Muudan - minusta on kerta kaikkiaan ihanaa käyttää muotoja muudan ja tadikko - muudan kommentoijani halusi tiedustella mielipidettäni Milan Kunderasta. Siitä on kauan aikaa kun olen Kunderaa lukenut, mutta yksi ensimmäisiä omilla rahoillani ostamiani kirjoja, jos nyt opintolainarahoja voi omikseen nimittää (nyt ehkä jo voikin, kun opintolaina alkaa luojan kiitos hyvää vauhtia olla pois maksettu ja mies velaton), oli Kunderan Olemisen sietämätön keveys. Alkukielellä en ole sitä lukenut, jos kohta Turun kirjastosta löytyisikin tšekinkielinen kappale (Nesnesitelná lehkost bytí). Toisin kuin norjaa ja tanskaa, tšekkiä en lue ilman sanakirjaa, vaikka olenkin tehnyt muutamia ihan vakavamielisiksi tarkoitettuja yrityksiä oppia sitä kieltä edes kaunokirjallisuuden lukemisen tarpeisiin. Se nyt vain ei tunnu onnistuvan: se on kauempana puolasta kuin norja ruotsista. Ero on ehkä pikemminkin luokkaa islanti vastaan ruotsi.
Kundera oli kovasti tapetilla kun olin kaksikymppinen, joten ostin hänen romaaninsa ja luin sen melko moneen kertaan melko perusteellisesti. Silloin kemianopiskelijana luin ylipäätään kohtalaisen paljon itäeurooppalaisia ja venäläisiä kirjailijoita, toisinajattelijoita: Christoph Heinin Vieras, ystävä (joka minulla taitaa vielä jossakin olla, länsisaksalaisella nimellä Drachenblut - Der fremde Freund on itäsaksalaisen painoksen nimi), Stefan Heymin Schwarzenberg, Lev Kopelevin kolme muistelmateosta (И сотворил себе кумира, Хранить вечно ja Утоли мои печали) saksaksi käännettyinä (Und schuf mir einen Götzen, Aufbewahren für alle Zeit ja Tröste meine Trauer), sekä tietysti välttämättömät Solženitsyn ja Miłosz.
En kuitenkaan kokenut Kunderaa erityisen ihmeellisenä silloin, kaikesta kohkaamisesta (nykyslangilla hypettämisestä) huolimatta, ja nyt verraten kokeneena bloggaajana alan jo ymmärtää, miksi. Olemisen sietämättömästä keveydestä mesottiin silloin kahdeksankymmenluvulla ikään kuin uutena tapana kirjoittaa, ja ehkä se jossain mielessä olikin: kyseessä oli tapa kertoa tarina ikään kuin asian vierestä, käyttää romaanin tarinaa tekosyynä lorotella vetelää esseististä tekstiä. Ikävä kyllä essee on vaikea kirjallisuuden laji juuri sen takia että sellainen lorottelu on oikeasti aika helppoa, jos käytössä on esimerkiksi, hmm, blogi. Kuka tahansa osaa blogata, mutta blogilörpötyksestä tulee essee vasta kun asiasta osataan eksyä hallitusti ja kurinalaisesti, kuitenkin spontaanin näköisellä tavalla. Sellainen edellyttää taiteellisia taitoja, joita en itsekään katso hallitsevani erityisen hyvin. Mutta eipä näytä Kunderakaan: hänen kirjansa on lähinnä blogi romaanin kirjoittamisesta, olkoonkin että siinä esiintyy ihan kelpo romaanimaisia ja kiehtovan absurdeja kohtauksia, esimerkiksi ns. Petřínin pyssyniekka, joka on suorastaan borgesilainen. Romaanin esseistiset osat ovat kuitenkin suurelta osin blogimaista harhailua ja hairahtelua aiheesta aiheeseen, vieläpä juuri sellaista, johon itsekin herkästi eksyn, ja aina kun näen jonkun kirjailijan syyllistyvän omiin helmasynteihini, tulen saamarin keljulle tuulelle. (Huonosta esseekirjoittelusta toinen esimerkki on pahamaineinen Tuure Vierros. Tämän itsejulistautuneen elitistiherran tekeleet ovat rakenteetonta ja tasapaksua omalla oppineisuudella briljeeraamista höystettynä poliittisilla kannanotoilla, jotka ovat sinänsä melkoisen latteaa kulttuurioikeistolaisuutta ja jotka eivät saa kirjoittajaa innostumaan mihinkään intohimoisiin retorisiin purkauksiinkaan - eivät saa häntä ottamaan kirjallisia riskejä. Vierroksen kirjoittelu synnyttää mielikuvan, ei tyhmästä eikä viisaasta, vaan kuolleesta miehestä. Toivottavasti hän on jo älynnyt lopettaa maailman metsävarojen tuhlaamisen tekokultturelliin skeidaansa ja siirtynyt suosiolla bloggaamaan, sillä jos niille hänen löpinöilleen on olemassa oikea väline tai viestin, se on epäilemättä blogi. On hiukan noloa, että konservatiivisen historianlehtorin partaansa jätisemiä mielenpitämyksiä, joiden paikka on blogissa, on pitänyt oikein paperimuodossa ja bruttokansantuotteeseen vaikuttavalla tavalla tuoda ihmisten ulottuville.)
lauantai 15. lokakuuta 2005
torstai 13. lokakuuta 2005
Pinterille meni
Nobel meni siis "sille minimalistiselle brittiläiselle näytelmäkirjailijalle, jonka nimeä en koskaan muista", eli Harold Pinterille. Jos Beckett, miksei Pinter. En ole sillä tavalla teatterin ystävä, että osaisin sijoittaa Pinterin mihinkään teatterihistorialliseen lokeroon, mutta tunnen hänen teoksiaan ja arvostan. Ehkä se johtuu siitä, että hän on omalla tavallaan hyvin puolalainen kirjailija englantilaiseksi.
Tietysti teatterille kirjoittaminen taitaa pohjimmiltaan olla aika helppo laji. Varsinainen työ tehdään kuitenkin ihan muualla. Näytelmän tekstiä voidaan kulloisenkin tuotannon tarpeisiin muokata hyvinkin kovalla kädellä, ja monet näytelmät kirjoitetaan tätä silmälläpitäen tahallaan lukudraamoiksi, joita ei käytännössä voida esittää missään työstämättä kirjailijan alkuperäistä visiota perusteellisesti, esimerkiksi valitsemalla alkuperäistekstin useista teemoista ja sivujuonista yksi ainoa. Dramaturgit ja ohjaajat voivat yhdistää näytelmän tekstiin hyvinkin monenlaista materiaalia, sekoittaa kahden tai kolmenkin eri näytelmäkirjailijan tekstiä yhdeksi ja samaksi produktioksi, muuttaa alkuperäisen teoksen kerrontaa ym. Toki tällaiset tulkinnat tapahtuvat tekijänoikeuslainsäädännön rajoissa, mutta kuuluvat alan tapaan. Enkä pidä sitä ollenkaan pahana asiana.
Orwell on joskus kirjoittanut hyvistä huonoista kirjoista, joiden ansiot eivät ole niiden kirjallisessa laadussa, mutta joita kuitenkin luetaan senkin jälkeen, kun vakavastiotettavammiksi tarkoitetut kirjat ovat unohtuneet kirjallisuudenhistorian roskatunkiolle. Minä laajentaisin tuota koskemaan kirjoja, joissa on hyvä idea mutta huono toteutus, ja joista etevä teatteriseurue kykenee työstämään perusidean toimivaan draamalliseen muotoon. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Leo Hartvaaran kunnolla editoimatta jätetty ja naiivihko, mutta draamalliselta potentiaaliltaan varsin huomattava kirja lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, ansaitsisi päästä näyttämölle. (Se ansaitsisi muuten myös tulla uudelleen julkaistuksi kunnolla työstettynä ja toimitettuna. Se on täynnä anakoluutteja ja muita tyylillisiä kömpelyyksiä, mutta nykyistä tietotekniikkaa hyödyntävällä toimittajalla ei kauaa nokka tuhisisi niitä poistaessa.)
Mutta takaisin Pinteriin: milloin joku uskaltaa sanoa totuuden, esittää Pinterin näytelmän Mountain Language produktiona, jossa sorretut vuoristokielen puhujat puhuvat suomenruotsia ja öyhöttävät sortajapoliisigestapomiehet suomea?
Versiota, jossa vuoristokielen virkaa toimittaa iiri ja sortajan kielen virkaa englanti, ei tarvitse tehdä, siitä huolehtii itse todellisuus. Sillä vielä nykyäänkin Irlannin vankiloissa voi käydä ja käy niin, että syntyperäinen iirinpuhujaäiti yrittää puhua vankina olevalle pojalleen molempien äidinkieltä, mutta iiriä osaamaton vartija keskeyttää keskustelun ja vierailun: kaikista kauniista ja isänmaallisista julistuksista huolimatta englanti on edelleenkin ainoa oikeasti sallittu kieli, käytännössä.
Tietysti teatterille kirjoittaminen taitaa pohjimmiltaan olla aika helppo laji. Varsinainen työ tehdään kuitenkin ihan muualla. Näytelmän tekstiä voidaan kulloisenkin tuotannon tarpeisiin muokata hyvinkin kovalla kädellä, ja monet näytelmät kirjoitetaan tätä silmälläpitäen tahallaan lukudraamoiksi, joita ei käytännössä voida esittää missään työstämättä kirjailijan alkuperäistä visiota perusteellisesti, esimerkiksi valitsemalla alkuperäistekstin useista teemoista ja sivujuonista yksi ainoa. Dramaturgit ja ohjaajat voivat yhdistää näytelmän tekstiin hyvinkin monenlaista materiaalia, sekoittaa kahden tai kolmenkin eri näytelmäkirjailijan tekstiä yhdeksi ja samaksi produktioksi, muuttaa alkuperäisen teoksen kerrontaa ym. Toki tällaiset tulkinnat tapahtuvat tekijänoikeuslainsäädännön rajoissa, mutta kuuluvat alan tapaan. Enkä pidä sitä ollenkaan pahana asiana.
Orwell on joskus kirjoittanut hyvistä huonoista kirjoista, joiden ansiot eivät ole niiden kirjallisessa laadussa, mutta joita kuitenkin luetaan senkin jälkeen, kun vakavastiotettavammiksi tarkoitetut kirjat ovat unohtuneet kirjallisuudenhistorian roskatunkiolle. Minä laajentaisin tuota koskemaan kirjoja, joissa on hyvä idea mutta huono toteutus, ja joista etevä teatteriseurue kykenee työstämään perusidean toimivaan draamalliseen muotoon. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Leo Hartvaaran kunnolla editoimatta jätetty ja naiivihko, mutta draamalliselta potentiaaliltaan varsin huomattava kirja lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, ansaitsisi päästä näyttämölle. (Se ansaitsisi muuten myös tulla uudelleen julkaistuksi kunnolla työstettynä ja toimitettuna. Se on täynnä anakoluutteja ja muita tyylillisiä kömpelyyksiä, mutta nykyistä tietotekniikkaa hyödyntävällä toimittajalla ei kauaa nokka tuhisisi niitä poistaessa.)
Mutta takaisin Pinteriin: milloin joku uskaltaa sanoa totuuden, esittää Pinterin näytelmän Mountain Language produktiona, jossa sorretut vuoristokielen puhujat puhuvat suomenruotsia ja öyhöttävät sortajapoliisigestapomiehet suomea?
Versiota, jossa vuoristokielen virkaa toimittaa iiri ja sortajan kielen virkaa englanti, ei tarvitse tehdä, siitä huolehtii itse todellisuus. Sillä vielä nykyäänkin Irlannin vankiloissa voi käydä ja käy niin, että syntyperäinen iirinpuhujaäiti yrittää puhua vankina olevalle pojalleen molempien äidinkieltä, mutta iiriä osaamaton vartija keskeyttää keskustelun ja vierailun: kaikista kauniista ja isänmaallisista julistuksista huolimatta englanti on edelleenkin ainoa oikeasti sallittu kieli, käytännössä.
tiistai 11. lokakuuta 2005
Kirjallisuus-Nobelin aattona
Ystäväni Ivan Hlinka jännää taas seuraavaa kirjallisuuden Nobelia, ja viime vuoden valinnasta, Elfriede Jelinekistä, on saatu aikaan näppärä skandaalinpoikanen, kun en av de aderton on eronnut Ruotsin Akatemian jäsenyydestä vastalauseena Jelinekin valinnalle. On toki selvää, että Jelinek oli pelkkä kiintiönainen, jonka kirjalliset ansiot ovat varsin kyseenalaisia - hänen feminismissään on kyse vain siitä, että hän vierittää oman eksistentiaalisen ahdistuksensa miesten syyksi, eli pitää omaa vanhenemistaan ja lähestyvää kuolemaansa patriarkaalisen sorron syynä. Tällaiset tapaukset ovat sinänsä aika väistämättömiä yhteiskunnassa, joka on niin maallistunut, että ihmiset joutuvat sälyttämään uskonnolle luonnostaan kuuluvia tehtäviä poliittisille, lähinnä sanan löyhimmässä merkityksessä vasemmistolaisiksi luokitelluille ideologioille. Omalla tavallaan ne tietysti ovat traagisia, koska yksi uskonnon tärkeimpiä tehtäviä on antaa ihmiselle pollan koossapitävä vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, Stanisław Lemin termein "ikuisuuden proteesi", jotta hän ei jäisi tuleen (= kuolemanpelkoon ja metafyysisiin pohdiskeluihin) makaamaan, vaan tekisi elämällään jotain järjellistä. Nyt kun uskontoa ei ole, merkittävä osa ns. kirjailijoista pitää tuleen makaamaan jäämistä ja oman navan suurta tuskaa käsittelevää tekstinlorottelua ainoana oikeana tapana luoda kirjallisuutta.
Jelinek palkittiin siksi, että se oli poliittisesti oikein - ei siksi, että hän olisi hyvä kirjailija (jos hän on Nobelin väärti kirjailija, niin sitten Hannu Salamakin on; ja vaikka arvostan Hannu Salamaa niiltä osin kuin häntä kuuluu arvostaa, olen tietoinen Salaman puhtaasti kirjallisista puutteista ja rasittavista maneereista, enkä pidä häntä nobelistiehdokkaana, vaikka hänen tuotantonsa mielestäni onkin jälkipolvienkin kannalta hyvä olemassa), vaan siksi, että hän on feministiseksi mielletty naiskirjailija. Olen lukenut häneltä yhden romaanin, Liebhaberinnen, joka on siedettävä, muttei kirjallisesti kovin innovatiivinen (substantiivien kirjoittaminen pienellä on saksalaisella kielialueella kaikkein helpoin tapa olla radikaali ja erikoinen - ja Itävallassa se on aivan ilmeisesti uusdadaisti H. C. Artmannin apinointia) eikä sanomaltaan kovin ihmeellinen ("kaikki naiset moniongelmaisesta hutsusta lahjakkaaseen koulupinkoon ovat patriarkaatin sortamia"), lisäksi jo siitä huomaa, että Jelinek syyttää patriarkaatin sortoa omasta elämän-/kuolemanpelostaan.
Puhtaasti kirjallisilta ansioiltaan Jelinekiä parempia nobelistiehdokkaita ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Leena Krohn on mielestäni täysin Jorge Luis Borgesin veroinen fantasiakirjailija, jolla on omaperäisiä ideoita ja joka ei pelkää toteuttaa niitä. Jos Ruotsin akatemia olisi halunnut palkita kiintiönaisena sellaisen, jolla on merkittäviä kirjallisia kykyjä, se olisi antanut Nobelin ilman muuta Krohnille - teosten kääntämättömyyskään ei olisi esteenä, sillä Krohnia voi lukea ainakin englanniksi. Jelinek palkittiin täysin imagosyistä.
Kyllähän feministikirjailijan olisi voinut palkita silloin muinoin, kun feminismi vielä oli jotain uutta ja houkutteli puoleensa todellisia lahjakkuuksia, puhumattakaan siitä, että sitä aatteenakin tarvittiin, kun naiset vielä olivat vailla osaansa yhteiskunnassa. Nykyään feminismi on se torvi, jota kaikki keskinkertaisuudet töräyttelevät niin äänekkäästi - tai pikemminkin feministit itse ovat niitä torvia - niin että aidosti kyvykkäiden naisten ääni hukkuu siihen tööttäykseen. Kun erilaiset jelinekit, kaarelat ja ruokamot sun muut hapulit tunkevat eturiviin, koko naissukupuoli alkaa näyttää keskimäärin tyhmemmältä kuin onkaan, varsinkin kun vielä krohnit ja grintšenko-niskaset antavat jallittaa itsensä uskomaan, että on muka jotenkin heidän etunsa mukaista olla solidaarisia näille torville - ikään kuin röyhkeät keskinkertaisuudet koskaan itse osoittaisivat sanottavaa solidaarisuutta niitä kyvykkäitä kohtaan, joiden ohi ovat viekkaudella ja vääryydellä kiilanneet.
En silti pidä sen ruotsalaisen akateemikon eroa, saati sitten sen perusteluja, järin uskottavina. Jos kerran Jelinekin nimitys ottaa niin äijälti koteloon, olisi pitänyt tehdä johtopäätökset jo viime vuonna, mutta ehkä vasta nyt, kun Evin Rubar on tehnyt pölhöfeminismin arvostelemisesta lopultakin sisäsiistiä Ruotsissa, moista valintaa uskaltaa arvostella. Ei kyseessä silti ollut ensimmäinen poliittisin perustein jaettu kirjallisuus-Nobel, saati sitten ensimmäinen nahkapäätös, eikä se palkinnon uskottavuutta tähän kaada. Suuri osa kirjallisuuden Nobeleista on kohtuullisen hyvin perusteltuja: esimerkiksi Grass, Coetzee, Naipaul, Dario Fo, Heaney, Gordimer, Paz, Cela, Brodsky, Golding, García Márquez ja Singer olivat tunnettuja, luettuja ja originelleiksi tiedettyjä kirjailijoita jo ennen palkintoaan, Kertész, Saramago, Szymborska, Mahfouz, Soyinka, Canetti, Miłosz ja Seifert taas oman kielialueensa tai kulttuuripiirinsä merkittäviä ja omintakeisia edustajia, joiden kirjalliset ansiot ja luettavuus varmasti oikeuttivat Nobelin siitäkin huolimatta, ettei mainetta vielä ollut. Oe, Walcott ja Morrison ovat minulta jääneet lukematta, joten heidän ansioistaan en voi sanoa juuta enkä jaata, mutta en osaa pitää heidänkään Nobeleitaan väärään osoitteeseen jaettuina. Silloinkin kun palkinto on selvästi myönnetty pikemminkin kompromissin tai poliittisen syiden vuoksi, kirjailijasta on tavallisesti voinut sanoa ainakin sen verran, ettei hän ihan surkea ole. Listassa on sellaisia nimiä, jotka olen itse havainnut hyviksi kirjailijoiksi ennen kuin olen kuullutkaan heidän saaneen Nobelin - ainakin William Butler Yeats (edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani), Ivo Andrić (terveisiä vain Minyalle ja Shinelle) ja Ivan Bunin.
Todelliset munaukset ovat harvinaisia, ja Gao Xingjian oli huomattavasti pahempi töppäys kuin Jelinek ikinä - kaikki kiinalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat jo sanoneet, että kiinalaisella kielialueella olisi ollut ainakin seitsemän Gaota merkittävämpää ehdokasta (olen kirjoittanut joskus muistiin seuraavan listan: Bei Dao, Duoduo, Yang Lian, Gu Cheng, Li Tuo, Xie Bing Xin ja Ha Jin - ainoa noista nimistä, joista tiedän yhtään enempää, on Duoduo, joka on käsittääkseni jonkinmoinen hyvin omalaatuinen runoilija). Täysin pieleen menneiden valintojen sijasta listassa on melkoisesti oman aikansa kirjallisiin suuntauksiin sidonnaisia kirjoittajia, jotka ovat jääneet pölyyntymään maun muututtua, kuten Paul Heyse, Giosuè Carducci ja Rudolf Eucken.
Se kaikkein suurin ja naurettavin virhe oli tietysti kirjallisuus-Nobelin myöntäminen Winston Churchillille. Toisen maailmansodan voittaminen oli toki myös taiteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin merkittävä aikaansaannos, mutta kuuluu pikemminkin performanssitaiteen tai ns. happeningien kuin kirjallisuuden alaan. Jopa Nobelin rauhanpalkinto olisi ollut perustellumpi, ainakin se olisi ollut parempi vitsi.
Israelilainen Amos Oz ja maailmanarabi Adonis (oikealta nimeltään Ali Ahmad Sa'id) lienevät tänä vuonna kovia ehdokkaita. Suomesta on turha odottaa palkintopallille Leena Krohnia, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin - luultavasti paavi Haavikko on huomattavasti paremmissa, öh, takaa-ajoasemissa. Huhutaan Ryszard Kapuścińskistakin. Kapuściński olisikin hyvä veto: sekä luettava että hyvin luettu kirjailija, joka ei kuitenkaan ole tainnut kirjoittaa riviäkään fiktiota, pelkästään reportaaseja. Ennakkotapaus toki olisi: Theodor Mommsen, joka sai palkinnon monumentaalisesta Rooman historiastaan. Ja kyllähän Churchillkin sotakirjeenvaihtajana toimi nuoruudessaan. Vladimir Vojnovitš olisi myös hyvä idea, mutta niin hauskalle ja mukavalle miehelle ei varmaankaan myönnetä niin vakavaa palkintoa.
Jelinek palkittiin siksi, että se oli poliittisesti oikein - ei siksi, että hän olisi hyvä kirjailija (jos hän on Nobelin väärti kirjailija, niin sitten Hannu Salamakin on; ja vaikka arvostan Hannu Salamaa niiltä osin kuin häntä kuuluu arvostaa, olen tietoinen Salaman puhtaasti kirjallisista puutteista ja rasittavista maneereista, enkä pidä häntä nobelistiehdokkaana, vaikka hänen tuotantonsa mielestäni onkin jälkipolvienkin kannalta hyvä olemassa), vaan siksi, että hän on feministiseksi mielletty naiskirjailija. Olen lukenut häneltä yhden romaanin, Liebhaberinnen, joka on siedettävä, muttei kirjallisesti kovin innovatiivinen (substantiivien kirjoittaminen pienellä on saksalaisella kielialueella kaikkein helpoin tapa olla radikaali ja erikoinen - ja Itävallassa se on aivan ilmeisesti uusdadaisti H. C. Artmannin apinointia) eikä sanomaltaan kovin ihmeellinen ("kaikki naiset moniongelmaisesta hutsusta lahjakkaaseen koulupinkoon ovat patriarkaatin sortamia"), lisäksi jo siitä huomaa, että Jelinek syyttää patriarkaatin sortoa omasta elämän-/kuolemanpelostaan.
Puhtaasti kirjallisilta ansioiltaan Jelinekiä parempia nobelistiehdokkaita ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Leena Krohn on mielestäni täysin Jorge Luis Borgesin veroinen fantasiakirjailija, jolla on omaperäisiä ideoita ja joka ei pelkää toteuttaa niitä. Jos Ruotsin akatemia olisi halunnut palkita kiintiönaisena sellaisen, jolla on merkittäviä kirjallisia kykyjä, se olisi antanut Nobelin ilman muuta Krohnille - teosten kääntämättömyyskään ei olisi esteenä, sillä Krohnia voi lukea ainakin englanniksi. Jelinek palkittiin täysin imagosyistä.
Kyllähän feministikirjailijan olisi voinut palkita silloin muinoin, kun feminismi vielä oli jotain uutta ja houkutteli puoleensa todellisia lahjakkuuksia, puhumattakaan siitä, että sitä aatteenakin tarvittiin, kun naiset vielä olivat vailla osaansa yhteiskunnassa. Nykyään feminismi on se torvi, jota kaikki keskinkertaisuudet töräyttelevät niin äänekkäästi - tai pikemminkin feministit itse ovat niitä torvia - niin että aidosti kyvykkäiden naisten ääni hukkuu siihen tööttäykseen. Kun erilaiset jelinekit, kaarelat ja ruokamot sun muut hapulit tunkevat eturiviin, koko naissukupuoli alkaa näyttää keskimäärin tyhmemmältä kuin onkaan, varsinkin kun vielä krohnit ja grintšenko-niskaset antavat jallittaa itsensä uskomaan, että on muka jotenkin heidän etunsa mukaista olla solidaarisia näille torville - ikään kuin röyhkeät keskinkertaisuudet koskaan itse osoittaisivat sanottavaa solidaarisuutta niitä kyvykkäitä kohtaan, joiden ohi ovat viekkaudella ja vääryydellä kiilanneet.
En silti pidä sen ruotsalaisen akateemikon eroa, saati sitten sen perusteluja, järin uskottavina. Jos kerran Jelinekin nimitys ottaa niin äijälti koteloon, olisi pitänyt tehdä johtopäätökset jo viime vuonna, mutta ehkä vasta nyt, kun Evin Rubar on tehnyt pölhöfeminismin arvostelemisesta lopultakin sisäsiistiä Ruotsissa, moista valintaa uskaltaa arvostella. Ei kyseessä silti ollut ensimmäinen poliittisin perustein jaettu kirjallisuus-Nobel, saati sitten ensimmäinen nahkapäätös, eikä se palkinnon uskottavuutta tähän kaada. Suuri osa kirjallisuuden Nobeleista on kohtuullisen hyvin perusteltuja: esimerkiksi Grass, Coetzee, Naipaul, Dario Fo, Heaney, Gordimer, Paz, Cela, Brodsky, Golding, García Márquez ja Singer olivat tunnettuja, luettuja ja originelleiksi tiedettyjä kirjailijoita jo ennen palkintoaan, Kertész, Saramago, Szymborska, Mahfouz, Soyinka, Canetti, Miłosz ja Seifert taas oman kielialueensa tai kulttuuripiirinsä merkittäviä ja omintakeisia edustajia, joiden kirjalliset ansiot ja luettavuus varmasti oikeuttivat Nobelin siitäkin huolimatta, ettei mainetta vielä ollut. Oe, Walcott ja Morrison ovat minulta jääneet lukematta, joten heidän ansioistaan en voi sanoa juuta enkä jaata, mutta en osaa pitää heidänkään Nobeleitaan väärään osoitteeseen jaettuina. Silloinkin kun palkinto on selvästi myönnetty pikemminkin kompromissin tai poliittisen syiden vuoksi, kirjailijasta on tavallisesti voinut sanoa ainakin sen verran, ettei hän ihan surkea ole. Listassa on sellaisia nimiä, jotka olen itse havainnut hyviksi kirjailijoiksi ennen kuin olen kuullutkaan heidän saaneen Nobelin - ainakin William Butler Yeats (edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani), Ivo Andrić (terveisiä vain Minyalle ja Shinelle) ja Ivan Bunin.
Todelliset munaukset ovat harvinaisia, ja Gao Xingjian oli huomattavasti pahempi töppäys kuin Jelinek ikinä - kaikki kiinalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat jo sanoneet, että kiinalaisella kielialueella olisi ollut ainakin seitsemän Gaota merkittävämpää ehdokasta (olen kirjoittanut joskus muistiin seuraavan listan: Bei Dao, Duoduo, Yang Lian, Gu Cheng, Li Tuo, Xie Bing Xin ja Ha Jin - ainoa noista nimistä, joista tiedän yhtään enempää, on Duoduo, joka on käsittääkseni jonkinmoinen hyvin omalaatuinen runoilija). Täysin pieleen menneiden valintojen sijasta listassa on melkoisesti oman aikansa kirjallisiin suuntauksiin sidonnaisia kirjoittajia, jotka ovat jääneet pölyyntymään maun muututtua, kuten Paul Heyse, Giosuè Carducci ja Rudolf Eucken.
Se kaikkein suurin ja naurettavin virhe oli tietysti kirjallisuus-Nobelin myöntäminen Winston Churchillille. Toisen maailmansodan voittaminen oli toki myös taiteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin merkittävä aikaansaannos, mutta kuuluu pikemminkin performanssitaiteen tai ns. happeningien kuin kirjallisuuden alaan. Jopa Nobelin rauhanpalkinto olisi ollut perustellumpi, ainakin se olisi ollut parempi vitsi.
Israelilainen Amos Oz ja maailmanarabi Adonis (oikealta nimeltään Ali Ahmad Sa'id) lienevät tänä vuonna kovia ehdokkaita. Suomesta on turha odottaa palkintopallille Leena Krohnia, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin - luultavasti paavi Haavikko on huomattavasti paremmissa, öh, takaa-ajoasemissa. Huhutaan Ryszard Kapuścińskistakin. Kapuściński olisikin hyvä veto: sekä luettava että hyvin luettu kirjailija, joka ei kuitenkaan ole tainnut kirjoittaa riviäkään fiktiota, pelkästään reportaaseja. Ennakkotapaus toki olisi: Theodor Mommsen, joka sai palkinnon monumentaalisesta Rooman historiastaan. Ja kyllähän Churchillkin sotakirjeenvaihtajana toimi nuoruudessaan. Vladimir Vojnovitš olisi myös hyvä idea, mutta niin hauskalle ja mukavalle miehelle ei varmaankaan myönnetä niin vakavaa palkintoa.
maanantai 10. lokakuuta 2005
RiinaKoolta napattu meemi
1. Etunimi:
Panu Petteri. Kolmatta etunimeä ei ole. Vaihtoehtoina olivat kuulemma Panu Paavali ja Panu Pietari.
2. Nimettiinkö sinut jonkun mukaan?
Ei ainakaan kenenkään sukulaisen. Muistaakseni Juhani Ahon romaani Panu liittyi jotenkin nimeeni. Valitettavasti en ole vieläkään reipastunut sitä lukemaan. Kuulemma Panu oli julma karjalainen noitamies. Sopii minuun kuin nakutettu.
3. Luettele lempinimesi:
No kouluaikana oli ainakin Panska-Paska, Jerry Lewis, Jerry Cotton...
4. Syntymäpäiväsi:
17. marraskuuta.
5. Nimeä joku, jolla on sama syntymäpäivä:
Järkytyksekseni huomasin, että iirinkielinen lempikirjailijani Séamus Ó Grianna on myös syntynyt 17. marraskuuta, jos kohta kahdeksisenkymmentä vuotta aiemmin. Netistä päätellen muita 17. marraskuuta syntyneitä ovat Karjalan tasavallan urheilun, liikunnan ja matkailun valtionkomitean varapuheenjohtaja Juri Karatajev, ohjelmoija Mikko Rasinkangas, kajaanilainen opiskelija J. Härkönen, Pallo-Iirojen keskikenttäpelaaja Jani Raukko, taidemaalari Alvar Outakka, taidemaalari Oiva Meriläinen, City.fi -nettisivuston käyttäjänimi Mirika, curlinginpelaaja Aku Kauste, keisari Pirkin aluksen komentosillan taustakaunottarena loistanut suomeniranilainen teekkarityttö Nasim Shamlou, tradenomi Timo Hyytiäinen, kaunoluisteleva helsinkiläinen pikkutyttö Nea Malin, Jyväskylän Kiri-pesäpallojoukkueen lukkari Juho Sironen ja Joensuun metsäntutkimuslaitoksen johtaja Jari Parviainen. Tunnustan, että poistin luettelosta ainakin yhden terroristiepäillyn ja yhden muun rikollisen.
6. Asumismuotosi:
Rupinen opiskelijakämppä kirjoja täynnä.
7. Kengänkokosi:
47.
8. Vasen- vai oikeakätinen:
Oikea.
9. Hiusten väri:
Maantienväri.
10. Silmien väri:
Sininen, tai harmaa.
11. Pidätkö piilolinssejä:
En. Uudet silmälasit olisi kyllä aika hankkia.
12. Onko sinulla tatuointeja:
Ei ole, eikä tule.
13. Lävistyksiä:
Ei ole, eikä tule.
14. Poltatko:
Vain päreeni. Ja silloin onkin leikki kaukana.
15. Juotko:
Jos puhe on alkoholista, niin ehkä kaljan kuukaudessa, tavallisesti harvemmin.
16. Oletko koskaan juonut itsesi niin huonoon kuntoon, ettet muista mitään:
En.
17. Lempijuomasi:
Päärynämehun ja omenamehun sekoitus on hyvää, samoin appelsiini- ja greippimehun. Valitettavasti en enää uskalla juoda happamia hedelmämehuja, ovat pahaksi hampaille.
18. Lempiruokasi:
Lounasravintola Shanghain kana ja riisi on hyvää, halpaa ja annokset suuria. Syökää tekin siellä. Terv. tyytyväinen kanta-asiakas.
19. Lempijälkiruokasi:
Jäätelö.
20. Lempijäätelömakusi:
Päärynä, minttu, lakritsi, banaani...
21. Lempivärisi:
Sininen tai vihreä.
22. Lempiurheilulajisi:
Ainoa pallopeli, jota koulussa mielelläni pelasin, oli koripallo. Uintikin on kivaa.
23. Lempikuukautesi:
Tätä ei kukaan usko, mutta olen aina pitänyt syyskuusta. Jopa silloin kun syyskuussa oli mentävä kouluun.
24. Lempituoksusi:
Tämä oli vaikea. Jouluhyasinttien tuoksusta olen kyllä aina pitänyt.
25. Lempiäänesi:
Tämä olikin tosi vaikea. Jätetään ensi kertaan.
26. Vuoden lempipäiväsi:
Tämäkin on vaikea, koska aika on nykyään niin muodotonta, että siinä ei tunnu olevan selkeitä virstanpylväitä - elämä on asettunut melko yksitoikkoisiin uomiin.
27. Uskotko jumalaan?
Toivon uskovani.
28. Pidätkö presidentti Bushista?
Koko mies on alkanut viime aikoina hieman säälittää. Valitettavasti en usko, että Yhdysvaltain nykyinen pahuus on hänen yksinomaista syytään. Ikävä kyllä se taitaa olla laajemmissa kantimissa.
29. Onko sinulla nettipäiväkirjaa/blogia?
On minulla näköjään.
30. Avaatko kengännauhasi, kun otat kengät pois jalasta?
Nykyisissä kengissäni ei ole nauhoja.
31. Montako tyynyä käytät nukkuessasi?
Kahta, paitsi silloin kun Maria on käymässä.
32. Esitätkö tähdille toiveita?
Sen tyypin nimi oli muistaakseni edelleenkin Jumala, ei Tähti.
33. Katsotko vielä lastenohjelmia tai lasten elokuvia?
Ei ole omaa televisiota, mutta jos televisio on käytössä, takuulla katson, erityisesti omasta lapsuudesta tuttuja. Minullahan on vakavia aikomuksia kirjoittaa iiriksi lastenkirjojakin, jahka tästä kerkiän.
34. Oletko sarkastinen?
Aina kun tarvetta ilmaantuu.
35. Onko kukaan sanonut sinun muistuttavan jotakuta julkkista?
On, irlantilaisten mielestä muistutan erehdyttävästi kuuluisaa suomalaista iirinpuhujaa nimeltä Panu Höglund.
36. Jos olisit värikynä, mikä olisit?
Ohutkärkinen musta huopakynä.
37. Pidätkö lentokoneella matkustamisesta?
En takuulla.
38. Kokeilisinko benjihyppyä?
En todellakaan. En, en, en. Hyi olkoon.
39. Oletko koskaan laulanut yleisön edessä?
En. Laulan vain Marialle. Olen kyllä puhunut monituhatpäiselle yleisölle.
40. Monellako keikalla olet ollut?
Millä helvetin keikalla?
41. Onko sinulla iPodia?
Ei ole. Olisiko siitä jotain hyötyä tai iloa? Kertokaa viisaat, kun en todellakaan tiedä.
42. Imuroitko musiikkia netistä?
Musiikkia en, tekstiä kyllä.
43. Montako lainvastaista asiaa olet suorittanut?
Vaikea sanoa. Temperamenttisena ja tasapainottomana - sanotaan nyt reilusti, että hoitamattoman mielisairaana - nuorena miehenä montakin. Näin jälkeenpäin on ihme, että minua vastaan tehtiin rikosilmoitus vain sellaisista rikoksista, joihin en takuulla ollut syyllistynyt.
44. Oletko koskaan ampunut aseella?
Joo, vesipistoolilla, nallipyssyllä ja imukuppipyssyllä. Ai niin, ja kyllähän ennen vanhaan oli niitä hernepistoolejakin, kun oltiin pikkupoikia. Sellaisen osuma saattoi koskea melkoisestikin.
45. Oletko koskaan tärvellyt tahallasi toisen omaisuutta?
Olen varmasti, ainakin pikkupoikana.
46. Oletko koskaan lyönyt vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä?
Olen. Lukiolaisena, muutamaan otteeseen. Näin jälkeen päin asiaa miettien olen lyönyt naisia ja tyttöjä aivan liian harvoin. Moni olisi ansainnut kunnon turpatällin tai suoranaisen pahoinpitelyn. Hävettää oikeastaan, että usein jätin lyömättä, vaikka aihetta olisi ollut.
47. Oletko koskaan vahingoittanut itseäsi tahallasi?
Luultavasti olen, nuoruuden perverssiydessä (käytän sanaa "perverssiys" tässä siinä merkityksessä kuin Edgar Allan Poe novellissaan Perverssiyden paholainen).
48. Suurin virheesi?
Että menin vastaamaan neiti Novinhan kirjeeseen tammikuussa 1995.
49. Mikä on kotoa katsoen kaummainen piste, jossa olet ollut?
Luullakseni joko Moskova tai Galway. Tuskin se Frankfurt am Main niin kaukana on.
50. Jos voisit matkustaa minne tahansa, minne menisit?
Aivan ensimmäiseksi menisin Cnoc na Folalle katsomaan auringonlaskua. (Cnoc na Fola on kohta, jossa Irlannin länsirannikko kääntyy Irlannin pohjoisrannikoksi. Englanniksi se on nimeltään Bloody Foreland.)
51. Millainen on unelma-autosi?
Ei minulla ole autoa eikä ajokorttia. Matkailuauto voisi toki olla kova sana.
52. Oletko sinut pituutesi kanssa?
Takuulla.
53. Pidätkö käsialastasi?
En oikein. Harrastan kalligrafiaa, mutta se ei ole parantanut käsialaani halutulla tavalla.
54. Pidätkö itseäsi vahvana?
En ruumiillisesti. Ja muutenkin... Rupesin irlantilaiseksi kansallissankariksikin Frodo-pohjalta. Glacfaidh mé leis an bhfáinne, siúd is nach bhfuil a fhios agam an bealach ceart*). Mielestäni maailman suuria epäoikeudenmukaisuuksia on se, että se vaatii sankariksi venymistä meiltä heikoilta, kilteiltä ja pelokkailta ihmisiltä.
*) I'll take the ring, though I don't know the way.
55. Mistä pidät itsessäsi vähiten?
Oikeasti masentaa se, että minulta on vedetty pari hammasta.
56. Nimeä jotain fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minusta on oikeasti aika mukavaa olla kookas ja pelottava mies.
57. Nimeä jotain ei-fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minulla on kyky juopua siitä, että osaan jonkin kielen helvetin hyvin ja että opin sitä lisää. Kunnon annos Ulsterin iiriä, ja olen kuin kännissä.
58. Jos olisit joku muu, olisitko itsesi ystävä?
Olisin luultavasti liian kateellinen. Luulisin itseni osaavan enemmän kieliä kuin hän osaisikaan (koska olisin kuullut kaikenlaisia liioittelevia huhuja) ja masentuisin siitä, miten vähän osaan tuohon tyyppiin verrattuna.
59. Ketä ikävöit eniten?
En varsinaisesti ikävöi. Suren vain sitä, etten tutustunut Mariaan aikaisemmin. Olisin välttänyt monia ikäviä asioita.
60. Homoavioliittojen puolesta vai vastaan?
Puolesta.
61. Oletko homofobinen?
Mielestäni en.
62. Oletko biseksuaali?
Olen tylsä hetero. Huomasin sen jo kolmivuotiaana, kun penikseni jäykistyi nähdessäni shortseihin ja toppiin pukeutuneen nuoren pimun valokuvan kuvalehdessä.
63. Ensimmäinen asia, jonka huomaan vastakkaisessa sukupuolessa?
En tosiaan tiedä, mikä se on.
64. Onko sinulla ollut vastakkaista sukupuolta olevaa vierasta asunnossasi?
On. Yleensä sellainen, jonka kanssa olen ollut sukupuoliyhteydessä.
65. Minne haluaisit mennä ensitreffeillä?
Sänkyyn. Tämä on myös toteutunut nykyisen tyttöystäväni kanssa. Suurenmoisena rakastajana pystyin sitouttamaan hänet itseeni tekemällä hänestä seksuaalisesti riippuvaisen.
66. Kuvaile täydellisiä treffejä.
Ks. yllä.
67. Onko kukaan laulanut tai soittanut minulle musiikkia henkilökohtaisesti?
Ei. Minä laulan Marialle henkilökohtaisesti.
68. Onko sinua suudeltu ilotulituksen aikana?
Ei.
69. Milloin sait ensisuudelmasi?
Olin jo 24 tai 25 tai jotain. Partnerini oli abityttö. Se oli sitä aikaa kun yrittelin ensimmäisiä seksiyritelmiäni.
70. Onko joku yli 10 vuotta vanhempi yrittänyt iskeä sinut?
Ei kai.
71. Mikä sytyttää minut?
Luotettavuus, rakkaus, yhteiset kiinnostuksen kohteet. Sanalla sanoen Maria Kristiina.
72. Mikä tappaa kiinnostuksesi?
Tupakki osoittaa, ettei olla samasta maailmasta.
73. Oletko ujo?
En kai enää.
74. Oletko liian ujo pyytääksesi ketään ulos?
En varmaankaan enää.
75. Oletko varattu vai sinkku?
Varattu olen. Enkä enää ikinä halua sinkuksi. Hyi hitto.
76. Oletko koskaan rakastanut ketään?
Liikaakin. Ja yleensä ilman vastausta.
77. Kelle sanoit viimeksi rakastavasi tätä?
Marialle, eilen.
78. Milloin itkit viimeksi?
En muista, mutta tarvetta olisi varmaan ollut. Luultavasti joskus Marian kanssa haliessa.
79. Oletko koskaan itkenyt ilman hyvää syytä?
Luultavasti olen.
80. Oletko kiinnostunut jostain henkilöstä juuri nyt?
Juu-uh.
81. Koti poislukien, missä kävit viimeksi?
Helsingissä kirjaostoksilla. Vaasassa Marian luona en ole vähään aikaan ollut.
82. Mitä kirjoja luet tällä hetkellä?
Mainitsin ne varmaan edellisessä merkinnässä.
83. Mikä on tämänhetkinen lempikappaleesi?
Coillte Glasa an Triúcha, jonka osaan laulaa itsekin.
84. Mitä hiirimatollasi on?
Minulla ei ole hiirimattoa. Käytän hiirilevyä, siis sitä joka on tässä kannettavassa näppäimistön edessä. On minulla kyllä erillinen USB-hiirikin.
85. Mitä katsoit eilen illalla televisiosta?
Ei minulla ole televisiota, uskoo jo.
86. Kenet haluaisin tavata juuri nyt?
En ketään. Haluaisin rauhoittua illaksi, juoda yksin pari tilkkaa teetä ja nukahtaa.
87. Jos voisin olla nyt jonkun kanssa, kenen?
Marian toki.
88. Minkä väriset housut ja kengät sinulla on jalassasi?
Kenkiä ei ole, housut ovat mustat.
89. Millainen sää nyt on ulkona?
Ei sada eikä taida tuullakaan, mutta on syksyisen kylmää.
90. Kelle puhuit viimeksi puhelimessa?
Jollekin työkaverille.
91. Mitä kuuntelet tällä hetkellä?
Ohjaaja Richard Fleischerin kommentaariraitaa elokuvaan Tora! Tora! Tora!
92. Mitä söit viimeksi?
Kariniemen kananpoikanugetteja.
93. Viimeksi näkemäsi elokuva?
Tora! Tora! Tora!
94. Pelottavat elokuvat vai onnelliset loput?
Pelottavat elokuvat.
95. Kesä vai talvi?
Ei kumpikaan. Syksy. Alkusyksy.
96. Halit vai suudelmat?
Halit.
97. Rolling Stones vai Beatles?
Beatles.
98. Kissat vai koirat?
Koirat ovat mukavaa porukkaa.
99. Sano jotain itsestäsi, ihan mitä vain.
Minun pitäisi vihdoinkin lukea loppuun se Gogolia käsittelevä kirja.
Haastan ihan kenet vaan, joka tämän viitsii lukea.
Panu Petteri. Kolmatta etunimeä ei ole. Vaihtoehtoina olivat kuulemma Panu Paavali ja Panu Pietari.
2. Nimettiinkö sinut jonkun mukaan?
Ei ainakaan kenenkään sukulaisen. Muistaakseni Juhani Ahon romaani Panu liittyi jotenkin nimeeni. Valitettavasti en ole vieläkään reipastunut sitä lukemaan. Kuulemma Panu oli julma karjalainen noitamies. Sopii minuun kuin nakutettu.
3. Luettele lempinimesi:
No kouluaikana oli ainakin Panska-Paska, Jerry Lewis, Jerry Cotton...
4. Syntymäpäiväsi:
17. marraskuuta.
5. Nimeä joku, jolla on sama syntymäpäivä:
Järkytyksekseni huomasin, että iirinkielinen lempikirjailijani Séamus Ó Grianna on myös syntynyt 17. marraskuuta, jos kohta kahdeksisenkymmentä vuotta aiemmin. Netistä päätellen muita 17. marraskuuta syntyneitä ovat Karjalan tasavallan urheilun, liikunnan ja matkailun valtionkomitean varapuheenjohtaja Juri Karatajev, ohjelmoija Mikko Rasinkangas, kajaanilainen opiskelija J. Härkönen, Pallo-Iirojen keskikenttäpelaaja Jani Raukko, taidemaalari Alvar Outakka, taidemaalari Oiva Meriläinen, City.fi -nettisivuston käyttäjänimi Mirika, curlinginpelaaja Aku Kauste, keisari Pirkin aluksen komentosillan taustakaunottarena loistanut suomeniranilainen teekkarityttö Nasim Shamlou, tradenomi Timo Hyytiäinen, kaunoluisteleva helsinkiläinen pikkutyttö Nea Malin, Jyväskylän Kiri-pesäpallojoukkueen lukkari Juho Sironen ja Joensuun metsäntutkimuslaitoksen johtaja Jari Parviainen. Tunnustan, että poistin luettelosta ainakin yhden terroristiepäillyn ja yhden muun rikollisen.
6. Asumismuotosi:
Rupinen opiskelijakämppä kirjoja täynnä.
7. Kengänkokosi:
47.
8. Vasen- vai oikeakätinen:
Oikea.
9. Hiusten väri:
Maantienväri.
10. Silmien väri:
Sininen, tai harmaa.
11. Pidätkö piilolinssejä:
En. Uudet silmälasit olisi kyllä aika hankkia.
12. Onko sinulla tatuointeja:
Ei ole, eikä tule.
13. Lävistyksiä:
Ei ole, eikä tule.
14. Poltatko:
Vain päreeni. Ja silloin onkin leikki kaukana.
15. Juotko:
Jos puhe on alkoholista, niin ehkä kaljan kuukaudessa, tavallisesti harvemmin.
16. Oletko koskaan juonut itsesi niin huonoon kuntoon, ettet muista mitään:
En.
17. Lempijuomasi:
Päärynämehun ja omenamehun sekoitus on hyvää, samoin appelsiini- ja greippimehun. Valitettavasti en enää uskalla juoda happamia hedelmämehuja, ovat pahaksi hampaille.
18. Lempiruokasi:
Lounasravintola Shanghain kana ja riisi on hyvää, halpaa ja annokset suuria. Syökää tekin siellä. Terv. tyytyväinen kanta-asiakas.
19. Lempijälkiruokasi:
Jäätelö.
20. Lempijäätelömakusi:
Päärynä, minttu, lakritsi, banaani...
21. Lempivärisi:
Sininen tai vihreä.
22. Lempiurheilulajisi:
Ainoa pallopeli, jota koulussa mielelläni pelasin, oli koripallo. Uintikin on kivaa.
23. Lempikuukautesi:
Tätä ei kukaan usko, mutta olen aina pitänyt syyskuusta. Jopa silloin kun syyskuussa oli mentävä kouluun.
24. Lempituoksusi:
Tämä oli vaikea. Jouluhyasinttien tuoksusta olen kyllä aina pitänyt.
25. Lempiäänesi:
Tämä olikin tosi vaikea. Jätetään ensi kertaan.
26. Vuoden lempipäiväsi:
Tämäkin on vaikea, koska aika on nykyään niin muodotonta, että siinä ei tunnu olevan selkeitä virstanpylväitä - elämä on asettunut melko yksitoikkoisiin uomiin.
27. Uskotko jumalaan?
Toivon uskovani.
28. Pidätkö presidentti Bushista?
Koko mies on alkanut viime aikoina hieman säälittää. Valitettavasti en usko, että Yhdysvaltain nykyinen pahuus on hänen yksinomaista syytään. Ikävä kyllä se taitaa olla laajemmissa kantimissa.
29. Onko sinulla nettipäiväkirjaa/blogia?
On minulla näköjään.
30. Avaatko kengännauhasi, kun otat kengät pois jalasta?
Nykyisissä kengissäni ei ole nauhoja.
31. Montako tyynyä käytät nukkuessasi?
Kahta, paitsi silloin kun Maria on käymässä.
32. Esitätkö tähdille toiveita?
Sen tyypin nimi oli muistaakseni edelleenkin Jumala, ei Tähti.
33. Katsotko vielä lastenohjelmia tai lasten elokuvia?
Ei ole omaa televisiota, mutta jos televisio on käytössä, takuulla katson, erityisesti omasta lapsuudesta tuttuja. Minullahan on vakavia aikomuksia kirjoittaa iiriksi lastenkirjojakin, jahka tästä kerkiän.
34. Oletko sarkastinen?
Aina kun tarvetta ilmaantuu.
35. Onko kukaan sanonut sinun muistuttavan jotakuta julkkista?
On, irlantilaisten mielestä muistutan erehdyttävästi kuuluisaa suomalaista iirinpuhujaa nimeltä Panu Höglund.
36. Jos olisit värikynä, mikä olisit?
Ohutkärkinen musta huopakynä.
37. Pidätkö lentokoneella matkustamisesta?
En takuulla.
38. Kokeilisinko benjihyppyä?
En todellakaan. En, en, en. Hyi olkoon.
39. Oletko koskaan laulanut yleisön edessä?
En. Laulan vain Marialle. Olen kyllä puhunut monituhatpäiselle yleisölle.
40. Monellako keikalla olet ollut?
Millä helvetin keikalla?
41. Onko sinulla iPodia?
Ei ole. Olisiko siitä jotain hyötyä tai iloa? Kertokaa viisaat, kun en todellakaan tiedä.
42. Imuroitko musiikkia netistä?
Musiikkia en, tekstiä kyllä.
43. Montako lainvastaista asiaa olet suorittanut?
Vaikea sanoa. Temperamenttisena ja tasapainottomana - sanotaan nyt reilusti, että hoitamattoman mielisairaana - nuorena miehenä montakin. Näin jälkeenpäin on ihme, että minua vastaan tehtiin rikosilmoitus vain sellaisista rikoksista, joihin en takuulla ollut syyllistynyt.
44. Oletko koskaan ampunut aseella?
Joo, vesipistoolilla, nallipyssyllä ja imukuppipyssyllä. Ai niin, ja kyllähän ennen vanhaan oli niitä hernepistoolejakin, kun oltiin pikkupoikia. Sellaisen osuma saattoi koskea melkoisestikin.
45. Oletko koskaan tärvellyt tahallasi toisen omaisuutta?
Olen varmasti, ainakin pikkupoikana.
46. Oletko koskaan lyönyt vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä?
Olen. Lukiolaisena, muutamaan otteeseen. Näin jälkeen päin asiaa miettien olen lyönyt naisia ja tyttöjä aivan liian harvoin. Moni olisi ansainnut kunnon turpatällin tai suoranaisen pahoinpitelyn. Hävettää oikeastaan, että usein jätin lyömättä, vaikka aihetta olisi ollut.
47. Oletko koskaan vahingoittanut itseäsi tahallasi?
Luultavasti olen, nuoruuden perverssiydessä (käytän sanaa "perverssiys" tässä siinä merkityksessä kuin Edgar Allan Poe novellissaan Perverssiyden paholainen).
48. Suurin virheesi?
Että menin vastaamaan neiti Novinhan kirjeeseen tammikuussa 1995.
49. Mikä on kotoa katsoen kaummainen piste, jossa olet ollut?
Luullakseni joko Moskova tai Galway. Tuskin se Frankfurt am Main niin kaukana on.
50. Jos voisit matkustaa minne tahansa, minne menisit?
Aivan ensimmäiseksi menisin Cnoc na Folalle katsomaan auringonlaskua. (Cnoc na Fola on kohta, jossa Irlannin länsirannikko kääntyy Irlannin pohjoisrannikoksi. Englanniksi se on nimeltään Bloody Foreland.)
51. Millainen on unelma-autosi?
Ei minulla ole autoa eikä ajokorttia. Matkailuauto voisi toki olla kova sana.
52. Oletko sinut pituutesi kanssa?
Takuulla.
53. Pidätkö käsialastasi?
En oikein. Harrastan kalligrafiaa, mutta se ei ole parantanut käsialaani halutulla tavalla.
54. Pidätkö itseäsi vahvana?
En ruumiillisesti. Ja muutenkin... Rupesin irlantilaiseksi kansallissankariksikin Frodo-pohjalta. Glacfaidh mé leis an bhfáinne, siúd is nach bhfuil a fhios agam an bealach ceart*). Mielestäni maailman suuria epäoikeudenmukaisuuksia on se, että se vaatii sankariksi venymistä meiltä heikoilta, kilteiltä ja pelokkailta ihmisiltä.
*) I'll take the ring, though I don't know the way.
55. Mistä pidät itsessäsi vähiten?
Oikeasti masentaa se, että minulta on vedetty pari hammasta.
56. Nimeä jotain fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minusta on oikeasti aika mukavaa olla kookas ja pelottava mies.
57. Nimeä jotain ei-fyysistä, josta itsessäsi pidät.
Minulla on kyky juopua siitä, että osaan jonkin kielen helvetin hyvin ja että opin sitä lisää. Kunnon annos Ulsterin iiriä, ja olen kuin kännissä.
58. Jos olisit joku muu, olisitko itsesi ystävä?
Olisin luultavasti liian kateellinen. Luulisin itseni osaavan enemmän kieliä kuin hän osaisikaan (koska olisin kuullut kaikenlaisia liioittelevia huhuja) ja masentuisin siitä, miten vähän osaan tuohon tyyppiin verrattuna.
59. Ketä ikävöit eniten?
En varsinaisesti ikävöi. Suren vain sitä, etten tutustunut Mariaan aikaisemmin. Olisin välttänyt monia ikäviä asioita.
60. Homoavioliittojen puolesta vai vastaan?
Puolesta.
61. Oletko homofobinen?
Mielestäni en.
62. Oletko biseksuaali?
Olen tylsä hetero. Huomasin sen jo kolmivuotiaana, kun penikseni jäykistyi nähdessäni shortseihin ja toppiin pukeutuneen nuoren pimun valokuvan kuvalehdessä.
63. Ensimmäinen asia, jonka huomaan vastakkaisessa sukupuolessa?
En tosiaan tiedä, mikä se on.
64. Onko sinulla ollut vastakkaista sukupuolta olevaa vierasta asunnossasi?
On. Yleensä sellainen, jonka kanssa olen ollut sukupuoliyhteydessä.
65. Minne haluaisit mennä ensitreffeillä?
Sänkyyn. Tämä on myös toteutunut nykyisen tyttöystäväni kanssa. Suurenmoisena rakastajana pystyin sitouttamaan hänet itseeni tekemällä hänestä seksuaalisesti riippuvaisen.
66. Kuvaile täydellisiä treffejä.
Ks. yllä.
67. Onko kukaan laulanut tai soittanut minulle musiikkia henkilökohtaisesti?
Ei. Minä laulan Marialle henkilökohtaisesti.
68. Onko sinua suudeltu ilotulituksen aikana?
Ei.
69. Milloin sait ensisuudelmasi?
Olin jo 24 tai 25 tai jotain. Partnerini oli abityttö. Se oli sitä aikaa kun yrittelin ensimmäisiä seksiyritelmiäni.
70. Onko joku yli 10 vuotta vanhempi yrittänyt iskeä sinut?
Ei kai.
71. Mikä sytyttää minut?
Luotettavuus, rakkaus, yhteiset kiinnostuksen kohteet. Sanalla sanoen Maria Kristiina.
72. Mikä tappaa kiinnostuksesi?
Tupakki osoittaa, ettei olla samasta maailmasta.
73. Oletko ujo?
En kai enää.
74. Oletko liian ujo pyytääksesi ketään ulos?
En varmaankaan enää.
75. Oletko varattu vai sinkku?
Varattu olen. Enkä enää ikinä halua sinkuksi. Hyi hitto.
76. Oletko koskaan rakastanut ketään?
Liikaakin. Ja yleensä ilman vastausta.
77. Kelle sanoit viimeksi rakastavasi tätä?
Marialle, eilen.
78. Milloin itkit viimeksi?
En muista, mutta tarvetta olisi varmaan ollut. Luultavasti joskus Marian kanssa haliessa.
79. Oletko koskaan itkenyt ilman hyvää syytä?
Luultavasti olen.
80. Oletko kiinnostunut jostain henkilöstä juuri nyt?
Juu-uh.
81. Koti poislukien, missä kävit viimeksi?
Helsingissä kirjaostoksilla. Vaasassa Marian luona en ole vähään aikaan ollut.
82. Mitä kirjoja luet tällä hetkellä?
Mainitsin ne varmaan edellisessä merkinnässä.
83. Mikä on tämänhetkinen lempikappaleesi?
Coillte Glasa an Triúcha, jonka osaan laulaa itsekin.
84. Mitä hiirimatollasi on?
Minulla ei ole hiirimattoa. Käytän hiirilevyä, siis sitä joka on tässä kannettavassa näppäimistön edessä. On minulla kyllä erillinen USB-hiirikin.
85. Mitä katsoit eilen illalla televisiosta?
Ei minulla ole televisiota, uskoo jo.
86. Kenet haluaisin tavata juuri nyt?
En ketään. Haluaisin rauhoittua illaksi, juoda yksin pari tilkkaa teetä ja nukahtaa.
87. Jos voisin olla nyt jonkun kanssa, kenen?
Marian toki.
88. Minkä väriset housut ja kengät sinulla on jalassasi?
Kenkiä ei ole, housut ovat mustat.
89. Millainen sää nyt on ulkona?
Ei sada eikä taida tuullakaan, mutta on syksyisen kylmää.
90. Kelle puhuit viimeksi puhelimessa?
Jollekin työkaverille.
91. Mitä kuuntelet tällä hetkellä?
Ohjaaja Richard Fleischerin kommentaariraitaa elokuvaan Tora! Tora! Tora!
92. Mitä söit viimeksi?
Kariniemen kananpoikanugetteja.
93. Viimeksi näkemäsi elokuva?
Tora! Tora! Tora!
94. Pelottavat elokuvat vai onnelliset loput?
Pelottavat elokuvat.
95. Kesä vai talvi?
Ei kumpikaan. Syksy. Alkusyksy.
96. Halit vai suudelmat?
Halit.
97. Rolling Stones vai Beatles?
Beatles.
98. Kissat vai koirat?
Koirat ovat mukavaa porukkaa.
99. Sano jotain itsestäsi, ihan mitä vain.
Minun pitäisi vihdoinkin lukea loppuun se Gogolia käsittelevä kirja.
Haastan ihan kenet vaan, joka tämän viitsii lukea.
sunnuntai 9. lokakuuta 2005
Luettavana juuri nyt:
Sune Persson: Vi åker till Sverige. De vita bussarna 1945
Max Hastings: Armageddon. The Battle for Germany 1944-45
Vernor Vinge: A Fire upon the Deep
Amos Oz: A Tale of Love and Darkness
Tomás Ó Criomhthain: Allagar na hInise
Max Hastings: Armageddon. The Battle for Germany 1944-45
Vernor Vinge: A Fire upon the Deep
Amos Oz: A Tale of Love and Darkness
Tomás Ó Criomhthain: Allagar na hInise
Weekend
Jak zwykle, Maria przyjechała na weekend. Obejrzeliśmy dwa filmy: Tora! Tora! Tora! i The Dancer Upstairs. Ten pierwszy nie podobał mi się szczególnie, bo w zasadzie jest tylko ekranizacją pewnego epizodu historycznego - ataku marynarki japońskiej na Pearl Harbor, którym rozpoczęła się druga wojna światowa na Pacyfiku. Oczywiście to przedtem wiedziałem, ale szczerze mówiąc oczekiwałem lepszego filmu - to znaczy, więcej jakości czysto filmowych.
Co do The Dancer Upstairs, to po prostu świetny film, chociaż też opisuje w sposób bardzo wierny to, co się działo w Peru, kiedy panoszyli się tam terroryści maoistowskiej grupy Świetlisty Szlak w latach osiemdziesiątych i w początku następnego dziesięciolecia. Atmosfera kraju południowoamerykańskiego, znajdującego się w tragicznym dylemacie między terrorem komunistycznym i kontrterrorem militarystycznym, była dotkliwa. Nawet łatwo było wybaczyć, że w filmie nie mówi się po hiszpańsku, tylko po angielsku - bo wszystkie napisy w istocie były hiszpańskie, i na wsi wszystcy Indianie mówili naprawdę w języku quechua, którym się posługuje większość tubylców Peru.
Pelästyittekö? Minä tässä vain harjoittelen puolaa vastaisen varalle. Kerrotaan nyt sitten hämmästeleville lukijoille, että me Marian kanssa katsoimme pari filmiä tässä viikonloppuna. Vähemmän merkittävä oli Pearl Harborin hyökkäyksestä kertova amerikkalais-japanilainen sotaelokuvaklassikko Tora! Tora! Tora!, joka minun pikkupoikana oli joskus pitänyt nähdä, mutta joka jäi sitten kolme vuosikymmentä myöhäiseksi. Olisikohan ollut kyse siitä, että se tuli telkkarista, mutta isovanhemmat kielsivät katsomasta joko aiheen väkivaltaisuuden tai liian myöhäisen esitysajan vuoksi? Joka tapauksessa nyt se tuli nähtyä, eikä se ollut kovin kummoinen: melko tönkösti kuvitettua historiaa, jonka tärkeimmät ansiot olivat pyrotekniikan puolella. Kyllähän se on käypä johdatus aiheeseen, josta amerikkalaiset puhuvat kuin suomalaiset talvisodasta, mutta elokuva ei varmaankaan ole onnistunut täyttämään alkuperäistä tarkoitustaan, jos japanilaiset upseerit noin yleisesti ottaen vaikuttavat jolleivät suorastaan hyviksiltä, niin ainakin draamallisesti mielenkiintoisemmilta ja inhimillisemmiltä kuin amerikkalaiset.
Se parempi elokuva oli John Malkovichin The Dancer Upstairs, jonka kanssa Tora! Tora! Tora! ei tietenkään ole samalla planeetallakaan elokuvana. Aiemmin en tiennyt Malkovichista muuta kuin sen käsittämättömän filmintekeleen, jossa väki ryömii hänen päänuppiinsa, mutta tämä The Dancer Upstairs on varsin vaikuttava ja kiinninaulitseva elokuva, ja se DVD ei varmaankaan jää pölyttymään ensimmäisen katselukerran jälkeen. Elokuvan aiheena on Perun pelätty maolaississiryhmä Loistava Polku eli Sendero Luminoso, joka tunnetusti terrorisoi maata hyvinkin koko kahdeksankymmenluvun ajan ja provosoi tietysti siinä sivussa myös maan armeijan asiattomiin ja kohtuuttomiin veritöihin. Tavallisimpien arvioiden mukaan käydyssä sodassa sai surmansa seitsemisenkymmentätuhatta ihmistä, joista kolmannes kuoli armeijan, loput enimmäkseen senderistojen tappamina. Vasemmistolaisia sankareita senderistoista on turha yrittää tehdä, koska Pol Pot -tyylisten silppuamismurhien kohteeksi joutui usein ammattiyhdistysaktiiveja ja "vääränlaisten" vasemmistojärjestöjen jäseniä, puhumattakaan köyhistä intiaanitalonpojista. Senderismo tuntuu yleisesti ottaen kohdelleen intiaaneja samalla tavalla kuin Latinalaisen Amerikan kommunistit laajemminkin: tykinruokana, jonka on paras ymmärtää kommunistien olevan heidän asiallaan, tai tulee viidakkoveitsen rapinat.
Malkovichin elokuva käyttää tietysti peitenimiä: sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään latinalaisen Amerikan valtioon (tiettävästi se on kuvattu Ecuadorissa), joskin siinä mainitaan todellisia perulaisia paikannimiä. Abimael Guzmán, Loistavan Polun "presidentti Gonzalo", esiintyy nimellä "presidentti Ezequiel". Vaikka elokuvassa pääasiallisesti puhutaan englantia, se on helppo antaa anteeksi, koska kuvissa näkyvät tekstit ovat poikkeuksetta espanjaa, ja intiaanit puhuvat runasimi-kieltä, siis ketsuaa. Ilmapiiri on hyytävän käsinkosketeltava kuin parhaassakin trillerissä, ja pääsankarin perhe on realistinen - vaimo rahanhimoinen ja luksuksenkipeä, kuten nainen, tuo kylkiluustamme luotu apinanaaras, hormonientsyymiensä orjana luontojansa on.
Elokuva seuraa itse asiassa Loistavan Polun historiaa yllättävänkin orjallisesti: kaikki groteskit omituisuudet, kuten koirien hirttäminen katupylväisiin, lapsikommandot ja sisseinä toimivat teini-ikäiset tytöt, olivat todellisuutta 1980-luvun Perussa. Muistan, että yksityiskohtaisin lukemani aikalaiskuvaus Perusta Loistavan Polun kynsissä löytyi joskus vuonna 1987 islantilaisesta Þjóðviljinn-vasemmistolehdestä. Artikkeli oli varsin asiantunteva, eikä lehden kommunistisuus näkynyt muussa kuin siinä, että Loistavan Polun ideologia yhteisten aatteellisten juurien ansiosta osattiin analysoida hyvin yksityiskohtaisesti.
Silloin kun minulla kaksikymppisenä oli oma flirttini kommunismin kanssa, siihen oli pitkälti syynä se, että monet kommunistiset tai vasemmistososialistiset julkaisut kielestä ja ilmestymismaasta riippumatta olivat juuri tuolloin, 80-luvun lopulla, oikeasti erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia - Þjóðviljinn oli vain yksi esimerkki. (Toinen tärkeä syy oli, että lukiossa sellaiset mielipiteeni, joita olin siihen asti pitänyt isovanhempieni porvarillisen vapaamielisyyden moderneina versioina, huudettiin kommunismiksi.) Oltiin juuri vapautumassa neuvostoystävyysrituaaleista, ja lehtiin hakeutuneet aidosti kyvykkäät ja lahjakkaat kirjoittajat panivat parastaan - puhumattakaan siitä, että monilla lehdillä oli kirjeenvaihtajat kaikissa Itä-Euroopan maissa, jotka saattoivat seurata vallankumouksen etenemistä ajantasaisesti ja aitiopaikalta. Ohikiitävän hetken minäkin kuvittelin, että silloiset vasemmistolehdet ja niissä vallitseva ilmapiiri olivat totuus kommunismista, tai vasemmistososialismista. Vasta 1991 tapasin oikean ilmielävän (maolaisen) kommunistin, joka ihan oikeasti hahmotti maailmansa kokonaisuudessaan ideologisten silmälasien läpi eikä osannut reagoida spontaanisti mihinkään. Kaveri oli muuten riikinruotsalainen. Silloin minulle valkeni lopullisesti, että tuohon porukkaan minä en kuulu.
Co do The Dancer Upstairs, to po prostu świetny film, chociaż też opisuje w sposób bardzo wierny to, co się działo w Peru, kiedy panoszyli się tam terroryści maoistowskiej grupy Świetlisty Szlak w latach osiemdziesiątych i w początku następnego dziesięciolecia. Atmosfera kraju południowoamerykańskiego, znajdującego się w tragicznym dylemacie między terrorem komunistycznym i kontrterrorem militarystycznym, była dotkliwa. Nawet łatwo było wybaczyć, że w filmie nie mówi się po hiszpańsku, tylko po angielsku - bo wszystkie napisy w istocie były hiszpańskie, i na wsi wszystcy Indianie mówili naprawdę w języku quechua, którym się posługuje większość tubylców Peru.
Pelästyittekö? Minä tässä vain harjoittelen puolaa vastaisen varalle. Kerrotaan nyt sitten hämmästeleville lukijoille, että me Marian kanssa katsoimme pari filmiä tässä viikonloppuna. Vähemmän merkittävä oli Pearl Harborin hyökkäyksestä kertova amerikkalais-japanilainen sotaelokuvaklassikko Tora! Tora! Tora!, joka minun pikkupoikana oli joskus pitänyt nähdä, mutta joka jäi sitten kolme vuosikymmentä myöhäiseksi. Olisikohan ollut kyse siitä, että se tuli telkkarista, mutta isovanhemmat kielsivät katsomasta joko aiheen väkivaltaisuuden tai liian myöhäisen esitysajan vuoksi? Joka tapauksessa nyt se tuli nähtyä, eikä se ollut kovin kummoinen: melko tönkösti kuvitettua historiaa, jonka tärkeimmät ansiot olivat pyrotekniikan puolella. Kyllähän se on käypä johdatus aiheeseen, josta amerikkalaiset puhuvat kuin suomalaiset talvisodasta, mutta elokuva ei varmaankaan ole onnistunut täyttämään alkuperäistä tarkoitustaan, jos japanilaiset upseerit noin yleisesti ottaen vaikuttavat jolleivät suorastaan hyviksiltä, niin ainakin draamallisesti mielenkiintoisemmilta ja inhimillisemmiltä kuin amerikkalaiset.
Se parempi elokuva oli John Malkovichin The Dancer Upstairs, jonka kanssa Tora! Tora! Tora! ei tietenkään ole samalla planeetallakaan elokuvana. Aiemmin en tiennyt Malkovichista muuta kuin sen käsittämättömän filmintekeleen, jossa väki ryömii hänen päänuppiinsa, mutta tämä The Dancer Upstairs on varsin vaikuttava ja kiinninaulitseva elokuva, ja se DVD ei varmaankaan jää pölyttymään ensimmäisen katselukerran jälkeen. Elokuvan aiheena on Perun pelätty maolaississiryhmä Loistava Polku eli Sendero Luminoso, joka tunnetusti terrorisoi maata hyvinkin koko kahdeksankymmenluvun ajan ja provosoi tietysti siinä sivussa myös maan armeijan asiattomiin ja kohtuuttomiin veritöihin. Tavallisimpien arvioiden mukaan käydyssä sodassa sai surmansa seitsemisenkymmentätuhatta ihmistä, joista kolmannes kuoli armeijan, loput enimmäkseen senderistojen tappamina. Vasemmistolaisia sankareita senderistoista on turha yrittää tehdä, koska Pol Pot -tyylisten silppuamismurhien kohteeksi joutui usein ammattiyhdistysaktiiveja ja "vääränlaisten" vasemmistojärjestöjen jäseniä, puhumattakaan köyhistä intiaanitalonpojista. Senderismo tuntuu yleisesti ottaen kohdelleen intiaaneja samalla tavalla kuin Latinalaisen Amerikan kommunistit laajemminkin: tykinruokana, jonka on paras ymmärtää kommunistien olevan heidän asiallaan, tai tulee viidakkoveitsen rapinat.
Malkovichin elokuva käyttää tietysti peitenimiä: sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään latinalaisen Amerikan valtioon (tiettävästi se on kuvattu Ecuadorissa), joskin siinä mainitaan todellisia perulaisia paikannimiä. Abimael Guzmán, Loistavan Polun "presidentti Gonzalo", esiintyy nimellä "presidentti Ezequiel". Vaikka elokuvassa pääasiallisesti puhutaan englantia, se on helppo antaa anteeksi, koska kuvissa näkyvät tekstit ovat poikkeuksetta espanjaa, ja intiaanit puhuvat runasimi-kieltä, siis ketsuaa. Ilmapiiri on hyytävän käsinkosketeltava kuin parhaassakin trillerissä, ja pääsankarin perhe on realistinen - vaimo rahanhimoinen ja luksuksenkipeä, kuten nainen, tuo kylkiluustamme luotu apinanaaras, hormonientsyymiensä orjana luontojansa on.
Elokuva seuraa itse asiassa Loistavan Polun historiaa yllättävänkin orjallisesti: kaikki groteskit omituisuudet, kuten koirien hirttäminen katupylväisiin, lapsikommandot ja sisseinä toimivat teini-ikäiset tytöt, olivat todellisuutta 1980-luvun Perussa. Muistan, että yksityiskohtaisin lukemani aikalaiskuvaus Perusta Loistavan Polun kynsissä löytyi joskus vuonna 1987 islantilaisesta Þjóðviljinn-vasemmistolehdestä. Artikkeli oli varsin asiantunteva, eikä lehden kommunistisuus näkynyt muussa kuin siinä, että Loistavan Polun ideologia yhteisten aatteellisten juurien ansiosta osattiin analysoida hyvin yksityiskohtaisesti.
Silloin kun minulla kaksikymppisenä oli oma flirttini kommunismin kanssa, siihen oli pitkälti syynä se, että monet kommunistiset tai vasemmistososialistiset julkaisut kielestä ja ilmestymismaasta riippumatta olivat juuri tuolloin, 80-luvun lopulla, oikeasti erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia - Þjóðviljinn oli vain yksi esimerkki. (Toinen tärkeä syy oli, että lukiossa sellaiset mielipiteeni, joita olin siihen asti pitänyt isovanhempieni porvarillisen vapaamielisyyden moderneina versioina, huudettiin kommunismiksi.) Oltiin juuri vapautumassa neuvostoystävyysrituaaleista, ja lehtiin hakeutuneet aidosti kyvykkäät ja lahjakkaat kirjoittajat panivat parastaan - puhumattakaan siitä, että monilla lehdillä oli kirjeenvaihtajat kaikissa Itä-Euroopan maissa, jotka saattoivat seurata vallankumouksen etenemistä ajantasaisesti ja aitiopaikalta. Ohikiitävän hetken minäkin kuvittelin, että silloiset vasemmistolehdet ja niissä vallitseva ilmapiiri olivat totuus kommunismista, tai vasemmistososialismista. Vasta 1991 tapasin oikean ilmielävän (maolaisen) kommunistin, joka ihan oikeasti hahmotti maailmansa kokonaisuudessaan ideologisten silmälasien läpi eikä osannut reagoida spontaanisti mihinkään. Kaveri oli muuten riikinruotsalainen. Silloin minulle valkeni lopullisesti, että tuohon porukkaan minä en kuulu.
Minähän se siinä
You are Sweetums.
A hard exterior covers up the soft sweet center of
your soul. And you love to eat humans.
SPECIAL TALENTS:
Really big dance steps.
FAVORITE MOVIE:
"Big"
QUOTE:
"Wait for me!"
LAST BOOK READ:
"Taming Your Outer Beast"
NEVER LEAVES HOME WITHOUT:
Robin the Frog
What Muppet are you?
brought to you by Quizilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)