Maailmojen sota

Nyt taidan keskittyä lukemaan Maailmojen sotaa. Viime kerrasta onkin jo aikaa. Pääsiäisenä tunnetusti olin MK:n luona ja katsoimme yhdessä töllöstä elokuvan "Mars hyökkää", jonka juonen suuret linjat noudattivat yllättävän selkeästi Maailmojen sodan tapahtumia. Itse asiassa kirjoittaessani Maailmojen sota -hakusanaa iirinkieliseen tähtitiede-ensyklopediaani (tuumin - David Darlingilta vaikutteita saaden - että siihen voisi sisällyttää jonkin verran hakusanoja myös tärkeimmistä scifigenreistä ja niiden suhteesta tieteeseen, sitä paitsi minulla oli jo hakusana Star Trekin poimuajosta) totesin, ja sillä kannalla olen edelleenkin, että "Mars hyökkää" on luokiteltava ihan yksiselitteisesti Maailmojen sodan yhdeksi filmatisoinniksi.

Linkki

Jos osaatte ruotsia ja teillä on mediaplayer-ohjelma, katsokaapa tästä linkistä, mihin asti feminismi on kehittynyt.

Nuori ruotsalainen tyttö kertoo, että kun hän murrosiän ahdistuksissaan etsi apua pahaan oloonsa, hän tuli törmänneeksi maailmanseittiä penkoessaan turvakoti- ja tyttöjen auttamisjärjestöksi esittäytyvän ryhmän verkkosivuihin. Hän luuli saavansa järjestöltä apua ja ilmoittautui sen kesäleirille, joka oli tarkoitettu väkivallan uhreiksi joutuneille tytöille. Kun hän saapui leirikeskukseen, mitään leiriä ei tullutkaan. Hänelle selitettiin, että vaikutusvaltaisten pedofiilimiesten liiga oli uhannut leirikeskusta ja aikoi miehittää sen tappaakseen kaikki tytöt tai viedäkseen nämä maanalaisiin siitoskeskuksiin synnyttämään pikkulapsia pedofiili- ja veriuhrikäyttöön. Niinpä tämä nuori tyttö heitettiin autoon ja hänet vietiin pakomatkalle Norjaan.

Siis, kuten veli Junakohtaus sanoisi: kelatkaa. Nuori ihminen hakee apua yksinäisyyteensä, depressioonsa ja pelkotiloihinsa ja uskoo menevänsä paikkaan, jossa hän on turvassa ja jossa hänestä huolehditaan ja jossa hänellä on ystäviä. Sen sijaan hänelle lietsotaan lisää pelkotiloja ja hänet viedään väkisin vieraaseen maahan. Luonnollisesti tytön kännykkä takavarikoitiin heti paikalla, jotta hän ei voisi soittaa kotiin. Kaappaajanaiset olivat aseistautuneet puukoilla, jotka pelottivat tyttöä, ja antoivat hänelle rauhoittavia, jotta hän ei järjestäisi kohtausta.

Ja kaikki tämä tietysti naisten oikeuksien puolustamisen nimissä, kuinkas muuten. Kaiken lisäksi hänen kaappaajansa pystyivät piileksimään kahden viikon ajan norjalaisissa naisten turvataloissa nuorten tyttöjen "puolustamisen" ja "suojelun" varjolla. Lopulta he sitten kääntyivät Tove Smaadahlin, tunnetun norjalaisen feministimatroonan puoleen, joka näki, että kaapatulla tytöllä oli hätä ja että hän ei halunnut olla tällä pakomatkalla. Hän sai kaapparit suostuteltua jättämään tytön hänen hoteisiinsa - kyllähän te varmasti luotatte siihen, että tyttö on turvassa Toven luona, vai mitä? - ja kaappareilla ei ollut arvovaltaa sanoa kuuluisalle Tove Smaadahlille vastaan. Smaadahl vei sitten tytön kotiin sukulaisten luokse, kuten tyttö oli pyytänyt.

Kun tyttö teki rikosilmoituksen kaappauksesta, se ei tietenkään johtanut esitutkintaa pitemmälle.


Mitä sitten tulee "maanalaisiin maailmaa hallitseviin pedofiilimiesten salaliittoihin, jotka uhraavat lapsia saatanalle", näyttää lähinnä siltä, että feministinen alakulttuuri on itse onnistunut muuttumaan tämän viholliskuvan mukaiseksi. Se on onnistunut ainakin Ruotsissa soluttamaan hallitukseenkin oman marionettinsa tasa-arvoasiain ministeriksi; ja ilmeisesti sen järjestämien naisitsetuntokurssien tavoitteena tuntuu olevan nuorten tyttöjen aivopeseminen rekkakuskilesboiksi, ainakin päätellen niistä kahdesta tuskin viittätoista vanhemmasta rekkakuskilesbovetimiin sonnustautuneesta tytöstä, jotka kirkkain silmin toistelivat ulkoaopeteltuja fraasejaan.

Juttuhan on niin, että jos minä olisin luonnevikainen lesbo lastenraiskaajanainen - ja sellaisiakin aivan varmasti on olemassa (katson kuitenkin velvollisuudekseni erityisesti muistuttaa, että kaikki lesbot eivät ole luonnevikaisia lastenraiskaajia, ollakseni loukkaamatta erästä minulle hyvin tärkeää henkilöä, joka varmasti lukee tätä päiväkirjaa) - niin ensi töikseni soluttautuisin johonkin tuollaiseen naiivien fundamentalistifemakkojen järjestöön päästäkseni käsiksi nuoreen lihaan.

Ja jos pikkutytöt valittaisivat siitä, että paha täti työntää sormen pimppaan lupaa kysymättä, niin paha täti voisi aina viitata siihen, että tytöt eivät ymmärrä omaa parastaan, koska könsmaktsordningen ja pedofiilimiesten maailmansalaliitto on vieraannuttanut heidät omasta naisevasta parhaastaan.

PS: Taannoista Kaarela-debattia en alennu kommentoimaan. Totean vain, että Kaarelaa vaivautui puolustamaan lähinnä joku nimimerkkiä Poikittain käyttänyt säälittävä ritarimies (tietysti!), jonka käsitys keskustelusta on leimata naisen kanssa eri mieltä olevat miehet epämiehekkäiksi; sitä paitsi Kaarela on poistanut, samaan tapaan kuin aiemmin Isosisko, blogistaan kommentointimahdollisuuden. Vakaumus, joka ei kestä toista mieltä olevien olemassaoloakaan, ei ole vakaumus. Se on lahkolaisuskonto. Vähän niin kuin jenkkilän ääriuskovaisuus.

Mutta on se silti aika huvittavaa miten innokkaita femakot ovat hyödyntämään näitä vanhan ajan herrasmiehiä, joiden mielestä naista on aina puolustettava vastaväitteiltä ja toista mieltä olevilta. Se, että herrasmiehen mielestä naiselle vastaan väittäminen on epämiehekästä naisen ahdistelua, tarkoittaa vain, että herrasmies pitää naista hentona olentona, joka menee rikki jo siitä, että hänen kanssaan ollaan eri mieltä. Tai sitten tyhmänä ja itsepäisenä olentona, jonka ei kuitenkaan voi odottaa pärjäävän tasa-arvoisessa väittelyssä, saati sitten oppivan siitä jotain.

Minä olen noin yleisesti ottaen lyönyt naisia joka päivä sen takia, että pohjimmiltani olen oikeasti uskonut tasa-arvoon ja odottanut heidän tosiaan kykenevän väittämään vastaan muutenkin kuin toistelemalla feministiuskonnon fraaseja tai kääntämällä asian henkilökohtaiseksi solvaamiseksi. Yleensä olen joutunut huomaamaan arvostaneeni heitä kohtuuttoman paljon.

Testiä pukkaa

Your Type is
ISFP
Introverted Sensing Feeling Perceiving
Strength of the preferences %
56 25 38 56



Qualitative analysis of your type formula

You are:

* moderately expressed introvert
* moderately expressed sensing personality
* moderately expressed feeling personality
* moderately expressed perceiving personality


Jutun sisältämien linkkien mukaan tämä on säveltäjän ja käsityöläisen henkilötyyppi. Kuulemma tälle persoonallisuustyypille on ominaista edelläkävijyys ja uusien trendien luominen. No ehkäpä - jos panuistisesta naisvihasta ja iirin kielestä tulee trendi. Jos saan valita, niin mieluummin jälkimmäisestä, jos sopii.

Kookolin Kolja sun muita ryssiä

Sain tässä äskettäin luettua loppuun varmaan vuosikausia sivu sivulta järsimäni Konstantin Motšulskin kirjan Kookolin-Koljasta, eli Nikolai Gogolista. Myönnetään, että Gogol ei ole minulle kauhean tuttu kirjailija, ainakaan nykyisin, kun en kehtaa lukea venäläisiä kirjailijoita muuten kuin venäjäksi, mikä sujuu sitten erinomaisen hitaasti. Päällystakki kuuluu yleissivistykseen, ja Kuolleet sielut myös, mutta jälkimmäistä en ole koskaan saanut kokonaan luettua. Tarinan jujuhan loppujen lopuksi tiedetään, se, että Tšitšikov keinottelee kuolleilla, mutta väestökirjoista yhä löytyvillä maaorjilla. Kirjan henkilöt ovat jokseenkin meluisia ja hermoillekäypiä, ei heidän mölinöitään jaksa lukea. Tässä suhteessa kyllä Dostojevski on tarkalleen yhtä hankalalukuinen. Ainoa hänen kirjoistaan, joista olen tähän mennessä jaksanut innostua, on Muistelmia kuolleesta talosta, ja olen varmaan ad nauseam toistellutkin jo, että kaikkiin lukemiini neuvostovankileirikuvauksiin verrattuna se on miellyttävän optimistinen ja sympaattinen teos. Dostojevskin typerä slavofiilinen intoilu Venäjän maarahvaan yhteisöllisyydestä ja hurskaudesta ei pääse pilaamaan sitä kirjaa eikä lipsumaan puuduttavien ideologiasaarnojen puolelle, vaan ilmenee nöyränä luottamuksena siihen kansan ääneen, joka on Jumalan ääni.

Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?

Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.

Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.

Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)

Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)

I nDilchuimhne

Irlannissa oli kamala bussionnettomuus, jossa kuoli viisi adoptiokummityttöni iän molemmilta puolin olevaa neitosta. Koska joku teistä on varmaan lukenut lehtiä ja tapauksen johdosta huolissaan Katiesta, minulla on tämän järkytyksen keskellä ilo ilmoittaa, että hän on mitä suurimmassa määrin hengissä. Onnettomuus tapahtui lähellä Navania (An Uaimh) ja kuolonuhrit näyttäisivät olleen kotoisin kyseisestä kaupungista, ainakin kävivät siellä Loreto Convent -nimistä tyttökoulua.

Claire McCluskey, Deirdre Scanlon, Lisa Callan, Aimee McCabe, Sinéad Ledwidge.

Iirinkielinen viihdekirjallisuus

Muudan nuorukainen Limerickin yliopistosta, Ollscoil Luimnigh meille iirinkielisille, otti minuun yhteyttä ja tiedusteli iirinkielisestä scifistä. Järkytyksekseni huomasin, että ainoat scifiksi luokiteltavat kirjat, jotka tiedän olevan iiriksi olemassa, taitavat olla Cogadh na Reann, joka on iirinnös H.G.Wellsin Maailmojen sodasta, ja Pádraig Standúnin AD 2016, joka on tulevaisuuden Irlanti-dystopia.

AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.

Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.

Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.

Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.

Pois, pois post(modern)in tieltä

Aamulla tapasin laitoksen forskningsledaren, jolle olin pari viikkoa aiemmin vienyt kaksoiskappaleen venäläisiä formalisteja käsittelevästä keskeneräisestä esseestäni. Hän oli kovasti innoissaan ja odotti lisää tavaraa. Ehkä minusta vielä tulee oikea kirjallisuustieteilijä, vaikka hyvän esseen aikaansaamiseksi pitäisi varmaan vielä jaksaa perehtyä Bahtinin formalismikritiikkiin, Формальный метод в литературоведении, mutta venäjänkielisten humanististen tieteiden teoriaa käsittelevien löpinöiden kanssa tappeleminen on aina yhtä puuduttavaa, vaikka sanovatkin Bahtinia hauskaksi veikoksi. (Hän on kirjoittanut kirjan jonkin koulukuntaansa luetun häiskän nimellä, mitä näitä nyt on, Valentin Vološinov nyt ainakin, mutta hallussani oleva kokoomanide lähtee siitä, että Bahtin oikeasti kirjoitti itse kaikki koulukuntansa kirjat ja julkaisi ne kaveriensa nimillä mahdollisesti sensuuria huiputtaakseen.) Forskningsledare oli kovasti innoissaan esseestäni ja odotti lisää todeten, että saksani oli edelleen varsin hyvää - päihitän kuulemma kaikki opiskelijat reilusti. Tähän kohtaan minun olisi pitänyt sanoa hepreaksi: l'havdil. Se on verbin "erottaa" infinitiivi, jota kuulemma käytetään jiddišissä idiomaattisesti tarkoittamaan "älä nyt minua, tyhmää oppilasta, vertaa mestariin" - tai ironisemmin merkityksessä: "kuinka uskallat verrata minua noihin ääliöihin". No, eivät kieltenopiskelijatytöt ääliöitä ole, mutta saksanopiskelijoiden porukoissa en liikkunut silloinkaan kun minulla oli opiskelijaelämää. Venäjän opiskelijoissa oli selvästi enemmän mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Saksanopiskelijatytöt olivat enemmän sitä sorttia, jollaiseksi öyhöttävä hurrivihaajaproletaari mielessään kuvittelee YTNyydessään paistattelevat suomenruotsalaiset yliopistopimatsut. (Siitä tulikin mieleeni hyvä "nuorten naisten fasistinen pahuus" -henkinen uusi kirosana, joka kaikkien naisvihaajien tulee välittömästi ottaa käyttöön: pimatsuika.)

Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.

"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.

Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.

Oletteko tulossa Jupiteriin?

Olen edelleenkin jatkanut iirinkielisen Maailmankaikkeuden ensyklopedian rakentamista. Keräilin tässä juuri tietoja Jupiterin Europa-kuuta varten - toistaiseksi Io on ainoa galileaanisista kuista (iiriksi Gealacha Galileo), josta minulla on oma hakusana. Tämä sivu on hyvä resurssi, mutta se on ilmeisesti mainosrahoitteinen, koska oikeassa laidassa kurkkii sponsoroituja linkkejä. Siellä oli sitten näinkin lupaava linkki:


Coming to Jupiter?
Get advice and recommendations from local residents.
AskaResident.com

Lupaavaa. Tätä linkkiähän on aivan pakko seurata. Valitettavasti kyseessä ei ole Jupiter-planeetta, vaan ilmeisesti Floridassa sijaitseva samanniminen asutuskeskus. Ja minä jo ehdin luulla...Pitäisi kai lukea vähemmän tieteiskirjallisuutta, ja enemmän humanististen tieteiden teoriaa käsitteleviä kirjoja. Venäjänkielinen Bahtinin koulukunnan tekstien kokoelmakin pölyyntyy nurkissa.