lauantai 13. toukokuuta 2017

Petri Cederlöf maahanmuuttopolitiikasta - Petri Cederlöf om invandringspolitiken

Petri Cederlöf: "Suomessa on yksi maahanmuuttopolitiikka. Siihen on vaikuttanut "maahanmuuttokriittinen" ja "nuiva" a'la Halla-aho linja, jolla ei ole mitään tekemistä kriittisyyden kanssa. Se on politiikan kartalla äärilinjaa kohti viittaavaa sisäänpäin kääntynyttä uusnationalismia. Sille ei ole vastineena mitään toista äärilinjaa, vaan perustuslaillinen, kriittinen ja suvaitsevaisuutta arvona pitävä linja. Perustuslaillinen liberaali suvaitseva linja on stabiili ihanne ja siitä lähtökohdasta halla-aholaiset ja kumppanit ovat radikalistisia ongelmien luojia. Sama pätee ihmisarvon kunnioittamiseen: se on terveessä yhteiskunnassa keskeistä ja sen puolustaminen sitä vastustavia vastaan edes aseellisesti ei ole ääriaatteellista vaan kansalaisvelvollisuus."

Petri Cederlöf: "Finland har en enda invandringspolitik. Den har påverkats av den s k 'invandringskritiska' och 'motvilliga' linje Jussi Halla-aho representerar, en linje som inte har någonting att göra med en kritisk inställning. Det är en extrem linje på den politiska kartan och leder till inåtvänd nynationalism. Dess motståndare representerar ingen jämförbar extremism, utan en kritisk, konstitutionalistisk inställning, för vilken tolerans är ett värde. Liberal, tolerant konstitutionalism är ett stabilt ideal, och ur dess synvinkel är det Halla-ahoanhängarna och deras gelikar som är radikala och skapar problem. Detsamma gäller för människovärdet: det är centralt för ett sunt samhälle att människovärdet respekteras. Att försvara människovärdet mot dess belackare, om det så gäller med vapen i hand, är inte extremism, utan en medborgerlig plikt."

perjantai 12. toukokuuta 2017

Speden jäljillä - esseeluonnos (tyvärr bara på finska)

Speden jäljillä: retrospektiivi


Spede Pasanen on niitä kansanviihdyttäjiä, joita vuosikymmenten varrella on ollut liiankin helppo halveerata ja väheksyä. Hänen poismenostaan on jo aikaa, ja yhä useammat meistä muistavat hänen aikaansaannoksistaan vain ne noloimmat, ts. Speden Spelit ja myöhäiset Turhapuro-elokuvat. Vakiintuneena viihdekeisarina Spedestä tuli valitettavasti enää vain parodia itsestään – kun hänellä oli riittävästi resursseja toteuttaa huonoimmatkin ideansa, hän myös teki niin, ja jälki oli sen mukaista. Hän oli ehkä voittanut omakseen koko maailman, mutta saanut siinä sivussa sielulleen vahingon. Sinänsähän tämä on kansanhauskuttajan tavallinen tarina: kun maine on liian mahtava, ympärille ei enää mahdu työryhmää, jonka jäsenet johtaja tunnustaisi vertaisikseen ja jotka auttaisivat viilaamaan hyvistä ideoista parempia ja raakkaamaan huonot. Ei siksi että Spede parhaimmillaankaan olisi ollut kovin innokas työstämään ja parantelemaan päähänpistojaan – suunnittelemattomalta näyttävä kohellus on sekä hänen voimansa että heikkoutensa – mutta oliko se todella niin suunnittelematonta?

Suosio kuitenkin pahimmillaan sekä vei että söi miestä, mistä Uuno-elokuvat ovat tunnetuin esimerkki. Alun perin Uuno Turhapuro oli tarkoitettu vain kerralliseksi kehitelmäksi televisiosketsien pohjalta, mutta kansaa mielistelläkseen Spede joutui hirttäytymään loputtomiin Uunoihinsa niin, ettei hänellä enää riittänyt voimia muuhun. Uuno-myllyn päästyä kunnolla vauhtiin Spede ei saanut aikaan käytännöllisesti katsoen ensimmäistäkään millään tavalla muistettavaa elokuvaa ilman Turhapuroa (jos nyt oletamme, että niissä Uunoissakaan paljoa katsomista on). Kuvaavaa kyllä Speden viimeinen mainitsemisen väärti ”ei-Uuno”-komedia oli Tup akka lakko, joka oli eräänlainen cross over -elokuva: Uunon henkilöhahmo esiintyi siinä, mutta ei pääosassa. Siitäkään ei oikein jäänyt mieleen muuta kuin kahden tupakkalakkolaisen kaksintaistelu vanhan hyvän ajan Spedelle tunnusomaisena hulppeana ideana, joka tietysti myös – kuinkas muuten – viittaa omalla hauskalla tavallaan lännenelokuviin.

Tällä en ole sanomassa, että Uunot pitäisi järkiään kuitata huonoina elokuvina jopa Speden mittapuulla. Uuno Turhapurokin on ollut aluksi nokkela ja omaperäinen idea, ja kuten hyvän hauskutuksen yleensä, Uunonkin taustalla on synkkä siivu vakavaa ja traagista todellisuutta. Hannu Lauerman ajatusta mukaillakseni Uunon hahmossa oli kyse monille aikakauden suomalaisille miehille tapahtuneen, mielenterveyden kannattimia järkyttävän elämänkohtalon lyömisestä leikiksi ronskilla, lähes evakkorekihenkisellä ”ilo pintaan vaik syän märkänis” -huumorilla. Suuren muuton aikakausi oli tuonut maalta kaupunkeihin laumoittain nuoria miehiä kultaa vuolemaan, mutta joka pojan puukko ei purrut, ja kun heidät oli kasvatettu kliseeprotestanttisen pärjäämisetiikan hengessä, se otti koville.

Uuno on harvahampainen, vaimonsa rahoilla kaljoitteleva ja sohvalla patalaiskana vetkutteleva renttu, joka kutsuu itseään aina ”johtaja” Turhapuroksi ikään kuin kyseessä olisi synnynnäinen aatelisarvo, ja kun hänet vasta provinssista Helsinkiin saapuneena neuvotaan työnvälitykseen, sana ”työ” osoittautuu hänelle uudeksi ja vieraaksi sivistyssanaksi, jota hän ei aluksi edes osaa ääntää. Uunoa voi pitää asiallisesti ottaen elämässään epäonnistuneena miehenä, mutta rajattoman itsetuntonsa ansiosta hän ei anna hyvän tuulensa järkkyä hetkeksikään. Juuri tämän takia Uuno on niin terapeuttinen hahmo.

Aina välillä ilmenee, että Uunolla on todellisia syitäkin omahyväisyyteensä: parissakin seikkailussaan hän on osoittautunut ainakin lahjakkaaksi musiikkimieheksi. Kaikkein ensimmäisessä Turhapuro-elokuvassa sankari itse asiassa kouluttautuu viulistiksi ja saa valtavaa suosiota, mutta lopettaa huikaisevan menestyskiertueen jälkeen uransa, koska haluaa mieluummin kuitenkin vetelehtiä sohvalla ja juoda kaljaa. Toisella kertaa taas Uunoa luullaan venäläiseksi kapellimestari Jetvusenkoksi, mutta hän hyppää rooliin vaivatta, huitoo orkesterin aidolla tunteella huimaan loppunousuun ja kuittaa hyvinkin oikean Jetvusenkon arvoiset aplodit.

Sekä Uunon musikaaliset kyvyt että ne erikoistaidot, joita hänelle aika ajoin ilmaantuu kun hän haluaa hankkia kaljaa ja syötävää joutumatta tekemään työtä niiden eteen, herättävät kysymyksen, eikö Uuno-hahmo pohjimmiltaan pitäisi nähdä suomalaisena vastineena Teräsmiehelle. Eräässä Uuno-elokuvassa sankarimme esimerkiksi pystyy tarkalla vainullaan haistamaan ruuan tuoksun ikkunalasin läpi. Myös se, että hän kykenee hankkimaan kioskimyyjältä ilmaiset nakit esiintymällä terveystarkastajana, joka varmistaa, etteivät nakit sisällä asiattomia aineita (tietenkin oman henkensä koemaistamalla riskeeraten, kuinkas muutenkaan), on pohjimmiltaan supervoima: eihän Uunon kaltainen spurgun näköinen mies kykenisi puhumaan ympäri ihmisiä niin lahjakkaasti ilman yli-inhimillisiä kykyjä.

Tämä supersankari vain käyttää voimiaan uunomaisiin tarkoituksiin, vetelehtimisen ja kaljoittelun mahdollistamiseen. Kapitalismi toimii hieman toisin, vaikka tavoite on periaatteessa sama: työntekijä panee omat supersankarin kykynsä toimimaan työnantajan hyväksi, ja työnantaja maksaa hänelle sitten palkan, jolla hän voi rahoittaa (työajan ulkopuolella tapahtuvan) vetelehtimisensä ja kaljoittelunsa. Uunonkin supervoimat voisi valjastaa yhteiskunnan tai talouselämän käyttöön, ja aika ajoin näin näyttää käyvänkin, mutta lopulta Uuno kuitenkin palaa vanhaan lokoisaan elämäntyyliinsä.

Uuno muistuttaa itse asiassa pitkälti sitä stereotypiaa, joka meillä täällä niska limassa uurastavassa pohjoisessa on epämääräisestä ”etelämaalaisesta”. Jos unohdetaan selvästi rasistiset ajatukset, klisee-”etelämaalainen” on sellainen, joka voi olla älykäs ja lahjakaskin, mutta joka mukavuudenhalussaan, seurallisuudessaan ja lyhytjännitteisyydessään mieluummin keskittyy nauttimaan elämästä, viinistä (tai keskikaljasta, jonka voisikin tässä yhteydessä kirjoittaa uunomaisen tekohienostuneesti italialaisittain chèschicaglia), laulusta ja naisista, siestaa unohtamatta. Juuri tällainenhan Uuno on – sohvasiestan lisäksi hänen elämänsä suuria iloja on vikitellä vieraita vosuja tai nauttia ystäviensä Härskin ja Lörssonin seurasta (siinä vaiheessa kun nimi vaihtui Sörsselssöniksi, Uuno-sarja oli jo härskiintynyt Hartikaistakin pahemmin).

Uuno-hahmon terapeuttisuudesta kirjoittaessaan Hannu Lauerma mainitsee myös Uunon taipumuksen esittää ”pisnesmiestä”. Kyseessä on tietysti vain yksi tapa perustella ja oikeuttaa se, että Uuno on työelämän ulkopuolella. Itse asiassa turhapuroileva ”liikemies”, joka todellisuudessa keskittyy lisäarvon tuottamisen sijasta kansantalouden kuppaamiseen – yhteiskunnassa jo olemassa olevan rahan virtojen manipulointiin ja ohjaamiseen omalle tililleen – on valitettavan yleinen hahmo, joka pilaa oikeiden yrittäjien mainetta usein julkisuuteen asti pääsevällä rehentelyllään eikä tavallisesti tee ollenkaan niin sympaattista ja hyväntahtoista vaikutelmaa kuin Uuno.

Nykyaikaiset liikemies-Uunot herättävät tyypillisesti huomiota toistelemalla muodikkaita Ayn Randilta plagioituja iskulauseita pummien sortumisesta elon tiellä ja julistamalla olevansa itse Randin sankarihahmo John Galtin kaltaisia luovia yksilöitä, joiden kaikille siunauksellista vapautta valtio loukkaa varastamalla heidän hilunsa sosiaalipummien elättämiseen. Pienellä pengonnalla tällaisen ”pisnesmiehen” taustalta löytyy sitten esimerkiksi yhteiskunnalta uunomaisesti ruinatulla starttirahalla pystytetty, mutta jo konkkaan mennyt firmantekele, jonka alkupääoman sankari on aidon turhapuromaisessa hengessä pannut viinaan, tupakkiin ja naisiin. Näitä kaikkia hän tietysti kehuu käyttävänsä ja tarvitsevansa suunnattomia määriä ja julistaa, että niiden saatavuutta pitäisi helpottaa hänenlaistensa tärkeiden rahamiesten tarpeiden vuoksi.

Meidän aikanamme yrittäjyys ja liikemieheys on ideologisoitu ja nostettu ihmisihanteiksi siinä määrin, että huomiotaloudessamme saattaa olla helpompaa menestyä esittämällä yrittäjää kuin toimimalla rehellisenä yrittäjänä – rahakkaampaa ”olla liikemiestä” kuin olla liikemies. Täysin Turhapuro-sarjaan laskettavat tyypit ovat pystyneet tällä tavalla nousemaan suuriksi guruiksi ja esikuviksi, ilmeisesti jossain määrin myös siksi, että heillä on ”Härski-Hartikaisensa”, oikeastikin työllistävinä ja tuottavina yrittäjinä toimivat kaverinsa, jotka eivät kehtaa tai ymmärrä kysyä Uunoiltaan, missä tämän lavean rikastumis- ja köyhienhalveksuntaretoriikan seassa oikeastaan on pihvi. Kukaan ei näe, tai ainakaan tunnusta näkevänsä, että keisarilla ei ole muita vaatteita kuin Uuno Turhapuron resuinen verkkopaita.

Uuno Turhapuro omii Speden tuotantopotentiaalin niin yllättäen, että tuntuu joskus siltä kuin hän olisi jonkinlainen ulkopuolinen rosmo, joka suunnilleen pyssyllä uhaten pakottaa Speden mukaansa. Ihan näin ei ole, vaan Uuno-hahmon näkee kyllä kehkeytyneen auteurin mielessä jo pitkään: elokuvan Kahdeksas veljes irtoideoita ainakin on siirtynyt Uunoon.

Kahdeksas veljes oli Speden elokuvaksi yllättävänkin juonellinen ja koossapysyvä. Mitään yhtymäkohtia Kiven romaaniin ei Kahdeksannella veljeksellä tietenkään ollut, mutta sitä ennen Spede oli tehnyt jo Robin Hood -parodian Noin 7 veljestä ja hyvinkin onnistuneen lännenelokuvan Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika, joihin Kahdeksannen veljeksen nimen pitää kai ymmärtää viittaavan. Ei sillä tosin ollut paljoa yhtäläisyyksiä noihin kahteenkaan, jotka ovat komediallisuutensa ohessa myös railakkaita seikkailuelokuvia.

Kahdeksannessa veljeksessä Spede itse esittää alku-Turhapuroa, Jalli Riivatsaloa, joka parhaansa mukaan välttelee töitä mainosfirman ”karvaisena keskusneitinä” keskittyen lähinnä sopimaan firman puhelimella treffejä tyttöystäviensä kanssa. Manipulointi- ja hurmaustaitojensa ansiosta hän saa työkaverinsa hoitamaan omat hommansa, eikä yhtiön toimitusjohtaja – Riivatsalo hänkin, mutta Kalevi etunimeltään ja Simo Salminen näyttelijänä – kehtaa antaa potkuja kaukaiselle sukulaiselleen sukuriidan pelossa. Jalli ei kuitenkaan ole tyytyväinen rahantuloon, vaan hankkii yhdessä Vesa-Matti Loirin esittämän kaverinsa Jaska Hujasen kanssa lisätuloja pikkuhuijauksilla, kuten myymällä vettä pimeänä viinana. Tämänkään touhun katteet eivät riitä, joten hän katsoo Suomen 20 rikkaimman perheen katalogista sopivan nuoren perijättären naitavakseen – aivan kuten Uuno sittemmin nai vuoristoneuvos Tuuran tyttären rahan toivossa.

Kuten Uuno, myös Jalli osoittautuu poikkeuksellisen lahjakkaaksi päästyään näyttämään kyntensä mainosmiehenä. Perijätärprojekti sitä vastoin menee pahasti köppätorville, sillä perijätär, aikakauden suositun, ilmeikkään ja monipuolisen naisnäyttelijän Tarja Markuksen esittämä Marjut, keskittyy pitämään pilkkanaan Jallia. Jalli päättääkin lopulta palata köyhän, mutta kauniin, herttaisen ja kiltin oikean tyttöystävänsä Irmelin (roolissa tuolloinen kohukaunotar, Miss Suomeksikin valittu Ursula Rainio) huomaan, mutta liian myöhään: hän päätyy naimisiin Marjutin kanssa, joka yhdessä niin naurultaan kuin ruumiinrakenteeltaankin rehevän isänsä (Juhani Kumpulainen) kanssa lupaa tehdä hänen elämästään helvetin. Johtajan sukunimi Tässäpuro tuntuu jo hiukan enteilevän Turhapuroa.

Kahdeksas veljes on oikeastaan aika synkkä komedia – jos se edes on komedia. Itse asiassa Jalli Riivatsalon kohtalo on traaginen. Hän oivaltaa liian myöhään, että rikkaisiin naimisiin pääseminen ei avaa taivaita, mutta siinä vaiheessa onkin jo liian myöhäistä katua. Spede ei ole erityisen vasemmistohenkisen filmintekijän maineessa, mutta Kahdeksas veljes kelpaisi lähes sellaisenaan osallistuvaksi ja yhteiskuntakriittiseksi teokseksi Lindsay Andersonin ja Malcolm McDowellin Onnen pojan hengessä: molemmissa elokuvissa parhaisiin piireihin yrittävä kunnianhimoinen nuori mies kaatuu rähmälleen, koska ei ole riittävän kyyninen ja julma niihin sopeutuakseen. Kapitalismin henkilöitymänä johtaja Tässäpuro on lihava öykkäri ja hänen tyttärensä hemmoteltu, helposti ikävystyvä pissis, jonka ystävättäretkin ovat samanlaisia tyhmiä kiukuttelijoita. Uuno Turhapuron vaimo ja appiukkokin synnyttävät paljon sympaattisemman vaikutelman.

Kahdeksannessa veljeksessä esiintyy näyttäytymisosassa sellainen suuruus kuin lavahypnotisoija Olliver Hawk – hänestäkin Hannu Lauerma on kirjoittanut hiljattain teoksissaan. Itse muistan Hawkin tämän elokuvan lisäksi siitä, että vähän ennen kuin lähdin itse vanhasta kotikaupungistani Varkaudesta suureen maailmaan opiskelemaan, hän käväisi siellä esiintymässä – ilmeisesti yhdellä viimeisistä kiertueistaan, koskapa kuoli pari vuotta myöhemmin. Miesparka vaikutti jo silloin tippuneen ajan vaunuista: hänen julisteensakin oli kirjoitettu kömpelöllä suomella (maailmankuulu hypnotisoijista ainoa elossaoleva), ja esiintymispaikasta, Päiviönsaaren yläasteen koulusta, oli tullut Päivölänsaari. Jopa Varkaudessa alkoi siihen aikaan olla niin paljon muita virikkeitä, ettei tällaisilla kiertävillä silmänkääntäjillä enää oikein riittänyt markkinoita samalla tavalla kuin ennen vanhaan, kun kylien miehet saattoivat tulla matkojen päästä kirkolle ameriikanihmettä katsomaan. Paikallislehti teki kyllä Hawkin esiintymisestä jutun, josta jäi sellainen vaikutelma, että niin toimittaja kuin estradimies itsekin olivat tietoisia touhun retroluonteesta, vaikka silloin ei vielä retrosta puhuttukaan.

Supisuomalainen Hawk oppi oman myyttinsä mukaan lavahypnoositaidot merentakaisten maiden mystisiltä suurmestareilta; palattuaan kotimaahan hän nousi täällä suureksi julkkikseksi. Jokin pistää miettimään, olikohan Hawkin menestyksen takana pikemminkin luonne ja myötäsyntyinen kyky manipuloida ihmisiä (myös Speden kaltaisia yhteistyökumppaneita) kuin mikään varsinainen oppimalla hankittu hypnoosiosaaminen. Showmiehenä ja viihdealan liikemiehenä hän ainakin tuntuu olleen pätevä ja osaava: Kahdeksas veljes -elokuvan pitkä ja yksityiskohtainen hypnoosijakso oli käytännössä yhtä suurta mainosta Hawkin esityksille, ja jos Spede maksoi siitä vielä jotain hypnoosimiehelle, raha taisi kulkea moraalisesti väärään suuntaan. Kehtaankin arvella Hawkin saaneen elokuvan jälkeisillä kiertueillaan yleisön joukosta nykäisemänsä vapaaehtoiset lumoihinsa ennen kaikkea siksi, että he olivat Kahdeksannesta veljeksestä oppineet, mitä hypnotisoija tekee ja miten hypnotisoituna kuuluu käyttäytyä.

Kahdeksas veljes liittyy rakkausaiheeltaan kuusi-seitsemänkymmenluvun vaihteen radikalismille irvailevaan Jussi Pussiin, jossa Spede itse ei esiinny, Loiri ja Simo Salminen sitäkin enemmän. Tässä elokuvassa Loiri esittää Jussi-nimistä opiskelijaa, jonka tärkein, Uuno Turhapuroon verrattava supervoima on hänen ilmiömäinen kykynsä kaataa naisia. Koska elokuva sijoittuu yliopistoympäristöön, Jussin kämppäkaveri Tane (Salminen) valmistelee väitöskirjaa – tietenkin seksuaalipsykologiasta, jolloin Jussin seksiseikkailut toimivat tutkimusaineistona. Jussia aikakauden radikaalit aatteet eivät kiinnosta muuten kuin yhtenä mahdollisuutena hankkia tyttöjä sänkyyn, mutta siitä huolimatta hän päätyy eduskuntavaaliehdokkaaksi – nuoret naiset osoittavatkin mieltään Jussin puolesta sellaisin kaksimielisin iskulausein kuin esimerkiksi Asiat seisovat – Jussi panee ne paikoilleen. Eduskuntaan Jussi ei sentään pääse, koska ei muista käydä uurnilla ja jää siksi yhden äänen päähän paikasta – tämäkin idea on suoraan aikakauden folkloresta (oliko se nyt Pentti Saarikoski, jonka kerrotaan krapuloissaan unohtaneen käydä äänestämässä itseään, niin että kansanedustajuus jäi haaveeksi?). Vaikka Jussilla onkin paljon tilapäisiä seksikumppaneita, hän piirittää – olemattomista opiskelijapojan rahoista maksamillaan valtavilla kukkalaitteilla – oikeaa ihastustaan Irmeliä (Leena Brusiin, hänkin Miss Suomi), jonka kanssa hän filmin onnelliseksi lopuksi astuu, ei avioon, vaan ajan hengen mukaisesti avoliittoon.

Jussi Pussi on Spede-komediaksi epätavallisen seksuaalinen – esimerkiksi Turhapuro-elokuvissa Uuno toki osoittaa kiinnostusta vieraisiin naikkosiin, mutta toisin kuin Jussi Pussissa, niissä ei edes viitata mihinkään yhdyntöihin. Omana aikanaan Jussi Pussi toki herätti paheksuntaa vallankin anti-intellektualismin vuoksi, koska se esitti tieteen poliittisesti manipuloituna pötynä: kun Tanen seksiväitöskirja lopulta pääsee tarkastettavaksi, sitä arvioimassa ovat nuoret opiskelijat, joista osa vasemmistolaisina kannattaa väitöskirjaa sen seksuaalista vapautumista edistävän sisällön vuoksi – vastakkaisen porukan puolestaan paheksuessa sitä, koska se kyseenalaistaa pyhän avioliiton ja perinteiset perhearvot. Myöhempinä vuosikymmeninä taas elokuva on saanut arvostusta nokkelana ja osuvan satiirisena ajankuvana; Speden tuotannosta oivaltavasti ja arvostaen kirjoittanut Veijo Hietala on nähnyt sen ennen muuta hyvin lajityypillisenä romanttisena komediana, hätähuutona aidon rakkauden puolesta keskeltä aikakauden poliittista ja seksuaalista rymyä ja ryskettä.

Jussi Pussin kanssa samassa yhteydessä pitää kai käsitellä Pohjan tähteet, Speden ensimmäinen värielokuva, jossa Loiri taaskin esittää pääosaa, nyt törppönä elokuvaohjaaja Petteri Pohjana, Speden vilahtaessa ruudulla vain toisinaan – hän on Petterin niskaan hengittävä tuottaja. Pohja on ihastunut Arja Saijonmaan esittämään Merjuun, kaunottareen ja diivaan, ja oikeastaan Pohja tekee omaa elokuvan sisäistä elokuvaansa vain saadakseen Merjun iskettyä. Vastanäyttelijä on Ville-Veikko Salmisen esittämä Igor Lötjönen (!), joka ei voi sietää Merjua, mutta Pohja ei ainoastaan sössi koko elokuvaansa, vaan myös viettelysuunnitelmansa, sillä Merju ja Lötjönen päätyvät lemmenpariksi sitä mukaa kun viha muuttuukin rakkaudeksi, Pohja taas lehdellä soittelemaan.

Pohjan tähteissä on paljonkin hauskoja ideoita, mutta sen huumori on Spede-elokuvaksi häiritsevän mustaa ja katkeraa. Tästä vain yksi esimerkki on Simo Salmisen esittämä hirtehinen kappale Alle lujaa, joka kertoo ”ystävästäni Taistosta”, autohurjastelijasta: Salminen resitoi tätä protoräppiä samalla kun kuvapuolella vilistää kammottavan verisiä auto-onnettomuusnäkyjä. Mahdollisesti kyseessä oli parodia aikakauden liikennevalistuksesta, joka kyllä pystyi olemaan presiis yhtä yliampuvaa: lapsille suunnatuissa liikennelauluissakin hoilattiin siihen aikaan silmästä, jalasta ja pikkusormesta, jotka sinkoilevat irrallaan pitkin teitä ja tantereita ilkeän hurjastelijaäijän ohjastaman auton iskeytyessä leikkivään natiaiseen luita pirstovalla voimalla.

Myös Igorin, Petterin ja Merjun kolmiodraama tuntuu liian tosissaan eletyltä ollakseen oikeasti koominen, ja se saa pelottavia sävyjä kun Petteri huitaisee Igoria mustasukkaisuuksissaan teatteripuukolla, jota katsoja hetken luulee (ainakin elokuvan maailmassa) oikeaksi. Ylipäätään Pohjan tähteiden huumori liippaa liian läheltä traagista tosielämää: tiettävästi suuri osa elokuvassa esiintyvistä kommelluksista viittaavat Speden työryhmälle tosielämässä sattuneisiin, ja juuri siksi ne eivät aina naurata kuten pitäisi. Mene tiedä, ehkä ne ovat filmin tekijöiden mielestä olleet hupaisan itseironisia sisäpiirikompia.

Jussi Pussi ja Pohjan tähteet havainnollistavat itse asiassa aika hyvin sitä, miten vaikeaa Speden Uuno Turhapuroa edeltävistä filmeistä on löytää ”tyypillisyyttä” ja miten erilaisia ne kaikesta huolimatta ovat. ”Tyypillinen” Spede-elokuva voisi olla sellainen välityö kuin Leikkikalugangsteri, jossa ei oikein ole muuta mieleenjäävää kuin mustavalkoelokuvan yhtäkkinen vaihtuminen värilliseksi – tämäkin olisi toki ollut kulttuurisenttarien mielestä hieno ja omalaatuinen kokeilu jonkun muun kuin Speden elokuvissa. Eräs aikalaiskriitikko kehtasi verrata mitätöntä Leikkikalugangsteria sen edeltäjään, Näköradiomiehen ihmeellisiin siekailuihin, joka itse asiassa on Speden elokuvien joukossa ehdottomasti paremmasta päästä.

Siekailujen alussa katsojille esittäytyy Suomen himojen (tulee sanasta ”hima”, ei ”himo”) tv-yhdistys, konservatiivinen painostusryhmä, joka mitä ilmeisimmin parodioi samanaikaista ”Suomen Kotien radio- ja tv-liittoa”. Jotta hima- ja perhearvot eivät joutuisi lapsipuolen rooliin televisiossa, yhdistys vaatii kansan syviä rivejä tarttumaan toimeen ohjelmiston tason nostamiseksi. Seuraavaksi meille esitelläänkin niiden edustaja nimeään myöten, Speden itsensä näyttelemä maalaispoika Mikko Syvärivi, joka hakeutuu Yleisradioon järjestäjäksi viihdetähden ura mielessään.

Spede nöyrtyy tässä elokuvassa altavastaajan rooliin: Simo Salminen esiintyy siinä Simo Salmisena, koomikkona, jolla on oma televisioshow, ja Simon tyttöystävä ja aisapari on itse Tamara Lund, roolinimeltään Ester Suo. Suurimman osan ajasta Mikko Syvärivi piehtaroi elokuva- ja kuuluisuusunelmissa, jotka häiritsevät hänen päivätyötään televisiostudion jokapaikanhöylänä. Onneksi hän saa kaverin Antti Vasasta (Vesa-Matti Loiri), entisestä tähtijuontajasta, joka on saanut arvonalennuksen rivitoimittajaksi erehdyttyään luulemaan työnhakuun televisioon tullutta Mikkoa haastateltavakseen, puoluesihteeriksi.

Kotopuoleen kirjoittamissaan kirjeissä Mikko valehtelee olevansa suurikin tähti, mutta hänen ainoaksi elokuvaroolikseen jää rivilegioonalainen Rohkea roomalainen -nimisessä antiikin aikaan sijoittuvassa historiaspektaakkelissa. Sitä nähdään ja kuullaan Mikon kotiväen televisiosta yhden repliikinpätkän verran – ei tarvitse olla kummoinenkaan näyttämötaiteen tuntija huomatakseen, että kyseessä on katkelma Shakespearen Julius Caesarista, tarkemmin sanoen Marcus Antoniuksen hautajaispuheesta Caesarille. Mikko tietenkin iskee silmää kotijoukoille, kun kamera kiertää legioonalaisten kasvoja.

Kiusattuaan aikansa tyhjänpäiväisillä ideoillaan viihdetoimituksen (aikakauden kielellä ”ajanvietetoimituksen”) johtajaa, Aarre Elon esittämää Aarre Eloa, Mikko onnistuu lopulta nousemaan pinnalle koomikko Ovi-Mikkona, jonka bravuuri on oviin törmäileminen: milloin puolet ovesta avautuu hänestä poispäin ja toinen puoli häntä kohti kolkaten hänet, milloin oven takaa löytyy vain umpinainen tiiliseinä, johon hän ruhjoo itsensä. Ovi-Mikko tarvitsee kuitenkin uraansa vauhdittamaan kokonaisen taustajoukkueen: Antti Vasa esittelee koomikon näyttävästi kaatuen (tuohon aikaan Loiri tunnettiinkin ”kaatuilijana”), kotikylän Helsinkiin saapunut pikkupohatta Päreistöniemi, jota esittää Leo Jokela, taas hoitelee spektaakkelin finanssi- ja manageripuolta. Menestys kuitenkin nousee Mikolle päähän, jolloin hän yrittää hoidella shownsa yksinään, antaen potkut tukiryhmälleen. Huonostihan siinä tietenkin käy, ja katajaan kapsahtaneelle sankarillemme ei jää muuta mahdollisuutta kuin aloittaa televisiouransa taas pohjalta järjestäjänä ja roudarina.

Veijo Hietalan näkemystä mukaillen Näköradiomiehen voisi nähdä myös tekijän äreänä mulkaisuna niin suuren yleisön kuin Spedeä alinomaa aliarvioineiden ja pilkkanaan pitäneiden elokuvakriitikoiden suuntaan. Koomikko Ovi-Mikon hauskuus perustuu yhden ja saman tempun – ovitempun – kierrättämiseen, ja yllättävyyttä siihen tulee vain siitä, että katsoja arvailee, millä tavalla ovi tällä kertaa nujertaa Mikko-paran. Kun Mikko yrittää tuoda komiikkaansa jotain uutta – siirtyä ikkunoihin ovien sijasta – yleisö, arvostelijat ja näyttävä tyttöystävä (Ester Suo, jonka Mikko Syvärivi on Simolta vienyt) hylkäävät hänet. Elokuva kertoo yhtä ja toista niistä paineista ja peloista, joiden alaisena valtavan tuottelias ja luova, mutta epäoikeudenmukaisesti väheksytty Spede joutui työskentelemään: kansa halusi häneltä yhtä ja samaa helppoihin kepposiin perustuvaa hauskutusta ja saattoi hylätä hänet koska tahansa, jos uudet ”gägit” eivät odotetusti purreetkaan.

Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut on myös auteurin kunnianosoitus omille yhteistyökumppaneilleen. Simo Salminen, jonka osana Speden tiimissä oli liiankin usein joutua komiikan kermakakutettavaksi, on tässä elokuvassa suuri tähti, jonka mahtavaa sisääntuloa Spede Mikko Syvärivin hahmossa seuraa kulisseista ihaillen ja hieman kadehtien. Ujon mutta julkisuustyrkyn nuoren miehen rooli luonnistuu Spedeltä oikein mainiosti, vaikka hän itse asiassa tuota elokuvaa tehdessään tärppi jo neljääkymmentä ja myös näytti siltä. Tämä nöyryys tekee Siekailuista Speden ehkä inhimillisimmän ja sympaattisimman elokuvan, ja se saa myös kysymään, eikö ”Spede” käsitteenä lopultakin viittaa koko työryhmään, ei vain Pertti Pasaseen.

Spedeä” voisikin olla hedelmällisempää tarkastella eräänlaisena viihteentekijöiden bändinä kuin Pertti Pasasena, vaikka hän ”yhtyeen” keskushahmo olikin. Bändin kehityksen merkittävin murros oli Leo Jokelan asteittainen korvautuminen Vesa-Matti Loirilla – onkin kuvaavaa, että Jokelan viimeinen elokuva oli Viu-hah-hah-taja, myös Speden viimeinen komedia ilman Uunoa (sen jälkeiset Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit sekä Tup akka lakko hyödynsivät Uunoa sivuhahmona olematta varsinaisia Uuno-elokuvia). Jokela oli Speden alkuperäinen ”luottokoomikko”, kuten Jukka Virtanen häntä luonnehti. Miehet olivat aloittaneet yhteistyönsä jo Speden höyryradioaikoina: Ruljanssiriihi-hupailussa hän esitti rääväsuista, juoppoa ja tipuihin menevää papukaija G. Pula-ahoa, joka puhui aina stadilaiseen kovistyyliin ja jonka hyökkäävän asenteen edessä itse Spedekin joutui olemaan nöyrä ja anteeksipyytävä.

Ennen Turhapuron aikoja Spede teki kaksi lännenelokuvaa, ja kun kerran länkkäriaiheet olivat olleet hänen sydäntään lähellä jo aikaisemmin – televisiossa hänellä oli Speden saluuna -sketsisikermä – olisi luullut hänen lopulta uppoutuvan tähän aiheeseen kokonaisen sarjan verran. Ensimmäisessä ja paremmassa Spede-länkkärissä Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika oli sekä kohtuullisen koossapysyvä juoni että sankari, jonka seikkailut selvästi kaipasivat jatko-osaa.

Speedy Gonzales lähtee tyypillisestä länkkäriasetelmasta: elokuvan nimihenkilö (Spede) saapuu ”New Yorkin kylään” (!) etsimään veljensä Mooseksen murhaajat ja kostamaan näille. Lännen kliseet käydään läpi spedemäisesti parodioiden; matkan varrelta sankari nappaa kyytiinsä tytön, Ritan (Tarja Markus), joka käsittelee asetta kuin mies osallistuen esimerkiksi saluuna-ammuskeluun. Välttämättömän kaksintaistelun käyvät kaatoluokan pyssysankarit Hämeen Hitain (Simo Salminen) ja Maailman Hitain (Heikki Huopainen, teatterinäyttelijä ja tanssija, joka teki joitakin rooleja Speden elokuvissa) siitä, kumpi vetää kuudestilaukeavan... ei nopeammin, vaan hitaammin. Taistelutilanne rakentuu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, sillä Maailman Hitain menee rehvastelemaan Hämeen Hitaimmalle olevansa vielä hitaampi. Tällöin hämäläinen vastaa uhkaavasti: ”Haastatko sä riitaa vai?” ja sävystä voi päätellä, ettei tästä ilman yhteenottoa selvitä. Maailman Hitain saa tietenkin tappavan luodin nahkaansa ja sanoo onnellisena viime sanoikseen: ”Mä voitin.

Villin lännen tunnelmaa ylläpitävät loisteliaat ratsastuskohtaukset, ja lajityypin perinteisiin kuuluvat myös balladit – sellaisenkin saamme kuulla, nimittäin Speden itsensä aitoon länkkärityyliin esittämän laulun Haaskalinnut saalistaa. Kappale ei ole humoristinen, eikä se liity millään tavalla elokuvan juoneen – se kertoo oman legendansa seitsemästä palkkionmetsästäjästä, jotka kymmenen tuhannen dollarin palkkiota tavoitellen yrittävät saada vangikseen etsintäkuulutetun desperadon, mutta tuupertuvatkin sen sijaan mies mieheltä matkan varrelle, kunnes viimeinenkin on kohdannut sen, mikä ahnetta odottaa.

Henkilöhahmoista Juhani Kumpulaisen esittämä Hoss on haettu Bonanzasta, elokuvan tekoaikoihin suositusta klassisesta lännensarjasta, joka kertoi patriarkaalisen leski-isän (esittäjänään tieteisväen Battlestar Galactican alkuperäisestä versiosta muistama Lorne Greene) ja hänen kolmen reippaan poikansa hallitsemasta jättiläismäisestä karjatilasta. Alkuperäinen Hoss (Dan Blocker) oli muhkeamittainen mutta lempeäluontoinen keskimmäinen poika, jota Kumpulainen jota kuinkin kyynisesti parodioi: hänen Hossinsa tulee näet hautausurakoitsija-kapakoitsijan (Olavi Ahonen, Speden luottonäyttelijöitä hänkin) ja hänen luotisateessakin tyynenä puusepäntöitään jatkavan arkuntekijänsä (Risto Palm) puheille tilaamaan ”isoa tiikkistä arkkua”, koska ”isäukko kuoli lopultakin” – ja nyt pantaisiin isäukon perintö menemään railakkaiden miesten tyyliin. Sinänsä Hoss on vain tyypillinen esimerkki New Yorkin kylää asuttavista lurjuksista, jotka ovat šeriffiä (Leo Jokela) myöten toinen toistaan haljumpia rikollisia ja – kuten osoittautuu – yhtenä salaliittona vastuussa Mooses Gonzalesin murhasta.

Täytyyhän lännenelokuvassa toki olla myös meksikolainen latinohurmuri – Manolito, jota esittää näyttäviä hampaitaan väläyttelevä Esko Salminen. Kovin syvällistä roolia hän ei tee, lähinnä hän luottaa kiusoittelevaan tekoaksenttiin ja verbaaliseen sormenheristykseensä ”tsai jai jai jai, amiigoo”. Manolitokin tietysti kuuluu rosvoliittoon ja osaa olla uhkaavakin sanomalla Ritalle, että neidillä on kovin kauniit silmätikävää, jos niiden loiste sammuu.

Vesa-Matti Loiria ei Speedyssä näe – hän paranteli katkennutta jalkaansa, joten hänelle varattuun rooliin turhapuromaisen säälittävänä Clydenä päätyikin Pertti Melasniemi. Tämä antaa elokuvalle yllättävän vakavaa, epäspedemäistä sävyä. Clyde on aluksi kiltti nynny ja tohvelisankari, jonka sovinnollinen pankinjohtaja antaa leikkiä pankkirosvoa, mutta lopulta ryöstöstä tulee totta ja Clyde ampuu ystävänsä. Tämä muuttaa hänen luonteensa täysin toisenlaiseksi. Hänestä tulee psykopaattinen tappaja ja määrätietoisen julma mies, joka ottaa kaupungin roistot johtoonsa – itse asiassa vaikuttaa siltä kuin näyttelijätkin aivan aidosti pelkäisivät mister Hyde -muodonmuutoksen kokenutta Melasniemeä. Loiri ei olisi kyennyt pahimmillaankaan olemaan yhtä ahdistava, koska Spede-elokuvassa näytellessään hän olisi säilyttänyt tutut ja turvalliset veskuilumaneerinsa.

Elokuvalla on vauhdikas mutta onnellinen loppu. Speedy ja Rita kukistavat koko rosvoliiton revolveritaistelussa, jossa surmansa saa myös Leo Jokelan korruptoitunut lainvalvoja: sankari ampuu tappavan luodin hänen jo ennestään osuman saaneeseen šeriffintähteensä, jolloin kuuluvat itkuisella äänellä lausutut viimeiset sanat: Helppohan se on...valmiiseen reikään. Sen jälkeen osoittautuu, että Mooses onkin elossa, ja seuraa veljesten liikuttava jälleennäkeminen. – Myös loppuratkaisun osalta Speedy Gonzales toimii oikeana lännenelokuvana, ei vain parodiana tai farssina. Selvästi Spede tunsi lajityypin säännöt ja konventiot erinomaisesti ja olisi halutessaan osannut tehdä vakavankin westernin.

Lännenelokuvasarjalla Spede ei sitten meitä ilahduttanut: hänen jälkimmäinen pilalänkkärinsä Hirttämättömät jäi huomattavasti latteammaksi, eikä hän sen jälkeen yrittänyt enää panna paremmaksi. Se on yhden vitsin filmi siitä, kuinka Yksinäinen Ratsastaja (Loiri) ja tämän intiaanikumppani Tonto (Salminen) yrittävät kuljettaa Spede-Speedy Gonzalesta Njetponimajstad (!) -nimisestä villin lännen kaupungista naapurikylään, Kolmen Kolikon Kaupunkiin (!!), jossa veijarista on luvattu muhkea palkkio.

Itse asiassa Speedy on väärentänyt etsintäkuulutuksen saadakseen ilmaisen kyydin kestityksineen, mutta koska Ratsastaja ja Tonto ovat onnettoman surkeita suunnistajia, matka venyy loputtomiin, vaikka vastaantulija (näyttävä missikaunotar, ollaanhan Speden elokuvassa) antaa ymmärtää kaupunkien olevan jotakuinkin kävelymatkan päässä toisistaan. Huumori revitään lähinnä Ratsastajaa autiomaassa vaivaavasta janosta – siinä vaiheessa kun vesilähde lopulta löytyy, hän on jo niin tympääntynyt, että kieltäytyy juomasta tilkkaakaan – mitäs sitä nyt hyvää janoa tärvelemään.

Paljon muuta Hirttämättömistä ei sitten jaksa sanoakaan. Simo Salmisen huonoa suomea Tontona voi toki kehaista sikäli, että hän ei tyydy pelkkään kieliopiltaan vajaaseen molotukseen, vaan myös esimerkiksi painottaa sanoja väärältä tavulta. Lisäksi hänen tekointiaanikielellä latelemansa litania kuulostaa miltei uskottavasti rakennetulta – mahdollisesti hän opetteli ulkoa jonkin näytteen oikeaa intiaanikieltä ja lausui sen sitten kirjoituksen mukaan.

Ehkä villin lännen elokuvasarja jäi tekemättä siksi, että Spede itsekin ymmärsi lajityypin rajoitukset. Länkkäri on genrenä niin lukkoonlyöty valmiine kliseineen, ettei siitä välttämättä ole kokonaisen parodiasarjan aiheeksi: vitsit olisivat alkaneet toistaa itseään jopa nopeammin kuin Turhapurossa. Lisäksi se perustuu aivan toisen maan ja maanosan historiasta haettuihin aiheisiin – sillä on rajansa, miten paljon tällaisesta materiaalista voi tuottaa viihdettä kotimaiselle yleisölle, vaikka lännen myytit toki ovat meillekin kuin omia.

Omassa historiassammehan on paljonkin sellaisia aiheita, joista yritteliäs rainamies tai -nainen saisi väännettyä spektaakkelin tai seitsemän aivan villin lännen elokuvien hengessä, mutta jotenkin ne hankkeet vain tuntuvat kuivuvan kasaan – Iisakin kirkon lailla rakennettu ja Sagrada Família -katedraaliakin pahemmin kesken jäänyt Mannerheim-leffa surullisen kuuluisana esimerkkinä: siihen ehdittiin jo ommella käsityönä hienot rooliasutkin, jotka sitten jäivät varastorakennukseen lahoamaan. Lännenelokuvien aidoimmat suomalaiset vastineet sijoittuisivat tietenkin omaan villiin länteemme eli puukkojunkkarien Pohjanmaalle; valitettavasti meillä ei ole länkkäriin verrattavaa häjyelokuvien perinnettä, eikä edes monta häjyleffaa ylipäätään. Paras on tietenkin Härmästä poikia kymmenen, jonka käsikirjoittajaksi saatiin maakunnan kirjallinen ja poliittinenkin suuruus, aivan ansaitsemattomasti yleisen tietoisuuden ulkopuolelle nyttemmin jäänyt Artturi Leinonen, ja jonka pääroolin Isoona-Anttina vetää roimana miehenä ja komeana poikana kukapa muukaan kuin Tauno Palo. Spede teki kyllä ainakin yhden häjyaiheisen sketsin – sen, jossa pohjalaiset puukkojunkkarit tulevat hämäläiseen taloon trossaamaan ja rikeeraamaan, kunnes talon asukkaat oman maakuntansa tyyliin hitaasti ja vaitonaisina heittävät heidät pellolle; mutta vaikka häjykliseet olisivat varmasti olleet ainakin yhden irvimiselokuvan väärtejä (ja niitä hyödynnetäänkin Pähkähullun Suomen Pohjanmaa-kohtauksessa), kokoillan pituuteen miehemme ei niitä lopultakaan vaivautunut venyttämään.

Sitä vastoin Robin Hoodin tematiikasta Spede innostui siinä määrin, että kehitti aiheesta oman pilaversionsa, Noin 7 veljestä. Tämä elokuva on jo aika lähellä sitä mielikuvaa, joka morkkaajilla on ”tyypillisestä” Spede-leffasta – hyväntahtoisinkin arvioija joutuu myöntämään, että siinä juoni jää pahasti irtovitsien alle. Toisaalta se on yksi Pasasen vauhdikkaimpia elokuvia, jonka ääressä vain pahimmat tosikot voivat ikävystyä. Saatan toki olla puolueellinen, sillä tämä on yksi ensimmäisistä koskaan näkemistäni Spede-leffoista ja saa siksi pikkupoika-aikojen nostalgiapisteitä.

Elokuvassa on höystetty Robin Hood -myyttiä monilta tahoilta haetuilla lisämausteilla: Pasasen esittämällä Robinilla on kaksoisolento nimeltä Sir Wilhelm – ilmeinen viittaus toiseen tarunomaiseen mestarijousimieheen, Wilhelm Telliin – eikä koko elokuvassa tule lopultakaan aivan selväksi, ovatko Sir Wilhelm ja Robin Hood sama henkilö vai eivät, tai ovatko he sama henkilö kaiken aikaa. Robinin ja Wilhelmin arkkivihollinen on linnanherra (Juhani Kumpulainen), jonka nimeksi on keksitty runsasvyötäröiselle ja makkarasta nauttivalle miehelle sopiva Wurstburg, mutta tämä on oikeastaan elokuvan omassakin maailmassa hienoinen munaus. Wurstburgin pröystäilevässä vaakunassa lukee nimittäin mahtavin kirjaimin LH, joten sopisi paljon paremmin, että hän olisi nimeltäänkin vain geneerisesti Linnanherra ja syntyjään von und zu Linnanherrojen ikiaikaista aatelissukua.

Kun kerran Robin Hoodin aikakautta ollaan elävinään, täytyy tietysti tapahtumia selostamaan järjestää kansanlaulaja – täällä Suomessa tunnetuin kaunokirjallinen versio Robinin seikkailuista oli vielä minun lapsuudessani, ja mitä luultavimmin myös Speden lapsuusvuosina, John Finnemoren Robin Hood ja hänen iloiset toverinsa, joka nimenomaisesti korostaa Robinin luonnetta kansanballadien sankarina siteeraamalla joka luvun alussa hänen seikkailuistaan laulettuja värssyjä. Finnemoren teosta lukeva pikkupoikakin huomaa, että tarinat toistavat itseään ja valmiita kaavoja sillä tavalla kuin kansanrunoudessa on tapana – kaunokirjallisuudeksi ja proosaksi työstäminen tuntuu jääneen puolitiehen. Teoksen laatija on vaipunut historian hämäriin: Finnemore on Suomessa huomattavasti tunnetumpi kuin anglosaksisessa maailmassa, eikä nettikään auta selvittämään tämän kirjailijan taustaa; myöskään riikinruotsalainen historioitsija Dick Harrison ei ole erinomaisessa Robin Hood -myyttiä ruotivassa teoksessaan Mannen från Barnsdale vaivautunut mainitsemaan Finnemorea muualla kuin lähdeluettelossa.

Noin 7 veljeksen kansanlaulaja on Danny, joka muuten pääsee myös Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa luikauttamaan rallin tai pari. Noin 7 veljeksessä taas hän laulaa yhä uusia säkeistöjä kappaleeseen Seitsemän kertaa seitsemän, joka säestää hyvinkin luontevasti elokuvan tarinaa. Sanoituksessa oli aimo annos sitä 70-luvun veropopulismia, josta Irwin Goodman sittemmin tuli kuuluisaksi: verorasitus on progressiivinen, kun julmasti alustalaisiaan nälistävän ja kiristävän linnanherran jyvittämä äyri nousee yli äyräiden. Elokuvan loppuratkaisussa tietysti kaikki saavat toisensa ja linnanherran valta kukistuu, kuinkas muutenkaan.

Vesku Loiri esiintyy tässä ensimmäisessä Spede-filmissään vain pienessä sivuroolissa, mutta Leo Jokela on sitäkin keskeisemmällä paikalla keksijä Leonardona (!), joka ensin ammutaan ilmapalloineen alas, mutta jonka renessanssihenkisiä neronleimauksia Robin Hood sittemmin hyödyntää taistelussa linnanherraa vastaan; suurimman osan luppoajastaan Leonardo käyttää kuvankauniin vaimonsa haukkumiseen rumaksi nalkuttajaksi. Leonardon ilmapallotemput järjesti alan huippumies Veikko Kaseva, jonka nimi tarkoitti suomalaisille lapsuudessani samaa kuin Montgolfier'n veljekset ranskalaisille; kukaan ei oikeastaan ollut yllättynyt, kun miesparka sittemmin menehtyi tapaturmassa lentoharrastuksensa parissa.

Keksijän vaimon roolin esittää taas yksi aikakauden mallikaunottarista, Krista Sihvo, jonka kahdesta elokuvaosasta tämä oli menestyksellisempi – muutamaa vuotta myöhemmin, jo 1970-luvun puolella, hän vilahti myös epämääräisessä seksijännärikomediavirityksessä nimeltä Karvat, jonka lehdistö haukkui vielä pahemmin pystyyn kuin Spede-elokuvat konsanaan ja joka tuntuu sittemmin painuneen täysin unholaan. Karvojen ohjaaja Seppo Huunoselta olisi voinut odottaa parempaa: aiemmin hän oli menestynyt tuomalla valkokankaalle Veikko Huovisen Lampaansyöjät, eikä hänen myöhempi huumorileffansa, lampaansyöjämäistä aihetta käsitellyt Piilopirtti, ollut aivan huono sekään, olkoonkin että sen menestys ehkä perustui komediallisia ansioita enemmän kesä-Suomen kauniisiin maisemiin ja nuoren Anu Panulan viuhauttamiin alastomiin suloihin.

Noin 7 veljeksessä kuullaan myös Kai Gahnströmin jylhää ääntä huoltoasemamainoksia parodioivassa jaksossa, jossa markkinoidaan hevosenhoito- ja ruokinta-asemaa linnanherran sotilaille. Gahnström oli lapsuuteni geneerinen selostaja, jota kuultiin ennen muuta Shellin mainoksissa, joten tämä rooli sopi hänelle kuin nakutettu. Shellistä! -iskusanansa sijasta hän lupasi tosin tällä kertaa palvelua ja huoltoa saatavan pellistä.

Spedellä oli oikeastaan aikomuksena rakentaa Noin 7 veljeksen varaan kokonainen hupisarja Robin Hood -aiheesta. Pilottijakson hän siihen pyöräyttikin, mutta suunnitelmat eivät toteutuneet sen pitemmälle. Televisioon pilotti kuitenkin pääsi, ja minäkin näin sen pikkupoikana. Muistan siitä vain, että juoni oli jokseenkin yhtä kaoottinen kuin elokuvassakin ja että siihen oli lisäanakronismiksi sijoitettu kersantti Antero Rokka, joka nimensä mukaisesti ahmi rokkaa pakistaan; kun hän esittäytyi Rautahanskalle (alkuperäisessä elokuvassa linnanherran joukkojen yliupseeri, roolissa Helge Herala), kuultiin seuraava lakoninen sananvaihto: - Rokka. - Rauta.

Tämä ohjelma, Robin Hood ja hänen iloiset vekkulinsa Sherwoodin pusikoissa, on kadonnutta televisiohistoriaa, sillä siitä ei tiettävästi ole olemassa minkäänlaista arkistotallennetta. Se esitettiin vuonna 1974, kuusi vuotta elokuvan jälkeen, joten kotivideonauhurien aikakausi ei ollut vielä alkanut – niinpä sitä tuskin on olemassa edes yksityiskokoelmissa. Toivottavasti edes käsikirjoitus löytyy jostain – sitä voisi hyödyntää vaikka Noin 7 veljeksen kesäteatterisovituksissa lisämateriaalina.

Ennen Noin 7 veljestä Spede oli tehnyt kolme elokuvaa: Pähkähullun Suomen, Millipillerin ja debyyttinsä X-paronin. Minun täytyy valittaen myöntää, etten ole koskaan nähnyt Millipilleriä, joten joudun keskittymään noihin kahteen muuhun; Millipillerin aikalaisarvostelut olivat pitkälti myönteisiä, vaikka panivatkin merkille Speden työlle sittemmin leimallisiksi jääneet maneerit ja puutteellisuudet. Ilmeisesti elokuva kuitenkin oli heikompi kuin heidän kiitoksistaan voisi päätellä, koska se ei tunnu jälkeen päin nousseen esimerkiksi X-paronin nauttimaan maineeseen.

Pähkähullu Suomi on omia suosikkejani Speden varhaisista elokuvista: se on kokoelma tuttuja suomalaisuuskliseitä, joita pannaan yhä tänäänkin toimivalla tavalla alta lipan. Kuten Veijo Hietala ja lähinnä Uuno Turhapuro -elokuvista kirjoittanut Otto Suuronen ovat korostaneet, Speden elokuville ylipäätään on ominaista sekä itsereflektiivisyys että neljännen seinän rikkominen – elokuva kommentoi itseään ja puhuu suoraan katsojalle – ja tämä on erityisen näkyvää Pähkähullussa Suomessa.

Filmin perusideana on parodioida Suomi-kuvan luomiseksi ja ylläpitämiseksi tehtailtuja, ulkomaisia katsojia varten tuotettuja propagandarainoja. Alussa Suomeen saapuu Speden itsensä esittämä hiusöljyllä rikastunut amerikansuomalainen megapohatta William Njurmi (!), jonka on tarkoitus tutustua esi-isiensä maahan ja samalla mahdollisesti tehdä miljardisopimus Suomen valtion kanssa; ja elokuvan on tarkoitus esitellä Suomea seuraamalla hiusöljyšeikin matkaa vanhassa maassa. Aivan selvää ei ole, millaisista kaupoista on kyse, mutta ainakin on ilmeistä, että valtiovarainministeriö toivoo pelastavansa Suomen talouden (joka tietysti on taas kerran romahtamaisillaan – on maamme köyhä, siksi jää ja lumi ja varmaan myös loska) ruinaamalla riihikuivaa rapakontakaiselta ystävältä.

Miljonääri Njurmelle näytetään Suomen nähtävyyksiä, kuten Lastenlinnaa, ”aikuisten linnaa” (vankilaa) ja Väinö Linnaa; elokuvan tekoaikaan Tapiola oli suomalaisen kaupunkisuunnittelun lippulaiva, joten myös sitä pitää laveasti ylistää vieraalle. Koko ajan Njurmi-parkaa viedään saunasta toiseen hikoilemaan ja vastoilla piiskattavaksi, ja lopulta hän ei kestä enää, vaan lähtee karkuun kestitsijöitään.

Njurmen pakoretki halki pähkähullun kesä-Suomen on kuitenkin vain yksi elokuvan taso – sekä elokuvan tekijät että heidän keskivertosuomalaista näkökulmaa edustamaan värväämänsä Leo Jokela nimittäin puuttuvat omista olympolaisista korkeuksistaan tapahtumien kulkuun ja kommentoivat sitä. Erityisen mieleenpainuva esimerkki tästä on, että tanssilavakohtauksessa kadunmies Jokela, ”virallista” kulttuurinäkemystä edustava jäykkäkauluksinen herra ja nykyaikaisuuteen pyrkivä elokuvaohjaaja riitelevät siitä, pitäisikö lavalla tanssia tangoa, kansantanhuja vai ”go-go'ta” (käytännössä diskotanssia), ja aina kun yksi heistä sanoo mielipiteensä, tanssityyli vaihtuu lavalla – yhä nopeampaan tahtiin. Selväksi tulee ainakin, että kulttuuri on lakkaamattomassa murroksessa ja että ”suomalaisuuden” sisällöstä väännetään jatkuvasti kättä.

Njurmen ei toki tarvitse yksinään haahuilla pähkähullun maan raitteja pitkin, kumppanikseen hän löytää metsästä tietenkin kulkurihahmon omaksuneen Simo Salmisen, jonka kanssa tulevat tutuiksi niin Puijon tornissa pyörivä ravintola kuin häjyjen lakeudet. Pohjanmaalla Njurmi menee Marita Nordbergin esittämän pulskean talontyttären kanssa heinälatoon, ja kohta perheen miesväki uhkaakin häntä haulikolla ja pakkonainnilla, mutta silloin Simo tulee apuun karauttaen kieseillä paikalle kuin Isoo-Antti ja Rannanjärvi konsanaan häätaloon ja tempaisten Njurmen viime hetkellä kyytiinsä. Tämä on vain yksi esimerkki elokuvan hulppeasta tavasta käyttää, kierrättaa ja uudelleenmääritellä suomalaisuuden ikikliseitä.

Kun Njurmen ja Simon pitää tienata lisää matkarahaa, Simo ryhtyy muka ranskalaiseksi chansonlaulajaksi. Hänen shownsa koostuu muutamasta vahvalla tunteella lausutusta ranskankielisestä fraasista ja yksittäisistä kitaran rämpäytyksistä, mutta yleisöönhän tämä menee täydestä kuin väärä raha ainakin –naiskatsojia pyörtyy joka kerta kun välimerellistä karismaa ja seksiä hohkaava trubaduurimme tempaisee akordin soittimestaan. Suomihan on tunnetusti kaukana maailmankulttuurin keskipisteestä ja suomalaiset janoavat eksotiikkakokemuksia sillä tavalla, että vähän rupisemmallakin kulttuurikusetuksella voi sekä tyhjentää jasson että saada prinsessan sänkyynsä.

Loppupuolella elokuvan juonirakenne nyrjähtää täydellisesti sijoiltaan, aikajana ja logiikka samoin: Simo ja Njurmi joutuvat taistelemaan hiusöljyn salaista kaavaa tavoittelevien, kekkosmaisen kaljupäisten agenttien kanssa ja Njurmen henkivartija, mitä ilmeisin mafiamies Luigi Cravatto (tässäkin elokuvassa näyttävähampaisen Esko Salmisen esittämä latinokliseehahmo) ryhtyy itse esiintymään Njurmena ja passauttamaan itseään Suomen valtion laskuun. Elokuvan tekijät, jotka kaiken johdonmukaisuuden vastaisesti seisovat eräässä kohtauksessa kadulla seuraamassa aiheuttamaansa kaaosta, toteavat itsekin pudonneensa tapahtumien kärryiltä, mutta kadunmies-Jokela toteaa vain railakkaasti, että juuri tällaisista elokuvista hän (kansa) pitää, ja liittyy hilpeänä sekasorron jatkoksi.

Pähkähullu Suomi sai aikalaiskriitikoilta melkoisesti kehuja, sillä sen satiirin myönnettiin osuvan hyvin maaliinsa. Kielteisemmätkään arvostelijat eivät malttaneet olla kehaisematta Leo Jokelan näyttelijänlahjoja, ja syystäkin: Jokela oli koomikkona ja näyttelijänä Spedestä riippumaton ja hänen kanssaan tasavertainen osaaja siinä missä Vesku oli pitkälti Speden luomus, Speden muassaan maineeseen hilaama.

Pähkähullun Suomen pähkähullu maailma ei ole sattumanvaraisesti kokoon kyhätty vitsikkäiden ideoiden kokoelma, vaan – kuten leikkaaja Juho Gartz ja ohjaaja Jukka Virtanen ovat myöhemmissä muisteluksissaan korostaneet – taustalla oli hyvin tiukka käsikirjoitustyö. Koko Speden tuotantoa arvioitaessa tärkeä kysymys on, missä määrin sitä juonettomuudesta ja käsikirjoittamattomuudesta moittineet arvostelijat (katsojista puhumattakaan) ovat menneet tekijän ansaan ja luulleet näkevänsä spontaania kohellusta siellä, missä sekoilut on todellisuudessa tarkkaan suunniteltu.

Maailmankaikkeuden ensimmäinen Spede-elokuva oli X-paroni. Minun lapsuudessani Speden filmejä kuului jo väheksyä, mutta samalla oli yleisesti hyväksyttyä ajatella, että ennen kaupallistumistaan ja pilalle menemistään Spede oli tehnyt myös hyviä leffoja, ja sellaisista nostettiin aina esimerkiksi tämä hänen esikoisensa. Me pikkupojat toki rakastimme myös Spede-Showta, hänen televisiosketsisikermiään, joista jäi erityisen hyvin mieleen viiden minuutin kauhutarina Kammottava röyhtäisijä – juuri siksi, että se on hauskuutensa ohella aidosti pelottava.

Veijo Hietala pitää X-paronia ainoana Speden elokuvana, joka olisi saanut kriitikoilta edes varovaista tunnustusta. Tämä on liioittelua, sillä kyllä sekä Pähkähullua Suomea että Millipilleriä kiittivät sellaisetkin arvostelijat, jotka myöhempinä vuosina kehittivät Speden pilkkana pitämisen taiteeksi. Hän on kuitenkin oikeassa siinä, että tämä esikoinen on pahimman Spede-vastaisuudenkin aikana saanut olla rauhassa kriitikoiden sakinhivutukselta, koska sitä tekemässä oli myös Risto Jarva, sittemmin arvostettu vakavien taide-elokuvien tekijä. Tosin Jarvan kestävimmät, pidetyimmät ja tunnetuimmat ohjaukset taitavat olla komedioita nekin (tarkoitan Lomaa ja Miestä, joka ei osannut sanoa ei – en usko, että kovin monet ovat yhtä innostuneita Ruusujen ajasta kuin minä), ja voisi olla hedelmällistä pohtia niiden yhtymäkohtia Speden tuotantoon tai Jarvan ja Speden komediantekijöinä toisiltaan oppimia asioita.

Itse asiassa X-paroni on sekä hyvin perinteinen että hyvin spedemäinen komedia. Perusidea, kahden samannäköisen henkilön vaihtuminen ja päätyminen toistensa rooleihin, on tuttu sananmukaisesti muinaisten roomalaisten ajoista: latinankielisen näytelmäkirjallisuuden isä Plautus käytti sitä komediassaan Menaechmi, johon hän varmaankin tapansa mukaan nyysi idean ja puolet sisällöstä joltain kreikkalaiselta esikuvalta. Tällä kertaa vaihtuvat laiska ja omalaatuinen maalaispoika Kalle ja aatelinen perijäpohatta Wilhelm von Tandem, joita molempia tietysti esittää Spede itse.

Kalle on eräänlainen proto-Turhapuro, joka on valmis näkemään käsittämättömän paljon vaivaa säästyäkseen vaivannäöltä: hän on esimerkiksi rakentanut mutkikkaan laitteiston, joka kaataa aamuryypyn suoraan hänen suuhunsa. Tässä on jo havaittavissa Speden monissa myöhemmissä elokuvissa näkynyt mieltymys hassuihin masiinoihin: samantyyppisellä ruokkimiskoneistolla kestitsee itseään myös Simo Salmisen kulkurihahmo Pähkähullussa Suomessa ennen liittymistään matkakumppaniksi William Njurmen seuraan; Leikkikalugangsterin alkukohtauksessa Spede taas esittelee autogiroa, helikopterin esiastetta, jollaisia ilmailevat insinöörit vieläkin tapaavat askarrella.

Sekä Kalle että paroni von Tandem ovat elokuvan alussa väärässä roolissa: paroni ei ole kiinnostunut liikeasioista pätkääkään ja allekirjoittaa huijarien mieliksi kaikki asiakirjat, joita hänen nokkansa alle tungetaan, Kallea taas toukotyöt eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kun herrat päätyvät toistensa paikalle, he pärjäävät huomattavasti paremmin: Kalle on nimittäin talousasioissa tervejärkinen ja teräväpäinen kaveri, joka pitää paronin perinnöstä tiukasti huolen eikä anna penniäkään petkuttajille, von Tandem taas intohimoinen intiaanikulttuurien tutkija, jonka sadetanssi toimii ja pelastaa Kallen naapurien sadon kuivuudelta.

Paronin omaisuutta tavoittelevia konnia vastaan käydään lopulta suoranaiseksi sodaksi ja kranaattitulitukseksi kärjistyvä yhteenotto, joka kuitenkin päättyy onnellisesti. Kaksoisolennot voivat nyt tutustua toisiinsa ja tulevat niin mainiosti toimeen, että paroni suostuu panemaan perintönsä puoliksi Kallen kanssa – mikä kyllä on vähän yliampuvaa, sillä eiköhän olisi riittänyt, että paroni olisi palkannut Kallen kaltaisen liiketalouden luonnonlahjakkuuden yhtiöidensä toimitusjohtajaksi? Kumpikin herroista on tietenkin tapahtumien tiimellyksessä löytänyt itselleen viehättävän rakastetun, ja nyt he alkavat elää rauhallista elämää omien kiinnostustensa ja taipumustensa mukaan.

X-paroni on mukiinmenevä Spede-komedia, mutta sen aikalaisvastaanotto saa kyllä silmät pyöristymään. Verrattuna siihen lokaan, mitä Spede sai osakseen myöhempinä vuosina, tämän elokuvan arvostelut olivat silmäänpistävän innostuneita ja myönteisiä, olkoonkin että niihin sisältyi myös varauksia ja moitteita. Ruotsinkielisen Nya Pressenin kriitikko uskaltautui jopa luonnehtimaan Speden huumoria älylliseksi; toiset arvostelijat taas ylistivät elokuvan suomalaisuutta sekä vanhan ja maailmalla loppuun kalutun sekaannuskomedia-aiheen kotikutoisuudessaan elävää sovitusta. Paljon parjattu ”vanha suomalainen elokuva” oli yhä tuoreessa muistissa – Spedekin oli ansainnut ensimmäiset kannuksensa näyttelemällä Armand Lohikosken ja Aarno Tarkaksen kaltaisten veteraanien elokuvissa – ja Spedestä ilmeisesti toivottiin jo väljähtyneen suomalaisen farssiperinteen uudistajaa.

Usein kuulee väitettävän, että Spede olisi varhaisten arvostelumenestystensä jälkeen joutunut tulilinjalle arvostelijoiden vasemmistolaistumisen takia, kun suomalaiselta elokuvalta alettiin vaatia vakavuutta ja yhteiskunnallista ohjelmallisuutta. Pikemminkin kyse on siitä, että vasemmistointellektuellius oli vain uusi nimi, tai uusi tekosyy, sille samalle helpolle elitismille, jonka edustajat olivat aiemmin paheksuneet populaaria viihde-elokuvaa toisista – jopa täysin vasemmistolaisuudelle vastakkaisista – ideologisista vaikuttimista (annan tässä vain hakusanan ”rillumarei”). Toivoa sopii, että tulevat polvet osaavat arvioida – ja arvostaa – Spedeä eritellymmin ja populaarikulttuurin omalla arvoasteikolla; ainakin soisi yleisesti myönnettävän, että Spedeä on rankasti ja epäoikeudenmukaisesti ylenkatsottu.





tiistai 9. toukokuuta 2017

Venäjän hyökkäysparaati - Den ryska invasionsparaden

Venäjä on järjestämässä Suomeen "voitonpäivän paraatia", jonka tarkoituksena ilmeisesti on demonstroida Venäjän ylivoimaa Suomesta. Paraatissa kannetaan valokuvia venäläisistä "sotasankareista", jotka tietysti tiedämme lähtökohtaisesti arveluttaviksi hahmoiksi. Kuten kaikki isänmaalliset suomalaiset, suhtaudun torjuvasti tällaisiin paraateihin.

Ryssland håller på att ordna en "Segerdagsparad" i Finland, som antagligen går ut på att demonstrera Rysslands överlägsenhet över Finland. På paraden ska demonstranterna bära fotografier på ryska "krigshjältar", som vi vet är mer eller mindre tvivelaktiga gestalter. Som alla fosterländska finländare ser jag med oblida ögon på sådana här parader.

Tyypillinen suomettunut vanhan demariäijän "humaani vasemmistonäkökulma" tällaiseen tapaukseen on, että "Venäjän kansa" teki hirmuisen ponnistuksen nujertaessaan Hitlerin ja että "Venäjän kansalla" on oikeus juhlia sitä - ja onkin totta, että Neuvostoliitto teki isoimman osan natsien kukistamisesta. Toisaalta olisi kuitenkin syytä myös myöntää esimerkiksi se, että amerikkalaiset lend-lease -aseet ja lentokoneet näyttelivät tärkeää roolia siinä työssä - yhteispelillä se Hitler viime kädessä kaatui. Tästä ei kuitenkaan saanut ennen 1990-lukua juuri puhua, koska Neuvostoliitossa oli sopimatonta - suorastaan rikos - ylistää amerikkalaista tekniikkaa, eikä Yhdysvalloissakaan ilmeisesti erityisemmin ylpeilty sillä, että oli lahjoitettu Stalinille sotakoneita. 

En typisk gammal sossegubbe ser på sånt här ur den "humana vänstersynvinkeln": "ryska folket" besegrade Hitler till ett enormt pris, och "ryska folket" bör få högtidlighålla detta minne. Det är sant att Sovjetunionen gjorde det mesta av skitgörat för att få bukt med nazisterna. Å andra sidan skulle det bara vara rättvist att medge att de sovjetiska stridskrafterna drog stor nytta av det materiel de tack vare låne- och uthyrningslagen (lend lease act) fick av amerikanerna - det var genom samarbete som Hitler till syvende och sist betvingades. Det här fick man dock före 1990-talet inte riktigt tala om, för i Sovjet var det olämpligt - t o m ett brott - att prisa amerikansk teknik, och antagligen var inte jänkarna så hemskt stolta över att ha gett Stalin krigsmaskiner till skänks.


Bell Airacobra eli venäjäksi Aerokobra, lempinimiltään Kobruška. Airacobrat eivät olleet amerikkalaisten omasta mielestä kovin onnistunut malli, mutta he olivat yrittäneet niistä Tyynenmeren sodan merihävittäjiä. Neuvostoilmavoimat käyttivät lend lease -materiaalina saamiaan Airacobria tietysti itärintaman olosuhteissa, missä ne osoittautuivat erinomaisiksi koneiksi ja saivat osakseen lentäjien suosion. Sotalentäjien keskuudessa oltiin amerikkalaiisille aidosti kiitollisia näistä hienoista koneista. Valitettavasti sitä kiitollisuutta ei saanut kovin äänekkäästi julistaa, koska Stalinin Neuvostoliitossa saattoi joutua työleirille "länsimaisen tekniikan ylistämisestä". Kuva: Wikipedia, käyttäjä Bergfalke2. Kuva on ilmeisesti otettu Ilmavoimamuseossa (aiemmin: Keski-Suomen ilmailumuseo) Tikkakoskella, mutta netissä kerrotaan, että tämä Airacobra on sittemmin siirtynyt Hyrylän ilmatorjuntamuseoon Tuusulaan.
Det här är ett jaktflygplan typ Bell Airacobra eller i rysk tappning Aerokobra, med smeknamnet Kobrusjka. Amerikanerna ansåg modellen inte särskilt lyckad, men de hade försökt använda den i Stillahavskriget mot japanerna. De sovjetiska luftstridsstyrkorna satte in dessa plan i de förhållanden som rådde på östfronten, och där visade de sig vara mycket lämpliga och kom att åtnjuta stor popularitet och uppskattning bland stridsflygarna. Flygarna var amerikanerna uppriktigt tacksamma för dessa fina plan, men kunde inte uttrycka sin tacksamhet alltför högt, eftersom det i Stalins Sovjetunion var strängt förbjudet att prisa amerikansk teknik. Bild: Wikipediaanvändaren Bergfalke2. Bilden lär ha tagits på Flygvapenmuseet (tidigare: Mellersta Finlands flygmuseum) i Tikkakoski, men på nätet berättas det att detta plan sedan dess överförts till Luftvärnsmuseet i Skavaböle, Tusby.

Siihen humaaniin vasemmistonäkökulmaan pitäisi kuitenkin kuulua vaatimus, että Venäjällä myönnettäisiin asiaan liittyvät traagiset puolet pelkän omalla sankaruudella kerskumisen sijasta. Läntisissä toisen maailmansodan historioissa ymmärretään ja myönnetään, että Stalinilla oli symbolinen arvonsa sodan johtajana - että oli inhimillisesti ymmärrettävää, jos suuri osa neuvostokansasta näki diktaattorin pelastajanaan. Mutta toisaalta ei unohdeta julmuuksia eikä raakuuksia, eikä liioin yritetä kätkeä näkyvistä niitä vaurioita, jotka juuri tämä Stalinin roolin kaksijakoisuus jätti venäläiseen kulttuuriin ja ajattelutapaan.

Det är dock precis ur den där humana vänstersynvinkeln nödvändigt att kräva att Ryssland i stället för att skryta med sitt eget hjältemod inser och medger historiens tragiska sidor. Västliga historieböcker brukar behandla Stalins status och symboliska värde som krigsledare med medmänsklig förståelse för den stora del av det sovjetiska folket för vilken diktatorn framstod som räddare. Samtidigt glömmer västliga historiker varken de grymheter som Stalin och hans lakejer begick eller de traumatiska efterdyningar som Stalins dubbelroll lämnade i rysk kultur och mentalitet.

Venäjällä tällainen monisävyinen suhtautuminen Stalinin aikaan on kuitenkin jäänyt vähemmistömielipiteeksi. Eivät venäläiset tyhmiä ole, eivätkä liioin kykenemättömiä historiansa monipuoliseen analyysiin. Diktaattori Putinin johdolla maahan on kuitenkin masinoitu ilmapiiri, jossa analyyttinen, itsekriittinen keskustelu maan menneisyydestä vaiennetaan maanpetoksellisena epäröintinä ja karkea nationalismi rehottaa.

Ett sådant här nyanserat förhållande till Stalintiden förblir dock en minoritetsopinion i Ryssland. Ryssar är inte dumma, inte heller inkapabla till att mångsidigt analysera sin historia. Under ledning av landets nuvarande diktator har det dock skapats en atmosfär där analytisk, självkritisk diskussion av det förflutna tystas ned som landsförrädisk tveksamhet och brutal nationalism florerar.

Ajatus, että "Venäjän kansalla" pitäisi olla oikeus juhlia suurta sotaansa Hitlerin kaatamiseksi, ei ole loppuun asti mietitty. Vaikka hyväksyisimmekin sen näkemyksen, että "suuri isänmaallinen sota" oli oikeudenmukaista puolustautumista hyökkääjä-Hitleriä vastaan, tämä ei muuta sitä, että oikeudenmukaisilla puolustussodilla voidaan motivoida armotonta fasismia ja nationalismia.

Idén att "ryska folket" borde få högtidlighålla sitt stora krig mot Hitler är inte helt genomtänkt. Vi kan nog acceptera den tolkningen, enligt vilken "stora fosterländska kriget" var ett rättvist försvarskrig mot angriparen Hitler, men detta ändrar ingenting på att även rättvisa försvarskrig kan missbrukas till att rättfärdiga obarmhärtig fascism och nationalism.

Itse asiassa juuri ne samat humaania vasemmistonäkökulmaa edustavat demarit ovat innokkaimpia myöntämään tämän silloin kun se oikeudenmukainen sota on Suomen talvisota, jolla puolustellaan suomalaista äärinationalismia. Tosin tämä ongelma on nykyään pitkälti poistunut, sillä kuten nopea vilkaisu Homma-foorumille osoittaa, nykyisten "nationalistiemme" mielestä talvisota sodittiin väärää vihollista vastaan ja Suomen olisi ollut parempi joutua puna-armeijan miehittämäksi, koska maan ilmapiiri olisi nyt paljon nationalistisempi.

Precis samma sossar som försvarar den ryska paraden är beredda att medge det här när det rättfärdiga kriget är finska vinterkriget som utnyttjas till att motivera extrem finsk nationalism. Det problemet har dock för det mesta försvunnit, ty man behöver inte genomgå det "invandringskritiska" webbforumet Homma särskilt noga för att där läsa att vinterkriget utkämpades mot fel fiende och att det skulle ha varit bättre om Finland hade ockuperats av Röda armén, eftersom det skulle innebära att finländare i dag skulle vara mycket mera nationalistiskt lagda.

Lopuksi on tietysti syytä muistuttaa, että tämänkään marssin takana tuskin on Suomen venäjänkielisten enemmistö. Sitä puuhaamassa on jokin uusi venäläisyhdistys, josta kukaan ei aiemmin ole kuullutkaan, ja veikkaan että varsinaisena takapiruna touhuaa taas eräs tietty dosentinplanttu, joka ei taatusti puhu venäjää äidinkielenään.

Som slutkläm konstaterar jag, att den här marschen knappast stöds eller gillas av majoriteten rysktalande i Finland. Den lär ha organiserats av en helt ny finlandsrysk förening som ingen tidigare hört talas om, och jag är rätt säker på att den verkliga primus motor bakom hela affären är en viss docent som inte talar ryska som modersmål.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Rasistien homoseksuaalisuudesta - Om homosexualitet bland rasisterna

Helsingin Sanomat innostui poikkeukselliseen tutkivaan journalismiin: toimittaja tutustui seksiluolaan, jossa suomalaiset miehet käyttävät homoseksuaalisesti hyväkseen paperittomia maahanmuuttajia. Tämä ainakin selittää persujen pakonomaisen tarpeen sotkea maahanmuuttopolitiikka niin, että maahan syntyy juuri niitä paperittomien laumoja, joita meillä ei aiemmin ole ollut. Maahanmuuttokriitikot ovat tosiaankin omat taipumuksensa kätkeviä ja niitä häpeäviä homoseksuaaleja, jotka tarvitsevat oikeudettomia orjia seksuaalisesti hyväksikäytettäväkseen.

Helsingin Sanomat, vår största morgontidning, ägnade sig åt undersökande journalism på ett sätt som är exceptionellt i Finland: en redaktör besökte i smyg en sexhåla där finska män utnyttjar odokumenterade invandrare till homosexuellt umgänge. Det här förklarar åtminstone varför sannfinnar är så krampaktigt måna om att trassla till invandringspolitiken så att det uppstår precis sådana skaror av odokumenterade som vi tidigare inte haft. Invandringskritikerna är verkligen homosexuella som gömmer sig i skåpet med sina böjelser och som vill ha sexslavar utan rättigheter.

Maahanmuuttokriitikoiden foorumilla maahanmuuttajanaiset epäseksualisoidaan säännönmukaisesti "säkeiksi". Samalla maahanmuuttajamiehet esitetään yliseksuaalisina panoatleetteina. Nyt tiedämme, miksi.

På såkallade invandringskritiska webbfora framställs kvinnliga invandrare alltid som avsexualiserade "säckar". Samtidigt ses manliga invandrare som översexuella sängatleter. Nu vet vi, varför.

Feministit ovat oikeassa: rasismia motivoi viime kädessä seksuaalinen halu maahanmuuttajamieheen.

Feminister har rätt: rasism motiveras i sista hand av ett sexuellt begär till den manliga invandraren.