lauantai 29. tammikuuta 2005

Zapraszam do Oświęcimia-Brzezinki, proszę państwa do gazu

Otsikko tarkoittaa "Tervetuloa Auschwitz-Birkenauhun, saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun". Proszę państwa do gazu eli "Saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun" on Tadeusz Borowskin tunnetun novellin otsikko. Nyt se on kuulemma sopivasti julkaistu suomeksikin. Borowski oli itse Auschwitzin vanki, joka ei koskaan toipunut kokemuksistaan. Asiaa ei auttanut se, että hän näki Puolan sodan jälkeen nopeasti muuttuvan totalitaariseksi, yhtä totalitaariseksi kuin Natsi-Saksa; ja pakopaikkaa ei ollut. Pakopaikattomuutta korostaa kyseisen novellin loppuriveillä kaikuva saksankielisen marssilaulun kertosäe und morgen die ganze Welt - kannattaa ehkä siteerata hieman kontekstiakin: "Me marssimme eteenpäin, vaikka kaikki hajoaisi pirstaleiksi. Tänään meille kuuluu Saksa, ja huomenna koko maailma." Luultavasti tämä oli kätketty viittaus Stalinin imperiumin samansuuntaisiin tavoitteisiin, joita Borowskin ympärillä epäilemättä äänekkäästi julisti jokainen "räksytin" (kadunvarteen asennettu propagandakaiutin) hänen kirjoittaessaan novelliaan.


Borowski tappoi itsensä vuonna 1951, hieman ennen Stalinin kuolemaa. Jos hän olisi jaksanut hieman pitempään, hän olisi elänyt siihen suhteelliseen liberalisaatioon saakka, joka sai eräät jopa ei-kommunistiset intellektuellit Suomessa viisi-kuusikymmenluvun vaihteessa puuskahtamaan, että Puola oli vapaampi maa kuin Suomi.


Miłoszin kirjassa Vangittu mieli, jonka olen verraten nuorena, noin kaksikymppisenä, lukenut saksaksi (Verführtes Denken), mutten muistaakseni puolaksi (Zniewolony umysł), ruotsiksi (Själar i fångenskap) enkä suomeksi, englannista (The Captive Mind) nyt puhumattakaan, kertoo Borowskista peitenimellä Gamma. Muistaakseni M. sanoi Borowskin kiihkeästi intoilleen kommunismista yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että se oli nyt se suuri Hyvä, joka nujertaa natsismin edustaman suuren Pahan ja kaikki maailman pienemmät Pahat.


Toisin kuin jokainen pikku natsihuligaani nyysseissä väittää, meitä suomalaisia on tuskin väsyksiin asti kiusattu natsien keskitysleireillä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunsin neuvostoleirit paremmin: isovanhemmat olivat tutustuneet Parvilahden "Berijan tarhojen" ensipainokseen ja olivat muutenkin hyvin perillä neuvostoleireistä. (En malta taaskin olla muistuttamatta siitä, kun olin pikkupoikana kuullut jossain Berijan nimen ja kysyin, kuka se oli. Isoäiti haki selitystä, joka olisi pikkupojalle riittävän ymmärrettävä, kunnes lopulta keksi: No se oli semmoinen...kamala...ryssä!!!) Isoisä tiesi minun jo lukeneen Kuohuvaa vuosisataa ja selitti, että Berija oli GPU:n päällikkö. Kaiken sen venäläisten oman folkloren perusteella, jota olemme Berijan toilailuista saaneet lukea, isoäidin kuvaus ei kuitenkaan juurikaan mennyt ohi maalistaan. Hruštšov oli ilman muuta kovin kaukana täydellisen hyvästä ihmisestä hänkin, mutta Kengirin kapinan lisäksi yksi mieltäylentävimpiä tapauksia Neuvostoliiton kovin mädännäisessä historiassa oli se, kun Nikita otatti kiinni ja teloitutti sen paskiaisen. Aina joskus joku näistä diktatuurien pääroistoista - salaisen poliisin päällikkö on aina suurempi roisto kuin diktaattori itse (viitteenä kehotan vertailemaan Rafael Leonidas Trujilloa ja Johnny Abbes Garcíaa Mario Vargas Llosan romaanissa Vuohen juhla) - saa ansionsa mukaan, enkä voi sanoa, että se tuntuisi pahalta. Oskar Dirlewanger, Varsovan pyöveli, joutui puolalaisten sotavankien kynsiin sodan loppukaaoksessa. Pojat tunnistivat Oskarin, ja siitäpä vasta riemu alkoi.


Pienenä ajattelin aina Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan eron olevan siinä, että Natsi-Saksassa sorto ja rääkkääminen tapahtui jotenkin raivoisasti, öyhöttävien roistojen nyrkein. Neuvostoblokista olin saanut sellaisen kuvan, että siellä tapetaan ihmisiä täysin tunteettomasti, automaattisesti. Neuvostoblokki oli neljän tien risteys, jossa harmaiden, nelikulmaisten rakennusten ja rakennelmien keskellä itkevä mustalaistyyppisiin vaatteisiin pukeutunut naisparka pui nyrkkiä ja rääkyy artikuloimatonta raivoaan kurjaa systeemiä kohtaan. (Nainen on ainoa olento tässä tableaussa, joka ei ole harmaa ja neliskanttinen.) Joskus kuvittelen hänen helmoihinsa pari hätääntynyttä lasta. Hänen parkuessaan teiden harmaata betonipintaa marssii häntä kohti neljästä suunnasta harmaita, neliskanttisia sotilaita, joilla on harmaat, neliskanttiset kasvot. He kohottavat harmaat, neliskanttiset konetuliaseensa ja alkavat tulittaa naista. Joka suunnalta tulee ainakin neljä sotilasta, siis ainakin kuusitoista yhteensä, ja he tulittavat absurdin kauan, luoteja tuhlaten, ikään kuin panoksia olisi loputtomiin. Lopulta naisesta ei ole jäljellä muuta kuin kasa veristä lihaa, tai jotain niin epämääräistä, että verinen lihakin kuulostaa liian selkeältä. Sotilaat poistuvat kulmikkain liikkein, katsomatta taakseen. Sitten paikalle tulee puhtaanapitolaite, joka pyyhkii veren ja lihan pois harmailta, nelikulmaiselta katukiveykseltä. Koko aikana ei kuulu ääntäkään. Ainoastaan naisen ääni - joka parkuu jotain artikuloimatonta lähinnä serbokroatialta kuulostavalla kielellä - on kuultavissa, mutta luoteja tuhlaileva tulitus ja puhtaanapitokoneen työ tapahtuvat täysin äänettömästi.


Natsi-Saksasta taas päällimmäinen mielikuva eivät ole keskitysleirit, vaan paitahihasillaan liikkuvat pöhöttyneet SA-miehet. Kaikilla on etovat viikset ja sänkinen turpa. Päällä on paskanruskeat potkuhousut (muuta nimitystä en niille rytkyille keksi). Heillä on käsissään kylttejä, jotka on kirjoitettu saksaksi. En osaa vielä saksaa, mutta erotan, että kaikissa kylteissä yksi sana on vähän suuremmilla fraktuurakirjaimilla: Juden --- Juden --- Juden --- Juden! Tuntuu siltä kuin kyltit huutaisivat tuota sanaa, koska se on aina painettu isommalla.


Todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin, ainakin siinä vaiheessa kun päästiin itse leireille. Ystäväni Ivan Hlinka sanoi natsismia jalkapallohuligaanien vallaksi, mutta itse asiassa leiripuolella pikkuporvarilliset hyveet, Ordnung, Fleiß und Sparsamkeit, olivat kunniassaan, ja brutaalius ulkoistettiin mielellään itäeurooppalaisille yhteistoimintamiehille, joilta ei alempirotuisina muuta odotettukaan kuin raakuutta - esimerkiksi liettualaisia ja ukrainalaisia juoksupoikia kutsuttiin mielellään askareiksi. Sana on peräisin saksalaisten lyhyen siirtomaakauden kielestä, kenraali Paul von Lettow-Vorbeckin afrikkalaisen armeijan alkuasukassotureita näet kutsuttiin tällä nimellä. (Sukunimi muuten äännetään "letoo foorbek", ei "letof foorbek", kuten äkkinäinen luulisi. -Ow-loppuiset saksalaiset paikan- ja sukunimet kyllä lienevät slaavilaisia alkujaan, mutta sananloppuinen -ow äännetään silti ikään kuin w:tä ei olisikaan. Siis Treptow ja Pankow Berliinissä ovat treptoo ja pankoo.) Ukrainalaisten rääkätessä ja tunkiessa vankeja väkisin kaasukammioihin saksalaiset saattoivat nauttia ylempirotuisuudestaan ja sivistyksellisestä jalommuudestaan. Vastuu juutalaisten kuolemasta siirrettiin vaivihkaa askarien kannettavaksi.

perjantai 28. tammikuuta 2005

...ne tekevät sen itse

Luin tässä vanhan merkinnän rääväsuisen kokin, siis nimimerkki Turistin, blogista, jossa meidät voivottelevat alempitasoiset miehet julistettiin "tytöiksi". Hän, jonka nimeä meidän ei mainitseman pidä (Magna Innominanda, kuten Lovecraft sanoisi), harrastaa tietenkin itsekin samaa haukkumistyyliä ja olikin kirjoittanut ylistäviä sanoja Turistin merkinnän alle, niin kuin hän tunnetusti kirjoittaa ylistäviä sanoja jokaisen sellaisen merkinnän kommentiksi, jossa miehiä mollataan.

Minä kuulin "tytöksi" ja "naiseksi" nimittelyä ensimmäisen kerran neiti Novinhalta, siltä kaikkien psykonarttujen äidiltä, joka pani alulle kehitykseni kohti miessovinismia; ja muistan olleeni tavattoman häkeltynyt siitä, että älykäs ja lahjakas nuori nainen käyttää oman sukupuolensa nimeä haukkumasanana. Minä olin teini-iästä, itse asiassa sitä nuoremmasta, asti oppinut, että ihmiset ovat ennen muuta ihmisiä ja sitten vasta miehiä ja naisia, ja pidin itsestään selvänä, että kun toisen kanssa löytyy samoja kiinnostuksen aiheita - siis muitakin kuin se, että toisella osapuolella on oikeanlaiset pissavehkeet, lainatakseni Mitvitin ilmausta - ihmiset voivat sivistyneesti sopia seurustelusta, jos kerran toisesta ns. tykätään. (Nykyiseni kanssa muuten olen myös tehnyt käytännössä siten. Ei kai siinä suuresta intohimosta ole suorastaan kyse, mutta yhteisiä ns. omia juttuja on siksi merkittävälti - eikös olekin hieno sana tuo "merkittävälti" - , että yhdessä on mukava olla, ja pohjimmiltaan en kaipaa kovin paljoa sen enempää.) Heti kun tuollaisen sivistyneen ehdotuksen tein, niin sain kuulla olevani nimenomaan ämmä ja nainen ja epämiehekäs, kun kuvittelin niiden yhteisten kiinnostusten muka riittävän. Ehei, Novinhalle piti olla oikea mies, jota ei ollut koulussa kiusattu ja joka otti naisen eikä lupia kysellyt. Miehen pitää olla mystinen, kiihottava, eläimellinen, väkivaltainen ja tyhmä. Miehen pitää olla raiskaaja, jonka ei tarvitse raiskata, koska pelkällä raiskaajuutensa karmivalla kiehtovuudella saa naisen.


Silloin se tosiaan tuli yllätyksenä, mutta sittemmin olen lueskellut esimerkiksi naiseläjien blogeja ja mielipiteitä ja todennut, että juuri tuolla tavallahan ne ajattelevat: miehen kanssa ei voi seurustella siksi, että hänen kanssaan on mukava olla ja tehdä yhdessä molempia kiinnostavia asioita, vaan miehessä tulee olla väkivaltaisuutta, vastuuttomuutta, kiihottavaa toiseutta ja mieheyttä - vakiintuneesti on tapana sanoa, että miehessä on särmää, en tiedä sitten, viittaako tuo särmä siihen, että miehellä kuuluu olla terävä puukko kädessä, jolla hän ihanasti viiltää naista, vai kämmensyrjälläkö pitää lyödä.

Kyllähän se sopii. Valitettavasti vain minä annoin nuoruudessani kertoa itselleni jotain niin paikkaansapitämätöntä, että naisia muka ällöttäisivät machon elkeet ja liiaksi sukupuolten välisiä eroja ja toiseutta korostavat miehet - sen sijaan he muka halusivat tasa-arvoisen ja reilun kumppanin. Varsin nopeasti kävi kuitenkin selville, että tämä oli silkkaa hölynpölyä, jota ei ollut tarkoituskaan noudattaa - vähän niin kuin Neuvostoliiton perustuslain määräys, jolla sallittiin tasavaltojen eroamisoikeus. Osittain siihen oli syynä se, että naiset eivät tietenkään olleet eivätkä ole feminismin ylioptimistisen naiskuvan mukaisia superkoneita, vaan heillä on omat taustarasitteensa (yhteiskuntaluokka, kulttuuritausta ym.), jotka tietysti sinänsä todistavat, miten väärässä feminismi on: miesten ja naisten välinen eturistiriita ei ole maailmankaikkeuden ainoa eturistiriita, ei edes sen merkittävin.


Esimerkiksi pornosta olen jossain toisessa yhteydessä jo sanonut, että se ei ole mitenkään primaaristi naiskysymys. Kyllä minusta ihmisten sopii vastustaa pornoa, mutta tällöin tulee tiedostaa se, että myös sitä ns. miehille suunnattua pornoa varsin merkittävä osa naisista nautinnokseen tiiraa, eivätkä ne pornon esittämät seksuaaliset teot todellakaan oleellisesti poikkea naisten todellisista ja dokumentoiduista fantasioista (ks. esim. LARJANKO, Leena ja Ilse Rautio: Ruusuraportti - naisen eroottiset fantasiat). Niiltä osin kuin pornossa esiintyy sorron elementti, sorrettu ei ole todellakaan nainen, vaan se kehitysmaalainen tai muuten köyhä ihminen, joka muunlaisen pärjäämismahdollisuuden puutteessa pestautuu pornoelokuvan näyttelijäksi. Mies tai nainen. Sortajia eivät ole miehet, vaan ne, jotka pornoelokuvia tekevät ja katsovat. Miehet tai naiset. Kuten John Holmesin elämäntarina osoittaa, myös mies voi olla pornoteollisuudessa avuton ja hyväksikäytetty uhri. Vastakkainasettelu on siis: köyhä ja riistetty pornonäyttelijä, mies tai nainen, vastaan häntä riistävät pornomogulit ja pornoasiakkaat. Ja kuten täkäläisten naisvetoisten pornoverstaiden kehitys osoittaa, ei ole mitenkään mahdotonta, että pornonäyttelijänä aloittanut naishenkilö siirtyy kameran edestä organisoimaan ja johtamaan koko touhua.


Tästä huolimatta feministit väittävät, että porno on määritelmällisesti naisten riistoa, jota harjoittavat miehet. Jos jokin naisporukka tekee pornoa, se täytyy selittää miesjohtoisen pornoteollisuuden suhdetoimintatempuksi ja sitä tekevät naiset naiseudestaan vieraantuneiksi ja miehisellä arvomaailmalla ja seksuaalisuuskuvalla aivopestyiksi. Jossain kohtaa kuitenkin alkaa hämmästyttää se, missä kohtaa nainen vieraantuu naiseudestaan ja kuka sen vieraantuneisuuden määrittelee. Tuntuu siltä, että feministit olisivat varanneet itselleen oikeuden sanoa, kuka on vieraantumaton nainen. Luonnollisesti kukaan ei ole antanut heille mandaattia määritellä sitä, yhtä vähän kuin kukaan antoi Leninille ja hänen kavereillaan demokraattista oikeutta määritellä, kuka on oikea työläinen ja mitä työläiset oikeasti haluavat.


Libertaristit ovat omineet itselleen yksinoikeuden kekkaloida argumentointivirheiden nimillä, mutta siitä huolimatta haluan tässä mainita yhden sellaisen: no real Scotsman -virhe. Se tarkoittaa väitettä, että kukaan oikea tietyn kategorian edustaja ei tekisi sitä tai tätä tai tuota, mistä hänen viiteryhmäänsä syytetään. Tämä virhe on feministien ja naisten tyypillinen virhe. Tietenkin kyseessä on varsin yleinen poliittisten eturyhmien tapa sanoutua irti niistä ikävistä asioista, joista heikäläisiä syytetään. Esimerkiksi kommunistit sanovat aina, ettei kukaan oikea kommunisti tietenkään hyväksy Pol Potin, Stalinin, Maon ym. toimia. Luonnollisesti vastapuolelle ei koskaan anneta lupaa sanoutua irti oman puolensa epämiellyttävistä teoista. On esimerkiksi täysin itsestään selvää, että kaikki miehet tulee voida syyllistää väkivaltaisten miesten, raiskaajien ym. touhuista.


Olen mielelläni samaa mieltä siitä, että yhteiskunnassa, jossa kommunistit ovat vain yksi poliittinen ryhmä muiden joukossa ja jossa he eivät poliittisena ryhmänä ole syyllistyneet laittomuuksiin vuosikymmeniin (toistan miljoonatta kertaa, että taistolaisten hirmuvallasta urputtavien olisi syytä kysyä, olisiko ollut parempi, jos suomalainen äärivasemmisto olisi 1970-luvulla villiintynyt terroritekoihin, kuten länsisaksalainen), Gulag tuntuu kovin kaukaiselta eikä sillä ole käytännön merkitystä. Siitä huolimatta olisi kohtuullista odottaa kommunistien osoittavan kiinnostusta Gulagin tapahtumiin ja niistä kirjoitettuun kirjallisuuteen sekä pohtivan vakavissaan, miksi juuri heidän poliittisesta perinteestään - joka heidän omasta mielestään edustaa itse oikeudenmukaisuuden teoriaa ja käytäntöä - saattoi kasvaa moinen hirviö.


Jolleivät he näihin pohdintoihin uskaltaudu, on täysin kaiken kohtuuden mukaista sanoa, että he eivät ole oleellisesti parempia kuin uusnatsit, jotka eivät todellakaan pyri perinteensä itsekriittiseen uudistamiseen Holocaustin polttorovioiden valossa, vaan Holocaustin kieltämiseen - kuten joku vitsiniekka sanoi, uusnatsismi pyrkii kiistämään Holocaustia koskaan tapahtuneenkaan, jotta se voidaan ottaa uusiksi. Vastaavasti se, että kommunistit ovat vieläkin kovin haluttomia puhumaan Gulagista, voidaan oikeistotaholla aivan legitiimisti tulkita niin, että Gulag halutaan kiistää, jotta se tarvittaessa saadaan ottaa uusiksi. Jos kommunistit haluavat olla antamatta propagandavaltteja vastapuolen käsiin, heidän olisi syytä reilusti myöntää ja läpikeskustella tämä puoli aateperinnöstään. (Sivumennen sanoen: juuri tuon takia en ole itse oikein innostunut olemaan samaa porukkaa kuin nykyinen nuori suomalainen vasemmisto. Onneksi saan sentään omat Gulag-juttuni läpi edes ruotsiksi. Nyt pitäisikin lopulta kirjoittaa se suuri Gulag-essee, jota olen suunnitellut yli vuosikymmenen: nimeksi voisi panna vaikka Gulags utmaning till vänstern.)


Sama koskee muutettavat muuttaen myös feministejä. Kun heidän aatteittensa turmiollisista vaikutuksista sekä ihmisten yksityiselämään että koko yhteiskuntaan yritetään keskustella, he pakenevat sellaisen väitteen turviin, ettei kukaan nainen tai ettei kukaan feministi oikeasti tee noin, tai jos tekee, hän on käsittänyt feminismin väärin, tai sitten julistetaan, että feminismin yhteiskunnalliset seuraukset ja käytäntö ovat vain tyhmän rahvaan väärin ymmärtämää feminismiä ja että Julia Kastratorovan tai Hélène Ciseaux-Schnipsin hienoista teorioista on paljon kiinnostavampaa keskustella kuin noista ikävistä asioista. Tietenkään heille ei juolahda mieleenkään se ikävä seikka, että kuten Gulagin vangin näkökulmasta ainoa oikea ja oleellinen kommunismi on se kommunismi, joka on sulkenut hänet pakkotyöleiriin kuolemaan nälkään, kylmään ja kurjuuteen, tavallisen nuorukaisen näkökulmasta ainoa oikea feminismi on se vääristynyt sitaatinpuolikas, jonka hänen lukionsa nuoret tytöt ovat lukeneet Ämmä-lehdestä ja jonka varaan he sitten ovat rakentaneet oman versionsa nuorten naisten fasistisesta pa-... ei kun itsekeskeisyydestä, omahyväisyydestä ja itsetarkoituksellisesta miesvihasta. Olisi kai liikaa vaadittu, että naisasiaihmiset ymmärtäisivät etukäteen ottaa vastuuta ja pohtia sitä, mitä heidän aatteistaan seuraa siellä tyhmän ja väärinymmärtävän tuulipukukansan tasolla. Sillä tasolla kaikki aatteet testataan ja hyviksi tai huonoiksi havaitaan, demokratiassa.



Yhtä haluttomia naiset (siis muutkin kuin tunnustautuneet tai de facto -feministit) ovat myöntämään, että naisten asenteilla voisi olla mitään yhteyttä miesten väkivaltaisuuteen parisuhteissa tai machokäytöksen jatkuvaan yleisyyteen ja suosioon.


Lynndie Englandin tapaus oli opettavainen esimerkki. (Siis opettavainen niille miehille, jotka vielä vaivautuvat millään tavalla yrittämään ymmärtää naisia ja naisasiaa. Naisten tiedämme jo olevan täysin oppimiskyvyttömiä, minkä todistavat esimerkiksi ne naiset, jotka kerran toisensa jälkeen raahautuvat saman kaavan mukaisiin väkivaltaisiin ihmissuhteisiin.) Olisin ollut paljon tyytyväisempi, jos osallistuvat naiset ja feministit olisivat kohauttaneet olkapäitään ja todenneet, että Englandin tapaus oli väistämätön seuraus naisten vapautumista: kun naisella on vapaa tahto, hän voi myös vapaasti valita väärin, ja jos hän valitsee väärin, hän joutuu siitä myös vastaamaan.


Tämän asemesta naiskommentaattorit pyrkivät selittämään asian niin, että Lynndie England vain noudatti käskyjä (totalitarismien kiduttajaroistojen iänikuinen puolustus, johon turvautuminen viimeistään pudottaa feministit samalle tasolle natsien ja stalinistien kanssa), jotka hänelle tietenkin antoi jokin miehinen taho tai "miesten hallitsema valtarakenne". Luonnollisestikaan tädeille ei ole valjennut, että Yhdysvaltain armeija on kaikesta huolimatta jonkinlaisen legalismin säätelemä, jossain määrin demokraattisen oikeusvaltion piiriin kuuluva instituutio, jossa ei todellakaan ole pakko totella selvästi rikollisia käskyjä. Toisin sanoen Lynndie England teki kuten teki, koska hän ihan henkilökohtaisesti ja omatahtoisesti, vapaana ihmisenä ja vahvana upeana naisena, halusi nöyryyttää irakilaisia.


Samanlainen vastuun puute näkyy kaikkialla naisasiatouhuissa. Kaikkialla nähdään miehisiä valtarakenteita ja miesten harjoittamaa vieraannuttamista, mistä kaikki paha seuraa. Pohjimmiltaan juuri naisasianaiset ovat kykenemättömiä näkemään naista itsenäisenä ja omista asioistaan päättävänä olentona, koska aina kun joku nainen tekee jotain tyhmää, se johtuu miesten hallitsemista valtarakenteista.


Joitakin kuukausia sitten kuulin radiosta huumeista kuiville päässeen ruotsalaisnaisen haastattelun. Nainen selitti vapautuneensa addiktiosta tiedostamalla asemansa patriarkaatin sortamana uhrina ja mieltämällä huumeidenkäytön patriarkaatin harjoittaman sorron aiheuttamaksi. Jos olisin Kokkarinen, irvailisin jotain siitä, että nyt tiedostettuaan asian nainen varmaankin käyttää edelleenkin huumeita, mutta pitää sitä kvalitatiivisesti eri asiana, koska tiedostavan radikaalin harjoittama sivistynyt tajunnanlaajennustyö ei tietenkään ole ollenkaan samaa kuin katunarkomaanin örsellys.


Koska en ole Kokkarinen, totean vain, että huumeidenkäyttöön ajautuvat usein latteat ja tylsät ihmiset - sellaiset, joilla ei ole riittävästi mielikuvitusta päästä esimerkiksi luonnontieteiden, kaunokirjallisuuden tai scifin kaltaisten kiehtovien harrastusten lumoihin, vaan jotka joutuvat etsimään taivaan syvyyksiä huumeista, koska eivät vähällä mielikuvituksellaan löydä heliopaussille asti, eivätkä toisaalta ole riittävän sosiaalisia arvostaakseen tavallisen juntin tylsänturvallista elämää. Sitten kun huumeista päästään eroon, elämä pysyy yhtä köyhänä, koska ainoa, mitä huumeiden tilalle löytyy, on suvaitsematon ääriuskonnollisuus, joka perustuu yksinkertaisiin sääntöihin sekä kaiken sääntöjen ulkopuolelle jäävän paheksumiseen maailmallisena viettelyksenä, tai (jos uskontona on feminismi) patriarkaalisena hapatuksena.


Luonnollisesta tuossa feminismin avulla huumeista vapautumisessa näkyy taas naisasiaväen kardinaalivirhe: patriarkaatti on taaskin ulkopuolinen valtatekijä, joka alistaa naista, eikä nainen itse ole vastuussa yhtään mistään, ei omasta elämästään ja kaikkein vähiten sen patriarkaatin pönkittämisestä. Kaiken lisäksi katufeminismin käsitykset alistussuhteen luonteesta ovat hyvin yksinkertaisia: alistussuhde on se, että hyvä nainen on pahan miesrosmon orja, ja siinä se. Kaikki, jotka ovat tutustuneet esimerkiksi totalitarististen valtioiden toimintaan, tietävät hyvin, ettei se noin mene. Sorto oli esimerkiksi Neuvostoliitossa sorretun ja sortajan yhteinen salaliitto sorrettua vastaan. Sortoon kuuluu merkittävänä ja oleellisena osana se, että sorrettu mielistelee ja hyvittelee sortajaa ja paheksuu ja vastustaa kaikkia niitä, jotka hangoittelevat sortajalle vastaan, koska hän on oppinut selviytymään elämästä hyvittelemällä sortajaa ja pelkää ympyröidensä sotkeutuvan, jos sortaja yritetään kaataa.


Feminismi ymmärtää tietenkin tämän ajatuksen vain hyvin vulgäärillä tasolla, määrittelemällä ystävällisyyden miehiä kohtaan kollaborationismiksi ja nöyristelyksi ja miesten asiattoman ja raa'an, kollektiivisesti syyllistävän solvaamisen taisteluksi sortajaa vastaan. Sitä vastoin siihen ei koskaan kuulu minkäänlainen kritiikki naisten omia, machoasenteita ja prostituutiota pönkittäviä asenteita kohtaan. Ainoa naisten tapa ylläpitää prostituutiota, jonka katufeminismi tunnistaa olevan olemassa, on tossun alle muserretun vaimoparan alistuminen pahan ja raa'an miehensä seksuaalisiin sikailuihin. (Sivumennen sanoen: tämä on äärimmäisen viktoriaaninen asetelma, jolla ei luulisi olevan kovin paljon relevanssia nykyolojen kannalta. Kuitenkin se elää edelleen elämäänsä nimenomaan feministisvaikutteisessa kirjoittelussa. Herääkin kysymys, missä määrin feminismi on toiminut viktoriaanisten sukupuoliroolien ylläpitäjänä, elvyttäjänä ja uusintajana niiden vastustamisen sijasta.) Sen sijaan katufeministi jatkaa iloisesti "mene huoriin" -kehotusten viskelyä AT-miehille eikä näe mitään väärää siinä, että miehiä ämmitellään ja neiditellään. Koskaan hänen mieleensä ei tule kysyä itseltään, millaisia asenteita hän tulee tällaisella kielenkäytöllä tukeneeksi tai millaisista asenteista kielenkäyttö kertoo.


Nainen kun ei koskaan voi tehdä mitään väärin, paitsi ehkä kohdella miehiä inhimillisesti. Mutta sekin johtuu vain sortavista miehisistä valtarakenteista, joten sitäkään ei lasketa.

PS. Tiedän jo, mikä Blogerbaidžanin akkaväen reaktio tähän kirjoitukseen on: "Ähä, ähä, se koira älähtää!" En minä toki heiltä odotakaan, että jaksaisivat ajatuksella lukea näin pitkiä tekstejä, saati mennä itseensä. Naisten tyhmyyttä ja itsekritiikin puutetta kun ei todellakaan voi koskaan liioitella, ja yleisesti ottaen naiset ansaitsevat kaiken osalleen tulevan halveksunnan.

keskiviikko 26. tammikuuta 2005

Brittiscifi

Parempi Puolisko oli viikonloppuna käymässä ja parkkeerasin hänelle vanhan kappaleeni John Wyndhamin The Day of the Triffidsistä. Wyndhamia tuli joskus kaksikymppisenä tai vähän sitä vanhempana luettua kelpo tavalla, enimmäkseen englanniksi, tosin Webin pääsin lukemaan vasta äskettäin ja silloinkin vain ruotsiksi. The Kraken Wakesin olen lukenut sekä englanniksi että suomennoksena - noissa ijissä en oikein osannut muuta kuin kemian ja fysiikan (sekä tietysti George Orwellin) englantia, koska siihen aikaan ei vielä ollut nettiä ja saksa, ruotsi ja islanti kiinnostivat enemmän, joten scifin lukeminen sillä kielellä ei ollut minulle aivan yhtä luontevaa kuin geneeriselle nykynuorisolle.

Hienostunut, klassisia kieliä osanneiden herrasmiesten laatima brittiscifi on oikeastaan aina ollut lähellä sydäntäni, silloinkin, kun olin olevinani kovasti humanisti-intellektuellia enkä moiseen mukamas koskenutkaan. (Niinhän nyt kans'. Todellisuudessa tietenkin olen lukenut lapsuuteni lempikirjat, myös scifisellaiset, mahdollisimman monilla kielillä; ja kyllä minulle nytkin Asimovin Säätiö-trilogian espanjannos kelpaisi. Ihan vielä en ole hankkinut Lois McMaster Bujoldin Vorkosiganeita puolaksi enkä venäjäksi, mutta se aika kyllä tulee vielä. Puolaksi on tietenkin tullut luettua koko pirusti Lemin kirjoja, selvä se. Tosin Kyberiaan alkutekstiä en ole vielä hankkinut, vaikka tiedänkin puolalaisen kirjakaupan, josta sen varmaan saisi tilattua.) Muistaakseni joskus 22-vuotiaana, kun olin vähän masentuneella päällä (heh, sanotaan nyt suoraan että minulla oli hoitamaton depressio), lainasin Varkauden kirjastosta ison omnibus-edition Clarken romaaneja englanniksi taaksejääneen nuoruuteni muistelemiseksi. Kirjaan sisältyi ainakin sympaattinen pikku kuuseikkailu A Fall of Moondust, jonka olin jo varsin vaikutusalttiissa iässä lukenut suomennoksena (Selene I), sitten tuo Deep Range, josta minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin että se liittyy jotenkin delfiineihin, The City and the Stars, joka oli Kadonnut menneisyys -nimisenä ihan järisyttävä kokemus suomeksikin, 17-vuotiaana, - ja kai maar siinä oli vielä jokin neljäskin romaani niiden samojen kansien välissä. Niinpä tietysti, Rendezvous with Rama, joka taisi olla ensimmäinen koskaan missään miksikään lukemani Clarken romaani: suomennoksella on tarpeettoman raflaava nimi Uhka avaruudesta.

Kimmo Isokoski kiinnitti joskus nyysseissä huomioni siihen, että kirjassa (siis Uhkassa avaruudesta) esiintyy epätavallinen seksuaaliviritys, eli avaruusaluksen kapteenilla ja jollain toisella miehellä on yhteinen vaimo. Minulle tästä ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa, kun kirjan fyrir daga kynhvatanna -ikäisenä kloppina luin: luultavasti selitin sen itselleni niin, että vaimo oli eronnut toisesta miehestä ja mennyt naimisiin toisen kanssa. Clarkella esiintyy joskus näitä flirttejä sosiaalisen scifin suuntaan, yrityksiä pohdiskella instituutioiden tulevia kehityssuuntia ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan, mutta lukuunottamatta Kadonnutta menneisyyttä ne tahtovat jäädä juuri tuollaisiksi irtonaisiksi heitoiksi ilmaan, joihin ei liity mitään kovin kokonaisvaltaista sosiologista näkemystä.

Kadonneen menneisyyden luulisi olevan nykymaailman transhumanisteille vastenmielinen kirja, koska se on ohjelmallisesti heidän visioittensa vastainen. Se kertoo yksinäisestä Diasparin kaupungista, jossa sielunvaellus on pystytty teknillisin keinoin toteuttamaan - kaupungin jokainen asukas on elänyt lukuisia kertoja aiemmin, ja edellisten elämien muistot tunkeutuvat aikuistumisen myötä pikkuhiljaa ihmisten uniin, niin etteivät he oikeastaan luo kovin läheistä suhdetta kulloisenkin inkarnaationsa aikaisiin vanhempiinsa. Nuoretkin ihmiset ovat tavallaan ikivanhoja, ja kaikilla on enemmän muisteltavaa kuin elettävää. Tähän maailmaan syntyy sitten Alvin, joka sattumoisin on oikeasti ensimmäistä elämäänsä elävä lapsi, eikä hän pysty sopeutumaan ties kuinka monetta kertaa inkarnoituneitten ikätoveriensa elämään. Niinpä hän karkaa Diasparista ottamaan selvää, onko maailmassa muutakin kuin tämä muuriensa ympäröimä linnakekaupunki, jonka asukkaat näkevät ulkomaailmasta vain tähdet (siksi kirjan nimi alkukielellä onkin Kaupunki ja tähdet). Diaspar on toteuttanut transhumanistisen kuolemattomuusunelman, mutta juuri siksi siellä ei koskaan muutu mikään, ennen kuin näyttämölle saapuu ensimmäinen oikeasti nuori ihminen, Alvin.

Kirjan opetus on, että teknillisesti parantelematon elämä, joka päättyy kuolemaan, on parempi kuin ikuisen elämän Zardoz, jossa mikään ei koskaan muutu, sillä ilman kuolemaa ei synny myöskään uutta elämää uudistamaan ja kyseenalaistamaan maailman menoa. Muistelen olleeni nuoruudenangsteihin oleellisesti liittyvän kuolemanpelon vallassa kirjaa lukiessani, jolloin se auttoi hyväksymään kuoleman välttämättömänä osana elämän kiertokulkua. Edelleenkään en ole aivan varma siitä, ovatko transhumanistit riittävästi pohtineet sitä, miten vältetään kuolemattomien, lihattomien olentojen valtakunnassa uhkaava ikävystyminen.

Pakinoitsija Mikko "Setä" Haljoki - ceterum censeo, että jonkun pitäisi käydä 1970-luvun Seurat läpi ja koota hänen pakinansa yksiin kansiin - arveli joskus, että taivaassa torjutaan tylsyyttä lukemalla eksklusiivisia muistelmateoksia, kuten Josif Stalinin "Kukapa olisi arvannut", A. Hitlerin "Jospa kaverit tämänkin tietäis" ym. todellista inside-kamaa, jota maan päällä ei päästä lukemaan. Minulla vain on sellainen paha aavistus, että siinä vaiheessa kun transhumanistinen taivas maan päällä toteutuu, transhumanistista teknologiaa kehittäneet insinöörit ovat ehtineet rationalisoida pois kaiken humanistisen sivistyksen, kirjallisuuden, muinaiskielten muistomerkit ym. kokkaris-tommipommilaisen iskulauseen ennen kaikki oli huonommin ja kaikki olivat väärässä, joten emme kaipaa menneisyyden ihmisten neuvoja ja sitä paitti pakkoruottikin on ihan tyhymää hengessä, joten meillä ei silloin enää ole mahdollisuutta viettää ikuisuutemme ensimmäisiä kolmea vuosituhatta esim. tutustumalla afroaasialaisiin kieliin ja niillä kirjoitettuun kirjallisuuteen.

Mutta halusin puhua Wyndhamista, en Clarkesta. Kuten PP:lle sanoinkin, minusta Wyndhamin romaani The Midwich Cuckoos alias Käenpojat - olen toki joskus nähnyt myös siihen väljästi perustuvan scifikauhuelokuvan The Village of the Damned, olisiko peräti tullut Channel Fourilta talvella '98-'99, kun olin Irlannissa, tuolloin tulin nähneeksi kyseisen kanavan scifiklassikkosarjassa mm. vanhan Maailmojen sota -filmatisoinnin, jossa suomalaiset ja turkkilaiset armeijat taistelivat epätoivoisesti Marsin lötkömömmöjä vastaan (olin tosin nähnyt asianomaisen elokuvan jo murrosikäisenä Jönnin videoilta) sekä Kärpäsen ja The Return of the Flyn, ja olisiko joukon jatkona ollut myös The Night of the Living Dead (ja kun kerran elokuvia muistellaan, niin siellä irkuissahan minä olen myös telkusta nähnyt ketjupolttajakaunotar Milla Jovovichin tähdittämän, Valerian-sarjakuvan tekijöiden disainaaman ja sellaisena visuaalisesti aivotpellolleräjäyttävän, mutta juoneltaan täysin älyttömän pseudotieteiselokuvan nimeltä Viides elementti - nyt kun vielä saisimme Verhoevenin siirtämään valkokankaalle vielä Valerianin ja Laurelinen seikkailuja, niin...!) - minusta siis The Midwich Cuckoos on ehdottomasti yksi maailman pelottavimmista kirjoista. Clarken Lapsuuden lopussa käsitellään samaa motiivia kuin Käenpojissa eli ihmiset syrjäyttävää yli-inhimillistä ja kollektiivitajuntaista humanoidirotua, mutta siinä missä Lapsuuden loppu esittää humanoidirodun syntymisen hyvänä ja toivottavana - ihmislajin siirtymisenä uudelle osolaaksolais-galaktiselle tietoisuuden tasolle - Käenpojat ovat uhkaavia avaruusolioita ihmisruumiissa, kollektiivimielellä varustettuja soluttautujia, jotka lukevat ajatuksia ja säätelevät tunteita ja joita ihmisen on sen takia miltei mahdotonta voittaa.

Käenpoikakirjan kammottavuus on ennen muuta siinä, että se sijoittuu miltei kliseisen idylliseen englantilaisympäristöön, johon kirjoittaja on mitä ilmeisimmin erittäin hyvin perehtynyt. Itse motiivi - tunteettomien, kollektivististen ulkoavaruuden hirviöiden soluttautuminen pahaa-aavistamattomaan, turmeltumattomaan pikkukaupunki- tai kirkonkyläyhteisöön - on kylmän sodan peruskauraa (kirja on tietenkin kirjoitettu 1950-luvulla), ja on oikeasti merkki joltisestakin lahjakkuudesta, että kirja tuntuu vieläkin vatsaakääntävän ahdistavalta. Suurin osa noista kommunismiallegorioista näyttää tänään melko helpoilta, läpinäkyviltä ja arvattavilta, vaikka kyllä minä pidän aika paljon vanhoista Quatermasseistakin. Ilmeisesti juuri miljöö, konkreettinen vanhanaikainen, perinteittensä mukaista hiljaiseloa viettävä englantilainen pienyhteisö, tekee kirjasta niin poikkeuksellisen. Eräänä päivänä vain tämä pikkukylä ei herää, ja osoittautuu, ettei sinne pääse - auto törmää kylään vievällä tiellä näkymättömään esteeseen. Vasta seuraavana päivänä kaikki palaa ennalleen, paitsi että kylän naiset ovat raskaina ja kantavat avaruushirviövauvoja.


PS: Jani tuli tuossa kommenttipuolella huomauttaneeksi, että hänelle Clarken kollektiivitajuntaiset äpärälapset olivat vastenmielisempiä kuin Wyndhamin kirjan elokuvaversion lapset. (Elokuvassa lapset olivat tosiaan sinisilmäisiä, kirjassa kultasilmäisiä. Oksu on maininnut noita keltaisia silmiä harrastetun myös japanilaisissa kauhuelokuvissa; ja minusta tuntuu, että myös eräässä Dorothy Sayersin, etsivähahmo Peter Wimseyn luojan, kirjoittamassa kauhunovellissa esiintynyt kissamainen neiti, josta sanottiin, että "hänen nimensä olisi pitänyt olla Melusine", oli keltasilmäinen; lisäksi keltasilmäiset ihmiset taitavat olla myös osa lovecraftilaista kauhumaailmaa. Kyseessä lienee ns. meemi, eli kuten kirjallisuustietelijät sanoisivat, motiivi.) Olen taipuvainen kallistumaan samalle kannalle. Minua riepoo jonkin verran tämä taipumus esittää ihmisten ja joidenkin ulkoavaruuden olioiden vuorovaikutuksesta syntyvät olennot parannuksina ja edistysaskeleina. Se ärsytti minua myös Octavia E. Butlerin Ksenogeneesitrilogiassa. Vaikka trilogialla olikin kiistämättömät kirjalliset ansionsa (mukaan lukien sellainen oikeasti uusi idea, että muukalaisten ooloi-sukupuoleen - geeniensekoittaja- ja muokkaajasukupuoleen - kuuluva olento piti ihmisen syöpäsairaustaipumusta uhkan sijasta jännittävänä, mielenkiintoisena ja geenejä muokatessa uusia mahdollisuuksia avaavana ominaisuutena) - itse asiassa sen vaikutuksesta vasta lopetin tekointellektuellin leikkimisen ja aloin taas avoimesti ja häpeilemättä harrastaa scifiä - minua riipi se jo älykkökliseeksi muodostunut koko ihmislajin halveksunta, ajatustapa, että avaruusolentojen kohtaaminen merkitsee aina sitä, että syntinen ihmissaatanakurja kohtaa taivaan enkelit. (Jos olette kristittyjä, olkaa sellaisia avoimesti, mutta minua aina rasittaa tuollainen läpinäkyvä yritys pakata läpikristillinen syntiinlankeemusajattelu tieteellisiin, tieteiskirjallisiin tai ateistisiin käärepapereihin.)

Pulp-scifikirjassaan Methuselah's Children - jota ei muuten ole taidettu suomentaa, vaikka paljon huonompia kirjoja onkin samaiselta herralta käännetty - Robert A. Heinlein lähettää pitkäikäiset "Metusalemin lapsensa" avaruusmatkalle, jonka aikana he tutustuvat pariinkin avaruusolentokulttuuriin. Yksi on jockairojen kulttuuri, joka on ystävällinen, mutta yhtä lailla taipuvainen kollektivismiin ja epäpersoonallisuuteen kuin nuo viisikymmenluvun amerikkalaisten scifikauhutarinoiden kulttuurit yleensäkin: pikkuhiljaa osoittautuu, että kiltit ja koiramaiset jockairat ovatkin itse asiassa juuri sitä miltä näyttävät eli koiria, planeetan todellisten hallitsijoiden ja älyolentojen kesyttämiä "lemmikkieläimiä". Nämä älyolennot, valtiaiksi vai jumaliksiko heitä pitäisi nimittää (ainakin heillä on hyvinkin jumalallisina pidettäviä voimia, mutta Clarkehan sanoi joskus jotain sen suuntaista, että riittävän kehittynyttä tekniikkaa on mahdoton erottaa jumalallisista voimista ja taikuudesta), asustavat temppeleissä, joihin jockairat aika ajoin kokoontuvat heitä palvomaan, ja jockairat ilmoittavat, että ihmiset ovat planeetalla koeajalla, ja jos he osaavat elää ihmisiksi, tai siis jockairoiksi, he voivat koeajan lopuksi liittyä omien asuinalueittensa temppelien seurakuntiin paikallisten jockairojen joukon jatkoksi.

Jutussa käy tietysti hyvin heinleiniläisellä tavalla, eli koska ihmiselle on täysin luonteenvastaista alistua minkään jumalolentojen lemmikkieläimiksi, sanoo Robert-setä, temppeleissä käyneet ihmiset luonnollisesti palaavat niistä mykän kauhun vallassa eivätkä kykene järkytyksestä toivuttuaankaan kertomaan, mikä heidät oli niin säikyttänyt.


Metusalemin lapset käyvät myös toisella planeetalla. Siellä asuu älykkäiden ja ystävällisten kollektiivisielujen telepaattisesti kommunikoiva rotu, joka ihmisiltä lupaa kysymättä alkaa "parannella" vastasyntyneiden ihmislasten geenejä, jotta nämä sopeutuisivat paikallisiin oloihin; lisäksi eräät ihmisistä ystävystyvät kollektiivien kanssa ja lopulta liittyvät niihin, mm. päähenkilön, ilmeisesti ikuisesti elävän Lazarus Longin, ystävätär kuoleman voittaakseen. Vaikka "Howardin perheiden" jäsenet elävät vuosisatoja, kuolemanpelko on heidän elämässään merkittävä tekijä, sillä kun elämän puoliväli on sivuutettu, tietoisuus lähestyvästä kuolemasta täyttää heidän mielensä seuraavien vuosisatojen ajan; ja koska elämä kestää niin kauan, tätä tuskaa ei lievitä edes perhesiteiden tuoma jatkuvuuden kokemus, sillä vuosisadat kestävän aktiivisen elämän myötä perheenjäsenyydet unohtuvat itse kunkin huidellessa pitkin maailmoja yhä uusiin peitepersoonallisuuksiin turvautuen, jotta naapurit eivät epäilisi mitään.

Lazarus Long, tuo avaruuksien ikuisesti elävä super-Heinlein, ei itse halua minkään geenimanipulaation muuttavan omaa perustavanlaatuista ihmisyyttään, eikä hän liioin ole kiinnostunut kollektiivisieluun liittymisestä. Toisaalta sekä Lazarus että Heinlein ymmärtävät, miksi joku haluaa liittyä kollektiivisieluun tai jäädä planeetalle geeniparannellun lapsensa kanssa - koska nämä vaihtoehdot ja niiden valitseminen ovat kuitenkin oleellinen osa ja aspekti ymmärrettävää ja ymmärrettyä ihmisyyttä.

maanantai 24. tammikuuta 2005

Räikkösen Kimpen vaijeritemppu

Vaijeritemppu on kuusikymmenluvun ns. kapinallisten (tässä kohtaa pitää nauraa ivallisesti) seuraleikki, jonka sisältö on asiantuntijoiden mukaan seuraavanlainen: housut avataan ja siitin asetetaan pöydänreunalle. Tämän jälkeen tarjoilijalta tilataan kierros kaljaa, vai mitä saakelin kossua tai kusta ne landelindforssit lienevätkään latkineet. Jos tarjoilija ei huomaa penistä, vaijeritemppu on onnistunut. Jos tunnen pappenheimilaiseni, onnistunutta vaijeritemppua tulee juhlia kahta vertaa suuremmalla määrällä alkoholipitoista juomaa.

Ennen vanhaan vaijeritemppuja teki elitistinen AKS-ylioppilasnuoriso, joka tiesi hyvin, että kun tutkintopahvi tyrkätään räpylään, niin siitä eteenpäin ollaan ns. herroja, joiden tulee käyttäytyä herraskaiseen tapaan. Toisin sanoen vaijeritemput, viuhahdukset ja muut ylioppilasjäynät on tehtävä siinä vaiheessa kun ollaan vielä yliopiston kirjoissa ja saadaan olla vähän vastuuttomia Wennerbergin glunttien hengessä. (Vad ska det här egentligen föreställa! Va! Vet ni, era barbarer, mongoler, finntuppar inte vem Wennerberg var?) Olettaisin, että teekkarijäynät tehdään tällä samalla otteella vielä nykyäänkin.

Vaijeritemput ovat kuitenkin näköjään levinneet riekkuvista ylioppilaspiireistä koko kansan riemuksi, ja nyt tätä kansallista urheilulajia on elvytetty lontoolaisella pikkupornoklubilla Kimi Räikkösen voimin. En ihan tarkkaan tiedä, minkä sortin mies tämä Räikkönen muuten on, paitsi että hän seurustelee mallimissimimmin kanssa, tiedä vaikka olisi naimisissakin, ja ajaa jonkinlaista moottoriajoneuvoa ympäri rataa merkittävästi nopeammin kuin suuri osa samanlaista touhua harrastavista herrasmiehistä. Tämä antaa jonkinlaista osviittaa siitä, millainen kaveri on kyseessä: ilmielävä kaikkein ylimmän tason mieshän se siinä. Luonnollisesti asiaan kuuluu oleellisena osana, että tämä nuorukainen myös pitää tapanaan ja harrastuksenaan juoda itsensä täysin tolkuttomaan tilaan, ainakin päätellen siitä, että hänen rälläys- ja pämppäilytuurinsa oli päivän juorulärpykässä raportoitu samalla hartaudella kuin tähtiharrastajat seurailevat Machholz-komeetan singahtelua tai eksoplaneettojen editsekulkuja.

Miettikääpäs: öyhöttävä juoppo, joka örseltää kännissä seksiklubilla ja näyttelee penistään strippareille. Täydellisempää esimerkkiä tohtori Kokkarisen nerokkaasti määrittelemästä öyhöttävän amisalaluokan edustajasta tuskin pystyy kuvittelemaan, jollei se sitten ole parikymmentä vuotta aikaisemmin samanlaisena valtakunnanamiksena rellestänyt Nykäsen Matti.

Miettiköön kukin itse tykönänsä Räikkösen mallityttöä. Jos öyhöttäminen ja ryyppääminen merkittävästi alentaisi miehen markkina-arvoa, Kimi olisi varmasti joutunut tyytymään johonkin vähän taviksempaan naiseen, jopa olemaan ilman. Mallityttö olisi varmasti halutessaan saanut kiltimmän miehen, joka kuitenkin julkisuus- ja muulta markkina-arvoltaan sekä tietysti rahamassiltaan olisi ollut samalla tasolla kuin mallityttö itse - kyllä verraten kilttejä, tai ainakin jämptejä ja rällästämättömiä, nuoria ravintolayrittäjiä ja liiketaloustieteilijöitä, on maailma täynnä, ja kuuluuhan niitä komeita ja urheilua harrastavia insinöörejäkin olevan olemassa. Siitä huolimatta mallitytön vei juuri ja nimenomaisesti se juoppo ja öyhöttävä autonrassaaja-amis, jossa ei taatusti ole muuta ihmeellistä kuin rahat ja julkisuusarvo.

Jos joku vielä tämän jälkeen jaksaa inttää, ettei markkina-arvoteoria määritä ihmisen arvoa pariutumisen kannalta oikein, menköön röntgenkuvaamaan aivonsa. Kimi sai just sellaisen naisen kuin öyhöttävä amis pornolehtensä ääressä haluaa, eli panettavan missin. Sitä on markkina-arvo: saa valkata päältä sen, jonka haluaa, omien kriteeriensä mukaan.

Kieltämättä Renny Harlin rikkoi kaikki ennätykset silloin 90-luvun alussa, kun hän yksinkertaisesti vain näki muskelimimmi Katariina Ebelingin mainostamassa jotain himphamppua Hesarin kannessa ja päätti, että minäpä otan tuosta naisen. Ja otti myös, aivan kuin aurinkokuningas, itämainen hirmuvaltias, Belsassar, Salmanassar, Nebukadnesar tai Venäjän tsaari - tai aivan kuin yksi sinisistä, Stalinin ja Berijan salaisen palvelun upseereista, heilläkin oli markkina-arvoa, tai valtaa (sama asia), ottaa haluamansa nainen koiran tai aviomiehen perään haukkumatta. Sitä se markkina-arvo on suurimmillaan, juovuttavimmillaan: menneiden vuosituhansien itämaisten itsevaltiaiden valtaa. Taivas on rajana. Tai kuten Solzhenitsyn sanoi noista sinisistä: taivas yläpuolellasi on sinun - ja sekin on sininen!

Ja on aivan yks paskan hailee sanoa, että Kimin tyttö ei hänkään ole niitä suurimpia ruudinkeksijöitä - kauppakoulun kesken jättänyt kainalokoriste. (Eikä se muuten kuvista päätellen ole niin hirveän kauniskaan, jos totta puhutaan.) Ainakin apukoulun tarkkailuluokkalaisella Matti Nykäsellä on ollut kohtuullisen fiksuja panoja ja vaimoja ennen tätä nykyistä. Mutta silloin kun hän ei vielä ollut vankilakundi, vaan nuori mäkitähti, hän oli presiis yhtä pihalla ja viinoissa kuin nykyäänkin, ja vaikka 1980-luvun lopun juorulehtityyli ei ollut vielä kehittynyt nykyiseen raadollisuuteensa - Isto Lysmän, Mattia fanittaneen toimittajan, jutuista joutui lukemaan Matin ja hänen silloisten vaimojensa seurustelun väkivaltaiset yksityiskohdat rivien välistä - oli selvää, että luuvitonen viuhui jo siihen aikaan.

Matti oli naimisissa jonkun Piian kanssa, joka oli ammattikorkeatasoinen (silloin ammattikorkeaa ei ollut, mutta kumminkin) ylioppilas, eli kuitenkin oleellisesti fiksumpi kuin vähämielinen öyhöttäjämiehensä. Vuosikausia Matin ja Piian on/off -suhde oli juorulehtien paraatisivuilla: oli selvää, että Matin kyky sitoutua vastuullisesti parisuhteeseen oli samaa luokkaa kuin hänen kykynsä pysyä erossa viinasta ilman ulkopuolista apua, mutta yhtä selvää oli, että Piialle (joka oli muuten perussuomalaisen persjalkaisuuden luonnollisten rajoitusten puitteissa varsin kaunis ja eroottisesti viehättävä nuori nainen, selvästi nätimpi ja haluttavampi kuin Räikkösen riuku) oli tärkeää olla Matin kaltaisen super-YTM:n puoliso, jopa sen arvoista, että "Matin vaimon" statuksesta kannatti pitää kiinni, vaikka oli jo jokseenkin selvää, millainen huithapeli ja spurguntaimi Matti oli parantumattomalta perusluonteeltaan. Piia taisi jättää Matin vasta sitten kun Matin mäkiura kerta kaikkiaan loppui, jolloin marinoitumaksaisen mäkikäkemme markkina-arvo kääntyi laskevalle uralle.


PS: Edellisen kirjoitettuani tarkistin Matin seikkailujen yksityiskohdat netistä ja totesin järkytyksekseni, että sankarillamme oli ollut vaimo jo ennen Piiaa. Mitäpä tähän voi sanoa muuta kuin siteerata Robert Wrightia Henryn blogista. Olen hieman virittänyt sitaattia Suomen talveen.

Consider Matti Nykänen. Like many wealthy, high-status males, he spent his career dominating the reproductive years of a series of women. Somewhere out there is a man who wanted a family and a pretty wife and, if it hadn't been for Matti Nykänen, would have married one of these women. And if this man has managed to find another woman, she was similarly snatched from the clutches of some other man. And so on--a domino effect: a scarcity of fertile females trickles down the social scale.

sunnuntai 23. tammikuuta 2005

Mademoiselle Panu, s'il vous plaît

Åbo Akademin spämmisuodatin ei ole ihan paska jos kohta ei täysin vedenpitäväkään, ja aina silloin tällöin filtterin läpi pääsee mister Hilarious Mkulungwelangon (geneerinen ns. nigerialaiskirjeiden lähettelijän yleisnimi) bisnestarjouksia. Tulin näet kerran tehneeksi sen virheen, että vastasin Hilariousille ja kehotin häntä kääntymään tarjouksineen erään tietyn tunnetun sähköpostihäirikön puoleen. Seuraus oli, että Hilarious ystävineen sai kengän ovenrakoon ja alkoi pommittaa minua henkilökohtaistetuilla sähköposteilla, jotka eivät tartu suodattimeen.

Mutta mitäs Hilariousista. Tänään sain vielä hilariöösimpää postia, nimittäin erään seuralaispalvelun työtarjouksen. Seuralaispalvelu etsii näet kookkaita ja pitkäsäärisiä, kielitaitoisia daameja tulkeiksi ja emänniksi automessuille ja muihin tapahtumiin, joissa liikkuu rikkaita liikemiehiä. Varmemmaksi vakuudeksi he lähettivät myös pari aivan asiallista valokuvaa, joissa kylmänkaunis, haute coutureen puettu ja vielä hautempaan coiffureen friseerattu blondi istuskelee loistoauton moottoritilan päällä ja seisoo tiskin takana.

Minulla olisi kyllä muut tarvittavat avut - sääret ovat pitkät joskin melko karvaiset, ja kielitaidossakaan ei ole oleellisia puutteita - mutta tuo daamipuoli ei oikein osu kohdalle. Yleensä olen pikemminkin katsellut daameja kaihoisasti kuin ollut daami. Tosin olen kyllä naisvaltaisessa venäjän opiskelijoiden ainejärjestössä joutunut olemaan Luciana ja laulamaan Santa Lucian ruotsiksi ja italiaksi, niin että näiltä osin kyllä kokemusta löytyy.

Kävin kyllä asianomaisen seuralaispalvelun kotisivuilla mehevän pornografisen materiaalin toivossa, joskaan sieltä ei sitten löytynyt muuta kuin sängyllä ojentelevien nakujen mimmien postimerkin kokoisia valokuvia. Selviä prostituoituja, joiden ammattia koetettiin pukea glamurööseihin sanakäänteisiin, mutta en sanoisi, että tämä kovin kansainvälistä ja hienostunutta teettelevä pimpanvälitys onnistui huiputtamaan ketään: eivät osanneet edes englantia kunnolla, lukuunottamatta sellaisia sanoja kuin exquisite ja exclusive, joita toisteltiin ikävystymiseen asti. Tavallaan olin pettynyt, koska olin aina kuvitellut, että luksushuorapalvelut onnistuisivat uskottavasti esittämään olevansa jotain muuta kuin rupisen ja aidsisen pillun kaupittelijoita. Että ne esimerkiksi panostaisivat verkkosivujensa viimeistelyyn luodakseen itsestään kunniallisen vaikutelman. Mutta paskan marjat. Toisaalta - ne "rikkaat liikemiehet", joille palvelu suunnataan, tuskin ovat oikeasti erityisen hienostunutta väkeä. Luultavasti pikemminkin oikeiden liikemiesten pojanpoikia ja perillisiä, jotka eivät osaa panna rahaansa muuhun kuin siihen pohjattomaan kuiluun nuoren naisen reisien välissä (ai niin, älkäämme tietenkään unohtako pelihelvettejä ja kokaiinia).

Plökin parhaat, osa II

Jatketaan nyt sitten tätä vuoden parhaiden juttujen meemiä. Vanha Plöki ei kuitenkaan ole julkisesti enää saatavilla, mutta oletan, että joku näitä arvostetuimpia kuitenkin vielä haluaa lukea. Pidätän itselläni oikeuden toimittaa näitä parempaan kielelliseen muotoon. Ainakin hyödynnän mielelläni sitä Unicoden ominaisuutta, että tänne saa kyrilliset kirjaimet.



Elämä on laiffii, vaimolle on knaiffii


Koska innostuin kommentoimaan vidriga aftontidningar, en malta olla sanomatta pari sanaa kansakunnan lempilapsesta, Matti "Masa-hiiri" Nykäsestä - muistaako kukaan enää, etä häntä on joskus bezeichnattu tuollakin lempinimellä? Aivan niin, joskus on ollut sellainenkin aika, jolloin se plösähtänyt karju on ollut tuskin täysi-ikäinen lapsitähti. - Eikä todellakaan ainutlaatuinen: Mika Kojonkoski, joka nykyään tunnettaneen paremmin alan valmentajana, kävi viisitoistavuotiaana jolppina vuonna 1979 - Pentti Kokkosen ja Jouko Törmäsen aikoina - tulemassa toiseksi Suomen-mestaruusmäessä tai jossain vastaavaa arvostusta nauttivassa kotimaisessa talviurheilukisassa, totesi "tämänhän mä jo osaan" ja meni muutaman vuoden päästä viisasta kyllä yliopistoon matematiikkaa opiskelemaan, vaikka veri ilmeisesti sittemmin kuitenkin veti valmentamaan. Mies, joka vaihtaa palvotun urheilijan tulevaisuuden matemaatikon uraan, ansaitsee vallankin tässä mäkihullujen luvatussa maassa kaiken arvostuksen selväpäisyydelleen: olen itse ihaillut Kojonkoskea omista luonnontieteilijävuosistani saakka juuri tämän valinnan vuoksi. Matti Nykänen on tietääkseni ollut julkisestikin riidoissa Kojonkosken kanssa, luultavasti siksi, että Matti ei ylipääsemättömien kulttuurierojen vuoksi tule toimeen selväpäisten ihmisten kanssa - hän itsehän tunnetusti ei ole selvää päivää nähnytkään sitten aktiiviurheilijavuosiensa.


Penkkiurheilijaisoisäni vaikutuksesta en ole täysin immuuni urheilun synnyttämille patrioottisille tunteille, koska niihin liittyy mielessäni onnellisiakin lapsuudenmuistoja varsinkin isoisästä itsestään, joka oli elämäni tärkeimpiä vaikuttajahahmoja ja esikuvia, vieläpä erittäin hyvä miehen malli. Mutta jo ala-asteella minulle selkeni, että niin seuraurheilu kuin penkkiurheilukin kuuluivat sille porukalle, jonka kielenkäyttö ja ajatusmaailma voidaan pelkistää Kokkarisen Ilkan maagiseen kaavaan vittu sinteri öygh. Mäkihyppyä tuli seurattua lähinnä uudenvuoden päivänä, jolloin Garmisch-Partenkirchenistä televisioitiin sikäläinen mäkiviikon osakilpailu. Luultavasti lajin suosio Suomessa onkin pitkälti johtunut tästä kansakunnan yhteisestä rituaalista: urheilusta yleensä kiinnostumattomatkin ovat tottuneet tai alistuneet siihen, että uudenvuoden päivä vietetään mäkihypyn merkeissä.


Matti Nykänen on minulle aina edustanut elävää todistetta siitä, kuinka paksuja valeita sukupolvelleni on kouluaikana syötetty urheilusta. Kun olin pikkunassikka, koko maailma oli liittoutunut minua vastaan valehtelemaan, että urheilijapojat olivat terveitä esikuvia. Todellisuudessa ainakin oman kotikaupunkini urheilijapojat joivat, polttivat, hakkasivat ja öyhöttivät, ja sen sijaan että urheiluseuraan kuuluminen olisi antanut villeille nuorukaisille suuntaa ja vakautta elämään, se toimi lähinnä öyhöttäjä- ja koulukiusaajajengien virallistajana ja sanktioijana. Urheiluseuratoimintaan liittynyt avoin valehtelu- ja propagandatoiminta oli neuvostoliittolaista luokkaa, ja muutenkin urheiluseura toi instituutiona mieleen lähinnä neuvostovankileirien tavan nimittää "sosiaalisesti läheiset" (социально-близкие) rikosvangit, блатнойt, jonkinlaisiksi apuvartijoiksi, joille sitten annettiin rajaton valta röykyttää ja rääkätä poliittisia vankeja. Urheiluseuroissa Öyhölän pojat saattoivat treenata itsensä fyysiseen täydellisyyteen voidakseen sitten lyödä heikompia ja hitaampia pinkoja, hikuja ja sintereitä lujempaa, kipeämmin ja julmemmin (vrt. citius, altius, fortius).


Pitäisi olla jokseenkin selvää, että urheiluseuran blatnoit eivät saa urheilusankaruudestaan välttämättä mitään pysyvää apua yhteiskuntaan sijoittumiselleen. Tarkkiksen väkivaltainen roisto on loppujen lopuksi tarkkiksen väkivaltainen roisto, ja selviä luonnevikoja ei todellakaan paranneta antamalla hulikaanille väärin perustein lisää itsetuntoa. Kun urheilu-ura loppuu, sellainen sankari on täysin tyhjän päällä: hän on oppinut vain sen, että hänelle jotain oikeutta myöten kuuluu palvotun sankarin maine ja kunnia, ja kun se on mennyt, hän osaa vain kostaa maailmalle sen, että se on yhtäkkiä häneltä riistetty. Tai palata niihin huonoihin tapoihin - viinaan, huumeisiin, rikollisuuteen - joilta häntä on yritetty suojella tarjoamalla hänelle urheilua.


Matti Nykäsen tapauksessa tätä aivan ilmeisesti kärjistää se, että hän ulkoisti täysin kaiken kontrollinsa alkoholinkäytön suhteen. Kaiken aikansa hän vietti viinapullon ääressä ryyppykaverien ja selkääntaputtajien kanssa, jotka tietysti juottivat sankaria niin, ettei hänen kurkkunsa koskaan päässyt kuivumaan. (Sanottakoon, että niiden neljän päivän aikana, jotka vietin huhtikuussa Irlannissa sikäläisten ihailijoitteni juotettavana, loivat minulle entistä selvemmän mielikuvan siitä, millaista Matti Nykäsen elämän on täytynyt hurjimmillaan olla. Ja kyllähän uutistenlukijoiden uutistenlukija, Suomen Levitan, itse Heikki Kahila on kuvannut samaa ilmiötä tavattoman kiintoisassa, muutamankin kerran uusintana radiosta tulleessa jäähyväishaastattelussaan: "en uskalla jutella sankarille, mutta ostanpa sille paukun osoittaakseni arvostustani". Kahila sanoi, että hän olisi hyvinkin voinut alkoholisoitua ilmaiseksi ollessaan suosionsa huipulla; ja minäkin olisin voinut juoda itseni tärviölle parissa kuukaudessa, jos irlantilaiset olisivat muutaman viikon juottaneet minua sellaista tahtia.) Silloin kun Matin piti harjoitella ja menestyä kisoissa, valmentaja kiskoi hänet ryyppyremmistä selviämään ja harjoittelemaan. Kun miehen itsekuri ei millään tavalla päässyt kehittymään, oli selvää, että hänestä tulisi noilla eväillä auttamaton alkoholisti heti kun valmentaja ei enää olisi huolehtimassa hänestä eikä hänellä olisi elämässään mäkihyppyä, sitä ainoaa vaihtoehtoa viinalle.



Pikauusinta


Tony Halmeen vanha kaveri murhattiin äskettäin: kyseessä oli ns. Fememord eli alamaailman sisäinen välienselvittely. Tony tietenkin selitti viattomana, että vaikka hän olikin tiennyt kaverilla olleen hämäriä bisneksiä, hän ei mieltänyt niitä rikollisiksi. Halmeella tunnetusti on tapana partioida Helsingin yössä yhdessä kaveriensa, mm. tämän nyttemmin murhatun herran, kanssa, ja olla lyömättä naisia. Herrat siis kuljeskelivat yössä ja olivat hyvin intensiivisesti lyömättä naisia. Sillä tavallahan se Tony Halmeen maineikas lainkuuliaisuus on: liikutaan mafiarosmojen kanssa samoissa porukoissa ja ollaan lyömättä naisia.


Muuten olen kirjoittanut Halmeesta jo kaiken oleellisen viime vuonna. Julkaisen kirjoituksen tässä uusiksi, näköjään kun siihen ei voi linkittää.


Tavan roisto, isänmaallinen pohjalieju ja sydämen sotaveteraanit


Tony Halmeen säälittävä poliitikonura alkaa sitten olla pulkassa. Täytyy sanoa, että jo oli aikakin. Se, että kaveri onnistui noilla ikivanhoilla kikoilla nappaamaan niinkin suuren äänisaaliin, tuntui hämmentävältä näinkin valistuneessa maassa; mutta kun EU:n ja globalisaation myötä on luovutettu oleellisin osa poliittisesta päätösvallasta vieraille tsaareille, rajojen avautuminen on räjäyttänyt huumeongelmat käsiin ja juomatapojen "eurooppalaistuminen" on jo tuominnut kokonaisen sukupolven kuolemaan nuorina maksavaivoihin, kansa oikeasti tarraa mihin tahansa oljenkorteen. Ikävä kyllä oljenkorsi on oljenkorsi, vaikka olisikin metallinväriseksi maalattu.

Halme on tyypillinen esimerkki rääsyproletaarista, joka ei itse katso lakien koskevan häntä - joka on kasvanut niin surkeissa oloissa, ettei hän ikinä ole kokenut lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olevan puolellaan, vaan pitää niiden rikkomista esikoisoikeutenaan. Tällaista väkeä kasvaa kaikkialla, missä köyhyyttä on, ja sosiaaliturvaa tarvitaan juuri siksi, että tämän tyyppinen alaluokka ei kasvaisi kovin suureksi.

Alaluokalla on kuitenkin aina kova hinku todistaa sydämessään kuuluvansa järjestyneeseen yhteiskuntaan, vakuutella olevansa pohjimmiltaan luotettavaa väkeä - jo siksikin, että alaluokkaisen varkaan tai kerjäläisen tulee saavuttaa sen keskiluokan edustajan luottamus, jota on tarkoitus käyttää hyväksi. Venäläistyyppinen, omasta erillisestä kulttuuristaan ylpeä ja sen arvojen mukaan elävä roimankorskeiden häjyjen alamaailma - venäjäksi ammattirikolliset kutsuvat itseään itsetuntoa ja uhmaa uhkuvilla nimillä блатной, vaikutusvaltainen henkilö, ja авторитет, auktoriteetti - ei taida Suomessa vielä olla omasyntyisenä kulttuurina olemassa: on tyypillistä, että lainsuojattomien moottoripyöräilijöiden jengikulttuuri on kieltä myöten amerikkalaista tuontitavaraa. Tyypillisemmin suomalainen alaluokka on perisuomalainen nimenomaan siinä, että se tietää lainkuuliaisuuden olevan suomalainen perusarvo, häpeää laitonta ja rikollista elämäntyyliään ja koittaa tuskaisesti uskotella niin itselleen kuin muille sen olevan vain tilapäinen hätätila. Kerjäläinen ja pikkuvaras korosti ennen olevansa sotaveteraani, joka ei ollut saanut kommunistien ja pitkätukkasivarihomojen kaappaamalta Isänmaalta osakseen ansaitsemaansa - hänelle ei ollut maksettu "kunniavelkaa", kuten retoriikka sanoi - joten hänellä oli moraalinen oikeus kerjätä ja varastaa. Nyt sotaveteraanisukupolven pummit ja rikolliset ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta sama mentaalinen kuvio elää edelleen. Puolirikollinen alaluokka stilisoi itsensä mielellään jonkinlaisiksi "henkisiksi sotaveteraaneiksi"; surullisen kuuluisaa EIRYn hurrivihanettisivustoa, joka on todellinen huonon itsetunnon monumentti, jotkut nettipellet ihan vakavissaan kutsuvat "sotaveteraanien ylläpitämäksi". Taitavat olla samanlaisia sotaveteraaneja kuin ne Zimbabwen valkonaamojen maatiloja vallanneet pyssyjä heilutelleet mustat nuorukaiset: niin sanoakseni "sydämen sotaveteraaneja".

Esimerkiksi Ruotsissa julkaistiin lehdissä taannoin jokin lista maan vaarallisimmista uusnatseista. Nämä olivat järjestään tavanomaisia rikollisia, pummeja ja alamaailmaa, ja asiasta lietsottu poliittis-moraalinen hysteria missasi maalinsa täysin. Uusnatsismissa, rasismissa ja intoilevassa isänmaallisuudessa on pitkälti kyse rikollisten tavasta säilyttää itsekunnioituksensa ja selittää itselleen, etteivät he oikeasti ole rikollisia, vaan yhteiskunta on - oikeastaan heillä on paljon yhteistä tyypillisen nuoren vasemmistointoilijan kanssa, joka on kovin tuohkeissaan siitä, että yhteiskunnassa on virheitä ja epäreiluutta, ja joka samalla itse uskoo olevansa puhdas ja korruptoitumaton. Ero on siinä, että tyypillinen nuori vasemmistointoilija on - ainakin aluksi - kiltti lainkuuliainen keskiluokan lapsi; alaluokan isänmaallisuusuhoaja on ainakin sosiaalipummi ja todennäköisimmin pikkurikollinen.

Suomessa ei taida olla kunnon vastinetta saksan verbille sich anbiedern, joka tarkoittaa mielistelevää seuraanhakeutumista ja ystävyyden teettelemistä. Saksan sanaan liittyy sikäli merkillepantavia assosiaatioita, että Biedermann tarkoittaa latteanvanhoillista poroporvaria; Anbiederungin voi siis tulkita yhteiseen Biedermanniuteen vetoamiseksi: ollaan hei kavereita, kun ollaan kuitenkin molemmat kelpo Biedermanneja. Alaluokan oikeistolaisuus, isänmaallinen uho ja rasismi on nimenomaan rikollisten Anbiederungsstrategie, yritys mielistellä lainkuuliaista yhteiskuntaa puolelleen rikostoverikseen: kamaan hei, me täällä ollaan ihan yhtä biedermanneja kuin tekin. Esimerkiksi poliisien suuntaan tämä voikin olla toimiva strategia. Poliiseilla on [luonnollinen ja inhimillinen] taipumus kokea tiettyä lukkarinrakkautta [tai ehkä olisi parempi sanoa kollegiaalisuutta] "vanhoja tuttujaan" kohtaan, ja poliisi ja rikollinen alaluokka elävät vaarallisen pitkälle samassa maailmassa. Kun poliisin suunnasta aika ajoin kuuluu rasistisia tai äärioikeistolaisia äännähdyksiä, tästä on aiheellista huolestua - ei siksi, että tämä olisi vasemmistointoilijoiden kieli pitkällä ja housut märkänä odottama todiste poliisin luonteesta "fasistisena sortokoneistona", vaan siksi, että poliisi osoittaa muuttuvansa maailmankatsomukseltaan rikollisten kaltaiseksi, mikä voi olla ensimmäinen merkki poliisin korruptoitumisesta ja joutumisesta alamaailman henkisesti soluttamaksi. Rasistinen poliisi on poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, ja poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, on rikollisten hämättävissä, hurmattavissa tai lahjottavissa oleva poliisi, siksi poliisin rasismista on oltava huolissaan. [Tässä välissä sietää kai huomauttaa, että on täysin asiatonta ryhtyä moralisoimaan tällä asialla. Jos poliisi elää samassa maailmassa kuin rikolliset, on inhimillisesti ymmärrettävää, että poliisi alkaa myös kokea rikollisen kaltaisenaan ihmisenä. Tällaisten solidaarisuudentunteiden syntyminen on siksi poliisin työn suunnittelussa ja seurannassa otettava huomioon normaalina ammattiriskinä, josta on tarpeetonta repiä teatraalisia juorulehtiotsikoita.]

Henkilö, joka sanoo ajavansa suomalaisten asiaa Suomessa, kuulostaa samalta kuin kesällä pidettävä "kannatamme aurinkoisia päiviä" -mielenosoitus. Kaikki puolueet ajavat suomalaisten asiaa, siis niiden suomalaisten, joilla on puolueen ajamien asioiden mukaisia mielipiteitä. Tällaiset ihmiset ovat ensisijaiselta identiteetiltään perheenäitejä, eläkeläisiä, postimerkkeilijöitä, konttoripäälliköitä tai Takapölvästilän Hila & Vitkutin Oy:n työntekijöitä, eivät he ajattele lakkaamatta olevansa suomalaisia. Ei ole tarvis, Suomessahan tässä ollaan. Puolirikollisen alaluokan edustaja sitä vastoin ei voi myöntää itselleenkään olevansa rikollinen ja roisto. Hän pitää dauðahaldilla kiinni viimeisestä kunniallisen ihmisen identiteetin sirusestaan. Hän ei voi sanoa olevansa työläinen, rehellinen veronmaksaja tms., joten ainoa mitä hänellä on jäljellä on suomalaisuus. Ja se, joka ajaa [nimenomaan] "suomalaisten" asiaa, leimaa itsensä juuri tämän ryhmän edustajaksi, ja kerää sen äänet.

Äänten keräämisessä ei olisi sinänsä mitään pahaa, mutta kuten Halmeen tapaus osoittaa, rääsyproletaarien äänet kerätään usein järjettömillä ohjelmilla, jotka ovat äänestäjien oman edun vastaisia: esim. sosiaalituella elävä väki äänestää henkilöä, joka vaatii sosiaalitukia pois - ja jonka linja johtaisi siihen, että sosiaalipummit joutuisivat lopullisesti siirtymään varasteluun, huumekauppaan ja prostituutioon henkensä pitimiksi. Tai no, itse asiassa eihän jotain Halmetta äänestetty eduskuntaan niin abstrakteista syistä kuin poliittisen ohjelman takia - eikä varmaan populisteja yleensäkään. Rääsyläiset ja proletaarit äänestivät Halmetta siksi, että hän on henkisesti labiili väkivaltarikollinen ja sellaisena kuin yksi heistä. Heidän itsetuntoaan kohottaa nähdä, että henkisesti labiili väkivaltarikollinen katuojasta pystyy tappelemaan itselleen valtavat rahat joutumatta edes luopumaan henkisesti labiilin väkivaltarikollisen ominaisuuksistaan, vieläpä niiden ansiosta. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Amerikan gettoneekerien hinku koripalloilijoiksi: se on ainoa tie ylöspäin, sankaruuteen ja rahoihin, ja niillekin mustille, jotka eivät itse menesty, se on merkittävä itsetunnon lähde (kuten Harakka tai Nevanlinna sanoi).

Plökin parhaat, osa I (meemittelyä)

Joku ehdotti, että keräisimme näytteeksi kokoelman edellisen vuoden parhaita postauksia. No, suosituin omistani oli tietysti tämä klassikko, jonka kissan häntääni nostaakseni reprodusoin tässä vielä kertaalleen. Seuraavana vuorossa lienee se Matti Nykäsestä ja Tony Halmeesta kirjoitettu, joka sekin herätti aikoinaan kiinnostusta.



"Fear dána, fear Tána"

(Marion Gunn)

...eli Panu Irlannin kansallissankarina


Tämä on tuorein versio Irlannin-matkakertomuksesta. Päivitys koskee lähinnä tähän asti unohtuneita tuntikirjan muistiinpanoja. Varhaisemmat versiot on poistettu. Ja tosiaankin yksi syy siihen, miksi siirsin tämän merkinnän ylimmäksi, on kommentointimahdollisuus.

Lentokoneessa


Tuntikirjasta

TURKU - HELSINKI


[Lähdin kotoa mielestäni hyvinkin ajoissa, mutta ehdin todellakin vasta viimeiseen mahdolliseen bussiin, ja se oli juuri lähtemäisillään, kun ehdin juosta sen kiinni.] Liput todella olivat lipputoimistossa, [vielä lentoasemalle saapuessani luulin], että tämä oli vain pilaa. [Minulla oli oikeasti vaikeuksia saada itseäni uskomaan, että olin lähdössä tälle matkalle. Olin henkisesti hyvinkin valmistautunut ajamaan bussilla takaisin Turun keskustaan ja menemään normaalisti töihin.] Bussissa tuli ikävä olo. Se, [että paluumatkalla täytyisi vaihtaa konetta Heathrowssa], kävi hermoilleni, ja aloin tuntea itseni pääosan esittäjäksi televisioelokuvassa Panu Höglundin viimeiset hetket, jossa luodataan kesken elämäntyönsä kuolleen salaperäisen suomalaisneron ajatuksia ja ajatusmaailmaa. Itse asiassa mielessäni vilahti muistumia eräistä näkemistäni kyseisen genren edustajista.

Lentoaseman henkilökunta on yhtaikaa ystävällistä ja tehokkaan oloista. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa lentomatkalla, viime kerrasta on jo kaksi vuotta tulossa täyteen, ja minkäänlaista rutiinia ei ole vielä ehtinyt kehittyä. Olisi todella surkuhupaisaa, jos tällä reissulla pääsisin hengestäni jollain muulla tavalla kuin osaan pelätä. En esimerkiksi terrori-iskussa Heathrowhun tai lento-onnettomuudessa, vaan esimerkiksi auton alle jää[mällä] Dublinissa. Tai vaikka jonkun häiriintyneen fanin surmaamana. Oletan, että minulla on Irlannissa jo faneja, myös häiriintyneitä faneja.

Kiitoradalta kuuluu lentokoneiden ääntä. Minä en yhtään pidä siitä äänestä. Olin tosiaankin jo pitkälti kolmannella kymmenellä, kun ensimmäisen kerran lensin, siis sinne Islantiin. (Huvittavaa, että osaan sekä Islannin että Irlannin kieliä.)

Tuleekohan siihen Helsingin koneeseen yhtään muuta matkustajaa kuin minä? Vai istuvatko kaikki muut jossain muualla? Tämä ainakin on oikea portti. Pitäisi [varmaan] puhua ihmisten kanssa niitä näitä, niin ei tulisi loroteltua muistikirjaa täyteen turhaa tekstiä.

Joskus näihin aikoihin - tai no, ehkä vähän myöhemmin, koska "ryssän kello on yks'" ja suomalaise kello [puolestaan] kaks' silloin kun Irlannin kello on saanut kaks'toista täytetyks' - Adhmhaidin, Raido na Gaeltachtan aamuohjelma, esittää iirinkielisen haastatteluni.

Hermoiluni takia pasteerailin edestakaisin tässä portin edessä, kunnes turvatarkastuksen setä ystävällisesti valisti minua siitä, että kone ei vielä ole tullut edes Helsingistä.

Hyvää huomenta. Tervetuloa nousukiitoon. Potkuri pyörii sopivasti juuri ikkunan takana. Mieleen tuli groteski ajatus onnettomuudesta: potkurinlapa irtoaa, lentää ikkunasta sisään ja giljotineeraa meikäläisen.

Olisi se kyllä paska juttu, jos tällä reissulla kuolisi. Ei ehtisi oppia ranskaa. Eikä lukea kaikkia espanjankielisiä pokkareita.


HEILSINCÍ - BAILE ÁTHA CLIATH


Koneessa ollaan. Vaitelias vierustoveri lienee irlantilainen, luultavasti minua nuorempi kundi, mutta parrakas. Ainoa matkalukemistoni: Séamas Ó Griannan sentimentaalisia maalaisnovelleja, Cora Cinniúna 1. Yleensä iirinkielisten kirjojen lukeminen on taattu tapa saada aikaan keskustelu irlantilaisten matkakumppanien kanssa, vaikka sitten vain englanniksi.

Heh, Turusta Helsinkiin konetta lensi kapt. Virolainen. Helsingistä Dubliniin lentää kapt. Ruotsalainen. Onko Finnairin palveluksessa myös kapteeni Venäläinen?

Valmiina nousukiitoon. Näillä suihkulennoilla se on aina rankempaa. Mutta paskaako niiden pitää odottaa tässä näin kauan?

Moottorit alkavat huutaa. Nyt mennään. Onko tämä tosiaan ylämäki, vai tuntuuko vain siltä?

Tietysti vain tuntuu siltä. Partasuu vieressä katselee näkymiä. Minä en.

Miten nämä isot koneet tuntuvat ahtaammilta kuin pienet kotimaanlennon koneet?

Huomaan, että tämä ottaa voimille. Sydänvikaisille en suosittele. Jos vielä opiskelisin fysiikkaa, nämä voimat voisivat olla mielenkiintoisiakin. Nyt mieleen tule[vat] lähinnä mustaan aukkoon putoavaan henkilöön kohdistuvat vuorovesivoimat.

Nyt minäkin uskaltaudun vilkuilemaan ikkunasta. [Meri] näyttää täältä, pilvien ja sumujen kattamana, jokseenkin geneeriseltä valtamereltä. Mieleen juolahtaa [...] pätkä skottigaelia, kaikista maailman kielistä: tha an cuan chomh buan ri snàmh. [John MacLeodin kirjassa Highlanders - the History of the Gaels tämä käännetään seas too great to swim, mutta iirin perusteella sen voisi tulkita tarkoittavan meri on niin ikuinen uitavaksi, joka on tietysti tyypillinen lähisukukielen perusteella tehty tekorunollinen väärä käännös.]

Pilvet ovat ylhäältä katsoen kuin lumiaavikko, ehkä se, jonka keskellä Dominick Arduin putosi railoon ja hukkui.

Nyt on [ruoka-]aika. Jonkin sortin kanasalaattia...Aika mautonta.

Ruoan mukana tuli jotakin, joka päältä katsoen näytti voilta. Ihmettelin, pitäisikö tuollaisella voikilolla tosiaankin voidella ruoka-annokseen kuulunut kitukasvuinen reissumies, siis miniruisleipä. Vähän tarkemmin [asiasta selvää otettuani] kuitenkin huomasin, että voin tehtävää toimitti pieni Becel-nappi, ja se mustanpörssin voivuori osoittautui jonkinlaiseksi rahkaksi tai vanukkaaksi, tai mitähän vääpelinräkää lieneekään ollut.

Tämä lienee nyt se "geohistoriallinen pitkästymisen aikakausi", [joka Tuomas Nevanlinnan mukaan alkaa, kun lentopelkoinen on nousukiidon jälkeen rauhoittunut].

Olisikohan lento jo kääntymässä loppuaan kohden? Ruoka on syöty ja kahvitkin juotu. Nyt on roskien keruun vuoro.

Epäilemättä nyt on päästy siihen kohtaan lentoa, kun viinasta railakoituneet miehet notkuvat koneen käytävällä keskustellen mieheviä miesten asioista.

Minua ei ainakaan huvita pätkääkään leijua Skotlannin yläpuolella, kun täällä on kaikenkarvaisilla mullahinpartaisilla sinko- ja linkomiehillä tapana ampua lentokoneita alas. No, viime kerrasta on toki jo pari vuosikymmentä [ja silloinen sponsori Muammar Gaddafi ei ole enää alalla].

Ja nyt sitten näitä kännin railakoittamia miehiä lappaa laumoittain koneen etukeulan vessaan jonottamaan. Jättekiva. Kohta ne varmaan tekevät lentokonekaappauksen pissan täyttämällä peniksellä uhaten. "Laskeudu Glasgowhun, tai kusen niskaasi!"

Olisihan se sikäli osuvaa, että viskiä pyytäneet matkustajat joutuivat tyytymään konjakkiin. Ehkä nämä tyypit tosiaan pitävät viskiä niin oleellisena osana Irlannin-matkaa, että mieluummin haluavat viskinhakuvälilaskun Skotlantiin kuin saapuvat aikataulun mukaisesti Irlantiin [pelkän konjamiinin voimalla].

Jokohan nyt alkaa lähestymislento? Alhaalla näkyy maata, ja kone on selvästi muuttamassa suuntaa, tai valmistautumassa johonkin.

Paistaako aurinko täällä ylhäällä sokaisevammin, vai nuo pilviaavikotko [...] häikäisevät?

Minulla oli pitkään tapana luulla Binn Éadairia (Howth) Deilginisiksi (Dalkey). Mutta NYT taidan [oikeasti] nähdä Deilginisin.

Lentoemännällä, aeróstach, tuntuu olevan vaivaa lisää viinaa inuvien matkustajien kanssa. Muuten: onko kukaan huomannut liköörin haisevan aivan samalta kuin entisaikojen parfymoidut pyyhekumit, jotka olivat aina vaaleanpunaisen tai äitelän lilan värisiä - ja sen värin hajuisia?

Ja nyt mennään alas! Loppukuulutukset on annettu, pilvet harvenevat, suunta on alaspäin. Aina välillä huippaa hieman vatsasta, mutta aika lailla sujuvasti tuntuu laskeutuminen etenevän. Onkohan minulla vastaanottokomitea?

Ilma vaikuttaa sumuiselta. Johtuneeko siitä, että olemme laskeutumassa pilvien tasolle? Ohi ajelehtii hajoavainen, ikään kuin rihmainen ja harva pilvi. Alhaalla on vain häivähdys epämääräistä vihreää, joka voi olla joko maata tai merta.

Nyt ollaan pilvessä kuin entinenkin hippi. Kone kyntää sumua, välillä näkyy tiheämpi, valkoisempi pilvi kauempana.

Binn Éadair taitaa jäädä näkemättä tämän pilvisössön takia.

Ei! Onko tuo Binn Éadair?

Siinä on...

...ja me maassa!

Joku rouva selittää koneen takaosassa jotain Pieksämäestä. Här av alla ställen!

Seistään käytävällä. Ovet eivät ole vielä auenneet. Laiha eestiläinen pussaa aika kaunista, mutta samoin laihaa tyttöystäväänsä. Molemmat puhuvat eestiään, joka kuulostaa [tietokoneluokan liettualaisten] ölähtelyltä.

Baile Átha Cliath, Déardaoin, Aibreán 22, 2004 - torstai 22. huhtikuuta


Muistikuvia

Olihan minulla vastaanottokomitea, Aoife Ní Scolaí omassa persoonassaan, joka oli saapunut paikalle suuren iirinkielisen TERVETULOA PANU -kyltin kanssa, mutta teksti oli kirjoitettu niin ohuella kynällä, ettei se ilmeisesti näkynyt rillittömiin silmiini. Aikani maleksittuani soitin Aoifen kännykkään, ja kohta hän sitten löysikin minut annettuani tarkat ohjeet. Olin unohtanut antaa Aoifelle tuntomerkit, mutta pidin kädessäni Séamus Ó Griannan kirjaa, jonka (erehdyksessä) luulin riittävän tunnistamiseen. Tosin Aoife oli luullut minun menneen alas hakemaan matkatavaroitani, mutta minulla ei oikeasti ollut muuta kuin pieni olkalaukku sisällään se mitä Ros Goillin iirillä kutsutaan "(vaate)arkun pohjiksi", tóin an trunc, eli parhaat vaatteet - tumma puku, mauton solmio ja pesty, mutta silittämätön kauluspaita. Menivät ne silti täydestä, sitten kun vedin ne päälleni. Olin muodollisemmin pukeutunut kuin suurin osa porukasta - oltiinhan Irlannissa.

Ajoimme taksilla Conradh na Gaeilgen talolle, Sráid Fhearchairille - englanniksi Harcourt Streetille. Baile Átha Cliathin (siis Dublinin, te imperialistien kätyrit) liikenneongelmat olivat, jos mahdollista, pahentuneet entisestäänkin, ja liikennevaloja pidettiin perinteiseen irlantilaistapaan korkeintaan ohjeellisina. Synnynnäisenä lobbaajana (ei todellakaan le haghaidh pléaráca, vaan le haghaidh stocaireachta a rugadh í) Aoife puhui mielenosoituksesta myös taksikuskin kanssa, varmistaakseen, että tieto kulkisi myös taksikuskien tietotoimistolle. Maleksimme pitkään Conradh na Gaeilgen toimistolla, joka oli täynnä työteliästä väkeä - tunsin itseni laiskuriksi, ja tehdäkseni edes jotakin aloin luonnostella pientä puhettani lauantain mielenosoitusmarssille. Aoife teki samaa työtä kuin taksissakin, järjesteli kännyköitse mielenosoitusta. Itse asiassa Aoife on aika vaikuttava näky tehdessään Conradh na Gaeilgen ylimmäisen lobbarin - lobbaaminen on iiriksi muuten stocaireacht eli kutsuilla kuokkiminen (kuokkavieras on stocaire) - hommaansa: hän puhuu useisiin puhelimiin yhtaikaa ja vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi vähintään neljä kättä. Kävin alakerrassa ostamassa suuresti himoitsemani kirjan Blianta Corracha, ennen kirjamuodossa julkaisemattomia Séamus Ó Griannan lievästi sanoen hupaisia ja hohdokkaita lehtijuttuja, jotka ovat ehdottomasti hänen laajan tuotantonsa parasta antia. Ihastuin myös korviani myöten kirjakaupan uuteen myyjätyttöön, jonka iirinkielinen etunimikin tarkoitti jotain sellaista kuin Söpöys. Minuahan ei ylipäätään ole helppoa erottaa iirinkielisistä kirjoista ilman rautakankea, mutta Söpöyden läsnäolo kirjakaupassa nosti kyseisen paikan viihdearvoa allekirjoittaneen silmissä todella ennenkuulumattomiin potensseihin.

Aoife esitteli minut työtoverilleen Deirdrelle, joka otti asiakseen viihdyttää minua. Menimme yhdessä istuskelemaan mukavaan pieneen puistoon nimeltä Gairdíní Uíbh Eachach, imperialistien mongerruksella Iveagh Gardens - Uíbh Eachach tai Iveagh on paikkakunta nykyisessä Pohjois-Irlannissa, aivan eri taholla kuin Iveragh eli Uíbh Ráthach, joka on Ciarraíssa (Kerry), Corca Dhuibhnen iirinkielisen niemen eteläpuolella. Puhuin Deirdren korvat tukkoon mielipiteitäni iirinkielisestä nykykirjallisuudesta ja iiriksi kirjoittamisesta ylipäätään ja kerroin hänelle Maarit Verronen -ja Pasi Jääskeläinen -käännöksistäni, ja siinä sivussa tulin kertoneeksi myös ummet ja lammet Verrosen novellituotannosta, jota mielestäni pitäisi kääntää iiriksi lisää (ja tietysti kääntäisin itse). Sen jälkeen menimme Deirdren kanssa vielä teelle hienoon paikkaan, sitten palasimme toimistolle lähteäksemme kolmestaan liikkeelle, Deirdre, Aoife ja minä, radiohaastatteluja tekemään. Bord na Gaeilgen toimistossa, jonka yläkerrassa toimii Raidió na Life, Aoife esitteli minut Colm-nimiselle herrasmiehelle. Raidió na Life oli minulle jo tuttu paikka, mutta toisen paikallisradion - Newstalkin - tiloissa en ollut aiemmin käynyt. Molemmissa paikoissa vastailin tavanomaisiin kysymyksiin iirin kielestä ja sen opiskelusta, ja oli kai minulla jonkin verran omalaatuisia mielipiteitäkin siitä, miten iirin opetusta voisi kehittää. Muistin kai myös mainita sen, että minusta iänikuinen Peig pitäisi koululukemistona korvata Klondyken-kävijä Micí Mac Gabhannin muistelmateoksella Rotha Mór an tSaoil.

Lopuksi meidän oli määrä mennä Sult-klubille. Sult tarkoittaa lähinnä hauskanpitoa ja viihtymistä, sitä, että jostakin on iloa. Matkan varrella juutuimme kuitenkin eleganttiin ruokapaikkaan, jossa söimme hyvin Conradh na Gaeilgen rahoilla ja joimme kolmeen pekkaan kaksi pulloa italialaista punkkua - en kehdannut kieltäytyä juomasta omaa osaani näin viehättävässä seurassa, ja olihan se aina moottoripetrolia (= valkoviiniä) parempi vaihtoehto. Jo ilmankin punaviiniä olen iiriksi selvästi parempi seuramies kuin suomeksi, mutta viinillä oli tietysti oma vaikutuksensa. Tai sitten tytöt - no joo, suunnilleen itseni ikäiset "tytöt" - kuuntelivat juttujani siksi, että iiriksi olen niin YTM kuin mies voi olla.

Sult-klubilla olin tietysti menestys, ja tapasin nettituttuja livenä, ennen muuta Oideas Gaelin johtajan Liam Ó Cuinneagáinin, joka sanoi minua edellisenä päivänä puhelimitse haastatellutta Raidió na Gaeltachtan toimittajaa pölvästiksi (amadán). Diplomaattisena miehenä totesin, että ehkä näin voi olla, mutta meidän on tyydyttävä siihen, mitä meillä on. Liam ja Aoife olivat kaikesta päätellen ilahtuneita vastauksesta.

Tietenkin kaikki halusivat ostaa minulle kaljaa, joten päädyin joltiseenkin humalaan. Eritoten nuoret opiskelijat tuntuivat jo tässä vaiheessa pitävän minua sankarinaan. Hyvältähän se tuntui, mutta parempaa oli tulossa...

Baile Átha Cliath, Dé hAoine, Aibreán 23, 2004 - perjantai 23. huhtikuuta


Tuntikirjasta, muutoksia ei merkitty

Perjantaiaamu: hämmästyttävää kyllä heräsin fyrir allar aldir, kuten islantilauiset sanovat - puoli kahdeksalta aamulla (mutta puoli kymmeneltä Suomen aikaa). Vetelehdin huoneessani tunnin pari Séamus Ó Griannan journalistisia kirjoituksia lueskellen. Hotellissa ei sitten ollutkaan aamiaistarjoilua, mutta fadhb ar bith - matkan varrelta löytyi aamiaiskahvila, joka edusti Irlannin kulttuurin brittiläistä puolta: sieltä sai ostaa paahtoleipävoileivän, joka kana-pekoni-juusto-alibisalaatti -täytteineen edusti lähinnä ulsterilaista pyttipannuperinnettä, Pekka Puskan kauhuksi. Maukas aamiainen, mutta niin täynnä rasvaa, että aivan hirvittää. Tirsuu vieläkin hampaiden välistä, ja tuli kalliiksikin.


Ostin pari postikorttia, nyt pitäisi vain löytää postitoimisto. Lienee varminta kulkea kaupungin halki Ard-Oifig an Phoistiin, Pearsen, Connollyn ja kumppanien kunniaksi. Hirveä kiusaus onkin kysyä joltakulta, missä pääpostitoimisto on, koska minulla on siellä an appointment with a certain Mr. Pearse. Tai ehkä mieluummin iiriksi: Gabh mo leithscéal, a dhuine uasail, ach an bhféadfá a rá liom, cá bhfuil Ard-Oifig an Phoist? Is é sin, tá coinne socraithe agam ansin leis an Uasal Mac Piarais.


Ehdinkin jo Suomessa unohtaa Irlannin liikennelain kirjoittamattoman pykälän: jos näette Baile Átha Cliathissa yhdenkin jalankulkijan, joka noudattaa punaisia valoja, hän on todennäköisesti suomalainen iirinkielisyysaktivisti.


By-pass, ohitustie, näkyy olevan iiriksi seachród. No, miksei.


Muistikuvia

Perjantai sujui lähinnä hiljaiselon merkeissä, mutta yksi haastattelu silloinkin oli annettava, nimittäin Irish Newsille, joka kai periaatteessa on pohjoisirlantilaisten katolisten lehti. Se oli annettava puhelimitse Aoifen toimistossa. Muistaakseni tapasin sillä kertaa Conradh na Gaeilgen päätoimistossa tri Pádraig Ó Laighinin, jonka tekoa oli Stádas-organisaatio iirin kielen edistämiseksi. Minun piti sitten vielä mennä vähemmistökielten asioita käsitelleeseen konferenssiin Alexander-hotelliin, mutta Deirdre antoi kovin harhaanjohtavat ohjeet, joten eksyin ja löysin hotellin vasta vaellettuani ensin muutaman kilometrin väärään suuntaan. Silloin oli jo myöhäistä ja iltapäivä pitkällä. Saapastelin kotiin, mutta lauantaihin varautuakseni ostin Sráid Ghraftanin - siis Grafton Streetin - kävelykadun kauppojen joukosta löytämästäni apteekista shampoota, saippuaa ja hammastahnaa ja painuin hotelliin jynssäämään itseni todella metroseksuaaliin kuntoon. Kun olin juuri tullut suihkusta, Aoife soitti toimistolta ja tiedusteli oloani, kerroin juuri peseytyneeni, makaavani i mo chraiceann dearg (kelteisilläni) vuoteella ja katsovani telkkaria. En sentään kutsunut häntä seuraksi, vaikka huomasin että moinen heitto kuulosti ehkä tarkemmin ajatellen jonkinlaiselta ehdotukselta. Tosin Aoife, ja nämä komeat gaelilaiset naiset yleensäkin, tuntuvat sopivan enemmänkin Skitso-Jannen kuin nöyrimmän palvelijanne naismakuun. Luullakseni Janne viihtyisi aivan loistavasti Irlannin iirinkielisissä piireissä ainakin naistarjonnan, mutta luultavasti myös juhlimiskulttuurin osalta. Sekä Aoifella että Deirdrellä oli mielestäni melkoisesti Jannen Superchickiltään edellyttämiä ominaisuuksia.

Asuessani Irlannissa olin todennut, että kun television avaa tultuaan kotiin, on enemmän kuin todennäköistä, että sieltä tulee ainakin joltain kanavalta Trekkiä. Avasin television ja surffasin kanavalta toiselle, ja aivan oikein: siellä oli juuri alkamassa se Voyagerin jakso, jossa Janeway ja kumppanit löytävät teknologiavuodon 28. vuosisadalta 20. vuosisadan lopulle: jakson pahiksena esiintyi Chronowerx-nimisen supersuuryhtymän pomo, ilmeinen Bill Gates -parodia. Valitettavasti se on kaksiosainen jakso: loppu jäi näkemättä, vaikka olenhan minä sen varmasti joskus nähnyt.

An Lá Mór, Dé Sathairn, Aibreán 24, 2004 - Lauantai 24. huhtikuuta - triumfi


Söin aamiaista samassa räkälässä kuin perjantaiaamuna. Haluamaani voileipään piti tunkea kalkkunansiivuja kanan loputtua. Irlantilainen keittiö: epäterveellistä kalliilla. Lohdutukseksi herkku oli vuorattu perunalastuilla (!). Kahvilan seinällä oli maalaus, jossa kitschikkäästi esitetty viiksiville polttaa sikaria mansikkavadin ääressä. On vaikeaa välttyä ajatukselta, että mansikat on pantu tuhkakuppiin. Maalaus antaa ymmärtää, että näin täällä tehdään mansikoille ja muulle ruoholle.

Aoife oli neuvonut minua tulemaan toimistolle kahdeksitoista, ja siellä oli varsin sankoin joukoin iirinkielisen nuorisoliikkeen ihmisiä valmistelemassa kylttejä. Deirdre oli sanonut, että tämä Na Gaeil Óga -liike oli kuin Vietnamin sodan vastainen liike: innokkaita nuoria tekemässä vapaaehtoistyötä penninkään palkkiota pyytämättä. Siltä se minustakin näytti, ja taas kerran oma toimettomuuteni nolotti minua, joten siirryin Söpöyden luokse kirjakaupan puolelle, missä olin toki viihtynyt perjantainakin. Sillä kertaa olin ostanut kolmen ulsterilaisen rahvaanrunoilijan kootut...oliko niitä nyt kolme? Peadar Ó Doirnín, Art Mac Bionaid ja itse suuri synnintekijä, virkaheitto pappi, juoppo ja paneskelija, the son of the gun Cathal Buí Mac Giolla Ghunna. Lauantaina poimin mukaani Anthony Rafteryn runot - hän ei ollut ulsterilainen, vaan merkittävä connachtilainen rahvaanrunoilija, luullakseni alkujaan Maigh Eon kreivikunnasta (Mayo). Sokea mies, kuten monet bardit, ja suosittujen laulujen tekijä. Monia lauletaan vieläkin, ja myös nöyrin palvelijanne osaa luikauttaa Eanach Dhúinin, jos lunttilapun käyttö on sallittua.

Aoife jatkoi asioiden järjestelyä kännykällään entiseen tapaansa - teidän tosiaan pitäisi joskus nähdä se nainen! - mutta oli järjestänyt tummatukkaisemman sisarensa Gormfhlaithin juttelemaan kanssani. (Jos mietitte miten se äännetään, niin goromlaih, paino ensimmäisellä tavulla, tulee aika lähelle ulsterilaista versiota, ja muita versioitahan en tue, heh hee. Tosin oikeasti puhun hieman connemaralaisvaikutteista standardi-iiriä, kuten Newstalkin haastattelijapojatkin huomasivat. )

Kello oli jo kaksi, eli mielenosoitus alkamassa, kun pääsimme taksiin, Aoife (niin, Aoife tosiaan äännetään iife) jatkoi koordinointiohjeiden solkkaamista kännykkäänsä, ja taksikuskiinkin tuntui tarttuneen meidän kiihkeä tunnelmamme: hän pujotteli Baile Átha Cliathin järjettömän liikennekaaoksen läpi kuolemaa uhmaten, ja minulle hiipi väistämättä mieleen sitaatti taistelulaulusta Follow me up to Carlow:

Up with halberd, out with sword!

In we go, by the Lord!

Fiach MacHugh has given the word!

Follow me up to Carlow!

Ja mehän menimme. Väkeä oli koolla monituhantinen lauma, Aoifen mukaan heitä oli tullut busseilla iirinkielisiltä alueilta. Minä jouduin keskelle conamaralaisia, gaillimhilaisia ja roscomáinilaisia. Yksi pienikokoinen, jo iäkkäämpi conamaralaisnainen, syntyperäinen iirinpuhuja, tunnisti minut ja sanoi kuulleensa minun puhuvan radiossa: ulkomaalainen, ja puhuu niin hyvää iiriä! Siinä samassa huomasin joutuvani puristamaan kaikkien kättä ja vaihtamaan pari sanaa iiriksi jokaisen kanssa. Joka puolella näkyi hymyileviä kasvoja.

Lähdimme sitten liikkeelle varsin hidasta kävelyvauhtia, jotta ikäihmisetkin voisivat kulkea mukana. Edelläni oli pari nuorta mustaihoista naista, jotka olivat mielenosoituskylttiensä mukaan Ros Comáinista. (Anteeksi, nyt kun katselen www.craiceailte.comin sivuja, niin siellä toinen tytöistä näkyykin olleen Indreabhánista, iirinkielisen Conamaran keskeltä. Toinen kantoi kuitenkin Ros Comáinin tunnuksia, siitä olen varma.) Kummallakin oli mukana muutaman vuoden ikäinen lapsi kärryissään, ja vanhat maalaisihmiset Conamarasta kumartuivat lepertelemään lapsille hellästi iiriksi. Koska Aoife oli Aoife, hän oli jo kadonnut jonnekin asioilleen. Minä kuljin täällä, jonon hännillä, ja nautin auringonpaisteisesta päivästä. Kuten joku oli jo toimistolla todennut, Jumala oli kanssamme: kuinka usein Irlannissa muka on aurinkoisia kevätpäiviä?

Jonkin ajan kuluttua Aoife pyrähti takaisin luokseni mukanaan ITV Newsin kameratyttö ja hieman ylipukeutunut haastattelijapoika, jotka halusivat - vaihteen vuoksi - haastatella minua englanniksi. Haastattelu tehtiin jalkakäytävän reunalla, mutta oli vieressä jyrisevien rekkojen takia pakko ottaa uusiksi, ja jouduimme ottamaan väkijoukon kiinni - kameratyttö halusi sankkojen massojen virtaavan ohitsemme todistaen iirinkielisyysliikkeen joukkovoimaa, kun minä puhuisin televisionkatsojille. Vastasin niihin tavanomaisiin kysymyksiin, ja lopuksi minun piti vielä sanoa jotain iiriksi. Mitäpä muuta siinä olisin voinut keksiä kuin suunnilleen jotain tämän suuntaista - en ihan tarkkaan muista: Mitä minun pitäisi sanoa...Kiitos kaikille siitä, että olette tulleet tänne. Iirin opiskelu on ollut elämäni parasta aikaa, olen saanut hyviä ystäviä... tai jotain siihen suuntaan. Ainakin se tuli suoraan sydämestä, ja myös kuulosti siltä. Minä kun olen niitä harvoja ihmisiä, jotka osaavat puhua iiriksi tunteella. Ja melkoisen aidolta kuulosti myös ITV:n haastattelijapojan ihailun osoitus iirilleni. Hänenkin sielussaan, kuten monien päällisin puolin urbaanien, sliipattujen ja iiriä osaamattomien irlantilaisten, oli äidinkielen kokoinen kolo. Ei yleensä tarvitse paljoa röntgata, kun se onkalo tulee kuvassa näkyviin.

Lopulta väki oli koolla parlamentin luona. Koko aukio, vai katuko se oli, oli täynnä ihmisiä, ja oli oma hommansa pujotella heidän välitseen kohti ardánia, koroketta. Siinä vaiheessa Aoife, joka oli materialisoitunut jostain poliitikko- ja puhujarivin viereen, alkoi jo esitellä läsnäolijoita, myös minut: ...ja sitten kun hän pääsee tänne asti, seurassamme on Panu Höglund, suomalainen, joka on opetellut iirin kieltä. Sain häneen pian katsekontaktin, ja hän alkoi viittoilla minulle, että tulisin esiintymislavalle. Olin tuossa vaiheessa jo omaksunut irlantilaisten hyvät käytöstavat, ja hymyilin kaikille pyydellen samalla anteeksi, että pääsisin ohitse: Gabh mo leithscéal...gabh mo leithscéal...gabh mo leithscéal... Kun olin päässyt miltei lavan luokse, Treasa Ní Mhaoileoin, nyttemmin (voih) naimisissa ja nimeltään Treasa Uí Lorcáin, hymyili minulle yhtä kauniisti ja säteilevästi kuin aina ennenkin, ja minun piti tietysti puristaa hänenkin kättään ja tervehtiä äänettömästi, ennen kuin astuin tikkaille ja nousin istumaan Conradh na Gaeilgen puheenjohtajan Nollaig Ó Gadhran viereen.

Aoife jakoi puheenvuorot oman johdantopuheensa jälkeen, korostaen, että tänne olivat saapuneet niin syntyperäiset, sujuvat iirinpuhujat kuin kouluiirinsä unohtaneetkin, sillä asia oli yhteinen. Ensimmäisenä puhui muistaakseni tri Ó Laighin, joka oli silminnähden liikuttunut. Hän aloitti puheensa kolminkertaisella Stádas!-huudolla, johon yleisö tietenkin vastasi, ja julisti niin kansan, Dáilin (parlamentin alahuoneen) kuin senaatinkin sanoneen yksiselitteisesti haluavansa iirille virallisen aseman. Sitten oli poliitikkojen vuoro. Pääministerin edustajana puhui Seán Ó Neachtain, syntyperäinen iirinpuhuja ja europarlamentaarikko, jolla oli täysi työ saada sanottavansa perille yleisön buuatessa ja viheltäessä. Liberaalien "edistyksellisen demokraattipuolueen" naisedustaja puhui joka toisen lauseen englantia ja joka toisen iiriä, vasemmistolaiset ja Sinn Féinin nuorehko Piaras Ó Dochartaigh, mustatukkainen, tummakulmainen kaveri, joka muistutti hieman Iltiksen äärioikeistolaista toimittajasälliä Juha-Pekka Tikkaa, koettivat pitää pitkiä vaalipuheita ja ylittivät varmasti määräaikansa. Lopulta Aoife totesi: Anois, tá deireadh leis an bpolaitíocht - politiikka oli lopussa (suosionosoituksia ja naurua) ja nyt oli nuorten iirinpuhujien yhdistyksen, Nollaigin ja minun vuoro pitää puheemme. Aoife oli sijoittanut minut viimeiseksi, ikään kuin muut olisivat esittäneet vain lämmittelybändin osaa.

Ja lopulta nousin tuolistani hieman epävarmana. Rintataskussani odotti muistikirja, johon olin luonnostellut puheeni. Alun perin minun oli tarkoitus ekstemporoida luonnoksen pohjalta, mutta kun kerran poliitikotkin lukivat omat puheensa paperista, niin miksen minäkin. Olinhan kotona moneen otteeseen harjoitellut iirin ilmeikästä ääneenlukua. Ensimmäisellä nousuyrityksellä meinasin kaatua tuoleineni, mutta Nollaig ja Aoife tukivat minua ratkaisevalla hetkellä astellessani mikrofonin luokse. Olin jo tarttunut mikrofoniin, kun Aoife ryhtyi sitä säätämään todeten: Tá tú an-ard, bail ó Dhia ort - luoja kun sinä olet pitkä. Nyt ei ollut enää perääntymistä. Avasin muistikirjani ja aloitin.

I am sorry I cannot speak English very well, I am from Finland, and more comfortable with Irish.

Taputuksia. Nuorten opiskelijoiden kontingentti väkijoukon etualalla alkoi jo huutaa rytmikkäästi: Paaa-nu, Paa-nu, Paa-nu! Kohotin kuitenkin oikean käteni fanien hillitsemiseksi ja jatkoin iiriksi: Mutta tuumin, että ei olisi pahitteeksi sanoa pari sanaa englanniksi, koska se kuuluu olevan poliitikkojen virallinen kieli tässä maassa.

Tämä vitsi iski maaliinsa - irlantilaiset poliitikot kun yleensä aloittavat parilla iirinkielisellä kohteliaisuusfraasilla ja puhuvat sitten englantia, minä käänsin asetelman päinvastaiseksi. Naurunhohotus kuulosti lievästi sanoen spontaanilta.

Sen jälkeen kerroin, kuinka olin perjantaiaamuna livahtanut päällystakeiltani pääpostitoimistoon lähettämään postikortin puolalaiselle ystävälleni, joka halusi innokkaasti oppia iiriä, mutta jolla tätä mahdollisuutta ei ollut. Puola on maa, joka on joutunut kärsimään vuosisatoja naapuriensa sorron alla ja jaettuna - yhtäläisyydet Irlantiin eivät olisi voineet olla ilmeisempiä, käytin Puolan jaoista tietenkin termiä críochdheighilt, jolla iiriksi viitataan Irlannin jakoon. Puola on siis maa, jossa iirin asia ymmärretään hyvin. Monet Euroopan unionin uusista jäsenmaista ovat sellaisia maita, ja monet ihmiset siellä haluavat oppia iiriä - totta! - jos Taoiseach - "heimopäällikköä" tarkoittava iirin kielen sana, jolla viitataan vain Irlannin pääministeriin (muiden maiden pääministerit ovat príomh-aire) - armollisesti suostuu antamaan heille tilaisuuden. Sanotaan, että iiri kuuluu koko Irlannin kansalle, mutta se on vain osa totuutta. Se kuuluu koko Euroopan kansoille, opittavaksi ja tutkittavaksi, jotta he voisivat tutustua irlantilaiseen musiikkiin - termillä ceol Gaelach viitataan nimenomaan iiriksi laulettuun musiikkiin, ei Wild Roverin kaltaisiin kapakkalauluihin - ja iirinkieliseen kirjallisuuteen Rafterystä Seosamh Mac Griannaan. Tässä kohdassa yleisö kohahti kuin omaantuntoon olisi sattunut: ulkomaalainen tunsi heidän kulttuuristaan sen osan, josta hänen ei kuulunut tietää mitään, eikä varsinkaan heitä itseään paremmin. (Itse asiassa minun ja Nollaig Ó Gadhran tuolien välissä oli kassi, jossa makasi Söpöyden kaupasta ostettu Rafteryn kootut teokset sisältävä kirja.) Eurooppalaisilta puuttuvat mahdollisuudet oppia iiriä. Anna ne meille, Taoiseach. Anna tämä vanha eurooppalainen kulttuurikieli takaisin. Mihin sinä olet pannut meidän iirimme? Anna se takaisin Euroopalle!

Sinänsähän tässä oli kyse samasta teemasta, jota olin toistellut kaikissa radiohaastatteluissani: siitä vaikutuksesta, jonka minuun olivat tehneet Suomessa tapaamani ulkomaalaiset suomenopiskelijat. Monet olivat tottuneet puhumaan suomea keskenään, koska olivat tutustuneet suomen kurssilla: kerran keittiössäni istui liettualainen ja romanialainen, jotka keskustelivat sujuvalla ja kieliopillisesti lähes virheettömällä suomella. Monet olivat innostuneet suomifilmeistä tai suomirokista, Pahkasiasta tai Peräsmiehestä. Kai maar jossain vaiheessa tulee ajatelleeksi, mitä iirille merkitsisi, jos sitä olisi EU:n takia yhtä tärkeää opiskella kuin nyt suomea. (Luonnontieteilijät eivät tietenkään tätä ymmärrä, mutta koskapa ne mitään olisivat mistään tajunneet. Edes siitä, miten tärkeä se "pakkoruotsi" on, koska se voi olla yksi tie ulos valistumattoman ja tyhmyydellään ylpeilevän roskaväen diktatorisesti hallitsemasta Öyhösen-Möyhöttälästä. No, tiedänhänn minä toki sellaisiakin matemaatikkoja, jotka ovat perillä muustakin kuin kapeasta fakkialasta, mutta silloin onkin kyse todellisista alan huipuista ja merkittävistä intellektuelleista, jollaisia Blogistanista on turha etsiä.)

Suosionosoitukset olivat korviahuumaavat, ja olisiko lavan puolelta - siis ei tietenkään poliitikkojen keskuudesta, vaan ennemminkin Aoifen, Nollaigin ja tri Ó Laighinin suunnalta - kuulunut myös hiljaisia maith thú, maith thú -kannustussanoja.

Seuraavaksi olikin aika suorittaa juhlallinen seremonia: kaikki keräämäni kahdeksisenkymmentä tuhatta allekirjoitusta (Aoife oli poistattanut tulostetusta nimiluettelosta muutaman nuoren vapaaehtoistyöntekijän avustuksella mikkihiiret, akuankat ja haistattelut) ojennettiin juhlallisesti Seán Ó Neachtainille. Siitä olisi minulla komea valokuvakin, kun me neljä - Seán Ó Neachtain, nöyrin palvelijanne, Aoife ja tri Ó Laighin - seisomme vierekkäin sen kauhistuttavan paperikasan ympärillä. Valitettavasti Bloggerin ilmaisversio ei tue valokuvien postaamista, joten saatte pyytää minulta sitä tiedostoa sähköpostina. Löytyy se kyllä minikoossa netistä, ainakin toistaiseksi, Conradh na Gaeilgen sivulta, www.cnag.ie, mutta se poistuu sieltä aivan varmasti siinä vaiheessa kun tämän marssin muistelu ei enää ole ajankohtaista. (Näkyy se muuten olevan myös Ionad Buail Isteach na Gaeilgen, Baile Átha Cliathin iirinkielisen "käväisypaikan", sivuilla, www.ionad.org, ja siellä minut on näköjään jo nostettu suuren marssipäivän, An Lá Mór, symboliksi: An raibh tú ann? Do bhí Panu Petteri Höglund ann! "Olitko sinä paikalla? P.P.H. oli paikalla!") Aoife on saatu siinä näyttämään oikein kauniilta ja ylväältä, minä taas olen se tavanomainen pölvästi, ja hymykin jää viiksien peittoon. Europarlamentaarikko Ó Neachtain virnuilee oikeaa poliitikon hammastahnahymyä, ja tri Ó Laighin näyttää vielä todellistakin enemmän epätoivoiselta Ateenalaisten laulun sotavanhukselta, joka itkuun purskahtamaisillaan taistelee viimeisillään: Joukon maine mustuvi aina, kun melskeessä taiston nuorien eessä sä vaan vanhuksen kuolevan näät. Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on. Naisista kaunis, miehistä rohkea aina hän olkoon, taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös. Ennen paperipinkan ojentamista kohotin oman osani siitä pääni yläpuolelle kääntyen yleisöön päin, ja totta kai showmiehenne sai tällä captatio benevolentiaella poimittua uudet taputukset ja Paa-nu! -huudot.

Nöyrin palvelijanne ei sentään kaatunut taistossa, vaan jalkautui muiden mukana väkijoukkoon, ja taas täytyi puristaa käsiä usein kyyneltyneidenkin mielenosoittajien kanssa, joiden sanavarasto oli kutistunut tärkeimpään: Maith thú! Maith thú, a Phanu! Féirplé dhuit!

Tilaisuuden virallinen bändi Kíla, joka oli suostunut soittamaan ilmaiseksi, jos Aoifen puheista oikein ymmärsin, aloitti silloin keikkansa - sen tieltähän me oikeastaan poistuimme sieltä lavalta - mutta en jäänyt sitä kuuntelemaan: Aonghus Ó hAlmhain, saksalaisen naisen kanssa naimisissa oleva ja Saksassa pitkään asunut merirosvopartainen nettituttavuuteni halusi tarjota minulle kahvit An Caifé Gaelachissa kivenheiton päässä mielenosoituspaikalta.

Aonghusin kanssakaan en saanut juoda kahveja rauhassa - hermostuksissani tulin kaataneeksi kahviin sokerin sijasta aluksi suolaa, joten jouduin kokeilemaan käytännössä vanhan kansan sekoitusta: suolaa ja sokeria kahvissa - koska maith thú, maith thú -väkeä saapui vähän väliä taputtelemaan selkään. Luojan kiitos se oli kahvila, jossa ei myyty kaljaa. Jos olisi myyty, olisin joutunut yksin juomaan koko paikan kaljavarastot, kun minulle olisi ostettu kierros toisensa jälkeen. Aonghus pelottelikin minua sanomalla: Tá deireadh leis an saol ciúin anois, tähän loppui hiljaiselo, ja vasta silloin minulle meni jakeluun, että olin ilmeisesti juuri muuttunut superjulkkikseksi. Ajatus oli lievästi sanoen karmea.

Kahvilassa oli myös Gaillimhin (Galway) aikainen ystäväni Iúr Chinn Trásta (Newry), Éamonn, joka tuntui nauttineen muutakin kuin isänmaallista hurmiota, mutta hänelläkin oli kyyneliä silmissään, kun hän puristi kättäni. Hän ei enää ollut Gaelscoil an Iúirin luonnontieteiden opettaja, vaan oli luopunut moisesta hommasta varmaankin koululaisten rasavilliyteen väsyttyään. Hänen tyttärensä, suloinen ja vielä teini-ikäisen näköinen - tuollako tyttärellä oli jo viisi vuotta sitten vastasyntynyt lapsi, jonka kuvia Éamonn minulle aikoinaan isoisän ylpeydellä esitteli? - halusi vielä erikseen kiittää minua.

Aonghusille tuli kiire poistua, mutta join vielä hänen kustantamansa cappuccinot. Sitten tulikin aika ruveta valumaan kohti Sráid Fhearchairia. Enkä minä siellä tietenkään malttanut olla käymättä taas kerran Söpöyden kaupassa, jossa sitten tapasin itsensä Gordon McCoyn, protestanttien iiriharrastusta tutkineen belfastilai...tota, siis béalfeirsteläisen, piti sanomani. Hän mainosti jotain punakantista Kuningattaren yliopiston - sen yliopiston nimi ei tosiaan suomeksi ole Queens-yliopisto, vaan Kuningattaren yliopisto, koska se ei iiriksikään ole Ollscoil Queens, vaan Ollscoil na Ríona (kuningatar on iiriksi ríon tai banríon, jälkimmäinen on hiukan hassu sana, koska se tarkoittaa "naiskuningatarta"; myös sana ríbhean, "kuningasnainen", on olemassa, mutta minusta se on pikemminkin runollinen epiteetti) - kelttikielten laitoksen julkaisusarjaa, jossa hän oli saanut painoon omia artikkeleitaan, ja kaikki ne punakantiset kirjat tuntuivat olevan täyttä asiaa ainakin Pohjois-Irlannin iiriliikkeen tutkimuksesta kiinnostuneelle, mutta siinä vaiheessa minulla ei ollut rahaa moiseen lystiin. Siellä oli muuten myös uusi painos Alan Titleyn iirinkielisiä romaaneja käsittelevästä monografiasta. Sekin olisi pieni pakko ollut ostaa, mutta mistä rahat siihen otetaan?

Titley ainakin on ainoa, joka on keksinyt toimivan tavan arvioida Séamus Ó Griannan merkitystä ja teoksia. On hämmästyttävää, että niinkin fiksulta kriitikolta kuin Gearóid Denviriltä on jäänyt huomaamatta Ó Griannan sentimentaalisten rakkaustarinoiden pääpointti: rakastavaiset eivät niissä koskaan saa toisiaan, koska he puhuvat toistensa ohi eivätkä uskalla tai osaa myöntää tunteitaan, lopulta toinen heistä emigroituu Amerikkaan tai osallistuu Irlannin vapaussotaan, jossa hän joko kuolee tai joutuu eroon kullastaan. Denvir ei ilmeisesti ole koskaan lukenut loppuun ensimmäistäkään Séamus Ó Griannan kirjaa, koska niissä päähenkilö aina ja erehtymättä joutuu pettymään niin rakkauteen, isänmaallisuuteen kuin politiikkaankin. Titley vasta sen sanoi ääneen, että Séamusin - tai Máiren nimellähän hänet paremmin tunnetaan (kuten kaikki blogini lukijat hyvin tietävät - kumma kyllä kukaan uusimmilla muotiteorioilla päänsä sekoittanut humanistipelle ei ole vielä tullut esittäneeksi Séamus Ó Griannan tapaa omaksua naisen rooli tai persoona kirjailijanimessään esimerkkinä iirinkielisen maaseutukirjallisuuden ultramodernista genderblendauksesta ja sukupuoliroolien kyseenalaistamisesta, miksihän? - siksikö, että se kaataisi koko sen korttitalon, jonka varaan kaikenlaiset omaan terminologiaansa ja omiin läpi-ideologisiin ja epähistoriallisiin "patriarkaatti"-kuvitelmiinsa kompastuneet feministiteoreetikot ovat maailmankuvantekeleensä rakentaneet?) - kirjat ovat oikeastaan gaelilaisen maaseudun kiero vastaus siihen englanninkielisten pulp-halpaviihdelukemistojen tulvaan, joka iirinkieliseen maailmaan vyöryi 1900-luvun alussa: Máire sekoitti omissa kirjoissaan veitsenterävän tarkkaan maaseudun ja vanhan hyvän ajan Ulsterin iirin dokumentointiin viihdelukemiston sentimentaalisen rakkauskuvaston, mutta kohotti tarinan "realistisemmalle" tasolle antamalla sille onnettoman lopun. Máiressa oli hieman Tommipommia, mitä tulee hänen suhtautumiseensa tunteisiin: myös köyhien iirinkielisten tunteet ovat olemassa heille itselleen, mutta koko yhteisön ja yhteiskunnan kannalta niitä ei ole, koska tuollaisilla köyhillä rääpäleillä ei ole käytännön tasolla oikeutta tai varaa vaatia ketään ottamaan huomioon heidän tunteitaan.

Tietyssä vaiheessa Söpöys karkotti kaikki asiakkaat kaupasta, ja alkoi tulla pikkuhiljaa juhlimisaika. Iiriksi sanotaan oíche go maidin, "yö aamuun asti", eikä turhaan: ne pirskeet tosiaankin kestivät aamuun asti.

Kokoonnuimme siis alakertaan klubille, joka uuden lain ansiosta oli täysin savuton, olkoonkin että siellä oli pieni ulkoilmaesiintymislava, jossa jokin soittotaitoisten porukka jammaili, ja sitä tupakoiva väestönosa tietysti käytti röökilänään. Söpöyskin oli paikalla, mikä tietysti sai minut heti innostumaan. Olin itse jatkuvan huomion kohteena ja tunsin itseni illan kuninkaaksi: näistä asemista tuntui olevan hyvät mahdollisuudet vokotella Söpöyttä, vaikka sitten ei onnistuisikaan missään, eh, syvemmälle tunkeutuvissa aikeissa. Tyttö vaikutti ujolta ja herttaiselta, ja ulkonäkö oli miellyttävä olematta luotaantyöntävän kaunis. Eräs ihan kivannäköinen, pienikokoinen ja pulskansorttinen, irlantilaisen ronskisti käyttäytyvä tyttö puristi kättäni useita kertoja ja oli jatkuvasti kustantamassa minulle lisää kaljaa, mistä olin sinänsä ihan imarreltu, mutta ensinnäkin minulla oli silmiä vain Söpöydelle ja toiseksi kaljan tarjoaminen ei ehkä ole kaikkein toimivin tapa päästä yleensä raittiuteen pitäytyvän miehen suosioon, vallankin kun liialla alkoholilla kuulemma ei ole aivan suosiollinen vaikutus potenssiin. Jollei Söpöyttä olisi ollut, olisin hyvinkin voinut kiinnostua tästä neidosta, mutta minulla on niin paha taipumus ihastua yhteen ainoaan henkilöön kerrallaan...

Mitäs siinä muuta olisi yrittänyt kuin tunkeutua Söpöyden seuraan. Máire, joka huolehti Conradh na Gaeilgen eteistiskistä, koetti jopa esitellä meitä, mutta minä sanoin nauraen: Is seanchustaiméir mé - minä olen [Söpöyden kirjakaupassa] vanha asiakas. Söpöys vilkaisi minua ja hymyili ujosti. Hän itse asiassa vilkuili minua useita kertoja ja hymyili joka kerta ujosti hetken. Arvelin, että tämä oli hyvä merkki, ja koetin jutella hänen kanssaan. Hän oli joutunut viettämään koko päivän kirjakaupassa sillä välin kun muut olivat marssilla, ja utelin, oliko hänelle jäänyt ollenkaan asiakkaita (oli), kauanko hän oli ollut tässä työssä (kaksi viikkoa, eli iiriksi coicís), mitä hän oli tehnyt sitä ennen (opiskellut lakia).

Juteltuani aikani hänen kanssaan ja saatuani aina vain yhtä yksitavuisia vastauksia hän ilmoitti menevänsä vessaan, mutta "palaavansa kohta". Odottelin häntä aikani siellä ulkoparvekkeella, vai mikä sisäpiha lieneekään ollut, mutta eipä Söpöyttä kuulunut, ja aloin pelätä että hänelle oli sattunut jotain. Lopulta lähdin sisälle häntä etsimään. Minua tultiin kättelemään, hyvä kun ei halaamaan, ja minulle ostettiin kaljaa. Eräs tyttö, jolla oli mannekiinivartalo, filmitähden kasvot ja näyttävän pitkät ja tuuheat mustat hiukset - 17-vuotiaan itseni spermalimaisten ja kuolarähmäisten murrosiän unelmieni lihaksitulemus - rupesi juttusille kanssani, ja kohteliaisuudesta en voinut kieltäytyäkään, vaikka suoraan sanoen tämä tyttö tuntui todella surkealta korvikkeelta suloiselle Söpöydelle. Minä olin illan keskipiste, ihan oikeasti; ja olisin kunnioittanut nyt niin arvostetulla seurallani mieluummin Söpöyttä, jota kohtaan tunsin sentään jonkinasteista solidaarisuutta, kuten ujoja ja hämmentyneitä ihmisiä yleensäkin, enkä tällaista epätodellista Hollywoodista karannutta nukkea. Tai piipleä, kuten äiti sanoisi. Vuosia sitten televisiosta tuli ruskettuneita rantakaunottaria ja -komistuksia esittävä Pepsi-mainos, joka päättyi iskulauseeseen Join the Pepsi People Feelin' Free. Äiti alkoi sitten heittää sarkastisesti jotain Pepsi-piipleistä aina kun tämä mainos näkyi televisiossa, ja sitten kun toisissa mainoksissa esiintyi epätodellisen ja epäuskottavan kauniita muovi-ihmisiä, äiti puhui kyseisistä tyypeistä aina piipleinä. Pikkuhiljaa sanasta piiple tuli vakiintunut "taidearvostelutermi" perheessämme: jos elokuvassa ja TV-sarjassa esiintyvät henkilöt ovat epäuskottavia ja kiiltokuvamaisia, he ovat piiplejä. Tämä pakeilleni tunkeva irlantilaiskaunotar (joka kertoi lasketelleensa Isollasyötteellä - kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain paikannimen rekonstruoitua hänen lievästi sanoen käsittämättömästä ääntämisestään) oli ilmiselvästi piiple - vuodentakainen naapurini Ylioppilaskylässä, Ruth Gaughan eli Rút Nig Eodhagáin, oli mitä suurimmassa määrin ihminen eikä piiple, vaikka nätti olikin. (Ruthin epäpiipleyteen kuului, että hänellä ei ollut rahaa tulla Suomeen uudestaan täältä kotiin mentyään. Tumma kaunotar, jolla on rahaa tulla Irlannista Isollesyötteelle laskettelemaan, on mitä ilmeisimmin piiple.) Sillä hetkellä kyllä totisesti toivoin, että Söpöys tulisi jostain nurkasta esiin, jotta voisin irrottautua tämän piiplen seurasta, lampsia Söpöyden luokse ja olla hänelle mukamas vihainen siitä, että hän oli ollut kadoksissa niin kauan - "koska minä aloin jo olla huolissani". Olisi ollut hienoa saada hänet tuntemaan illan sankarin silmissä itsensä tuota Hollywoodista karannutta kiinnostavammaksi. Valitettavasti Söpöyttä ei näkynyt. Hän oli kadonnut kuin maan nielemänä, eikä häntä ilmaantunut paikalle koko iltana, tai siis yönä (aamuun asti kestävänä iltana, laugardagskvöld til sunnudagsmorguns, jos minulle sallitaan todella rajoitettujen piirien inside-alluusio - selitys viattomille: tämä viittaa Ásta Sigurðardóttirin Islannin kirjallisuushistoriassa merkittävään, Tom Karlssonin suomeksi kääntämään novelliin Sunnudagskvöld til mánudagsmorguns, Sunnuntai-illasta maanantaiaamuun).

Aikanaan paikalle tuli Hollywood-kaunottaren poikaystävä, tai siis joku nuori kaveri, joka asetti omistavasti käsivarren hänen harteilleen. Tosin hän oli sekä lyhyempi kuin tyttönsä että muutenkin hieman markkina-arvoltaan tyttöä alempana - komea poika toki, mutta sillä tavalla komea kuin naapurinpoika on - ihminen, ei piiple. Syvästi järkyttyneenä huomasin, että kaveri kaikasta päätellen aivan oikeasti pelkäsi ulkomaisen 196-senttisen super-YTM:n iskevän hänen tyttönsä, ja kiirehti muistuttamaan häntä voimassaolevista omistussuhteista.

Minua hänen tyttöystävänsä ei kiinnostanut pätkääkään, minun mielessäni oli vain Söpöys. Niinpä olin oikeasti tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen ja ryhdyin juttelemaan molempien kanssa herrasmiehen elkein.

Jossain välissä muistan selittäneeni Aoifelle, kuinka huolissani olin Söpöydestä; Aoife sanoi, että Söpöys oli luovasta perheestä, mutta hyvin ujo. Tätä terävämmällä puukolla minun sydäntäni ei tietenkään olisi voinut viiltää: minäkin olin nuorena ollut ujo, ja minäkin tunnetusti olen "luovasta" perheestä. Aoifella itsellään oli huono omatunto siitä, että hän ja muut Conradh na Gaeilgen tyypit olivat kiireisyytensä vuoksi varmaan olleet Söpöydelle huonoja kollegoja eivätkä olleet osanneet auttaa häntä sopeutumaan yhteisöön. Aoife kehotti minua kirjoittamaan Söpöydelle, ja sen mielelläni tekisinkin; mutta valitettavasti en tiedä hänen koko nimeään enkä sähköpostiosoitettaan. Aoife on myös ollut kumman hiljaa Söpöydestä, vaikka onkin pariin otteeseen ollut minuun yhteydessä puhelimitse ja sähköpostitse palattuani Turkuun. Minä en pidä tästä ollenkaan.

Päädyin lopulta johonkin ikäisteni (kolkytjarisaisten) pöytään, jossa jouduin vastaamaan pitkällisiin ja mutkallisiin kysymyksiin niistä tavallisista aiheista eli siitä, miksi olin opiskellut iiriä, mutta myös kertomaan omasta perhetaustastani. Pöydässä oli mm. kihlapari, donegalilainen Mícheál, joka puhui kaunista Ulsterin murretta, sekä hänen melko kaunis tyttöystävänsä Orla Corkista, eli siis Corcaigh'sta. Join siinä muutaman kaljan, mutta aina välillä otin pintillisen vttä sen laimennukseksi, mikä tietenkin edellytti tiheähköä vessamatkailua portaita ylös: vessa oli aivan ulkoseinän vieressä, ja sisäpiha/esiintymislava/röökilän hihkuna kuului sinne läpi sementinkin. Kännissähän siinä taisi olla itse kukin, allekirjoittaneellakin oli vaikeuksia pysytellä pystyssä, mutta se johtui vähintään yhtä paljon, ellei enemmän, väsymyksestä kuin alkoholista: tässä vaiheessa iltaa, tai yötä, puoliyö oli jo turvallisesti (?) takanapäin. Tavallisesti olisin tuntenut itseni parittomaksi pyöräksi tällaisissa pirskeissä, mutta tällä kertaa en. Nämä olivat minun juhlani. Mitä kännimmässä nuoret irlantilaisopiskelijat olivat, sitä innokkaammin he osoittivat minulle suosiotaan ja kiitollisuuttaan. Jos viinissä todellakin on totuus, se on minulle niin imarteleva totuus, että posket vetää punaisiksi. Erään kerran vessaan mennessä seinän takaa kuului humalaista laulua, mutta se ei ollut mitä tahansa hoilausta, vaan - Art Mac Cumhthaighin kauan sitten sukupuuttoon kuolleella Etelä-Armaghin (Ard Mhacha Theas) murteella kirjoittama visioruno Úirchill an Chréagáin. Minä siis olin sellaisessa porukassa, jossa on luontevaa laulaa kännissä Art Mac Cumhthaigh'n lauluja. Joku kuulemma väittää sellaista, että iiri on kuollut kieli, että Ó Cumhthaigh on kuollut, että Ard Mhacha on läpienglantilaistunut. Älkää uskoko. Se englanninkielinen Irlanti on pintasilaus, mutta kun vähän kaivelee, pääsee sellaiseen maailmaan, jossa nuoret ihmiset hoilaavat kymmenen kaljan kumarassa Úirchill an Chréagáinia.

Puhukaa rauhassa te kyynikot humalikkaan horinoista, mutta minulle valkeni silloin selvästi, että sitäkään mielenosoitusta ei marssittu turhaan. Silloin kun Irlannissa nuoret ihmiset ölisevät kännissä Úirchill an Chréagáinia, me olemme voitolla.

Siihen mainitsemaani pöytäkuntaan kuului myös jonkin verran muuta porukkaa vanhempi mies vaimoineen: hän oli ammattikääntäjä, ja kun hän sai tietää, että olin Suomesta, hän kysyi heti:

Pratar du svenska?

Melkein nauratti, kun myönsin auliisti puhuvani ruotsia sekä sujuvasti että mielelläni. Kollega ei itse puhunut niinkään ruotsia kuin tanskaa, mutta kuten kaikki tanskaa vieraana kielenä puhuvat, hänkin äänsi sitä huomattavasti selvemmin kuin tanskalaiset itse. Meillä ei todellakaan ollut mitään kommunikaatiovaikeuksien näköistäkään, tosin minulta oli siinä vaiheessa kaljan vaikutuksesta äänenvoimakkuuden kontrolli hieman hakusessa, joten Club Chonradh na Gaeilgen seinät, joita oli ehdottomasti kiellettyä profanoida inhalla brittisortajien kielellä, kaikuivat ja tärisivät nyt kovaäänisen suomenruotsin ravistamina. Jos yläkerrassa kaikunut humalainen Úirchill an Chréagáin olikin jo osaltaan saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että hieman reippaasta oluen kumoamisesta huolimatta olin omieni joukossa, niin nyt olin suorastaan kotona.

Julian de Spáinn, yksi marssipäivän reippaista nuorista organisaattoreista, oli siinä vaiheessa rojahtanut sohvalle puoliunessa notkumaan, ilmeisesti hän musiikista ja kovaäänisestä puheensorinasta (joka varmaan nousi varsin epäterveellisiin desibeleihin) huolimatta onnistui todella nukahtamaankin. Hänen täytyi olla rättiväsynyt kaiken touhuilunsa jälkeen, mies oli nimittäin vielä vauhdikkaampi joka paikan höylä kuin Aoife, ja se oli paljon sanottu. Hänen esimerkkiään noudattaen minäkin parkkeerasin itseni sohvalle hieman levähtämään. Irlantilaiset olivat kuitenkin yhä vauhdissa, kun kello oli noin neljä aamulla, he loikkivat gaelilaisia tansseja musiikin tahtiin - Aoife ja kolmikymppisen pöytäseurueen ystävällinen tumma kaunotar muiden muassa, olisikohan siinä ollut Orlakin - ja tätä tee-se-itse-Riverdancea (vai pitääkö sanoa Damhsa na hAbhainne?) johti kersantti Ärjylän habituksella siunattu ankaraääninen, kookas ja paksu veikko, joka aivan ilmeisesti oli tanssinopettaja, jaellen hyvin sotilaallisia käskyjä. Hän tuntui olevan suorastaan tosissaan, muut tuntuivat ottavan asian enemmän leikin kannalta.

Muuan porukkaan kuulunut vanhempi herra, nimeltään Máirtín Ó Cadhain ja ilmeisesti varsin läheistä sukua sille kuuluisammalle Máirtín Ó Cadhainille - vuoden 1970 tienoilla kuolleelle modernistikirjailijalle, jonka pöytälaatikoista on viime vuosikymmenen aikana löydetty mm. kaksi julkaisematonta romaaniakin - pakkasi minut noin kello kuudelta aamulla taksiin, joka vei minut majapaikkaani. En ole ikinä ollut niin loppuun ajettu, mutta kyllä se sentään aika hauskaakin oli, loppujen lopuksi. Oíche go Maidin, todellakin! Näiden pirskeiden jälkeen aloin miltei ymmärtää, minkä takia jotkut jäävät niin täydellisesti koukkuun bilettämiseen. Kuten eräässä sekakielisessä tanssilaulussa lauletaan - ja taidettiin muuten laulaa sitä laulua siellä klubillakin: One and two, one two one, le haghaidh pléaráca a rugadh mé, waggety, one two one! (Onko noin vaikea arvata, että le haghaidh pléaráca a rugadh mé tarkoittaa synnyin bilettämään?)

Dé Domhnaigh - Slán Abhaile - Sunnuntai


Seuraavana aamuna (puoleltapäivin) ei ollut krapulaa, mutta kylläkin järjetön kiire lentokoneelle. Kyllä koti-ikävä ehti iskeä: tästä maasta piti äkkiä päästä pois, näiden tyyppien kanssa oli niin hauskaa ryypätä, että jos jäisin koneesta, ehtisin takuulla alkoholisoitua, ennen kuin pääsisin Suomeen, missä ei taatusti huvita ryypätä kenenkään kanssa, hyvä jos edes moikata. Viimeistään Heathrowssa, Helsingin koneeseen astuessa koti-ikävä kuitenkin parani kuin leikaten: siellä minua tervehtivät Mikko Alatalon kuuluisan taideluoman Ihmisen ikävä toisen luo sävelet; ja maanantaina Turun keskustassa huomasin, että hasiksenvapauttajat valmistelivat omaa mielenosoitusmarssiaan. Miettikääpä näitä dikotomioita: Suomi vs. Irlanti, Úirchill an Chréagáin vs. Ihmisen ikävä toisen luo, ja iirin aseman parantamista vaativa marssi vs. marihuananvapautusmarssi.

En minä nyt sano, että se Ihmisen ikävä... olisi huonokaan kappale oman perinteensä - suomalaisen elämänhanttikortti-iskelmän - puitteissa, mutta olen kyllä oikeasti sitä mieltä, että Úirchill, joka on omassa lajityypissään aika omalaatuinen ja genren kliseitä rikkovakin laulu, on taideluomana merkittävämpi kaikkien kriteerien mukaan. Sitä paitsi Alatalo on väärä mies laulamaan lauluaan. Olen kuullut Ihmisen ikävästä örseällä spurguäänellä esitetyn cover-version - esittäjän nimeä en nyt muista - joka sai sen kappaleen kuulostamaan miltei eheältä ja harkitulta taiteelliselta kokonaisuudelta. Alatalo ei pystyisi esittämään örseää spurgua vaikka yrittäisi.

Mistä sinne Irlantiin lähtee koneita? Máirtín Ó Cadhain - se kirjailija, ei se klubilla tapaamani tyyppi - ihmetteli 50-luvulla, mitä hän vielä tekee "tässä vieraassa maassa", kun koko hänen sukunsa on jo muuttanut Yhdysvaltoihin - miksei hän itsekin muuttaisi Massachusettsin Springfieldiin näiden perässä? Nyt minä ihmettelen, eikö minunkin pitäisi sittenkin, ihan oikeasti, ruveta tekemään lähtöä kotiin Irlantiin. Trasna na dtonnta, dul siar, dul siar, slán leis an uaigneas is slán leis an bpian... ("Aaltojen poikki, mene länteen, mene länteen. Hyvästi yksinäisyys, hyvästi tuska...")