessa muka tunnettaisiin Venäjää tai venäläistä kulttuuria erityisen hyvin. Tämä on tietysti roskapuhetta, kuten kaikki venäjää opiskelleet hyvin tietävät. Itse asiassa Neuvostoliiton ja Venäjän tutkimus on lännessä, vallankin Yhdysvalloissa, erittäin asiantuntevalla tasolla, jopa siinä määrin, että Venäjästä kiinnostuneen ei tarvitse opetella venäjän kieltä. Itsehän olen tenttinyt yliopistossa Venäjän kirjallisuuden ja kulttuurin kurssit parhain arvosanoin joutumatta oppimaan venäjää kovin hyvin: kaikki tarvittava oli aina saatavissa ruotsiksi, saksaksi tai englanniksi. Sen takia venäjän taitoni onkin jäänyt luvattoman huonoksi.

Vanha keskustalainen korostaa usein Venäjä-ystävyyden taloudellista hyötyä. Tämäkin on suoraa perintöä Kekkoselta ja YYA-kaudelta. Itse asiassa senaikainen idänkauppa merkitsi käytännössä taloudellista riippuvuutta Neuvostoliitosta, johon vieläpä änkeydyttiin ehdoin tahdoin. Kun Neuvostoliitto romahti, siitä seurasi yhdeksänkymmenluvun alun lama. Niiden jälkien pitäisi pelottaa niin paljon, ettei samaan erehdykseen syyllistyttäisi uudelleen.

Vanhakeskustalaiseen puhetapaan kuuluu sellainen sanoilla ilmaisematon kuvitelma, että Venäjällä on suunnilleen paikat täynnä kultaharkkoja, jotka saa ottaa mukaansa kun osaa niitä venäjäksi pyytää. Tämä on hölynpölyä. Venäjä on käytännössä pelkkiä raaka-aineita myyvä kehitysmaa, jonka talous ei ole merkittävä maailman mittakaavassa. Valitettavasti Venäjä on ydinaseistettu kehitysmaa, joka asemahdillaan voi uhkailla ja pakottaa kehittyneemmät maat polvilleen.

Sekä vanhakeskustalaiset että muita putinistityyppejä edustavat keskustelijat ovat polttaneet päreensä siitä, että EU:n Venäjälle suunnatut talouspakotteet (väitetysti) merkitsevät Suomelle huomattavia taloudellisia tappioita. Sitä ei tietysti olla halukkaita myöntämään, että kaikenlainen taloudellinen riippuvuus arvaamattomasta diktatuurista on vähän niin kuin mafiapomon liikekumppanina olemista: kummisetä joutuu ennemmin tai myöhemmin oikeuden eteen, ja silloin mekin olemme kanssarikollisina syytettyjen penkillä. Olisi pitänyt irrottautua Venäjästä hyvissä ajoin, niin ei nyt olisi käynyt näin.

Mystikko. Jos sana ”mystikko” kuulostaa liian ylevältä, kuvitelkaa sen paikalle ”hörhö”. Tämä on tyypillisesti sellainen myöhäisturkkalainen teatterimies tai muu taiteilija, jolle mystinen tai myyttinen maailmankäsitys on tärkeä. Ilkeämielisesti tekisi mieli heittää, että nämä tyypit ovat nauttineet hieman liikaa kärpässientä, mutta totuuden jumalatar vaatii myöntämään, että suomalainen pystyy saamaan päänsä tällä tavalla sekaisin ihan laillisilla päihteillä kuten viinalla ja Dostojevskilla (jälkimmäinen on tosin vaarallista ja kovaa huumetta, ja sen täyskieltoa pitäisi vakavasti harkita). Tällaisille tyypeille Ruotsi ja laajemmin länsimaisuus, eikä vähiten luterilaisuus tai kristillinen kirkko yleisemminkin, merkitsee suomalaisten oletetun shamanistisen luonteen riistäjää ja tuhoajaa. Venäjä sitä vastoin on itäisen mystisyyden ja shamanismin maa.

Tavallisesti nämä mystikot ovat taiteilijoiksi aika sivistymättömiä ja heidän harrastuksensa pohjalla on jokin postmoderni sekauskonnollinen henkisyys. Venäjästä he tietävät juuri niin vähän, että voivat käyttää sitä tyhjänä tauluna tai valkokankaana, jolle heijastavat omat houreensa. Mahdollisesti heitä kiehtoo ortodoksinen usko, mutta sekin vain ulkoapäin nähtynä eksotiikkana.

Tässä kohdassa suositeltavaa lukemista on Vasili Aksjonovin ennustuksellinen romaani Krimin saari, joka valitettavasti on Venäjän imperialistisen julmuuden vuoksi viime aikoina saanut uutta ajankohtaisuutta, kuten monet tarkkailijat maailmallakin ovat panneet merkille. Romaani sijoittuu vaihtoehtohistorialliselle Krimille, joka on jäänyt Neuvostoliitosta itsenäiseksi valkokenraalien turvapaikaksi (vrt. Taiwanin suhde kommunistiseen Kiinaan) ja jossa eletään riehakkaassa kapitalismissa värikkäine mainoksineen, uususkontoineen, muodikkaine vasemmistolaisuuksineen ja muine seitsemänkymmenlukulaisine oikkuineen. Krimin saaren päähenkilö on Andrei Lutšnikov, suomennoksen mukaan ”playboyn kattoasunnossa” (tämä vitsi toimii paremmin englanniksi ja venäjäksi, koska kattoasunto on englanniksi penthouse, ja sekä Playboy että Penthouse ovat tunnettuja miestenlehtiä; venäjään penthauz tietenkin voidaan tuosta vain ottaa lainasanaksi, koska se on aina ollut sanavarastoltaan vieraanvarainen kieli) asustava pintaälykkö, joka haluaa liittää maansa osaksi Neuvostoliittoa. Miksi? Koska yhteinen kieli vetää, samoin jonkinlainen älytön, mystinen kaipuu kadonneeseen yhteyteen.

Aksjonovin romaanissa Neuvostoliittoon liittymisellä elämöineille krimiläisille tulee ikävänä yllätyksenä valtaajajoukkojen julmuus ja piittaamattomuus ihmishengistä. Samalla lailla joutuvat pettymään omat mystikkohörhömme sitten kun liittyminen idän emämaahan toteutuu.

Kulttuuripelle. Tämä esiintyy oikeastaan muihin perustyyppeihin (erityisesti mystikkohörhöön) sekoittuneena ja on pikemminkin argumentointitapa kuin henkilötyyppi, mutta otanpa tämänkin esille. Kulttuuripellellä tarkoitan sitä, jonka täytyy joka välissä korostaa sitä, miten hieno vanha kulttuuri Venäjällä on ja miten Venäjää ei tästä syystä saa arvostella, koska Suomen kaltaisella villi-ihmisten perslävellä nyt vain ei ole varaa arvostella hienon vanhan kulttuurin maita yhtään mistään.

Kuten arvata saattaa, kulttuuripelleargumentointia kuulee eniten sellaisilta ihmisiltä, jotka tietävät venäläisestä kulttuurista kaikkein vähiten. Kulttuuripellejen esittämät argumentit ovat toki sikäli paikkansapitäviä, että jota kuinkin kaikilla kansoilla on mielenkiintoinen ja omalaatuinen kulttuurinsa, johon tutustuminen – mielellään asianomaisen kansan omalla kielellä – on suotavaa ja avartavaa. Tämä ei kuitenkaan muuta miksikään sitä, että turvallisuuspoliittiselta kannalta Venäjä on meille tällä hetkellä vaaraksi, puhumattakaan siitä, että Venäjä on Ukrainalle juuri tätä kirjoittaessani kouriintuntuva ja akuutti uhka.

Kun puhutaan Ukrainasta, on syytä muistaa, että tällä hetkellä venäläiset pakenevat omasta maastaan Ukrainaan, jossa esimerkiksi lehdistön vapaus on suurempaa. Näyttää jopa siltä, että venäläistä kulttuuria on helpompi viljellä ja kehittää Ukrainassa kuin kiristyvän sensuurin ja toisinajattelijavainon Venäjällä.

Venäläisen kulttuurin ihannoijilla oli ennen vanhaan tapana silmät loistaen intoilla siitä, kuinka itänaapurissa luetaan kirjoja metrossa (veikkaan että nykyään venäläisten lukuinto on vähentynyt, mutta vielä 90-luvulla tuosta hössötettiin). Mutta venäjää osaamattomana intoilijat eivät tietenkään tienneet, mitä kirjoja siellä luettiin: esimerkiksi KGB:n miehiä ihannoivia roskajännäreitä – neuvosto- Jerry Cottoneita, paitsi että Jerry Cotton on niitä huomattavasti humaanimpaa (ja humoristisempaa) luettavaa.

Kommari. Käytän reilusti sanaa ”kommari”, koska tähän kategoriaan ei kuulu pelkästään tunnustautuneita kommunisteja, vaan myös muitakin epämääräisen vasemmistoväritteisiä hahmoja. Äärioikeisto on vanhastaan leimannut kommareiksi kaiken demareita radikaalimman vasemmiston, joten puhutaan mieluummin kommareista kuin kommunisteista – jälkimmäinen termi olisi liian tarkka. Toki pitää sanoa, että kaikki kommaritkaan (tässä kuvatussa merkityksessä) eivät ole putinilaisia – esimerkiksi silloin kun Anna Politkovskaja odotetusti murhattiin, hän oli ehtinyt nousta idoliksi myös ”kommarien” keskuudessa, joten hekin uskaltautuivat arvostelemaan Venäjää ja osoittamaan mieltä sitä vastaan. Siitäkin alkaa tosin kohta tulla vuosikymmen täyteen, ja mielet ovat voineet muuttua tällä välin paljonkin.

On tietysti kuvaavaa, että Politkovskajan murhan aikoihin, kun Venäjä vaikutti ulkopoliittisesti heikolta eikä ollut vielä ryhtynyt sotilaalliseen iskuun Georgiaa vastaan, kommarit arvostelivat sitä paljon äänekkäämmin. Nyt kun näyttää siltä, että Venäjä on ihan oikeasti vaarallinen, kumman monet kommarit tuntuvat löytäneen sisäisen putinistinsa. Tulee vähän sellainen olo, että tietynlaisen vasemmistoidealismin motivaattorina toimii – kuten George Orwell sanoi – armottoman väkivallan ja menestyksekkään julmuuden masokistinen ihannointi ja että oleellinen osa koko touhusta on moraalisesti hyväksyttäviltä kuulostavien perusteiden keksiminen alistumiselle.

Kommariuden ytimessä on viha Yhdysvaltoja kohtaan, joka tosin on yleistynyt nykyään myös äärioikeistossa, sitä mukaa kun heikäläiset ovat tajunneet olevansa oikeastaan länsimaista demokratiaa vastaan. Kommarin ajattelutapa perustuu siihen käsitykseen, että Yhdysvallat johtaa jonkinlaista maailmankapitalistista järjestelmää, joka kietoo ihmiskunnan lonkeroihinsa, siinä missä Venäjän julmuudet ovat irrallisempia ja sattumanvaraisia. Tässä katsannossa Venäjä on väkivaltainen yksittäinen taparikollinen, mutta Yhdysvallat mafiapomo, ja esimerkiksi Natoon liittyminen on mafiaan liittymistä.

Kommarit käyttävät mielellään kulttuuripellejen ja vanhojen keskustalaisten argumentteja. Lisäksi kommarit ovat jatkuvasti peloissaan siltä varalta että joku tulisi sanoneeksi jotain russofobista. Silloinkin kun kommarit hyväksyvät Venäjän ulkopolitiikan arvostelun, heille on hysteerisen tärkeää korostaa sitä, että Venäjän johto pitää erottaa Venäjän kansasta. Siksi sellaisetkin kommarit, jotka periaatteellisella tasolla ovat valmiita kritisoimaan Putinia, paheksuvat kaikkien ei-kommarien Venäjä-kritiikkiä russofobisena rasismina. Kommarien mielestä on myös tabu esittää Venäjä rauhanrikkojana ja hyökkääjänä tai verrata sen toimintaa Ukrainan suunnalla Hitleriin, vaikka analogioita on selvästi havaittavissa, viidennestä kolonnasta alkaen (sudeettisaksalaiset Tšekkoslovakiassa).

Tietenkään kommari ei hyväksy sitä, että Venäjän uhkaa käytettäisiin argumenttina Natoon liittymiselle, koska Naton ulkopuolella pysyminen on kommarille keskeinen identiteettikysymys ja koska hänelle mikään ei lähtökohtaisesti kelpaa käyväksi argumentiksi Naton puolesta. Kommarille tulee myös epämukava olo siitä, että Venäjän kansaa yritetään millään tavalla vastuullistaa Putinin hallinnon pahuudesta, vaikka tosiasia on, että Putin on menestynyt pitkälti populistisin keinoin, eli merkittävien kansalaisryhmien tuella, niitä mielistelemällä ja niiden ennakkoluuloja myötäilemällä. Kommari on sisäistänyt neuvostoaikaisen propagandan venäläisestä kansasta, joka ei voi toivoa sotaa milloinkaan, eikä hänelle tule mieleenkään, että imperialismilla on Venäjällä aitoa kansan kannatusta ja että imperiumin menettäminen on monille venäläisille narsistinen loukkaus, joka pitää kostaa – tarvittaessa vaikka tuhoamalla koko maailma ydinräjähteillä.

Äärioikeistolainen. Tähän kohtaan aioin alun perin kirjoittaa ”persu”, mutta hetken mietittyäni päätin valita mieluummin ”äärioikeistolainen”. Merkittävä osa tunnustautuneista perussuomalaisista keskustelijoista nimittäin voidaan lajitella yllä kuvatuiksi vanhoiksi keskustalaisiksi: he kenties ilmaisevat vanhakeskustalaiset argumenttinsa karkeammin, sivistymättömämmin ja keskustelukyvyttömämmin, mutta itse sisällössä ei ole oleellisia eroja. Lisäksi tietystikään kaikki karkeat, sivistymättömät ja keskustelukyvyttömät vanhakeskustalaisten argumenttien käyttäjät eivät ole tunnustautuneita persuja.

Maahanmuuttokriittiseen itsepetokseen kuuluu oleellisesti se kuvitelma, että maahanmuuttokriitikot olisivat puolustamassa länsimaista vapautta islamilta tai monikulttuurilta. Selväjärkisimmät tai rehellisimmät maahanmuuttokriitikot – ne avoimen äärioikeistolaiset – ovat kuitenkin jo kyenneet myöntämään, että tosiasiassa länsimaiset vapaudet ovat heidän vihollisensa, se mitä vastaan he taistelevat. Totalitaarisissa liikkeissä tunnetusti on erikseen eksoteerinen ja esoteerinen oppi, propagandistinen puoli, jolla väki rekrytoidaan liikkeeseen, ja sisäinen aate, joka saattaa olla täydellisessä ristiriidassa ulospäin suunnatun propagandan kanssa.

Maahanmuuttokriittisten tappajarobottien eksoteerinen rekrytointioppi on, että he puolustavat länsimaista demokratiaa islamilta, mutta todellinen, esoteerinen oppi on, että länsimainen demokratia merkitsee heille heidän maailmansa tuhoa, kun kaikki muut suomalaiset käyttävät oikeuttaan olla jotain muuta kuin he. Siksi kaikki muut suomalaiset on orjuutettava tai hävitettävä. Suomen itsenäisyys ja vapaus eivät oikeastaan merkitse heille yhtään mitään – he ovat valmiita hyppäämään minkä tahansa vierasmaalaisen liittolaisen kelkkaan saadakseen meidät nitistettyä.

Maahanmuuttokriittisten keskuudessa on vielä jonkin verran vanhan kansan ryssänvihaajia, mutta kuten tälläkin sivustolla olemme moneen otteeseen korostaneet, Homma-foorumilla toimivat omat mekanismit, joilla saadaan alun perin venäläisvihaa poteneesta Putinin ylin ystävä. James Hirvisaarelle huoli Venäjän uhasta on ”katalaan viittaan kätkeytyvää mokuilua”, kuten tiedämme. Ehkä vielä kuvaavampi on bloggaajanimimerkin ”Tragedian synty” kirjoitus ”Maanpuolustusasiaa”, jonka loppukappale kuuluu seuraavasti:

”Lopuksi voisin ottaa kantaa useita kuohuttavaan Natoon. On totta, että kaikista naapureistamme vain Venäjän voisi kuvitella olevan lähitulevaisuudessa sotilaallinen uhka Suomelle. Toisaalta ainakin tällä hetkellä minusta tuntuu, että tukisin ennemmin Venäjää kuin Natoa. Jos näiden valtojen välille jokin kriisi syntyisi, mitähän vastaan ne taistelisivat ideologisesti? Eurooppa ja Yhdysvallat epäilemättä puolustaisivat sellaisia asioita kuin suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta. Mikä Venäjän vaihtoehto näille sitten olisikin, uskoisin sen olevan minulle paljon mieluisampi. Siispä tällaisessa kriisissä haluaisin Suomen olevan Venäjän puolella. Ainakin niin kauan kuin tilanne on tämä, vastustan Suomen liittymistä Natoon."

Kirjoittaja siis vihaa suvaitsevaisuutta, ihmisoikeuksia ja moniarvoisuutta ja pitää Venäjän tarjoamia vaihtoehtoja – ankaria sensuurilakeja, poikkeavien pahoinpitelyjä ja murhia sekä Putinin mielipiteistä poikkeavien maailmankatsomusten ja arvojen kieltämistä – lähtökohtaisesti niitä parempina. On vaikea kuvitella selvempää ja rehellisempää tunnustusta, että länsimainen demokratia itsessään on maahanmuuttokriitikoiden tosiasiallinen vihollinen ja kaikki eksoteerinen propagandahölinä länsimaisen kulttuurin puolustamisesta sitä itseään eli silkkaa pajunköyttä ja paskapuhetta.