Persujen venäläismielisyydestä: https://panunuusiblogi.blogspot.com/2024/02/linkkikokoelma-persujen.html https://panuhog.blogspot.com/2024/08/persut-yrittavat-edelleenkin-sensuroida.html
lauantai 29. lokakuuta 2005
Pyhyyden vilvoittava virtsa laskeutuu taivaista yllemme!
No jo oli aikakin: Niilo Paasivirtakin on aloittanut bloggaamisen.
perjantai 28. lokakuuta 2005
Valheessa eläminen
Birdy on sitten ylhäisyydessään ottanut Könskriget-ohjelmaan sellaisen kannan kuin jokseenkin kaikki muutkin feministit: kiellän, tuskin, mitä, mekö, ei kun ne ovat ne pahat äärifeministit, haah haah räkä räkä (= äänekästä tekonaurua, jolla yritetään saada vastapuolen keskustelupuheenvuorot hukutetuksi kuulumattomiin). Alkuperäisessä ohjelmassa haastateltiin maltillisia feministitutkijoita Lena Widding Hediniä ja Renée Frangeuria, jotka oli savustettu ulos ROKSista tai joiden tutkimukset oli vaiettu kuoliaaksi, sekä Ruotsin entistä tasa-arvoministeriä, jonka avulla ROKS oli saanut rautaisen otteen Ruotsin yliopistojen perheväkivaltatutkumuksesta. Siinä myös ROKSin tekemän ihmisryöstön takapiruna toiminut ministeriön korkea virkanainen uhkaili toimittajaa: räkna inte med hjälp av någon kvinnojour - det är så det går när man sviker. Näiden tosiseikkojen valossa on ilmeistä - ja sen pitäisi olla selvää jopa Birdylle - että kyseessä ei ollut äärifeministiliikkeen äärimmäisimmän haaran toiminta, ja siinäkin tapauksessa että oli, tällä äärihaaralla oli ja on edelleenkin syvälle ja korkealle Ruotsin valtiokoneistoon soluttautuneita tukijoita. Jos "kaikki feministit" eivät ole tuollaisia, niiden "hyvien feministien" pitäisi sitä suuremmalla syyllä vetää "pahoihin feministeihin" samanlainen raja kuin sosiaalidemokraattien aikoinaan kommunisteihin.
Miksi tätä ei tapahdu? Ehkä siksi, että "hyvilläkään" feministeillä ei oikeasti ole konkreettisia eikä selkeitä poliittisia tavoitteita sillä tavalla kuin maltillisella sosialismilla aikoinaan oli, tavoitteita, joiden vuoksi oltiin valmiit sanoutumaan irti kommunismista ja vallankumouksellisuudesta. Sosiaalidemokraatit halusivat työläisille lisää liksaa ja taloudellista sekä terveydellistä turvallisuutta, ja näkivät asian niin, että nämä tavoitteet olivat saavutettavissa ihmisiksi neuvottelemalla, sen sijaan että kaikki paikat pitäisi panna mäsäksi ja kapitalistit kyörätä kesätamineissa napapiirintakaiselle nälistysleirille. Näköpiirissä ei ole feminaalidemokraattista liikettä, joka tuosta feministisestä vallan sukupuolittuneisuuden perusnäkökulmasta (vrt. marxilaisuus) käsin pyrkisi sanoutumaan irti tyhjästä sanavallankumouksellisuudesta ja ROKSin kaltaisten liikkeiden ylilyönneistä ja paneutumaan oikeiden, selväpiirteisesti määriteltyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseen. Sen sijaan on joukko muniin potkivia ämmyröitä, jotka yhteiskunnallisen reformismin sijasta keskittyvät sukupuolten välisten diplomaattisten suhteiden itsetarkoitukselliseen pilaamiseen syyllistämällä miehiä heidän mieheydestään ja seksuaalisista haluistaan samalla kun omalla toiminnallaan iloisesti pönkittävät juuri sen tyyppistä mieheyttä, jota sanovat vastustavansa.
Birdy odotti jonkin verran, ennen kuin lausui mielipiteensä ilmoille; ja hänen kannanotossaan oli niin paljon asiavirheitä (hän ei esimerkiksi ollut tietävinään, että ohjelma oli Ruotsin television nuoren kurdisyntyisen naistoimittajan tekemä, vaan puhui siitä ikään kuin kyseessä olisi ollut suomalainen dokumentti - tosin alkuperäinen ohjelma oli Suomessa leikattu alle puoleen pituudestaan) että on hyvä syy kysyä, onko hän itse nähnyt Könskrigetiä tai sen suomalaista versiota ollenkaan, vai ainoastaan luottanut aatekaveriensa huhupuheisiin. Tällaista voidaan pitää läpinäkyvänä merkkinä siitä, että Birdy ihan oikeasti on pelännyt ohjelman käännyttävän hänet pois feministisestä uskonnosta, joka on kuitenkin niin keskeinen osa hänen identiteettiään, että hän pelkää sen puolesta.
(Tätä kirjoittaessani muuten katselen Ruotsin television nettisivuilta Könskrigetiä ties kuinka monetta kertaa, ja suosittelen sitä muillekin. Mitä useampi hakee ohjelman SVT:n sivuilta ja katsoo sen, sitä kauemmin se pysyy nähtävissä. Jos ruotsin taitonne on vajavainen, se paranee kyllä katsomalla dokumentti riittävän monta kertaa. Se kummallinen sana "hjuur", joka toistuu moneen otteeseen, on ranskan "päivää" tarkoittava sana jour, joka on lainattu ruotsiin tarkoittamaan päivystystä - naisten turvatalo on Ruotsissa nimeltään naispäivystys. Suomenruotsiksi päivystys on muuten venäjän vaikutuksesta dejour. Päivystävä on Ruotsissa jourhavande ja Suomessa dejourerande. En ymmärrä sitä väitettä, että suomalaisissa kouluissa muka opetettaisiin suomenruotsia, koska minun koulukirjoistani löytyi ainoastaan sana jourhavande, ei koskaan dejourerande.)
Tämä on sinänsä täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Siihen aikaan kun minä halusin olla valistunut ja moderni ja profeministinen, suljin itse hysteerisesti mielestäni ajatuksen, että pornoaddikti-ATMien - kasvinkumppanieni - naispelko ja feministiviha voisivat johtua mistään muusta kuin siitä, että heidän omaksumansa perinteinen mieheys johti heitä harhaan. Huomasin itse olevani käytännössä suljettu seksuaalisuhteiden ja seurustelun ulkopuolelle syistä, joita en itse kyennyt ymmärtämään ja hyväksymään; ja huomasin erilaisia ihmissuhdepalstoja lukemalla, että tämä ulossulkeminen ja siihen liittyvät nöyryytyksen ja katkeruuden tunteet olivat tuttuja monille muillekin miehille. Ymmärtäväisimmätkin ihmissuhdekolumnistit käskivät tällaisia miehiä kääntymään mielisairaanhoidon puoleen tai kehottivat asianomaisia miehiä hyvin tylyssä sävyssä muuttamaan omia asenteitaan. Jopa erään pornolehden neuvopalstalta löytyi esimerkki tällaisesta - juu, yksi nuorten aikuisvuosieni suuria järkytyksiä oli huomata, että pornolehdissäkin oli ihmissuhdeneuvontaa, ja vaikka sitä annettiinkin usein ns. reilujen miesten näkökulmasta - toinen vaihtoehto oli seksuaalisesti kokenut ja nuoria poikia ronskisti naisen oikeaan käsittelyyn opastava täti-ihminen - se oli sisällöltään ja yleiseltä tendenssiltään pohjimmiltaan varsin samanlaista kuin vähemmän valonarkojen viestinten välittämät viisaudet. - Tämä onkin ilmeisesti tapojemme sanelema vakioreagointitapa. Kun ATM puhuu avoimesti tunteistaan, koko kulttuurimme näyttäytyy hänelle tylyimmältä puoleltaan: ole hiljaa, mene hoitoon, mene huoriin, vika on sinussa.
Mitä tästä seuraa? Tästä seuraa, että minun, että identiteettiään etsivän ATM:n yleensäkin, on elettävä valheessa, yritettävä kaikin voimin kätkeä maailmalta rehelliset ja vilpittömät tunteensa ja tuntemuksensa, ja uskoteltava itselleen, että asia on näin eikä noin, että esimerkiksi nuorisokulttuurissa ATM-leimakirvestä heiluttava nuorten tyttöjen tribunaali on jonkin käsittämättömän retorisen tai ideologisen kommervenkin nojalla "miehisten valtarakenteiden" syy, että feministinainen, joka kehottaa ATM:ää menemään huoriin, muka ei pönkitä prostituutiota, koska hän on feministi, eikä feministi voi pönkittää prostituutiota, hänhän on feministi (jne.). Ja elämisvalheeseen pakottaminen liittyy feminismiin sekä profeminismiin laajemmaltikin.
Tyypillinen feminismiin liittyvä elämisvalhe on selvästi epämoraalisten ja viheliäisten tekojen ja tapojen esittäminen merkkeinä rohkeudesta ja itsenäisyydestä, pelkuruuden kutsuminen rohkeudeksi ja ylipäätään asioiden oikeiden nimien kieltäminen. Tästähän saimme erinomaisen esimerkin silloin, kun Birdy nosti hirvittävän metakan koko Blogistanin ämmistön tuella siitä, että häntä oli kehdattukin kutsua itsekkääksi. Kun Kokkarisen Ilkka kieltäytyy toukista, hän varmasti rehellisenä miehenä myöntääkin, että tämä on itsekäs valinta, koska hänestä nyt vain on niin paljon mukavampaa omistautua omalle elämälleen, työlleen ja huvituksilleen. Kun Birdy kieltäytyy toukista tarkalleen samoista syistä, tätä ei saa kutsua itsekkyydeksi, ja jos näin kuitenkin tekee, saa kuulla, kuten Sedis sai kuulla, jotain sellaista kuin: tähän asti pidin sinua fiksuna miehenä, mutta nyt oletkin vastenmielinen - tämä ei ole suora lainaus keltään keskusteluun osallistuneelta, mutta kylläkin aika uskollinen tiivistelmä Birdyn mobilisoiman naisväen yleisistä tunnoista. Joku ämmyräisistä kutsuikin Sedistä "vastenmieliseksi", mitä kyseisen herran luonteen ja tyylin huomioon ottaen on pidettävä aika lailla karkeana ja epäoikeudenmukaisena loukkauksena.
Samasta epärehellisyydestä näemme esimerkin Birdyn reaktiossa Mikko Salon kirjoitukseen Natsi-Elina. Lainataanpa sieltä varmuuden vuoksi parhaat palat:
Piristävät aina meikäläistä ihan kummasti nuo Hapulin Mintun jorinat. On tavallaan lohdullista, mukavaa ja ennen muuta oikein että ihminen, joka esiintyy tämmöisenä, noh, miksi tuota nyt sanoisi, naisasianaisena, kirjoittaa niin usein niin avoimen fasistisia ja jopa psykopatiaan saakka julmia kirjoitelmia. Siitä tulee semmoinen kiva olo, jossa vaan toteaa itsekseen hiljaa: "Hienoa! Näin pitää olla. Luomakunta on harmoniassa."
Myötäsyntyisen naisellinen tapa halveksua ja vihata heikompiaan, sekä aidosti suuttua heidän heikkoudestaan on aina kaunista katseltavaa. Siksi pidänkin niin kovin huonojen saippuasarjojen aatelia edustavan Salkkareiden henkilöhahmosta nimeltä Elina Ekholm. Ilmetty Minttu! Olen pitkään nimittänyt Elinaa Natsi-Elinaksi, sillä Mintun tapaan tuo hahmo ratkaisee kaikkien ihmisten ongelmat yli-ihmiskäsityksen mukaisella vahvemman oikeudella, johon on hienosti liitetty merkillisen perverssi eettinen koodekki, jossa "yleensäkin on säälittävää vinkua turhanpäiväisiä ongelmiaan ja kaikki murhaajat pitäisi vittu tappaa!"
Tietysti omien ongelmiensa edessä Elina pysähtyy, murtuu syvästi, ei voi ymmärtää, miten joku voi olla noin julma ja miten väärin joku toinen teki, kulkee hetken aikaa marttyyrin vihansekainen ilme kasvoillaan kunnes löytää itsensä jälleen vahvana ja upeana naisena joka ei tarvitse ketään ja joka ei koskaan enää voi luottaa toiseen ihmiseen, mutta on valmis elämään vahvan ja upean naisen upeaa elämää sekä jakamaan viisauttaan kaikille tyhmyttään heikommille (mutta silti potentiaalisen vahvoille ja upeille) naisille.
Birdy reagoi hyvin voimakkaasti edelliseen kirjoitukseen julistaen, että häntä oli tulkittu väärin ja että hänen näkemyksensä oli päinvastainen, ts. että heikompia tuetaan ja että pienempiä puolustetaan. Tällainen sai tietysti Mikolta vastauksekseen tylyn heiton: Totuushan on myös se, että sinua vain ärsyttävät surkeat ja heikot ihmiset, joita mielestäsi pitää, kröhöm, tukea, esimerkiksi vaikkapa napakalla potkulla. Se on niiden surkimusten omaksi parhaaksi.
Birdy ei tietenkään kykene järjellä käsittämään, että joku voisi vilpittömästi ja rehellisesti - ts. olematta itse mielisairas, patriarkaatin aivopesemä tai muuten vain epälauha ja siksi huomiotta jätettävä tyyppi - pitää häntä heikkoja halveksivana, ilkeänä natsina (sanaa "natsi" käytetään tässä teknillisenä terminä tarkoittamaan julmaa roistoa, joka saa jonkinlaista nautintoa siitä, että kurmottaa heikkoja näiden heikkouden takia ja liittyy vieläpä yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jonka lopullinen tarkoitus on heikkojen rääkkääminen yhteiskunnan voimin ja verovaroin sadistisen nautinnon järjestämiseksi kaikille liikkeeseen kuuluville roikaleille). Birdyn omaan itsepetokseen nimittäin kuuluu - mahdollisesti aivan vilpitön? - käsitys, että hän on oikeasti heikkojen puolella vahvoja ja kiusattujen puolella kiusaajia vastaan.
On edelleenkin varsin inhimillistä selittää itselleen asiat parhain päin ja kuvitella olevansa mukavampi ja reilumpi kaveri kuin todellisuudessa onkaan. Mutta jonkinlaisena totalitarismina on pidettävä sitä, että ihmiset systemaattisesti ja ideologisista syistä jaetaan immanentteihin hyviksiin (naiset, työläiset, arjalaiset, suomalaiset) ja immanentteihin pahiksiin (miehet, kapitalistit, juutalaiset, suomenruotsalaiset), ja täsmälleen sama teko arvioidaan moraalisesti eri lailla riippuen siitä, kuuluuko teon tekijä etukäteen hyviksiksi vai etukäteen pahiksiksi julistettuun ryhmään - hyväkin teko voi olla paha, jos sen tekee pahis, koska pahiksen tekemä hyvä teko on vain juonittelua, jolla pohjustetaan puolta pahempia tulevia julmuuksia.
Eikä tämäkään mitenkään vaarallista olisi, jollei miesten keskuudessa olisi niin paljon tuota ritarillista profeminismiä, joka elää mukana feministisessä elämisvalheessa. Muistan aikoinani suutahtaneeni Maalaiselle siitä, että tämä kehui Birdyä uuden, vahvan naistyypin edustajaksi. Todellisuudessahan Birdy on melko konventionaalista mieskuvaa pönkittävä vanhanaikainen täti-ihminen - sen sijaan että hän olisi avoin niille feministejä lähellä olevien tahojen kovasti peräänkuuluttamille uusille miehisyyksille, hänen oma miesihanteensa on varsin lähellä sovinnaista machoa esim. hänen rinnastaessaan miehekkyyden ja miehuullisuuden ruumiilliseen voimaan ja "ämmämäisestä" valittamisesta pidättäytymiseen ja toisaalta leimatessaan älykkönörtit "neutreiksi". Birdy ei myöskään ole erityisen rohkea tai älyllinen, koska hän sivuuttaa kaikki oman elämänkatsomuksensa tai omien pyhien lehmiensä kyseenalaistukset melko pelkurimaisesti valehtelemalla, henkilöön käyvällä pilkalla ja muilla pelästyneen, mutta kovista esittämään tottuneen ihmisen hätäkeinoilla; älyllistä keskustelua on lähinnä hänen omista "arkkinainen"- ym. käsitteistään käsin improvisoimansa kvalificerat skitprat, jonka päätarkoituksena on lähinnä ad hominem -tölväisyjen pukeminen intellektuaaliseen muotoon. Mitään itseisarvoista älyllistä kiinnostusta maailmaan en Birdyssä ole havainnut.
Tästä huolimatta Maalainen - ja merkittävä osa naisia sortavaksi haukuttua miesjulkisuutta ja miesten maailmaa - katsovat asiakseen elää mukana Birdyn ja hänenlaistensa valheessa, jossa una realidad atroz o banal esitetään unelmana, paska maalataan punaiseksi ja hajustetaan orvokilla, parjausta kutsutaan kohteliaisuudeksi, heikkojen halveksuntaa oikeudenmukaisuudeksi ym.
Ja juuri tätä pidän perimmäisenä todisteena siitä, että feministeillä on oikeasti merkittävää määräysvaltaa yhteiskunnassa, jopa siinä määrin, että heitä ei mitenkään enää voida kutsua sorretuiksi, kapinallisiksi eikä vallankumouksellisiksi. Jos jokin ryhmä pystyy pakottamaan elämisvalheeseensa mukaan sellaisiakin ihmisiä, joiden omaa etua sen elämisvalheen myötäileminen ei mitenkään edistä, kyseisellä ryhmällä on hegemoninen asema, nähdäkseni ihan siinä merkityksessä, jossa "hegemonian" käsitettä käyttävät Antonio Gramscin kaltaiset marxilaiset ajattelijat.
Edellä oleva on ehkä sen ytimessä, miksi olen katkeroitunut feminismiin. Feminismi esittäytyi minulle aikoinaan elämänvalheista vapautumisena. "Patriarkaatti"-käsite oli minulle ihan selkeä, se oli tietysti sama kuin savolaisen pikkukaupungin kiistatta miesvaltainen öyhökratia, joka muodostui koulumaailmaa hallitsevista kovisröyhkiöistä ja heidän aikuisista liittolaisistaan; ja oli ihan selvää, että sillä tavoin ymmärretty "patriarkaatti" ylläpiti erilaisia elämisvalheita valta-asemansa pönkittämiseksi. Se, että feminismi on osoittautunut vieläpä "patriarkaatin" elämisvalheita karkeammaksi valehtelu- ja itsepetosjärjestelmäksi, on minusta ihan riittävä syy vastustaa sitä.
Miksi tätä ei tapahdu? Ehkä siksi, että "hyvilläkään" feministeillä ei oikeasti ole konkreettisia eikä selkeitä poliittisia tavoitteita sillä tavalla kuin maltillisella sosialismilla aikoinaan oli, tavoitteita, joiden vuoksi oltiin valmiit sanoutumaan irti kommunismista ja vallankumouksellisuudesta. Sosiaalidemokraatit halusivat työläisille lisää liksaa ja taloudellista sekä terveydellistä turvallisuutta, ja näkivät asian niin, että nämä tavoitteet olivat saavutettavissa ihmisiksi neuvottelemalla, sen sijaan että kaikki paikat pitäisi panna mäsäksi ja kapitalistit kyörätä kesätamineissa napapiirintakaiselle nälistysleirille. Näköpiirissä ei ole feminaalidemokraattista liikettä, joka tuosta feministisestä vallan sukupuolittuneisuuden perusnäkökulmasta (vrt. marxilaisuus) käsin pyrkisi sanoutumaan irti tyhjästä sanavallankumouksellisuudesta ja ROKSin kaltaisten liikkeiden ylilyönneistä ja paneutumaan oikeiden, selväpiirteisesti määriteltyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseen. Sen sijaan on joukko muniin potkivia ämmyröitä, jotka yhteiskunnallisen reformismin sijasta keskittyvät sukupuolten välisten diplomaattisten suhteiden itsetarkoitukselliseen pilaamiseen syyllistämällä miehiä heidän mieheydestään ja seksuaalisista haluistaan samalla kun omalla toiminnallaan iloisesti pönkittävät juuri sen tyyppistä mieheyttä, jota sanovat vastustavansa.
Birdy odotti jonkin verran, ennen kuin lausui mielipiteensä ilmoille; ja hänen kannanotossaan oli niin paljon asiavirheitä (hän ei esimerkiksi ollut tietävinään, että ohjelma oli Ruotsin television nuoren kurdisyntyisen naistoimittajan tekemä, vaan puhui siitä ikään kuin kyseessä olisi ollut suomalainen dokumentti - tosin alkuperäinen ohjelma oli Suomessa leikattu alle puoleen pituudestaan) että on hyvä syy kysyä, onko hän itse nähnyt Könskrigetiä tai sen suomalaista versiota ollenkaan, vai ainoastaan luottanut aatekaveriensa huhupuheisiin. Tällaista voidaan pitää läpinäkyvänä merkkinä siitä, että Birdy ihan oikeasti on pelännyt ohjelman käännyttävän hänet pois feministisestä uskonnosta, joka on kuitenkin niin keskeinen osa hänen identiteettiään, että hän pelkää sen puolesta.
(Tätä kirjoittaessani muuten katselen Ruotsin television nettisivuilta Könskrigetiä ties kuinka monetta kertaa, ja suosittelen sitä muillekin. Mitä useampi hakee ohjelman SVT:n sivuilta ja katsoo sen, sitä kauemmin se pysyy nähtävissä. Jos ruotsin taitonne on vajavainen, se paranee kyllä katsomalla dokumentti riittävän monta kertaa. Se kummallinen sana "hjuur", joka toistuu moneen otteeseen, on ranskan "päivää" tarkoittava sana jour, joka on lainattu ruotsiin tarkoittamaan päivystystä - naisten turvatalo on Ruotsissa nimeltään naispäivystys. Suomenruotsiksi päivystys on muuten venäjän vaikutuksesta dejour. Päivystävä on Ruotsissa jourhavande ja Suomessa dejourerande. En ymmärrä sitä väitettä, että suomalaisissa kouluissa muka opetettaisiin suomenruotsia, koska minun koulukirjoistani löytyi ainoastaan sana jourhavande, ei koskaan dejourerande.)
Tämä on sinänsä täysin ymmärrettävää ja inhimillistä. Siihen aikaan kun minä halusin olla valistunut ja moderni ja profeministinen, suljin itse hysteerisesti mielestäni ajatuksen, että pornoaddikti-ATMien - kasvinkumppanieni - naispelko ja feministiviha voisivat johtua mistään muusta kuin siitä, että heidän omaksumansa perinteinen mieheys johti heitä harhaan. Huomasin itse olevani käytännössä suljettu seksuaalisuhteiden ja seurustelun ulkopuolelle syistä, joita en itse kyennyt ymmärtämään ja hyväksymään; ja huomasin erilaisia ihmissuhdepalstoja lukemalla, että tämä ulossulkeminen ja siihen liittyvät nöyryytyksen ja katkeruuden tunteet olivat tuttuja monille muillekin miehille. Ymmärtäväisimmätkin ihmissuhdekolumnistit käskivät tällaisia miehiä kääntymään mielisairaanhoidon puoleen tai kehottivat asianomaisia miehiä hyvin tylyssä sävyssä muuttamaan omia asenteitaan. Jopa erään pornolehden neuvopalstalta löytyi esimerkki tällaisesta - juu, yksi nuorten aikuisvuosieni suuria järkytyksiä oli huomata, että pornolehdissäkin oli ihmissuhdeneuvontaa, ja vaikka sitä annettiinkin usein ns. reilujen miesten näkökulmasta - toinen vaihtoehto oli seksuaalisesti kokenut ja nuoria poikia ronskisti naisen oikeaan käsittelyyn opastava täti-ihminen - se oli sisällöltään ja yleiseltä tendenssiltään pohjimmiltaan varsin samanlaista kuin vähemmän valonarkojen viestinten välittämät viisaudet. - Tämä onkin ilmeisesti tapojemme sanelema vakioreagointitapa. Kun ATM puhuu avoimesti tunteistaan, koko kulttuurimme näyttäytyy hänelle tylyimmältä puoleltaan: ole hiljaa, mene hoitoon, mene huoriin, vika on sinussa.
Mitä tästä seuraa? Tästä seuraa, että minun, että identiteettiään etsivän ATM:n yleensäkin, on elettävä valheessa, yritettävä kaikin voimin kätkeä maailmalta rehelliset ja vilpittömät tunteensa ja tuntemuksensa, ja uskoteltava itselleen, että asia on näin eikä noin, että esimerkiksi nuorisokulttuurissa ATM-leimakirvestä heiluttava nuorten tyttöjen tribunaali on jonkin käsittämättömän retorisen tai ideologisen kommervenkin nojalla "miehisten valtarakenteiden" syy, että feministinainen, joka kehottaa ATM:ää menemään huoriin, muka ei pönkitä prostituutiota, koska hän on feministi, eikä feministi voi pönkittää prostituutiota, hänhän on feministi (jne.). Ja elämisvalheeseen pakottaminen liittyy feminismiin sekä profeminismiin laajemmaltikin.
Tyypillinen feminismiin liittyvä elämisvalhe on selvästi epämoraalisten ja viheliäisten tekojen ja tapojen esittäminen merkkeinä rohkeudesta ja itsenäisyydestä, pelkuruuden kutsuminen rohkeudeksi ja ylipäätään asioiden oikeiden nimien kieltäminen. Tästähän saimme erinomaisen esimerkin silloin, kun Birdy nosti hirvittävän metakan koko Blogistanin ämmistön tuella siitä, että häntä oli kehdattukin kutsua itsekkääksi. Kun Kokkarisen Ilkka kieltäytyy toukista, hän varmasti rehellisenä miehenä myöntääkin, että tämä on itsekäs valinta, koska hänestä nyt vain on niin paljon mukavampaa omistautua omalle elämälleen, työlleen ja huvituksilleen. Kun Birdy kieltäytyy toukista tarkalleen samoista syistä, tätä ei saa kutsua itsekkyydeksi, ja jos näin kuitenkin tekee, saa kuulla, kuten Sedis sai kuulla, jotain sellaista kuin: tähän asti pidin sinua fiksuna miehenä, mutta nyt oletkin vastenmielinen - tämä ei ole suora lainaus keltään keskusteluun osallistuneelta, mutta kylläkin aika uskollinen tiivistelmä Birdyn mobilisoiman naisväen yleisistä tunnoista. Joku ämmyräisistä kutsuikin Sedistä "vastenmieliseksi", mitä kyseisen herran luonteen ja tyylin huomioon ottaen on pidettävä aika lailla karkeana ja epäoikeudenmukaisena loukkauksena.
Samasta epärehellisyydestä näemme esimerkin Birdyn reaktiossa Mikko Salon kirjoitukseen Natsi-Elina. Lainataanpa sieltä varmuuden vuoksi parhaat palat:
Piristävät aina meikäläistä ihan kummasti nuo Hapulin Mintun jorinat. On tavallaan lohdullista, mukavaa ja ennen muuta oikein että ihminen, joka esiintyy tämmöisenä, noh, miksi tuota nyt sanoisi, naisasianaisena, kirjoittaa niin usein niin avoimen fasistisia ja jopa psykopatiaan saakka julmia kirjoitelmia. Siitä tulee semmoinen kiva olo, jossa vaan toteaa itsekseen hiljaa: "Hienoa! Näin pitää olla. Luomakunta on harmoniassa."
Myötäsyntyisen naisellinen tapa halveksua ja vihata heikompiaan, sekä aidosti suuttua heidän heikkoudestaan on aina kaunista katseltavaa. Siksi pidänkin niin kovin huonojen saippuasarjojen aatelia edustavan Salkkareiden henkilöhahmosta nimeltä Elina Ekholm. Ilmetty Minttu! Olen pitkään nimittänyt Elinaa Natsi-Elinaksi, sillä Mintun tapaan tuo hahmo ratkaisee kaikkien ihmisten ongelmat yli-ihmiskäsityksen mukaisella vahvemman oikeudella, johon on hienosti liitetty merkillisen perverssi eettinen koodekki, jossa "yleensäkin on säälittävää vinkua turhanpäiväisiä ongelmiaan ja kaikki murhaajat pitäisi vittu tappaa!"
Tietysti omien ongelmiensa edessä Elina pysähtyy, murtuu syvästi, ei voi ymmärtää, miten joku voi olla noin julma ja miten väärin joku toinen teki, kulkee hetken aikaa marttyyrin vihansekainen ilme kasvoillaan kunnes löytää itsensä jälleen vahvana ja upeana naisena joka ei tarvitse ketään ja joka ei koskaan enää voi luottaa toiseen ihmiseen, mutta on valmis elämään vahvan ja upean naisen upeaa elämää sekä jakamaan viisauttaan kaikille tyhmyttään heikommille (mutta silti potentiaalisen vahvoille ja upeille) naisille.
Birdy reagoi hyvin voimakkaasti edelliseen kirjoitukseen julistaen, että häntä oli tulkittu väärin ja että hänen näkemyksensä oli päinvastainen, ts. että heikompia tuetaan ja että pienempiä puolustetaan. Tällainen sai tietysti Mikolta vastauksekseen tylyn heiton: Totuushan on myös se, että sinua vain ärsyttävät surkeat ja heikot ihmiset, joita mielestäsi pitää, kröhöm, tukea, esimerkiksi vaikkapa napakalla potkulla. Se on niiden surkimusten omaksi parhaaksi.
Birdy ei tietenkään kykene järjellä käsittämään, että joku voisi vilpittömästi ja rehellisesti - ts. olematta itse mielisairas, patriarkaatin aivopesemä tai muuten vain epälauha ja siksi huomiotta jätettävä tyyppi - pitää häntä heikkoja halveksivana, ilkeänä natsina (sanaa "natsi" käytetään tässä teknillisenä terminä tarkoittamaan julmaa roistoa, joka saa jonkinlaista nautintoa siitä, että kurmottaa heikkoja näiden heikkouden takia ja liittyy vieläpä yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jonka lopullinen tarkoitus on heikkojen rääkkääminen yhteiskunnan voimin ja verovaroin sadistisen nautinnon järjestämiseksi kaikille liikkeeseen kuuluville roikaleille). Birdyn omaan itsepetokseen nimittäin kuuluu - mahdollisesti aivan vilpitön? - käsitys, että hän on oikeasti heikkojen puolella vahvoja ja kiusattujen puolella kiusaajia vastaan.
On edelleenkin varsin inhimillistä selittää itselleen asiat parhain päin ja kuvitella olevansa mukavampi ja reilumpi kaveri kuin todellisuudessa onkaan. Mutta jonkinlaisena totalitarismina on pidettävä sitä, että ihmiset systemaattisesti ja ideologisista syistä jaetaan immanentteihin hyviksiin (naiset, työläiset, arjalaiset, suomalaiset) ja immanentteihin pahiksiin (miehet, kapitalistit, juutalaiset, suomenruotsalaiset), ja täsmälleen sama teko arvioidaan moraalisesti eri lailla riippuen siitä, kuuluuko teon tekijä etukäteen hyviksiksi vai etukäteen pahiksiksi julistettuun ryhmään - hyväkin teko voi olla paha, jos sen tekee pahis, koska pahiksen tekemä hyvä teko on vain juonittelua, jolla pohjustetaan puolta pahempia tulevia julmuuksia.
Eikä tämäkään mitenkään vaarallista olisi, jollei miesten keskuudessa olisi niin paljon tuota ritarillista profeminismiä, joka elää mukana feministisessä elämisvalheessa. Muistan aikoinani suutahtaneeni Maalaiselle siitä, että tämä kehui Birdyä uuden, vahvan naistyypin edustajaksi. Todellisuudessahan Birdy on melko konventionaalista mieskuvaa pönkittävä vanhanaikainen täti-ihminen - sen sijaan että hän olisi avoin niille feministejä lähellä olevien tahojen kovasti peräänkuuluttamille uusille miehisyyksille, hänen oma miesihanteensa on varsin lähellä sovinnaista machoa esim. hänen rinnastaessaan miehekkyyden ja miehuullisuuden ruumiilliseen voimaan ja "ämmämäisestä" valittamisesta pidättäytymiseen ja toisaalta leimatessaan älykkönörtit "neutreiksi". Birdy ei myöskään ole erityisen rohkea tai älyllinen, koska hän sivuuttaa kaikki oman elämänkatsomuksensa tai omien pyhien lehmiensä kyseenalaistukset melko pelkurimaisesti valehtelemalla, henkilöön käyvällä pilkalla ja muilla pelästyneen, mutta kovista esittämään tottuneen ihmisen hätäkeinoilla; älyllistä keskustelua on lähinnä hänen omista "arkkinainen"- ym. käsitteistään käsin improvisoimansa kvalificerat skitprat, jonka päätarkoituksena on lähinnä ad hominem -tölväisyjen pukeminen intellektuaaliseen muotoon. Mitään itseisarvoista älyllistä kiinnostusta maailmaan en Birdyssä ole havainnut.
Tästä huolimatta Maalainen - ja merkittävä osa naisia sortavaksi haukuttua miesjulkisuutta ja miesten maailmaa - katsovat asiakseen elää mukana Birdyn ja hänenlaistensa valheessa, jossa una realidad atroz o banal esitetään unelmana, paska maalataan punaiseksi ja hajustetaan orvokilla, parjausta kutsutaan kohteliaisuudeksi, heikkojen halveksuntaa oikeudenmukaisuudeksi ym.
Ja juuri tätä pidän perimmäisenä todisteena siitä, että feministeillä on oikeasti merkittävää määräysvaltaa yhteiskunnassa, jopa siinä määrin, että heitä ei mitenkään enää voida kutsua sorretuiksi, kapinallisiksi eikä vallankumouksellisiksi. Jos jokin ryhmä pystyy pakottamaan elämisvalheeseensa mukaan sellaisiakin ihmisiä, joiden omaa etua sen elämisvalheen myötäileminen ei mitenkään edistä, kyseisellä ryhmällä on hegemoninen asema, nähdäkseni ihan siinä merkityksessä, jossa "hegemonian" käsitettä käyttävät Antonio Gramscin kaltaiset marxilaiset ajattelijat.
Edellä oleva on ehkä sen ytimessä, miksi olen katkeroitunut feminismiin. Feminismi esittäytyi minulle aikoinaan elämänvalheista vapautumisena. "Patriarkaatti"-käsite oli minulle ihan selkeä, se oli tietysti sama kuin savolaisen pikkukaupungin kiistatta miesvaltainen öyhökratia, joka muodostui koulumaailmaa hallitsevista kovisröyhkiöistä ja heidän aikuisista liittolaisistaan; ja oli ihan selvää, että sillä tavoin ymmärretty "patriarkaatti" ylläpiti erilaisia elämisvalheita valta-asemansa pönkittämiseksi. Se, että feminismi on osoittautunut vieläpä "patriarkaatin" elämisvalheita karkeammaksi valehtelu- ja itsepetosjärjestelmäksi, on minusta ihan riittävä syy vastustaa sitä.
tiistai 25. lokakuuta 2005
Maailmalta
Puolan vaaleissa voitti nyt sitten Prawo i Sprawiedliwość (Laki ja oikeudenmukaisuus), Kaczyńskin pallinaamakaksosten johtama euroskeptisyyden, bogoojczyźniany-hengen ja sosiaalipopulismin yhdistävä oikeistopuolue. Ohjelma on homojen vainoaminen ja kirkon - mikä ei tarkoita valistunutta papistoa, vaan pahamaineista Radio Maryjaa kuuntelevia kiihkomaallikoita - pokkuroiminen yhdistyneenä ainakin puheissa sosiaalidemokraattishenkisiin hyvinvointivaltiolupauksiin. Puolan presidentiksi nousee tähän asti Varsovan kaupunginjohtajana (puolalaisittain "Varsovan presidenttinä") kunnostautunut Lech Kaczyński. Toinen vaihtoehto olisi ollut liberaalioikeistolaisen Vapausunionin, Unia Wolnośćin, Donald Tusk, joka nimestään huolimatta ei ole brittiläissyntyinen, vaan Kaszëb, kasubi.
Palli(vai pälli?)naamakaksoset on luokiteltava kansallisdemokraattisen tradition, endecjan, jatkajiksi. Kyseessä oli kristillis-nationalistinen puolue, joka toimi maailmansotien välisessä Puolassa ja edusti mm. änkyräkatolisuutta, nationalismia ja paranoidia juutalaisvastaisuutta. Koska Puola oli köyhä ja siksi näytti jäävänkin, tähän oikeistokonservatiiviseen arvomaailmaan yhdistyi kuitenkin radikaali sosiaalinen ohjelma. Pällinaamakaksosista ainakin Lechillä on Onet-portaalin uutiskioskin mukaan sosiaalidemokraattinen omatunto, ja minä olen valitettavasti taipuvainen uskomaan tähän. Katsokaas kun Puolassa poliittinen nelikenttä ei mene ihan siten kuin lipirtaarit sanovat. Nelikentän pystyakselilla on talous, joko fyrkkaa köyhille tai sitten kunnon jenkkimeininki, ja vaaka-akselilla moraali, joko abortin ja vapaan hintahduksen puolesta tai sitten sellainen asenne, että vauvoja ei nyt ainakaan abortoida kohdusta, mutta homot kyllä yhteiskunnasta.
Nyt tilanne on sikäli kusinen, että yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee talousliberalismin ja asenneliberalismin yhdistävän älymystön ja toisaalta vanhoillista katolisuutta kannattavan vähävaraisen työläis- ja maalaisväestön välillä. Puolassa ei ole suurta ja köyhäksi itsensä mieltävää keskiluokkaa, joka voisi kannattaa länsieurooppalaisen tyyppistä vasemmistoa, ja vaikka olisikin, sellaista vasemmistovaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole näkyvissä. Entiset kommunistit, ns. demarit, ovat juuri niin korruptoituneita kuin entisten kommunistien voi itäeurooppalaisessa maassa olettaa olevan, ja kuten puolalainen vasemmistolainen sähköpostilista, jonka jäseneksi olen vaivihkaa liittynyt, antaa ymmärtää, paikallinen älykkövasemmisto on hiuksianostattavan taistolaistyylistä kommunisminostalgikkoväkeä. Tämän vasemmiston linjaukset ovat suorastaan vähämielisen epärealistisia: esimerkiksi naiivilla venäläismyönteisyydellä ei Puolassa todellakaan kalastella edes minkään liberaalin keskiluokan ääniä.
Köyhän maalaispuolalaisen näkökulmasta homojen vapautusta ajaa sama porhojen kaupunkilaisketkujen sun muiden yrittäjien kapitalistinen sortajaluokka, joka on hyötynyt talousuudistuksista hänen selkänahastaan. Toisin sanoen vaalivoitto kristillis-isänmaalliselle oikeistolle on merkki proletariaatin valtaannoususta, hyvä jollei diktatuurista.
Toinen uutinen on, että Fianna Fáil -puolue haluaa palauttaa Pääsiäiskapinan muistoksi järjestettävän sotilasparaatin. Julkilausuttuna tarkoituksena on tasavaltalaisen perinnön ja symboliikan ottaminen haltuun IRA:lta, joka on ominut sen itselleen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Näin vanhoilla päivilläni olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää on pitää isänmaalliset symbolit lujasti valtion käsissä ja huolehtia siitä, etteivät valtiota isänmaallisempina itseään pitävät äärioikeisto-, rasisti- ja terroristijärjestöt pääse anastamaan niitä. Tilannetta, jossa siniristilippu on pelkästään skinheadien ja muiden "sydämen sotaveteraanien" symboli, ei koskaan saa päästää toteutumaan. Lippu kuuluu valtiolle, ei valtiopetoksen valmistelijoille. - Ja tähän Porilaisten marssia ruotsiksi.
Palli(vai pälli?)naamakaksoset on luokiteltava kansallisdemokraattisen tradition, endecjan, jatkajiksi. Kyseessä oli kristillis-nationalistinen puolue, joka toimi maailmansotien välisessä Puolassa ja edusti mm. änkyräkatolisuutta, nationalismia ja paranoidia juutalaisvastaisuutta. Koska Puola oli köyhä ja siksi näytti jäävänkin, tähän oikeistokonservatiiviseen arvomaailmaan yhdistyi kuitenkin radikaali sosiaalinen ohjelma. Pällinaamakaksosista ainakin Lechillä on Onet-portaalin uutiskioskin mukaan sosiaalidemokraattinen omatunto, ja minä olen valitettavasti taipuvainen uskomaan tähän. Katsokaas kun Puolassa poliittinen nelikenttä ei mene ihan siten kuin lipirtaarit sanovat. Nelikentän pystyakselilla on talous, joko fyrkkaa köyhille tai sitten kunnon jenkkimeininki, ja vaaka-akselilla moraali, joko abortin ja vapaan hintahduksen puolesta tai sitten sellainen asenne, että vauvoja ei nyt ainakaan abortoida kohdusta, mutta homot kyllä yhteiskunnasta.
Nyt tilanne on sikäli kusinen, että yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee talousliberalismin ja asenneliberalismin yhdistävän älymystön ja toisaalta vanhoillista katolisuutta kannattavan vähävaraisen työläis- ja maalaisväestön välillä. Puolassa ei ole suurta ja köyhäksi itsensä mieltävää keskiluokkaa, joka voisi kannattaa länsieurooppalaisen tyyppistä vasemmistoa, ja vaikka olisikin, sellaista vasemmistovaihtoehtoa ei tällä hetkellä ole näkyvissä. Entiset kommunistit, ns. demarit, ovat juuri niin korruptoituneita kuin entisten kommunistien voi itäeurooppalaisessa maassa olettaa olevan, ja kuten puolalainen vasemmistolainen sähköpostilista, jonka jäseneksi olen vaivihkaa liittynyt, antaa ymmärtää, paikallinen älykkövasemmisto on hiuksianostattavan taistolaistyylistä kommunisminostalgikkoväkeä. Tämän vasemmiston linjaukset ovat suorastaan vähämielisen epärealistisia: esimerkiksi naiivilla venäläismyönteisyydellä ei Puolassa todellakaan kalastella edes minkään liberaalin keskiluokan ääniä.
Köyhän maalaispuolalaisen näkökulmasta homojen vapautusta ajaa sama porhojen kaupunkilaisketkujen sun muiden yrittäjien kapitalistinen sortajaluokka, joka on hyötynyt talousuudistuksista hänen selkänahastaan. Toisin sanoen vaalivoitto kristillis-isänmaalliselle oikeistolle on merkki proletariaatin valtaannoususta, hyvä jollei diktatuurista.
Toinen uutinen on, että Fianna Fáil -puolue haluaa palauttaa Pääsiäiskapinan muistoksi järjestettävän sotilasparaatin. Julkilausuttuna tarkoituksena on tasavaltalaisen perinnön ja symboliikan ottaminen haltuun IRA:lta, joka on ominut sen itselleen. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että tämä on askel oikeaan suuntaan. Näin vanhoilla päivilläni olen alkanut ymmärtää, miten tärkeää on pitää isänmaalliset symbolit lujasti valtion käsissä ja huolehtia siitä, etteivät valtiota isänmaallisempina itseään pitävät äärioikeisto-, rasisti- ja terroristijärjestöt pääse anastamaan niitä. Tilannetta, jossa siniristilippu on pelkästään skinheadien ja muiden "sydämen sotaveteraanien" symboli, ei koskaan saa päästää toteutumaan. Lippu kuuluu valtiolle, ei valtiopetoksen valmistelijoille. - Ja tähän Porilaisten marssia ruotsiksi.
maanantai 24. lokakuuta 2005
Tarja Turunen
Voisin tässä käydä läpi koko vanhan kliseekokoelmani alkaen siitä, kuinka suomalaisten naisten pimppa on niin kallista tavaraa ettei sitä kotimaisille miehille jne. Mutta totean vain, että Tarja Turunen, niiltä osin kuin en ole hänen haastatteluiltaan voinut lehtiä lukiessani välttyä, on minusta aina vaikuttanut itserakkaalta ja epäsympaattiselta naiseläjältä, ja sitä paitsi tiedän monien vuosien kokemuksella, että mikään porukka ei ole niin vastenmielistä, omahyväistä, tympeää ja kopeaa kuin minkäänasteisen klassisen musiikkikoulutuksen saaneet nuoret naiset. Minun puolestani sitä sakkia joutaisi harventaa vaikka haulikolla. Minua ei ihmetytä tippaakaan, jos sen porukan edustajalle nousee maailmanmaineen myötä kusi niin korkealle hiusrajaan kuin Tarja Turusella kaikesta päätellen on noussut. Ja minusta on helvetin hyvä, että joku lopultakin uskaltaa sanoa tämän omahyväisten loisten lauman edustajalle, mihin hän voi suurenmoisen erinomaisuutensa tunkea. Ehkä yhteiskunta on lopultakin muuttumassa sellaiseksi, ettei nuorilta ämmiltä enää välttämättä oteta vastaan ihan mitä tahansa paskaa. Aina voi toivoa.
"Minulla on lukemattomia kirjoja hyllyssäni." (Kimmo L. Sunkkila)
Marginaali-Jani viittasi Time-lehden kaikkien aikojen romaaneihin, joista Jani tunnusti lukeneensa vain kaksi. Katsotaan, onko minulla mennyt sen paremmin.
The Adventures of Augie March
Saul Bellow
Aivan outo kirja. En ole koskaan lukenut Saul Bellowta, mutta nobelisteja harrastava ystäväni Ivan Hlinka varmasti tuntee asianomaisen teoksen, tai ainakin kirjailijan. Eikös Bellow ole sen Nobelin jossain välissä napannut? Näin ainakin muistelisin.
All the King's Men
Robert Penn Warren
Tätä nimenomaista teosta en ole lukenut. Sitä vastoin sain vuosia, vuosia sitten veljeltäni joululahjaksi Warrenin romaanin Jokin tässä elämässä, englanniksi A Place to Come To. Muistan, että sen päähenkilö oli yksinkertaisista oloista, Yhdysvaltain syrjäseudulta lähtöisin, mutta että hän tavoitteli kansalaisuutta jonkinlaisessa intellektuaalisuuden imperiumissa. Traagista oli, että hänen ja hänen oppineiden mentoriensa pyrkimys kohti henkisesti palkitsevaa ja täydellistynyttä elämää vaikutti pohjimmiltaan turhalta ja toivottomalta.
American Pastoral
Philip Roth
En ole lukenut Amerikkalaista pastoraalia, sitä vastoin kyllä Haamukirjailijan, kun veljelläni oli Philip Roth -kautensa. Haamukirjailijan päähenkilö makasi seksikolmikossa Gittan- ja Bettan-nimisten ruotsalaisten blondien kanssa; jos kirja kirjoitettaisiin nyt, Gittan ja Bettan olisivat suomalaisia goottityttöjä nimeltä Leini ja Melena. (Molemmat ovat autenttisia suomalaisia tytönnimiä, toinen tarkoittaa reumatismia ja toinen veriripulia.) Nyttemmin olen mm. Kasablogissa esitettyjen ylitsevuotavaisten kehujen ansiosta lukenut romaanin The Plot Against America, joka on hieman deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua lukuun ottamatta varsin vaikuttava tarina. Annoin oman kappaleeni Maria Kristiinalle, jotta hänkin tutustuisi teokseen.
An American Tragedy
Theodore Dreiser
Aivan outo kirja ja outo kirjailija. Ei pisteitä.
Animal Farm
George Orwell
Eläinten vallankumous on varmaankin Orwellin romaaneista nimenomaan taideteoksena ehein, mutta koska Orwell on lempikirjailijoitani, minun on vaikea nähdä sitä erillään hänen koko tuotannostaan, jonka olen luultavasti lukenut läpi useita kertoja. Mahdollisesti kootuissa kirjoituksissa (Collected Essays, Journalism and Letters), jotka muuten sivumennen sanoen on taidettu kääntää kokonaisuudessaan ruotsiksi, on jokunen yksittäinen teksti, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Olen lukenut useita Orwellin teoksia eri kielillä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi saksaksi ja islanniksi.
Appointment in Samarra
John O'Hara
Ventovieras veikko tämäkin.
Are You There God? It's Me, Margaret
Judy Blume
Uppo-outo.
The Assistant
Bernard Malamud
Tiedänhän minä, että Malamud on tärkeä ja merkittävä kirjailija, mutta en minä hänen tuotantoaan tunne ensinkään.
At Swim-Two-Birds
Flann O'Brien
Flann O'Brienin tuotannosta tunnen parhaiten hänen lyhyet soakkunansa, jotka hän kirjoitti nimellä Myles na gCopaleen (oikeastaan sen pitäisi olla Myles na gCapaillíní, Pikkuhepojen Myles) sekä hänen ainoan iirinkielisen romaaninsa, iirinkielisiä omaelämäkertoja parodioivan An Béal Bochtin. At Swim-Two-Birdsiä olen selaillut joskus kirjastossa.
Atonement
Ian McEwan
Onnellisesti lukematta ovat tämänkin veikon teokset.
Beloved
Toni Morrison
Sama vika.
The Berlin Stories
Christopher Isherwood
En ole varmaan saanut luettua ollenkaan Isherwoodia, tai sitten niin nuorena, etten muista hänestä mitään.
The Big Sleep
Raymond Chandler
Kyllä minä olen lukenut Chandleria ja olen lukenut tätäkin, olen jopa lukenut Chandleria koskevaa oheiskirjallisuutta, mutta minusta Chandlerista tehdään yleensä syvällisempi kuin hän onkaan. Chandler kelpaa minusta aivan erinomaisesti juna-, mökki- tai vaikka vankisellilukemiseksi, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi hänessä ollaan näkevinään kamalan suurenmoisia litteräärejä kvaliteetteja.
The Blind Assassin
Margaret Atwood
Atwoodilta olen toki lukenut ja omaksikin hankkinut Orjattaresi, mutta hänen muuta tuotantoaan en tunne ensinkään.
Blood Meridian
Cormac McCarthy
Cormac McCarthyn pidginisoitunutta teksasilaista rappioenglantia ei jaksa lukea, vaikka miljöö ja atmosfääri voisikin olla kiehtova.
Brideshead Revisited
Evelyn Waugh
Tunnen vain kirjailijan nimen, mutten hänen teoksiaan.
The Bridge of San Luis Rey
Thornton Wilder
Olen usein ajatellut, että tämä kirja pitäisi lukea venäjäksi käännettynä. Se tuntuu nimittäin olevan hyvin suosittu Venäjällä. Joskus kuulostaa siltä kuin kaikki vähänkin lukutaitoiset venäläiset olisivat lukeneet sen.
Call It Sleep
Henry Roth
Outo on.
Catch-22
Joseph Heller
Juuri ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi Irlantiin, hankin oman kappaleen tätä kirjaa. Valitettavasti en ehtinyt lukea sitä kokonaan, enkä tietenkään ottanut matkalukemiseksi. Nykyään silloin ostamani kappale nousee kirjakasojen uumenista esiin joka puoles vuosi, mutta katoaa ennen kuin saan sen luettua loppuun. Hyvä kirja se toki on, ja aiheesta arvostettu satiiri.
The Catcher in the Rye
J.D. Salinger
Tämäkin on tullut luettua sekä suomeksi että englanniksi aika nuorena. Taisi itse asiassa olla ensimmäisiä murrosikäisenä englanniksi tavailemiani kirjoja, äidillä oli oma kappale. Ihan passeli nuorisokuvaus, mutta en yhtään ymmärrä, miksi siitä niin kovasti kohdataan. S.E.Hintonin Me kolme ja jengi tai Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset kolahtivat nuoreen kolliin ihan toisella tavalla.
A Clockwork Orange
Anthony Burgess
Olenhan minä sekä nähnyt leffan että lukenut kirjan, sekä alkuteoksen että kamalan Moog-suomennoksen - olen yhä sitä mieltä, että kirjan nimi on suomennettava Pullosta tullu', ei "Kellopeliappelsiini". (Sitä paitsi se on oikeasti kellonjousi, siis vedettävä voimajousi, eikä mikään "kellopeli".) En pidä sitä Burgessin parhaana, enkä Burgessia varsinaisesti luettavaa kummempana kirjailijana (Language Made Plain on oikeastaan ainoa Burgessin kirja, josta olen pitänyt).
The Confessions of Nat Turner
William Styron
En ole lukenut Styronia, en edes sitä pakollista.
The Corrections
Jonathan Franzen
Outo kirja, ja kirjailijankin tunnen vain nimeltä.
The Crying of Lot 49
Thomas Pynchon
En ole lukenut Pynchonia, ja minulla on erittäin voimakkaita ennakkoluuloja häntä kohtaan.
A Dance to the Music of Time
Anthony Powell
Ihan outo tämäkin.
The Day of the Locust
Nathanael West
Tämänkin kirjailijan tunnen vain nimeltä.
Death Comes for the Archbishop
Willa Cather
Hä?
A Death in the Family
James Agee
Midäh? Gugah?
The Death of the Heart
Elizabeth Bowen
Emmäätällasia...
Deliverance
James Dickey
Ai, Syvä joki siis perustuu johonkin kirjaan? Aina oppii, kun vanhaksi elää...
Dog Soldiers
Robert Stone
Koirasotilaat olivat jonkin intiaaniheimon soturiseura, mutta tätä kirjailijaa en kyllä tunne.
Falconer
John Cheever
Outo tyyppi, outo kirja.
The French Lieutenant's Woman
John Fowles
Oletan, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, mutta suoraan sanoen en ole varma. Silloin aikoinaan kun kirja ja elokuva olivat pinnalla, kaikki tiedotusvälineet olivat niin täynnä juonipaljastuksia ja kommentaaria, että minulla oli aika selkeä kuva kirjan ja elokuvan ideasta jo kauan etukäteen.
The Golden Notebook
Doris Lessing
Nuorena poikana Doris Lessingin omintakeiset avaruusromaanit olivat minulle aika tärkeitä, ainakin sarjan ensimmäiset, Shikasta ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Siriuksen kokeiden jälkeen en enää jaksanut jatkaa. Nykyään en enää tiedä, mitä noissa tekeleissä oikeastaan näin. Lessingin muut teokset ovat jääneet minulle vieraiksi. Gotthold Ephraim Lessingin Viisas Natan on minulle huomattavasti tutumpi ja nyttemmin myös henkilökohtaisesti tärkeämpi.
Go Tell it on the Mountain
James Baldwin
Olenhan minä James Baldwinia lukenut, ja pitänytkin, mutta tämä taitaa olla minulle outo kirja. Tai sitten vain kaikki Baldwinit ovat minulle yhtä ja samaa klönttiä.
Gone With the Wind
Margaret Mitchell
Kyllähän minä olen lukenut Tuulen viemää. Kirjallisena ansiona on kai pidettävä sitä, että se pakottaa lukijan samastumaan Scarlett O'Haran kaltaiseen täysin epäsympaattiseen ja mahdollisesti luonnevikaiseen henkilöön. Ainakin Scarlettin illuusiottoman psykonartun asenne on varsin opettavainen ja kertoo tosielämän oikeista naisista paljon enemmän kuin kymmenen tonnia feminististä propagandakirjallisuutta. Luin itse asiassa Tuulen viemän suunnilleen kaksitoistavuotiaana, ja näin jälkeenpäin surettaa kovasti, etten ymmärtänyt, miten realistinen sen naiskuva on ja miten paljon feministien aivopesukirjallisuutta hyödyllisempi se on naisen käyttöohjeena nuorelle pojalle.
The Grapes of Wrath
John Steinbeck
Sen ruotsinnos on tuossa vuoteenviereisessä kirjakasassa, mutta loppuun en ole sitä lukenut. Eedenistä itään sitä vastoin oli rankka kokemus nuorena poikana. Se sisältää niin uskottavan kuvauksen luonnevikaisesta psykonartusta, että näin jälkeen päin ihmettelen, miksi saatoin kyseisenlaisiin hirviöihin törmätessäni uskotella itselleni, ettei minua ollut varoitettu.
Gravity's Rainbow
Thomas Pynchon
Mitäs minä nyt taas sanoinkaan Pynchonista?
The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald
Miksi pitäisi lukea jonkun lätsäkeikarin eksistentiaalisesta kriisistä?
A Handful of Dust
Evelyn Waugh
Edelleenkin: Waugh on minulle tuttu vain nimeltä.
The Heart Is A Lonely Hunter
Carson McCullers
Tuota, onko tämä tyyppi vakavasti otettava kirjailija? Minä olen aina luullut häntä harlekiinityyppiseksi viihdekirjailijaksi.
The Heart of the Matter
Graham Greene
Minä en pidä Graham Greenestä juurikaan. Olen lukenut Inhimillisen tekijän ja Tädin kanssa maailmalla, ja voin vain sanoa, että hän on ensimmäinen lunkin brittiläinen kirjailija, josta en pidä.
Olenhan minä toki lukenut hänen muistelmansa ystävyydestään Omar Torrijosiin, Panaman sotilasjohtajaan, joka kuoli vuonna 1981 ilmeisesti CIA:n järjestämässä lento-onnettomuudessa. Torrijos oli minulle kommunistikauhuisena, mutta myös eteläamerikkalaisten diktaattorien julmuudesta järkyttyneenä pikkupoikana jonkinlainen toivonkipinä: sotilasjohtaja, joka kuitenkin onnistui kylmän sodan aikana pysymään ulkopoliittisesti itsenäisenä (siltähän se minusta näytti) ja ilmeisesti pyrki vilpittömästi parantamaan kansansa oloja. Tuolloin olin tunnetusti sillä reaalipoliittisella kannalla, että nämä sotilasjohtajat ilmeisesti olivat Latinalaisessa Amerikassa väistämätön paha ja mahdollisesti välttämätön suojamuuri kauheaa kommunismia vastaan, mutta että tätä sotilasjohtajainstituutiota tulisi voida kehittää paikallisten asukkaiden kannalta parempaan suuntaan, jos asia oikeasti oli niin, että siellä ei ollut muunlaista poliittista kulttuuria. Jos minä jostain olin pikkupoikana vihainen Yhdysvalloille, niin Torrijosin murhasta.
Herzog
Saul Bellow
Johan minä sanoin, että Bellow on minulle uppo-outo kaveri.
Housekeeping
Marilynne Robinson
Hä? Hö?? Täh?!
A House for Mr. Biswas
V.S. Naipaul
Naipaulin matkakirjat olen suurimmaksi osaksi lukenut, monet useaankin kertaan, mutta hänen fiktiivinen proosansa on minulle täysin tuntematonta.
I, Claudius
Robert Graves
Robert Graves, joka Saksassa markkinoi itseään nimellä Robert von Ranke Graves (hän oli klassikkohistorioitsija Leopold von Ranken sukua), on kyllä tuttu nimi, mutta en usko lukeneeni hänen romaaniaan Claudiuksesta, vaikka pikkupoikana luin paljonkin Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta. (Latinaa en ole oppinut sanottavasti, mitä on kyllä pidettävä hiukan kummallisena.) Sen televisiosovituksen kyllä näin.
Infinite Jest
David Foster Wallace
Täysin vieras nimi.
Invisible Man
Ralph Ellison
En tätäkään tunne.
Light in August
William Faulkner
Sisareni on suuri Faulknerin ystävä, mutta minä en ole koskaan jaksanut innostua Yoknapatawphan kreivikunnan asioista.
The Lion, The Witch and the Wardrobe
C.S. Lewis
En ole lukenut Velhoa ja leijonaa. Tunnen C.S.Lewisin paremmin Tolkienin ateljeekriitikkona kuin kirjailijana, jos kohta yritinkin scifi-iässä lukea Matkaa Venukseen. En pidä ajatusta kristillisesti inspiroituneesta fantasiakirjallisuudesta täysin vieraana, pelottavana tai vastenmielisenä, mutta Narnia-sarjasta olen lukenut vain Narnian viimeisen taistelun, joka on varsin suoraviivainen kristillinen hartausromaani. Sen jälkeen tiesi, mikä pohjimmiltaan oli tarinan ideana, eikä kiinnostanut lukea sarjan muita osia. Nyt aikuisena kuitenkin tulee usein ajateltua, että se oli menetys. Ehkä suurikin.
Lolita
Vladimir Nabokov
Juu, kyllä olen lukenut. Kirja ei kolmetoistavuotiaan näkökulmasta ollut täysin vailla masturbatorisia ansioita, ja suomennoksissakin oli mukavan pornografiset kansikuvat. Ruista ranteeseen!
Lord of the Flies
William Golding
Ikävä kyllä en ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan, vaikka suunnilleen tiedän, mistä siinä on kyse.
The Lord of the Rings
J.R.R. Tolkien
Hohhoijaa. Juu, luettu on niin monta kertaa, että olen ehtinyt kuluttaa loppuun koko roskan monta kertaa. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, puolaksi ja osittain venäjäksi ja espanjaksikin.
Loving
Henry Green
Mikäs tämä nyt sitten lienee?
Lucky Jim
Kingsley Amis
Minä en noista amiksista niin perusta...
The Man Who Loved Children
Christina Stead
Jokin pedofiilitragedia? Hyi yäk. En tahdo kuulla enempää.
Midnight's Children
Salman Rushdie
Olenhan minä Rushdieta lukenut paljonkin, mutta enimmäkseen ei-fiktiivistä. Tuo intialainen hersyvä tarinankerronta ei tunnu oikein uppoavan minuun.
Money
Martin Amis
Isä ja poika Amis eivät edelleenkään kiinnosta. Sille moneylle kyllä aina olisi käyttöä.
The Moviegoer
Walker Percy
Mistä ne keksivät tällaisia?
Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
En ole onnistunut lukemaan Woolfia, vaikka yritystä on ollut.
Naked Lunch
William Burroughs
Miksi minun pitäisi lukea romaania siitä, kuinka homot ottavat huumetta, ja vielä tekevät hirvittävän ison numeron sekä homoilustaan että huumeiden ottamisestaan? Tabujen rikkominen on aina yhtä ikävystyttävää luettavaa siinä vaiheessa kun tabut on jo rikottu.
Native Son
Richard Wright
Outo mies, outo kirja.
Neuromancer
William Gibson
En ole lukenut, en ole tainnut yrittääkään lukea. Neurovelho on yksi niitä nettiaikaa edeltäviä kybertulevaisuusromaaneja, jotka vanhentuivat yhdessä yössä vuonna 1995, kun minäkin pääsin nettiin. Sitä ennen arvailtiin, millainen se kybertulevaisuus olisi. Nythän me jo tiedämme sen. Itse asiassa 1990-luvun alun tulevaisuusvisiot ovat ehkä vanhentuneet täydellisemmin kuin mitkään muut scifin aikaansaannokset.
Never Let Me Go
Kazuo Ishiguro
Japanilainen kirjallisuus ei ole alaani. En ole tainnut lukea kuin vähän Yukio Mishimaa ja Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset.
1984
George Orwell
Joo, luettu on, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja islanniksi. Es war ein strahlend-kalter Apriltag, und die Uhren schlugen dreizehn. Oligarkkinen kollektivismi on muuten islanniksi sameignarbúskaparstefna undir fámennisstjórn, jos joku ihmettelee. Sen islanninkielisen 1984:n voisi muuten kaivaa esille kaapinpohjalta ja lukaista.
On the Road
Jack Kerouac
Olen varmaan vilkuillut, mutten lukenut kokonaan.
One Flew Over the Cuckoo's Nest
Ken Kesey
Elokuvan olen nähnyt, kirjaa en ole lukenut.
The Painted Bird
Jerzy Kosinski
Tätä kirjaa aina ajattelen sen puolankielisellä nimellä Malowany ptak, koska muistan nähneeni sen puolalaisissa kirjakaupoissa. Mutta enhän minä Kosińskia ole lukenut, vaikka olenkin nähnyt elokuvan Tervetuloa, Mr Chance.
Pale Fire
Vladimir Nabokov
Olen melkoisen varma siitä, että Pale Fire olisi minulle sopivaa luettavaa, mutta en ole koskaan reipastunut sitä lukemaan.
A Passage to India
E.M. Forster
Ei, ei.
Play It As It Lays
Joan Didion
Enpä ole lukenut.
Portnoy's Complaint
Philip Roth
Seksuaaliseen ikään tullessani kuulin, että Portnoyn tauti olisi mukavan pornografinen romaani. En kuitenkaan ole koskaan lukenut sitä.
Possession
A.S. Byatt
Uppo-outo kirjailija, vielä oudompi opus.
The Power and the Glory
Graham Greene
Johan se tuli sanottua, että minä en pidä Greenestä.
The Prime of Miss Jean Brodie
Muriel Spark
Mistä ne näitä kirjoja oikein keksivät?
Rabbit, Run
John Updike
Updike on minulle tuttu vain nimeltä.
Ragtime
E.L. Doctorow
Oletan, että Doctorow on yhtä merkittävä kirjailija kuin Updike ja Bellow, mutta ei se asiaa muuta: amerikkalainen kirjallisuus on ja pysyy minulle vieraana.
The Recognitions
William Gaddis
Outo kaveri tämäkin.
Red Harvest
Dashiell Hammett
Kertokaas minulle te viisaammat, pitäisikö tätä tyyppiä oikeasti lukea.
Revolutionary Road
Richard Yates
Tämäkin on tuntematon.
The Sheltering Sky
Paul Bowles
Outo on.
Slaughterhouse-Five
Kurt Vonnegut
Työkaverini on koettanut innostaa minua Vonnegutin lukijaksi, mutta en ole lukenut muita kuin Kissan kehdon, paitsi että veljeni Vonnegut-innostuksen aikana tulin selailleeksi paria muutakin teosta. Lisäksi olen aivan pienenä ja vaikutuksille alttiissa iässä nähnyt Vonnegutin novelleista sommitellun televisioelokuvan Between Time and Timbuktu - Suomen televisiosta se tuli muistaakseni nimellä Avaruusfantasia - jota Vonnegut itse ei juurikaan arvosta. Sen jälkeen olen yksittäisiä Vonnegutin kirjoja vilkuillessa tai hänen tarinoittensa televisiosovituksia katsellessa saanut aina palan kurkkuun muistaessani alitajuisesti jotain tuosta varhaisessa lapsuudessa nähdystä Vonnegut-sovituksesta.
Snow Crash
Neal Stephenson
En minä ole lukenut Jennifer Valtiovaltaakaan, joten miksi minun pitäisi lukea muitakaan libertaristidystopioita? Eiköhän libertarismin dystooppinen luonne ilmene jo siitäkin, että sen kannattajat ovat järkiään joko tyhmiä mulkkuja tai vain mulkkuja.
The Sot-Weed Factor
John Barth
Mikäs tämä nyt sitten on?
The Sound and the Fury
William Faulkner
Faulkner ei edelleenkään ole alaani.
The Sportswriter
Richard Ford
Uppo-outo kaveri tämäkin.
The Spy Who Came in From the Cold
John le Carre
Vakoiluromaanit ja minä, me emme oikein... Suurin osa niistä on sen luokan itseparodiaa, että parempi vain tyytyä reilusti Ian Flemingiin tai Heeresman iloiseen lahtaussekoiluun Päämääränä Dublin.
The Sun Also Rises
Ernest Hemingway
Olenhan minä Hemingwayta hiukan lueskellut, mutten ole jaksanut innostua. Tätä nimenomaista en kyllä ole lukenut.
Their Eyes Were Watching God
Zora Neale Hurston
Ihan outo.
Things Fall Apart
Chinua Achebe
Achebelta olen hyvin nuorena lukenut inhorealistisen Nigerian kuvauksen Kansan mies. Tämä Things Fall Apart ei sitä vastoin ole tuttu.
To Kill a Mockingbird
Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen on ihan pätö romaani, ja siksi olenkin aina ihmetellyt, onko Harper Lee kirjoittanut mitään muuta.
To the Lighthouse
Virginia Woolf
En edelleenkään ole lukenut Virginia Woolfia.
Tropic of Cancer
Henry Miller
Ehkä Henry Miller olisi ollut pätevää luettavaa runkkari-iässä, mutta kyllä minusta tuntuu, että olen jo kasvanut ulos tekotaiteellisesta pornokirjallisuudesta.
Ubik
Philip K. Dick
Kyllähän minä Dickiä olen jonkin verran lukenut, mutta tätä nimenomaista en.
Under the Net
Iris Murdoch
Eipä ole tuttu tämäkään täti kuin nimeltä.
Under the Volcano
Malcolm Lowry
Häh?
Watchmen
Alan Moore & Dave Gibbons
Eiks tää oo jokin sarjisalbumi?
White Noise
Don DeLillo
Kirjailija on nimeltä tuttu, muttei muuten.
White Teeth
Zadie Smith
Sama vika.
Wide Sargasso Sea
Jean Rhys
Outo tämäkin.
The Adventures of Augie March
Saul Bellow
Aivan outo kirja. En ole koskaan lukenut Saul Bellowta, mutta nobelisteja harrastava ystäväni Ivan Hlinka varmasti tuntee asianomaisen teoksen, tai ainakin kirjailijan. Eikös Bellow ole sen Nobelin jossain välissä napannut? Näin ainakin muistelisin.
All the King's Men
Robert Penn Warren
Tätä nimenomaista teosta en ole lukenut. Sitä vastoin sain vuosia, vuosia sitten veljeltäni joululahjaksi Warrenin romaanin Jokin tässä elämässä, englanniksi A Place to Come To. Muistan, että sen päähenkilö oli yksinkertaisista oloista, Yhdysvaltain syrjäseudulta lähtöisin, mutta että hän tavoitteli kansalaisuutta jonkinlaisessa intellektuaalisuuden imperiumissa. Traagista oli, että hänen ja hänen oppineiden mentoriensa pyrkimys kohti henkisesti palkitsevaa ja täydellistynyttä elämää vaikutti pohjimmiltaan turhalta ja toivottomalta.
American Pastoral
Philip Roth
En ole lukenut Amerikkalaista pastoraalia, sitä vastoin kyllä Haamukirjailijan, kun veljelläni oli Philip Roth -kautensa. Haamukirjailijan päähenkilö makasi seksikolmikossa Gittan- ja Bettan-nimisten ruotsalaisten blondien kanssa; jos kirja kirjoitettaisiin nyt, Gittan ja Bettan olisivat suomalaisia goottityttöjä nimeltä Leini ja Melena. (Molemmat ovat autenttisia suomalaisia tytönnimiä, toinen tarkoittaa reumatismia ja toinen veriripulia.) Nyttemmin olen mm. Kasablogissa esitettyjen ylitsevuotavaisten kehujen ansiosta lukenut romaanin The Plot Against America, joka on hieman deus ex machina -tyyppistä loppuratkaisua lukuun ottamatta varsin vaikuttava tarina. Annoin oman kappaleeni Maria Kristiinalle, jotta hänkin tutustuisi teokseen.
An American Tragedy
Theodore Dreiser
Aivan outo kirja ja outo kirjailija. Ei pisteitä.
Animal Farm
George Orwell
Eläinten vallankumous on varmaankin Orwellin romaaneista nimenomaan taideteoksena ehein, mutta koska Orwell on lempikirjailijoitani, minun on vaikea nähdä sitä erillään hänen koko tuotannostaan, jonka olen luultavasti lukenut läpi useita kertoja. Mahdollisesti kootuissa kirjoituksissa (Collected Essays, Journalism and Letters), jotka muuten sivumennen sanoen on taidettu kääntää kokonaisuudessaan ruotsiksi, on jokunen yksittäinen teksti, joka minulta on jäänyt huomaamatta. Olen lukenut useita Orwellin teoksia eri kielillä, suomen, ruotsin ja englannin lisäksi saksaksi ja islanniksi.
Appointment in Samarra
John O'Hara
Ventovieras veikko tämäkin.
Are You There God? It's Me, Margaret
Judy Blume
Uppo-outo.
The Assistant
Bernard Malamud
Tiedänhän minä, että Malamud on tärkeä ja merkittävä kirjailija, mutta en minä hänen tuotantoaan tunne ensinkään.
At Swim-Two-Birds
Flann O'Brien
Flann O'Brienin tuotannosta tunnen parhaiten hänen lyhyet soakkunansa, jotka hän kirjoitti nimellä Myles na gCopaleen (oikeastaan sen pitäisi olla Myles na gCapaillíní, Pikkuhepojen Myles) sekä hänen ainoan iirinkielisen romaaninsa, iirinkielisiä omaelämäkertoja parodioivan An Béal Bochtin. At Swim-Two-Birdsiä olen selaillut joskus kirjastossa.
Atonement
Ian McEwan
Onnellisesti lukematta ovat tämänkin veikon teokset.
Beloved
Toni Morrison
Sama vika.
The Berlin Stories
Christopher Isherwood
En ole varmaan saanut luettua ollenkaan Isherwoodia, tai sitten niin nuorena, etten muista hänestä mitään.
The Big Sleep
Raymond Chandler
Kyllä minä olen lukenut Chandleria ja olen lukenut tätäkin, olen jopa lukenut Chandleria koskevaa oheiskirjallisuutta, mutta minusta Chandlerista tehdään yleensä syvällisempi kuin hän onkaan. Chandler kelpaa minusta aivan erinomaisesti juna-, mökki- tai vaikka vankisellilukemiseksi, mutta en oikein jaksa ymmärtää, miksi hänessä ollaan näkevinään kamalan suurenmoisia litteräärejä kvaliteetteja.
The Blind Assassin
Margaret Atwood
Atwoodilta olen toki lukenut ja omaksikin hankkinut Orjattaresi, mutta hänen muuta tuotantoaan en tunne ensinkään.
Blood Meridian
Cormac McCarthy
Cormac McCarthyn pidginisoitunutta teksasilaista rappioenglantia ei jaksa lukea, vaikka miljöö ja atmosfääri voisikin olla kiehtova.
Brideshead Revisited
Evelyn Waugh
Tunnen vain kirjailijan nimen, mutten hänen teoksiaan.
The Bridge of San Luis Rey
Thornton Wilder
Olen usein ajatellut, että tämä kirja pitäisi lukea venäjäksi käännettynä. Se tuntuu nimittäin olevan hyvin suosittu Venäjällä. Joskus kuulostaa siltä kuin kaikki vähänkin lukutaitoiset venäläiset olisivat lukeneet sen.
Call It Sleep
Henry Roth
Outo on.
Catch-22
Joseph Heller
Juuri ennen kuin lähdin puoleksi vuodeksi Irlantiin, hankin oman kappaleen tätä kirjaa. Valitettavasti en ehtinyt lukea sitä kokonaan, enkä tietenkään ottanut matkalukemiseksi. Nykyään silloin ostamani kappale nousee kirjakasojen uumenista esiin joka puoles vuosi, mutta katoaa ennen kuin saan sen luettua loppuun. Hyvä kirja se toki on, ja aiheesta arvostettu satiiri.
The Catcher in the Rye
J.D. Salinger
Tämäkin on tullut luettua sekä suomeksi että englanniksi aika nuorena. Taisi itse asiassa olla ensimmäisiä murrosikäisenä englanniksi tavailemiani kirjoja, äidillä oli oma kappale. Ihan passeli nuorisokuvaus, mutta en yhtään ymmärrä, miksi siitä niin kovasti kohdataan. S.E.Hintonin Me kolme ja jengi tai Ulrich Plenzdorfin Nuoren W:n uudet kärsimykset kolahtivat nuoreen kolliin ihan toisella tavalla.
A Clockwork Orange
Anthony Burgess
Olenhan minä sekä nähnyt leffan että lukenut kirjan, sekä alkuteoksen että kamalan Moog-suomennoksen - olen yhä sitä mieltä, että kirjan nimi on suomennettava Pullosta tullu', ei "Kellopeliappelsiini". (Sitä paitsi se on oikeasti kellonjousi, siis vedettävä voimajousi, eikä mikään "kellopeli".) En pidä sitä Burgessin parhaana, enkä Burgessia varsinaisesti luettavaa kummempana kirjailijana (Language Made Plain on oikeastaan ainoa Burgessin kirja, josta olen pitänyt).
The Confessions of Nat Turner
William Styron
En ole lukenut Styronia, en edes sitä pakollista.
The Corrections
Jonathan Franzen
Outo kirja, ja kirjailijankin tunnen vain nimeltä.
The Crying of Lot 49
Thomas Pynchon
En ole lukenut Pynchonia, ja minulla on erittäin voimakkaita ennakkoluuloja häntä kohtaan.
A Dance to the Music of Time
Anthony Powell
Ihan outo tämäkin.
The Day of the Locust
Nathanael West
Tämänkin kirjailijan tunnen vain nimeltä.
Death Comes for the Archbishop
Willa Cather
Hä?
A Death in the Family
James Agee
Midäh? Gugah?
The Death of the Heart
Elizabeth Bowen
Emmäätällasia...
Deliverance
James Dickey
Ai, Syvä joki siis perustuu johonkin kirjaan? Aina oppii, kun vanhaksi elää...
Dog Soldiers
Robert Stone
Koirasotilaat olivat jonkin intiaaniheimon soturiseura, mutta tätä kirjailijaa en kyllä tunne.
Falconer
John Cheever
Outo tyyppi, outo kirja.
The French Lieutenant's Woman
John Fowles
Oletan, että olen sekä lukenut kirjan että nähnyt elokuvan, mutta suoraan sanoen en ole varma. Silloin aikoinaan kun kirja ja elokuva olivat pinnalla, kaikki tiedotusvälineet olivat niin täynnä juonipaljastuksia ja kommentaaria, että minulla oli aika selkeä kuva kirjan ja elokuvan ideasta jo kauan etukäteen.
The Golden Notebook
Doris Lessing
Nuorena poikana Doris Lessingin omintakeiset avaruusromaanit olivat minulle aika tärkeitä, ainakin sarjan ensimmäiset, Shikasta ja Avioliitot vyöhykkeiden välillä. Siriuksen kokeiden jälkeen en enää jaksanut jatkaa. Nykyään en enää tiedä, mitä noissa tekeleissä oikeastaan näin. Lessingin muut teokset ovat jääneet minulle vieraiksi. Gotthold Ephraim Lessingin Viisas Natan on minulle huomattavasti tutumpi ja nyttemmin myös henkilökohtaisesti tärkeämpi.
Go Tell it on the Mountain
James Baldwin
Olenhan minä James Baldwinia lukenut, ja pitänytkin, mutta tämä taitaa olla minulle outo kirja. Tai sitten vain kaikki Baldwinit ovat minulle yhtä ja samaa klönttiä.
Gone With the Wind
Margaret Mitchell
Kyllähän minä olen lukenut Tuulen viemää. Kirjallisena ansiona on kai pidettävä sitä, että se pakottaa lukijan samastumaan Scarlett O'Haran kaltaiseen täysin epäsympaattiseen ja mahdollisesti luonnevikaiseen henkilöön. Ainakin Scarlettin illuusiottoman psykonartun asenne on varsin opettavainen ja kertoo tosielämän oikeista naisista paljon enemmän kuin kymmenen tonnia feminististä propagandakirjallisuutta. Luin itse asiassa Tuulen viemän suunnilleen kaksitoistavuotiaana, ja näin jälkeenpäin surettaa kovasti, etten ymmärtänyt, miten realistinen sen naiskuva on ja miten paljon feministien aivopesukirjallisuutta hyödyllisempi se on naisen käyttöohjeena nuorelle pojalle.
The Grapes of Wrath
John Steinbeck
Sen ruotsinnos on tuossa vuoteenviereisessä kirjakasassa, mutta loppuun en ole sitä lukenut. Eedenistä itään sitä vastoin oli rankka kokemus nuorena poikana. Se sisältää niin uskottavan kuvauksen luonnevikaisesta psykonartusta, että näin jälkeen päin ihmettelen, miksi saatoin kyseisenlaisiin hirviöihin törmätessäni uskotella itselleni, ettei minua ollut varoitettu.
Gravity's Rainbow
Thomas Pynchon
Mitäs minä nyt taas sanoinkaan Pynchonista?
The Great Gatsby
F. Scott Fitzgerald
Miksi pitäisi lukea jonkun lätsäkeikarin eksistentiaalisesta kriisistä?
A Handful of Dust
Evelyn Waugh
Edelleenkin: Waugh on minulle tuttu vain nimeltä.
The Heart Is A Lonely Hunter
Carson McCullers
Tuota, onko tämä tyyppi vakavasti otettava kirjailija? Minä olen aina luullut häntä harlekiinityyppiseksi viihdekirjailijaksi.
The Heart of the Matter
Graham Greene
Minä en pidä Graham Greenestä juurikaan. Olen lukenut Inhimillisen tekijän ja Tädin kanssa maailmalla, ja voin vain sanoa, että hän on ensimmäinen lunkin brittiläinen kirjailija, josta en pidä.
Olenhan minä toki lukenut hänen muistelmansa ystävyydestään Omar Torrijosiin, Panaman sotilasjohtajaan, joka kuoli vuonna 1981 ilmeisesti CIA:n järjestämässä lento-onnettomuudessa. Torrijos oli minulle kommunistikauhuisena, mutta myös eteläamerikkalaisten diktaattorien julmuudesta järkyttyneenä pikkupoikana jonkinlainen toivonkipinä: sotilasjohtaja, joka kuitenkin onnistui kylmän sodan aikana pysymään ulkopoliittisesti itsenäisenä (siltähän se minusta näytti) ja ilmeisesti pyrki vilpittömästi parantamaan kansansa oloja. Tuolloin olin tunnetusti sillä reaalipoliittisella kannalla, että nämä sotilasjohtajat ilmeisesti olivat Latinalaisessa Amerikassa väistämätön paha ja mahdollisesti välttämätön suojamuuri kauheaa kommunismia vastaan, mutta että tätä sotilasjohtajainstituutiota tulisi voida kehittää paikallisten asukkaiden kannalta parempaan suuntaan, jos asia oikeasti oli niin, että siellä ei ollut muunlaista poliittista kulttuuria. Jos minä jostain olin pikkupoikana vihainen Yhdysvalloille, niin Torrijosin murhasta.
Herzog
Saul Bellow
Johan minä sanoin, että Bellow on minulle uppo-outo kaveri.
Housekeeping
Marilynne Robinson
Hä? Hö?? Täh?!
A House for Mr. Biswas
V.S. Naipaul
Naipaulin matkakirjat olen suurimmaksi osaksi lukenut, monet useaankin kertaan, mutta hänen fiktiivinen proosansa on minulle täysin tuntematonta.
I, Claudius
Robert Graves
Robert Graves, joka Saksassa markkinoi itseään nimellä Robert von Ranke Graves (hän oli klassikkohistorioitsija Leopold von Ranken sukua), on kyllä tuttu nimi, mutta en usko lukeneeni hänen romaaniaan Claudiuksesta, vaikka pikkupoikana luin paljonkin Rooman valtakuntaa käsittelevää kirjallisuutta. (Latinaa en ole oppinut sanottavasti, mitä on kyllä pidettävä hiukan kummallisena.) Sen televisiosovituksen kyllä näin.
Infinite Jest
David Foster Wallace
Täysin vieras nimi.
Invisible Man
Ralph Ellison
En tätäkään tunne.
Light in August
William Faulkner
Sisareni on suuri Faulknerin ystävä, mutta minä en ole koskaan jaksanut innostua Yoknapatawphan kreivikunnan asioista.
The Lion, The Witch and the Wardrobe
C.S. Lewis
En ole lukenut Velhoa ja leijonaa. Tunnen C.S.Lewisin paremmin Tolkienin ateljeekriitikkona kuin kirjailijana, jos kohta yritinkin scifi-iässä lukea Matkaa Venukseen. En pidä ajatusta kristillisesti inspiroituneesta fantasiakirjallisuudesta täysin vieraana, pelottavana tai vastenmielisenä, mutta Narnia-sarjasta olen lukenut vain Narnian viimeisen taistelun, joka on varsin suoraviivainen kristillinen hartausromaani. Sen jälkeen tiesi, mikä pohjimmiltaan oli tarinan ideana, eikä kiinnostanut lukea sarjan muita osia. Nyt aikuisena kuitenkin tulee usein ajateltua, että se oli menetys. Ehkä suurikin.
Lolita
Vladimir Nabokov
Juu, kyllä olen lukenut. Kirja ei kolmetoistavuotiaan näkökulmasta ollut täysin vailla masturbatorisia ansioita, ja suomennoksissakin oli mukavan pornografiset kansikuvat. Ruista ranteeseen!
Lord of the Flies
William Golding
Ikävä kyllä en ole tainnut lukea kirjaa kertaakaan, vaikka suunnilleen tiedän, mistä siinä on kyse.
The Lord of the Rings
J.R.R. Tolkien
Hohhoijaa. Juu, luettu on niin monta kertaa, että olen ehtinyt kuluttaa loppuun koko roskan monta kertaa. Suomeksi, englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, puolaksi ja osittain venäjäksi ja espanjaksikin.
Loving
Henry Green
Mikäs tämä nyt sitten lienee?
Lucky Jim
Kingsley Amis
Minä en noista amiksista niin perusta...
The Man Who Loved Children
Christina Stead
Jokin pedofiilitragedia? Hyi yäk. En tahdo kuulla enempää.
Midnight's Children
Salman Rushdie
Olenhan minä Rushdieta lukenut paljonkin, mutta enimmäkseen ei-fiktiivistä. Tuo intialainen hersyvä tarinankerronta ei tunnu oikein uppoavan minuun.
Money
Martin Amis
Isä ja poika Amis eivät edelleenkään kiinnosta. Sille moneylle kyllä aina olisi käyttöä.
The Moviegoer
Walker Percy
Mistä ne keksivät tällaisia?
Mrs. Dalloway
Virginia Woolf
En ole onnistunut lukemaan Woolfia, vaikka yritystä on ollut.
Naked Lunch
William Burroughs
Miksi minun pitäisi lukea romaania siitä, kuinka homot ottavat huumetta, ja vielä tekevät hirvittävän ison numeron sekä homoilustaan että huumeiden ottamisestaan? Tabujen rikkominen on aina yhtä ikävystyttävää luettavaa siinä vaiheessa kun tabut on jo rikottu.
Native Son
Richard Wright
Outo mies, outo kirja.
Neuromancer
William Gibson
En ole lukenut, en ole tainnut yrittääkään lukea. Neurovelho on yksi niitä nettiaikaa edeltäviä kybertulevaisuusromaaneja, jotka vanhentuivat yhdessä yössä vuonna 1995, kun minäkin pääsin nettiin. Sitä ennen arvailtiin, millainen se kybertulevaisuus olisi. Nythän me jo tiedämme sen. Itse asiassa 1990-luvun alun tulevaisuusvisiot ovat ehkä vanhentuneet täydellisemmin kuin mitkään muut scifin aikaansaannokset.
Never Let Me Go
Kazuo Ishiguro
Japanilainen kirjallisuus ei ole alaani. En ole tainnut lukea kuin vähän Yukio Mishimaa ja Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset.
1984
George Orwell
Joo, luettu on, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi ja islanniksi. Es war ein strahlend-kalter Apriltag, und die Uhren schlugen dreizehn. Oligarkkinen kollektivismi on muuten islanniksi sameignarbúskaparstefna undir fámennisstjórn, jos joku ihmettelee. Sen islanninkielisen 1984:n voisi muuten kaivaa esille kaapinpohjalta ja lukaista.
On the Road
Jack Kerouac
Olen varmaan vilkuillut, mutten lukenut kokonaan.
One Flew Over the Cuckoo's Nest
Ken Kesey
Elokuvan olen nähnyt, kirjaa en ole lukenut.
The Painted Bird
Jerzy Kosinski
Tätä kirjaa aina ajattelen sen puolankielisellä nimellä Malowany ptak, koska muistan nähneeni sen puolalaisissa kirjakaupoissa. Mutta enhän minä Kosińskia ole lukenut, vaikka olenkin nähnyt elokuvan Tervetuloa, Mr Chance.
Pale Fire
Vladimir Nabokov
Olen melkoisen varma siitä, että Pale Fire olisi minulle sopivaa luettavaa, mutta en ole koskaan reipastunut sitä lukemaan.
A Passage to India
E.M. Forster
Ei, ei.
Play It As It Lays
Joan Didion
Enpä ole lukenut.
Portnoy's Complaint
Philip Roth
Seksuaaliseen ikään tullessani kuulin, että Portnoyn tauti olisi mukavan pornografinen romaani. En kuitenkaan ole koskaan lukenut sitä.
Possession
A.S. Byatt
Uppo-outo kirjailija, vielä oudompi opus.
The Power and the Glory
Graham Greene
Johan se tuli sanottua, että minä en pidä Greenestä.
The Prime of Miss Jean Brodie
Muriel Spark
Mistä ne näitä kirjoja oikein keksivät?
Rabbit, Run
John Updike
Updike on minulle tuttu vain nimeltä.
Ragtime
E.L. Doctorow
Oletan, että Doctorow on yhtä merkittävä kirjailija kuin Updike ja Bellow, mutta ei se asiaa muuta: amerikkalainen kirjallisuus on ja pysyy minulle vieraana.
The Recognitions
William Gaddis
Outo kaveri tämäkin.
Red Harvest
Dashiell Hammett
Kertokaas minulle te viisaammat, pitäisikö tätä tyyppiä oikeasti lukea.
Revolutionary Road
Richard Yates
Tämäkin on tuntematon.
The Sheltering Sky
Paul Bowles
Outo on.
Slaughterhouse-Five
Kurt Vonnegut
Työkaverini on koettanut innostaa minua Vonnegutin lukijaksi, mutta en ole lukenut muita kuin Kissan kehdon, paitsi että veljeni Vonnegut-innostuksen aikana tulin selailleeksi paria muutakin teosta. Lisäksi olen aivan pienenä ja vaikutuksille alttiissa iässä nähnyt Vonnegutin novelleista sommitellun televisioelokuvan Between Time and Timbuktu - Suomen televisiosta se tuli muistaakseni nimellä Avaruusfantasia - jota Vonnegut itse ei juurikaan arvosta. Sen jälkeen olen yksittäisiä Vonnegutin kirjoja vilkuillessa tai hänen tarinoittensa televisiosovituksia katsellessa saanut aina palan kurkkuun muistaessani alitajuisesti jotain tuosta varhaisessa lapsuudessa nähdystä Vonnegut-sovituksesta.
Snow Crash
Neal Stephenson
En minä ole lukenut Jennifer Valtiovaltaakaan, joten miksi minun pitäisi lukea muitakaan libertaristidystopioita? Eiköhän libertarismin dystooppinen luonne ilmene jo siitäkin, että sen kannattajat ovat järkiään joko tyhmiä mulkkuja tai vain mulkkuja.
The Sot-Weed Factor
John Barth
Mikäs tämä nyt sitten on?
The Sound and the Fury
William Faulkner
Faulkner ei edelleenkään ole alaani.
The Sportswriter
Richard Ford
Uppo-outo kaveri tämäkin.
The Spy Who Came in From the Cold
John le Carre
Vakoiluromaanit ja minä, me emme oikein... Suurin osa niistä on sen luokan itseparodiaa, että parempi vain tyytyä reilusti Ian Flemingiin tai Heeresman iloiseen lahtaussekoiluun Päämääränä Dublin.
The Sun Also Rises
Ernest Hemingway
Olenhan minä Hemingwayta hiukan lueskellut, mutten ole jaksanut innostua. Tätä nimenomaista en kyllä ole lukenut.
Their Eyes Were Watching God
Zora Neale Hurston
Ihan outo.
Things Fall Apart
Chinua Achebe
Achebelta olen hyvin nuorena lukenut inhorealistisen Nigerian kuvauksen Kansan mies. Tämä Things Fall Apart ei sitä vastoin ole tuttu.
To Kill a Mockingbird
Harper Lee
Kuin surmaisi satakielen on ihan pätö romaani, ja siksi olenkin aina ihmetellyt, onko Harper Lee kirjoittanut mitään muuta.
To the Lighthouse
Virginia Woolf
En edelleenkään ole lukenut Virginia Woolfia.
Tropic of Cancer
Henry Miller
Ehkä Henry Miller olisi ollut pätevää luettavaa runkkari-iässä, mutta kyllä minusta tuntuu, että olen jo kasvanut ulos tekotaiteellisesta pornokirjallisuudesta.
Ubik
Philip K. Dick
Kyllähän minä Dickiä olen jonkin verran lukenut, mutta tätä nimenomaista en.
Under the Net
Iris Murdoch
Eipä ole tuttu tämäkään täti kuin nimeltä.
Under the Volcano
Malcolm Lowry
Häh?
Watchmen
Alan Moore & Dave Gibbons
Eiks tää oo jokin sarjisalbumi?
White Noise
Don DeLillo
Kirjailija on nimeltä tuttu, muttei muuten.
White Teeth
Zadie Smith
Sama vika.
Wide Sargasso Sea
Jean Rhys
Outo tämäkin.
sunnuntai 23. lokakuuta 2005
Näinhän se menee
FANTASY! - Mystical, magical mayhem! You feel the
urge to write of fantastic worlds that never
were and the beings that might live there. Are
they Lands of Wonder or adventures of Magical
Folly? JRR Tolkien and Tanith Lee are your
guides.
What Kind of Novel Should I Write?
brought to you by Quizilla
Kyllähän minulla olisi oma fantasiaromaani juonta myöten mietittynä. Valitettavasti romaanin roistoille kehittämääni kieltä koskevat muistiinpanot ovat kadonneet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)