torstai 20. elokuuta 2015

Ei petä koskaan, paitsi isänmaansa – Sviker aldrig, förutom fosterlandet

Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin on taas kerran ottanut kantaa äärioikeiston puolesta. Appelsin on aina herättänyt mielikuvan moraalittomuuden lokasammiosta ihmishahmossa, joten mitenkään yllättynyt en hänen tuoreen kirjoituksensa perustendenssistä ole, mutta taiteilija ansaitsee tunnustusta siitä, että hän uusimmassa teoksessaan yltää entistä syvemmälle niljakkaan tekopyhyyden alhoihin.

Appelsin aloittaa kirjoituksensa alibiheitolla siitä, kuinka hirveä asia rasismi on. Sitten kun hän on tällä tavalla kääntänyt epäilykset pois itsestään (sikäli mikäli), hän suuntaa todellisen raskaan tykistön niihin kauheisiin rasismin vastustajiin, joiden mielestä maahanmuuttaja on vain sääliteltävä uhri. Hän leimaa Minulla on unelma -mielenosoitukseen osallistuneet hyvää tarkoittaviksi mutta pahaan yltyviksi, kuten vuoden 1918 punaiset, joihin hän vertaa rasismin vastustajia. Miksikö? Koska Matias Turkkilalle buuattiin. Matias Turkkilalle, joka hänen mukaansa oli täysin viaton Olli Immosen arveluttaviin lausuntoihin.

Nythän olisi mahdollista ottaa hyväntahtoinen asenne ja olettaa, että Appelsin on vilpittömän tietämätön siitä, mikä Matias Turkkilan rooli äärioikeistolaisen liikkeen, Hommafoorumin ja Perussuomalaisten soluttamisen organisoijana on ollut, tai millaisia juttuja Turkkila on omaan blogiinsa kirjoitellut. Mutta jos Appelsin on todellakin näin tietämätön, se tarkoittaa, että hän on täysin ulalla siitä, mitä hompanssit ja äärioikeistolaiset ovat kirjoitelleet nettiin viimeisten lähes kymmenen vuoden ajan. Siinä tapauksessa hän on huono ja ammattitaidoton toimittaja, joka ei ole ollenkaan tehtävänsä tasalla.

Eipä silti että se mikään uutinen olisi. Juuri tätä kirjoittaessani Iltalehti herkuttelee kahden aukeaman kokoisella jutulla Olli Immosen uusnatsiyhteyksistä. Kuulemma todistusmateriaali on kerätty sosiaalisesta mediasta. Toimittajat ovat siis antaneet kansalaisjournalistien taas kerran tehdä työt puolestaan. No jaa, kaipa siitä pitää olla kiitollinen, että valtavirtalehdistö on herännyt äärioikeiston uhkaan – kaksi vuotta sen jälkeen kun sain itse potkut mediasta liiallisen äärioikeiston repostelun vuoksi.

Mutta palataanpa Appelsiniin. Yksi hänen iskulauseistaan on ollut, että isänmaallisuus ei ole rasismia, mutta itse asiassa hän tuntuu elävän itse vieläkin siinä ajassa, jossa ”fasismi” ei ollut mitään muuta kuin vasemmiston haukkumanimi kaikille omiin porukkoihinsa kuulumattomille ja jossa perinteinen isänmaallisuus tosiaan korreloi tällä tavalla haukutuksi joutumisen kanssa. Toisin sanoen hän menee vaistomaisesti niiden puolelle, joita fasisteiksi haukutaan, ei niiden puolelle, jotka käyttävät tätä nimitystä toisista.

Valitettavasti vain meillä on tällä hetkellä sellainen tilanne, jossa ne fasistit eivät enää ole missään mielessä perinteisen isänmaallisuuden vähän liiallisuuksiin ajautuneita ääriedustajia. Tämänhän näkee siitä, että aikoinaan pelätty Olavi Mäenpää on jäänyt kokonaan uuden äärioikeiston ulkopuolelle. Kaikesta huolimatta Mäenpää kuitenkin on periaatteen mies perinteisen isänmaallisuuden ja maanpuolustuksen osalta. Siksi hän ei ole kelvannut nykyisen äärioikeiston porukoihin, joissa saa olla vaikka sivari tai pilvenpolttaja taikka toivoa Suomeen venäläistä miehitysarmeijaa, kunhan vihaa maahanmuuttajaa ja hurria.

Tässä tilanteessa on se hyvä puoli, että se on omiaan luomaan Suomeen uutta talvisodan henkeä. Tilanne, jossa rasistit ja venäläismieliset isänmaan petturit ovat samalla puolella sekä maanpuolustushenkisiä että rasisminvastustajia vastaan, yhdistää lopultakin kunnon väkeä puoluerajojen yli. Fasistien ja rasistien puheet ”isänmaallisuudestaan” kuulostavat yhä ontommilta, ja toisaalta Homma-foorumin kirjoittajatkin saattavat odottamattoman rehellisyyden puuskassa myöntää, ettei heikäläisten tarvitse eikä kuulukaan olla muita suomalaisia isänmaallisempia. Tässä tilanteessa voikin kysyä, mihin helvettiin kukaan kunnon ihminen äärioikeistoa enää tarvitsee.

Asia on niin, että se isänmaallisuus on tasan ainoa syy, miksi minkäänlaista äärioikeistoa ylipäätään pitäisi sietää. Jos joku sälli on vilpittömästi halukas antamaan rintamalla henkensä sinun tai minun puolestani ja pystyy saamaan meidät kiistattomasti vakuuttuneeksi siitä, silloin sinä ja minä olemme taipuvaisia antamaan hänelle anteeksi aika törkeätkin äärioikeistolaiset sikailut ja suunsoittamiset, koska hän nyt kuitenkin on uhrivalmis ja isänmaallinen. Mutta tämä nykyinen äärioikeisto on täynnä hampunkäryttelijöitä, aseistakieltäytyneitä, töidenvälttelijöitä ja kruununraakkeja. Miten ihmeessä näillä tyypeillä on otsaa esiintyä jonain moraalinomistajina, joilla on varaa katsoa meitä muita nenänvarttaan pitkin? Minä voin myöntää, että esimerkiksi tuntemani aktiivi- tai reserviupseerit ovat minua, sivaria, isänmaallisempia, mutta miten ihmeessä esimerkiksi joku juoppo armeijaakäymätön narkkari ilman työhistoriaa voisi olla moraalisesti missään asemassa pitää itseään minua (raitista, yksityisellä työssä käyvää miestä) kansallishyveellisempänä edes perinteisen isänmaallisuuden näkökulmasta?

Äärioikeisto ei siis edusta enää mitään isänmaallisuutta eikä maanpuolustustahtoa. Vasemmalla on omat juoksuhautoihin jääneensä, joiden maailmassa puolustautuminen Venäjän hyökkäykseltä ja Venäjän uhkaan varautuminen on muka jotain rasismia ja fasismia, vaikka Venäjä on viime vuosina osoittanut olevansa arvaamaton ja kyvytön noudattamaan sopimuksia sekä imperialismissaan innokas hyökkäämään naapurimaihin näiden suvereniteettia kunnioittamatta. Vasemmistossa on toki niitäkin, jotka myöntävät Venäjän nykyhallinnon synnit, mutta samalla ovat aatehistoriallisista syistään kyvyttömiä myöntämään, että Suomen armeija voisi ihan oikeasti olla hyvä olemassa Venäjän uhan varalta.

Vasemmistopasifismiin kuuluu tietysti sellainen teesi, että pyssyperustaisen puolustuksen tilalle pitäisi kehittää muita keinoja, koska pyssyt ovat vanhentuneet. En sano että tämä olisi täysin virheellinenkään ajatus, sillä Venäjän nykyinen propaganda- ja hybridisota osoittaa, että siellä osataan käyttää pyssyä paljon hienostuneempia ja verettömämpiä aseita. Vasemmalta ei kuitenkaan ole kuulunut käytännön ehdotuksia siitä, miten Venäjän desinformaatiovirtaan voisi vastata tai miten Suomen tulisi levittää Venäjän kansan keskuuteen myönteisempää asennoitumista maahamme ja länsimaisiin demokraattisiin arvoihin yleensä. (Minulla sellaisia käytännön ehdotuksia on ja olen myös levittänyt niitä aktiiviupseerituttujeni tietoon.) Pikemminkin siellä toivotaan epämääräisesti rauhantekoa ja diplomatiaa ja neuvottelua, vaikka Venäjä on kaikki sopimukset ja tulitauot kyynisesti rikkomalla osoittanut olevansa kelvoton neuvotteluosapuoli.

Vielä vahingollisempana pidän kuitenkin jonkun Ulla Appelsinin asennetta. Hän on itse asiassa omaksunut jota kuinkin täydellisesti rasistien propagandassaan levittämän ajatuksen, että rasistien vastapuoli koostuisi jonkinlaisista ”hyysäreistä”, jotka haluavat pitää maahanmuuttajan hoivattavan vauvelin asemassa sen sijaan että antaisivat tämän itsenäistyä elämässään. Todellisuudessa tilanne on se, että rasistit ja fasistit hyökkäävät jo ase kädessä maahanmuuttajien kotiin uhkailemaan innokkaina murhaamaan kenet tahansa tummaihoisen, kun olettavat polkupyöränsä joutuneen epämääräisten ”neekerien” varastamaksi. Ongelma ei ole ”maahanmuuttajien hyysääminen”, vaan ongelma on, että maahanmuuttokriitikot ovat systemaattisesti tuhonneet arjen turvallisuuden ja yhteiskuntarauhan.

Samoin rasistit ja fasistit ajavat ”väärin ajattelevia” ihmisiä pois työpaikoiltaan, ja nimenomaan toimittajia. Niin halla-aholaismyönteinen Appelsin kuin onkin, hänkään ei ole turvassa tällaiselta. Maahanmuuttokriitikoiden alakulttuuri on nimittäin juuri niin tyhmä ja niin impulsiivinen, että jokin triviaali harha-askel tai epäselvä muotoilu saattaa saada sen yhtäkkiä hylkäämään suosikkinsa ja organisoimaan vaikka massamittaisen parjauskampanjan tätä vastaan. Kuten oma kokemukseni osoittaa, kaikkein vaarallisinta on vastustaa ”poliittista korrektiutta” niiden mielestä väärällä tavalla, jotka katsovat olevansa siihen yksinoikeutettuja.

En kuitenkaan usko Appelsinin tuosta järkiintyvän. Kun ei ole järkeä, ei ole millä järkiintyä. Sanoessaan, että ”isänmaallisuus ei ole rasismia”, Appelsin ei tarkoita, että hän olisi halukas vetämään tukensa tai hiljaisen sympatiansa äärioikeistolta. Pikemminkin hän antaa synninpäästön kelle tahansa rasistille ja fasistille, joka hänen läsnäollessaan selittää olevansa vain isänmaallinen. Hän on luultavasti jopa venäläismielisen, Suomen venäläismiehitystä ajavan fasistin puolella, jos tämä sanoo olevansa isänmaallinen ja jos vastapuolella voidaan selittää olevan hänen vihaamiaan ”suvaitsevaisen punavihreän kuplan” asukkaita – ja sellaisiksihan lasketaan muun muassa kaikki suomenruotsalaiset aktiiviupseerit, jos hommalaisilta kysytään.


Ulla Appelsin, chefredaktören för kvällsblaskan Ilta-Sanomat, har en gång till uttryckt sin sympati för extremhögern. Hon har alltid framstått som en morallöshetens kloakbrunn i människohamn, så jag var inte alls överraskad av den grundläggande tendensen i hennes nyligen utkomna artikel, men vad gäller sliskig skenhelighet är hon en konstnär som förtjänar all erkänsla för att ha överträffat sig själv.

Appelsin inleder sin drapa med en fint, dvs himlar sig över hur hemskt det är med rasism. När hon väl övertygat naiva läsare om att hon inte kan göra sig skyldig till någonting så horribelt, riktar hon det tunga artilleriet mot de där äckliga rasismmotståndarna som anser att invandraren bara är ett offer att tycka synd om. Hon utmålar deltagarna i Jag har en dröm-demonstrationerna som välmenande men illgörande och jämför dem med de röda år 1918. Varför månne? För att folk buade ut Matias Turkkila. Matias Turkkila, som enligt henne var helt oskyldig till Olli Immonens betänkliga uttalanden.


Nu kunde man givetvis inta en välvillig hållning och anta att Appelsin är uppriktigt ovetande om rollen som Matias Turkkila spelat i att organisera den högerextrema rörelsen, starta webbforumet Homma eller infiltrera Sannfinländarna, eller hurdana saker Turkkila skrivit i sin egen blogg. Men om Appelsin verkligen är så ovetande, innebär det att hon inte har blekaste aning om vad hommaiter och högerextremister skrivit på nätet under de senaste tio åren. I så fall är hon en dålig och inkompetent journalist som inte klarar av det jobb hon hat.

Inte för att det kommer som överraskning. Medan jag skriver det här frossar Iltalehti på fyra sidor i Olli Immonens nynazistiska kontakter. Bevismaterialet säger de sig ha samlat från sociala medier. Murvlarna har alltså åter åkt snålskjuts på medborgarjournalism. Nåja, man borde väl vara tacksam för att de äntligen blivit medvetna om extremhögern som ett hot mot demokratin – två år efter det jag själv fick sparken från medierna p g a alltför livligt intresse för extremhögern bakom Sannfinländarna.

Men låt oss återgå till Appelsin. Hennes slagord lyder att fosterländskhet inte är fascism eller rasism, men i själva verket förefaller hon leva kvar i den tid då ”fascism” inte var något annat än det skällsord vänstern slängde mot alla som inte tillhörde den. På den tiden brukade det vara försvars- och fosterlandsvänner av den traditionella sorten som så skymfades. För Appelsin är det sålunda naturligt att sälla sig till den skara som kallas fascister, inte den som kallar andra så.

Dessvärre upplever vi idag en sådan situation i det här landet att vi faktiskt har fascister som inte längre är traditionella fosterlandsvänner som förirrat sig till ytterligheterna. Det här syns t ex i att den en gång så fruktade Olavi Mäenpää nu befinner sig helt utanför den nya extremhögern. Trots allt är han nämligen en man med principer vad gäller traditionell fosterländskhet och försvarsvänlighet. Därför har han inte accepterats av den nya extremhögern – den välkomnar nämligen både civiltjänstgörare, tjackrökare och putinister som drömmer om rysk ockupation av Finland, bara de hatar svartskallar och finlandssvenskar.

Den här konstellationen har dock sin ljusa sida: den är ägnad att skapa en ny vinterkrigsanda i Finland. Att rasisterna och de rysksinnade fosterlandsförrädarna äntligen står på samma sida mot både försvarsvännerna och rasismmotståndarna förenar äntligen anständiga människor över partigränserna. Fasister och rasister låter allt ihåligare när de svamlar om hur fosterländska de kantänka är, och å andra sidan kan även skribenter på webbforumet Homma tala förbi munnen och medge, att de varken är eller behöver vara mera fosterländska än resten av finländarna. Då kan man fråga sig, vad fan hyggligt folk egentligen alls behöver extremhögern till.

Faktum är att den enda orsaken att alls tolerera extremhögern är fosterländskheten. Är någon kille uppriktigt beredd att stupa på fronten för min eller din skull och kan han även övertyga oss om det, så är du och jag troligen benägna att förlåta honom även rätt djärva högerextrema fräckheter, eftersom han ändå är offervillig och fosterländsk. Men den nuvarande extremhögern vimlar av tjackrökare, vapenvägrare, arbetsskygga och odugligförklarade. Hur i Herrans namn kan sådana typer uppträda som moralpredikare som ser ned på oss andra? Jag kan gärna medge att t ex de aktiv- och reservofficerare jag personligen känner är mera fosterländska än jag (som en gammal civiltjänstgörare), men hur fan kan någon supig knarkare utan vare sig arbetserfarenhet eller avtjänad värnplikt anse sig vara medborgerligt dygdigare än jag (helnykterist som arbetar för ett privatföretag) ens ur traditionellt fosterländsk synvinkel?

Extremhögern representerar sålunda inte längre någon fosterlandskärlek eller försvarsvänlighet. Inte för att jag vill förneka, att även en viss del av vänstern sitter kvar i sina gamla skyttegravar. De tycker att det är rasism och fascism att försvara fosterlandet och upprätthålla beredskap inför ett ryskt invasionshot, även om Ryssland under de senaste åren visat sig vara en otillräknelig granne och en opålitlig avtalspartner: ryssarna har flera gånger i sitt imperialistiska nit angripit grannstater och även på andra sätt kränkt deras suveränitet. Visst finns det även sådana vänstermänniskor som medger att den nuvarande regimen i Ryssland gjort sig skyldig till ett och annat otrevligt, men av idéhistoriska skäl vågar de inte säga högt att den försvarsmakt vi nu har kunde vara ett nyttigt skydd mot ryska hotet.

Vänsterpacifister brukar givetvis även envisas med att bössor är föråldrade och att vi bör utveckla andra metoder för att försvara fosterlandet. Det är inte heller helt fel, ty det propaganda- och hybridkrig som Ryssland nu för visar att även ryssarna i dag föredrar mera raffinerade och blodlösa vapen framom bössan. Vänsterifrån har det dock hörts få praktiska förslag på hur man borde parera det ryska desinformationsangreppet eller hur Finland kunde främja bland vanliga ryssar positivare attityder gentemot vårt land i synnerhet och västerländska demokratiska värderingar i allmänhet. (Jag har faktiskt en del sådana förslag och jag har även försökt underrätta de arméofficerare jag personligen känner om hur jag ser på saken.) Snarare håller vänstern på och svamlar om fred och diplomati och förhandlingar, även om Ryssland cyniskt struntar i överenskommelser och vapenstillestånd och sålunda framstår som en skurkstat det inte är lönt att förhandla med.

Ännu skadligare är dock Ulla Appelsins attityd, anser jag. Hon har faktiskt okritiskt antagit den uppfattningen att motparten till rasisterna endast utgörs av ”ompysslare” som bara vill skämma bort invandraren i stället för att låta honom bli självständig och stå på egna fötter i livet. I verkligheten är situationen sådan att rasister och fascister med vapen i hand gör intrång hos okända invandrare och vill ta kål på vilken svarthyad som helst, eftersom okända ”negrer” kantänka stulit deras cykel. Det handlar inte om att ”skämma bort flyktingar”, utan om att återställa samhällsfriden, som invandrarkritikerna systematiskt tillintetgjort.

På ett liknande sätt idkar rasister och fascister påtryckning mot arbetsgivare för att få dem att ge ”feltänkande” människor sparken, och då är det särskilt frågan om journalister. Hur vänligt stämd Appelsin än är mot halla-ahoiterna, går hon inte säker heller. Den invandrarkritiska subkulturen är nämligen precis så korkad och impulsiv, att något trivialt felsteg eller någon oklar formulering kan förmå den att oväntat vända sig mot en tidigare favorit, t o m att organisera en massiv klappjakt mot denne. Som min egen erfarenhet visar är det det allra farligaste att bekämpa ”politisk korrekthet” på ett sätt som ogillas av de som anser sig ha monopol på att bekämpa den.

Jag tror dock inte att Appelsin kommer att ta sitt förnuft till fånga – man borde ju ha ett förnuft för att kunna ta det till fånga. När hon säger att ”fosterländskhet inte är rasism” menar hon inte att hon någonsin vore villig att undandra sitt stöd eller sin stilla sympati för extremhögern. Det verkar istället att vilken äkta fascist som helst som kallar sig fosterländsk i hennes närvaro automatisk får förlåtelse. Hon föredrar alltid en fascist framom den för henne förhatliga ”rödgröna bubblan”, även en fascist som gillar Ryssland och fantiserar om en framtida rysk ockupation av Finland. Hon kommer aldrig att fatta att t ex alla finlandssvenska officerare i våra väpnade styrkor är bosatta i den rödgröna bubblan, åtminstone det är vad hommaiterna anser.