torstai 26. toukokuuta 2005

Kookolin Kolja sun muita ryssiä

Sain tässä äskettäin luettua loppuun varmaan vuosikausia sivu sivulta järsimäni Konstantin Motšulskin kirjan Kookolin-Koljasta, eli Nikolai Gogolista. Myönnetään, että Gogol ei ole minulle kauhean tuttu kirjailija, ainakaan nykyisin, kun en kehtaa lukea venäläisiä kirjailijoita muuten kuin venäjäksi, mikä sujuu sitten erinomaisen hitaasti. Päällystakki kuuluu yleissivistykseen, ja Kuolleet sielut myös, mutta jälkimmäistä en ole koskaan saanut kokonaan luettua. Tarinan jujuhan loppujen lopuksi tiedetään, se, että Tšitšikov keinottelee kuolleilla, mutta väestökirjoista yhä löytyvillä maaorjilla. Kirjan henkilöt ovat jokseenkin meluisia ja hermoillekäypiä, ei heidän mölinöitään jaksa lukea. Tässä suhteessa kyllä Dostojevski on tarkalleen yhtä hankalalukuinen. Ainoa hänen kirjoistaan, joista olen tähän mennessä jaksanut innostua, on Muistelmia kuolleesta talosta, ja olen varmaan ad nauseam toistellutkin jo, että kaikkiin lukemiini neuvostovankileirikuvauksiin verrattuna se on miellyttävän optimistinen ja sympaattinen teos. Dostojevskin typerä slavofiilinen intoilu Venäjän maarahvaan yhteisöllisyydestä ja hurskaudesta ei pääse pilaamaan sitä kirjaa eikä lipsumaan puuduttavien ideologiasaarnojen puolelle, vaan ilmenee nöyränä luottamuksena siihen kansan ääneen, joka on Jumalan ääni.

Mestarillinen kirjailija tai ei, mutta joka tapauksessa Dostojevskin "hyvyydestä" intoilevien olisi pidettävä mielessä, että mies oli ideologinen antisemiitti. Blogikirjoituksissaan, ei kun päiväkirjoissaan, hän meni sanomaan tällaisen viisauden: Жид и его кагал - это заговор против русского человека. Luonnollisesti moinen iskulause pääsi heti Neuvostoliiton hajottua paikallisten antisemiittiroistojen mielettömyydenosoitusplakaatteihin. Muuten kannattaa panna merkille, että meillä sana кагал omaksuttiin täkäläisen kansallismielisen vastarintaa organisoineen salaseuran nimeksi (Kagaali). Olisikohan siinä riittävästi syytä röyhistää isänmaallista rintaansa ja todeta, että meillä tuo antisemitismi ei sentään ole kovin syvään juurtunutta, kun juutalaista seurakuntaa tarkoittava sana voidaan lainata moisiin tarkoituksiin?

Tommipommihenkisesti uskallan itse asiassa jopa väittää, että Dostojevski ei ehkä ole ollenkaan niin suuri, ikuinen tai yleismaailmallinen kirjailija kuin yleensä julistetaan. Rikos ja rangaistus on jankkaava ja juveniili tekele, jota ei pysty oikein ottamaan vakavasti, kun vähänkin järjellä ajattelee. Dostojevskin suuret romaanit panevat yhä enemmän epäilemään, että mies oli pikemminkin paksu (tarkoitan siis tuotannon ja volyymin paksuutta) kuin suuri kirjailija. Muuan aikalaiskriitikko, joka oli lähellä narodnikkeja - hänen nimensä on päässyt unohtumaan minulta, mutta minulla on täällä jossain valikoima hänen kirjoituksiaan - epäili Dostojevskin hirviömäisiä pervertikkoja pelkiksi mehukkaiksi sensationaalisiksi vetonauloiksi; nykyään, kun pornoa on pitkin katuja, on vaikeaa asettua niiden asemaan, jotka saivat kirjat käsiinsä selvästi ujommassa, kaksinaismoralistisemmassa ja häpeilevämmässä kulttuurissa, mutta lienee ainakin legitiimiä esittää kysymys, missä määrin Dostojevski pohjimmiltaan kirjoitti pornahtelevaksi sensaatioviihteeksi tarkoitettua roskakirjallisuutta, jonka jälkimaailma sitten on kohottanut ansiottomasti arvostettuun asemaan. Ainakin eräänlaisena mässäilevänä emootiopornona hänen teoksiaan on mielestäni aivan aiheellista pitää. Lyhyemmät luomukset ovat järjestään parempia: ainakin Peluria kuuluisi mielestäni arvostaa enemmän kuin jotain puuduttavia Karamazovin veljeksiä tai Idioottia. Pelurissa on aihe ja juoni, ja se tyytyy siihen - siihen mahdollisesti sisältyvä emootioporno on juonellisesti perusteltua. Paksut romaanit ovat itsetarkoituksellista emootiolorottelua, jota ilman maailma olisi mainiosti tullut toimeen.

Sitä vastoin pidän suurena menetyksenä sitä, että Puškin kirjoitti niin vähän proosaa. Jo Kapteenin tyttären alusta näkee hänen osaavan homman paremmin kuin esikuvansa Walter Scott: venäläisen aatelisperheen elämä ja kulttuuritausta kerrotaan osana tarinaa sen sijaan että sotkeuduttaisiin hirveisiin infodumppausjaksoihin, jotka eivät vie juonta yhtään eteenpäin. Kyllähän venäläiset arvostavat Puškinia runoilijana, mutta minusta miehessä meni hieno romaanikirjailija - nimenomaan sujuvakynäinen tarinankertoja - hukkaan. Jos hän olisi kirjoittanut romaaneja, koko Venäjän kirjallisuudenhistoria olisi toisen näköinen, kun siellä osattaisiin tunnelätinän sijasta kertoa tarinoita.

Edellä olevasta arvannette, että nyt kun minulle on alkanut kehittyä lopultakin oma yksityinen maku venäläiseen kirjallisuuteen, en enää ole mitenkään itsestään selvästi innostunut klassikoista. Gogol vaikuttaa kyllä ihan kelpo kirjoittajalta ainakin noissa lyhyemmissä jutuissaan. Tšehovin novelleja olen aina arvostanut ajanvietteenä, ja ehkä jopa kirjallisuutenakin. (Sahalinin matkakirjaa en ole löytänyt mistään venäjäksi - oli se meillä kyllä kotona suomeksi, mutta en valitettavasti tullut sitä lukeneeksi. Luin aika ison osan kotikirjastostamme, mutta osa kirjoista jäi koskemattomiksi aivan sattumalta. Nykyään vähän surettaa sekin, etten pikkupoikana lukenut esim. Johannes Angereen vuonna 1969 ilmestynyttä inkeriläisromaania Kullankylä. Olisihan se kuulunut ainakin Itä-Euroopan tutkijan lapsuudenlukemisiin ihan luontevasti. Irja Niemen - joka oli todellisuudessa Hella Wuolijoen linnassa piileskellyt desantti Kerttu Nuorteva - muistelman Neuvostokasvatti toki luin. Kirjaan on lisätty päälleliimattu suomalaisisänmaallinen loppu, jonka päälleliimattuisuus oli ilmeistä jo kaksitoistavuotiaalle, mutta jokainen Solženitsyninsä lukenut tunnistaa heti neuvostovankilan maailman kaikkine lyhenteineen.)

Vera teki minulle erään elämäni suurista palveluksista, kun tutustutti minut Vladimir Vojnovitšin tuotantoon. Olin aiemmin lukenut vain hänen lyhyiden erikoisten, vai mitähän soakkunoita lienevätkään olleet, kokoelmansa Антисоветский Советский Союз ruotsinnoksen Det antisovjetiska Sovjetunionen. On muuten kulttuuriskandaali, ettei herraa ole taidettu suomentaa ensinkään. Yhdeksänkymmentäluvun alussa oli hirveä kiire suomentaa joka jumalan avantgardistia, joka kiven alta löytyi, mutta sen enempää Vojnovitšia kuin Dovlatovia ei ole suomennettu, vaikka ensimmäinen on ehdottomasti kirjallisesti merkittävin 70-luvun samizdat-kirjailijoista, jälkimmäinen taas Venäjällä suosittu ja hauska kirjailija. Niin, ja tarkemmin ajatellen: onko Fazil Iskanderiakaan käännetty suomeksi? (Ruotsiksi tietenkin voi lukea kaikkea mahdollista, varmaan sitä "pakkoruotsia" inhotaan juuri siksi: kun ei mekään niin sit ette tekään.) No, joka tapauksessa se, mitä meilläpäin tunnutaan kutsuvan, tai mikä meilläpäin tunnutaan mieltävän, "tšekkiläistyyppiseksi satiiriksi" (ilmaus on muuten Tuomas Nevanlinnalta), kuuluu venäläiseen nykykirjallisuuteen hyvinkin oleellisesti, ja sen mestareita ovat juuri Vojnovitš ja Iskander. Molemmat ovat saaneet minut nauramaan ääneen - jo silloin, kun en vielä lukenut venäjää kyllin hyvin, jotta olisin yleensä osannut nauraa oikeissa kohdissa. (Venäjänkielisestä huumorikirjallisuudesta puheen ollen, kaksikymmenluvulla ilmestynyttä Ilfin ja Petrovin Kahtatoista tuolia en ole vielä lukenut, mutta kai maar se hyvä on, jos kerran Pahkasian päätoimittaja Markku Paretskoi on siitä saanut niin paljon vaikutteita kuin väittää saaneensa. Onkohan Kaksitoista tuolia muuten yksi niistä venäläisistä kirjoista, jotka Juhani Konkka suomensi? Muistan Konkan käännöksen Dostojevskin Sorretuista ja solvatuista - siinä Pietarin Vasilinsaarta kutsuttiin inkeriläisittäin Hirvisaareksi.)