Plökin parhaat, osa II

Jatketaan nyt sitten tätä vuoden parhaiden juttujen meemiä. Vanha Plöki ei kuitenkaan ole julkisesti enää saatavilla, mutta oletan, että joku näitä arvostetuimpia kuitenkin vielä haluaa lukea. Pidätän itselläni oikeuden toimittaa näitä parempaan kielelliseen muotoon. Ainakin hyödynnän mielelläni sitä Unicoden ominaisuutta, että tänne saa kyrilliset kirjaimet.

Elämä on laiffii, vaimolle on knaiffii

Koska innostuin kommentoimaan vidriga aftontidningar, en malta olla sanomatta pari sanaa kansakunnan lempilapsesta, Matti "Masa-hiiri" Nykäsestä - muistaako kukaan enää, etä häntä on joskus bezeichnattu tuollakin lempinimellä? Aivan niin, joskus on ollut sellainenkin aika, jolloin se plösähtänyt karju on ollut tuskin täysi-ikäinen lapsitähti. - Eikä todellakaan ainutlaatuinen: Mika Kojonkoski, joka nykyään tunnettaneen paremmin alan valmentajana, kävi viisitoistavuotiaana jolppina vuonna 1979 - Pentti Kokkosen ja Jouko Törmäsen aikoina - tulemassa toiseksi Suomen-mestaruusmäessä tai jossain vastaavaa arvostusta nauttivassa kotimaisessa talviurheilukisassa, totesi "tämänhän mä jo osaan" ja meni muutaman vuoden päästä viisasta kyllä yliopistoon matematiikkaa opiskelemaan, vaikka veri ilmeisesti sittemmin kuitenkin veti valmentamaan. Mies, joka vaihtaa palvotun urheilijan tulevaisuuden matemaatikon uraan, ansaitsee vallankin tässä mäkihullujen luvatussa maassa kaiken arvostuksen selväpäisyydelleen: olen itse ihaillut Kojonkoskea omista luonnontieteilijävuosistani saakka juuri tämän valinnan vuoksi. Matti Nykänen on tietääkseni ollut julkisestikin riidoissa Kojonkosken kanssa, luultavasti siksi, että Matti ei ylipääsemättömien kulttuurierojen vuoksi tule toimeen selväpäisten ihmisten kanssa - hän itsehän tunnetusti ei ole selvää päivää nähnytkään sitten aktiiviurheilijavuosiensa.

Penkkiurheilijaisoisäni vaikutuksesta en ole täysin immuuni urheilun synnyttämille patrioottisille tunteille, koska niihin liittyy mielessäni onnellisiakin lapsuudenmuistoja varsinkin isoisästä itsestään, joka oli elämäni tärkeimpiä vaikuttajahahmoja ja esikuvia, vieläpä erittäin hyvä miehen malli. Mutta jo ala-asteella minulle selkeni, että niin seuraurheilu kuin penkkiurheilukin kuuluivat sille porukalle, jonka kielenkäyttö ja ajatusmaailma voidaan pelkistää Kokkarisen Ilkan maagiseen kaavaan vittu sinteri öygh. Mäkihyppyä tuli seurattua lähinnä uudenvuoden päivänä, jolloin Garmisch-Partenkirchenistä televisioitiin sikäläinen mäkiviikon osakilpailu. Luultavasti lajin suosio Suomessa onkin pitkälti johtunut tästä kansakunnan yhteisestä rituaalista: urheilusta yleensä kiinnostumattomatkin ovat tottuneet tai alistuneet siihen, että uudenvuoden päivä vietetään mäkihypyn merkeissä.

Matti Nykänen on minulle aina edustanut elävää todistetta siitä, kuinka paksuja valeita sukupolvelleni on kouluaikana syötetty urheilusta. Kun olin pikkunassikka, koko maailma oli liittoutunut minua vastaan valehtelemaan, että urheilijapojat olivat terveitä esikuvia. Todellisuudessa ainakin oman kotikaupunkini urheilijapojat joivat, polttivat, hakkasivat ja öyhöttivät, ja sen sijaan että urheiluseuraan kuuluminen olisi antanut villeille nuorukaisille suuntaa ja vakautta elämään, se toimi lähinnä öyhöttäjä- ja koulukiusaajajengien virallistajana ja sanktioijana. Urheiluseuratoimintaan liittynyt avoin valehtelu- ja propagandatoiminta oli neuvostoliittolaista luokkaa, ja muutenkin urheiluseura toi instituutiona mieleen lähinnä neuvostovankileirien tavan nimittää "sosiaalisesti läheiset" (социально-близкие) rikosvangit, блатнойt, jonkinlaisiksi apuvartijoiksi, joille sitten annettiin rajaton valta röykyttää ja rääkätä poliittisia vankeja. Urheiluseuroissa Öyhölän pojat saattoivat treenata itsensä fyysiseen täydellisyyteen voidakseen sitten lyödä heikompia ja hitaampia pinkoja, hikuja ja sintereitä lujempaa, kipeämmin ja julmemmin (vrt. citius, altius, fortius).

Pitäisi olla jokseenkin selvää, että urheiluseuran blatnoit eivät saa urheilusankaruudestaan välttämättä mitään pysyvää apua yhteiskuntaan sijoittumiselleen. Tarkkiksen väkivaltainen roisto on loppujen lopuksi tarkkiksen väkivaltainen roisto, ja selviä luonnevikoja ei todellakaan paranneta antamalla hulikaanille väärin perustein lisää itsetuntoa. Kun urheilu-ura loppuu, sellainen sankari on täysin tyhjän päällä: hän on oppinut vain sen, että hänelle jotain oikeutta myöten kuuluu palvotun sankarin maine ja kunnia, ja kun se on mennyt, hän osaa vain kostaa maailmalle sen, että se on yhtäkkiä häneltä riistetty. Tai palata niihin huonoihin tapoihin - viinaan, huumeisiin, rikollisuuteen - joilta häntä on yritetty suojella tarjoamalla hänelle urheilua.

Matti Nykäsen tapauksessa tätä aivan ilmeisesti kärjistää se, että hän ulkoisti täysin kaiken kontrollinsa alkoholinkäytön suhteen. Kaiken aikansa hän vietti viinapullon ääressä ryyppykaverien ja selkääntaputtajien kanssa, jotka tietysti juottivat sankaria niin, ettei hänen kurkkunsa koskaan päässyt kuivumaan. (Sanottakoon, että niiden neljän päivän aikana, jotka vietin huhtikuussa Irlannissa sikäläisten ihailijoitteni juotettavana, loivat minulle entistä selvemmän mielikuvan siitä, millaista Matti Nykäsen elämän on täytynyt hurjimmillaan olla. Ja kyllähän uutistenlukijoiden uutistenlukija, Suomen Levitan, itse Heikki Kahila on kuvannut samaa ilmiötä tavattoman kiintoisassa, muutamankin kerran uusintana radiosta tulleessa jäähyväishaastattelussaan: "en uskalla jutella sankarille, mutta ostanpa sille paukun osoittaakseni arvostustani". Kahila sanoi, että hän olisi hyvinkin voinut alkoholisoitua ilmaiseksi ollessaan suosionsa huipulla; ja minäkin olisin voinut juoda itseni tärviölle parissa kuukaudessa, jos irlantilaiset olisivat muutaman viikon juottaneet minua sellaista tahtia.) Silloin kun Matin piti harjoitella ja menestyä kisoissa, valmentaja kiskoi hänet ryyppyremmistä selviämään ja harjoittelemaan. Kun miehen itsekuri ei millään tavalla päässyt kehittymään, oli selvää, että hänestä tulisi noilla eväillä auttamaton alkoholisti heti kun valmentaja ei enää olisi huolehtimassa hänestä eikä hänellä olisi elämässään mäkihyppyä, sitä ainoaa vaihtoehtoa viinalle.

Pikauusinta

Tony Halmeen vanha kaveri murhattiin äskettäin: kyseessä oli ns. Fememord eli alamaailman sisäinen välienselvittely. Tony tietenkin selitti viattomana, että vaikka hän olikin tiennyt kaverilla olleen hämäriä bisneksiä, hän ei mieltänyt niitä rikollisiksi. Halmeella tunnetusti on tapana partioida Helsingin yössä yhdessä kaveriensa, mm. tämän nyttemmin murhatun herran, kanssa, ja olla lyömättä naisia. Herrat siis kuljeskelivat yössä ja olivat hyvin intensiivisesti lyömättä naisia. Sillä tavallahan se Tony Halmeen maineikas lainkuuliaisuus on: liikutaan mafiarosmojen kanssa samoissa porukoissa ja ollaan lyömättä naisia.

Muuten olen kirjoittanut Halmeesta jo kaiken oleellisen viime vuonna. Julkaisen kirjoituksen tässä uusiksi, näköjään kun siihen ei voi linkittää.

Tavan roisto, isänmaallinen pohjalieju ja sydämen sotaveteraanit

Tony Halmeen säälittävä poliitikonura alkaa sitten olla pulkassa. Täytyy sanoa, että jo oli aikakin. Se, että kaveri onnistui noilla ikivanhoilla kikoilla nappaamaan niinkin suuren äänisaaliin, tuntui hämmentävältä näinkin valistuneessa maassa; mutta kun EU:n ja globalisaation myötä on luovutettu oleellisin osa poliittisesta päätösvallasta vieraille tsaareille, rajojen avautuminen on räjäyttänyt huumeongelmat käsiin ja juomatapojen "eurooppalaistuminen" on jo tuominnut kokonaisen sukupolven kuolemaan nuorina maksavaivoihin, kansa oikeasti tarraa mihin tahansa oljenkorteen. Ikävä kyllä oljenkorsi on oljenkorsi, vaikka olisikin metallinväriseksi maalattu.

Halme on tyypillinen esimerkki rääsyproletaarista, joka ei itse katso lakien koskevan häntä - joka on kasvanut niin surkeissa oloissa, ettei hän ikinä ole kokenut lakien ja järjestäytyneen yhteiskunnan olevan puolellaan, vaan pitää niiden rikkomista esikoisoikeutenaan. Tällaista väkeä kasvaa kaikkialla, missä köyhyyttä on, ja sosiaaliturvaa tarvitaan juuri siksi, että tämän tyyppinen alaluokka ei kasvaisi kovin suureksi.

Alaluokalla on kuitenkin aina kova hinku todistaa sydämessään kuuluvansa järjestyneeseen yhteiskuntaan, vakuutella olevansa pohjimmiltaan luotettavaa väkeä - jo siksikin, että alaluokkaisen varkaan tai kerjäläisen tulee saavuttaa sen keskiluokan edustajan luottamus, jota on tarkoitus käyttää hyväksi. Venäläistyyppinen, omasta erillisestä kulttuuristaan ylpeä ja sen arvojen mukaan elävä roimankorskeiden häjyjen alamaailma - venäjäksi ammattirikolliset kutsuvat itseään itsetuntoa ja uhmaa uhkuvilla nimillä блатной, vaikutusvaltainen henkilö, ja авторитет, auktoriteetti - ei taida Suomessa vielä olla omasyntyisenä kulttuurina olemassa: on tyypillistä, että lainsuojattomien moottoripyöräilijöiden jengikulttuuri on kieltä myöten amerikkalaista tuontitavaraa. Tyypillisemmin suomalainen alaluokka on perisuomalainen nimenomaan siinä, että se tietää lainkuuliaisuuden olevan suomalainen perusarvo, häpeää laitonta ja rikollista elämäntyyliään ja koittaa tuskaisesti uskotella niin itselleen kuin muille sen olevan vain tilapäinen hätätila. Kerjäläinen ja pikkuvaras korosti ennen olevansa sotaveteraani, joka ei ollut saanut kommunistien ja pitkätukkasivarihomojen kaappaamalta Isänmaalta osakseen ansaitsemaansa - hänelle ei ollut maksettu "kunniavelkaa", kuten retoriikka sanoi - joten hänellä oli moraalinen oikeus kerjätä ja varastaa. Nyt sotaveteraanisukupolven pummit ja rikolliset ovat kuolleet sukupuuttoon, mutta sama mentaalinen kuvio elää edelleen. Puolirikollinen alaluokka stilisoi itsensä mielellään jonkinlaisiksi "henkisiksi sotaveteraaneiksi"; surullisen kuuluisaa EIRYn hurrivihanettisivustoa, joka on todellinen huonon itsetunnon monumentti, jotkut nettipellet ihan vakavissaan kutsuvat "sotaveteraanien ylläpitämäksi". Taitavat olla samanlaisia sotaveteraaneja kuin ne Zimbabwen valkonaamojen maatiloja vallanneet pyssyjä heilutelleet mustat nuorukaiset: niin sanoakseni "sydämen sotaveteraaneja".

Esimerkiksi Ruotsissa julkaistiin lehdissä taannoin jokin lista maan vaarallisimmista uusnatseista. Nämä olivat järjestään tavanomaisia rikollisia, pummeja ja alamaailmaa, ja asiasta lietsottu poliittis-moraalinen hysteria missasi maalinsa täysin. Uusnatsismissa, rasismissa ja intoilevassa isänmaallisuudessa on pitkälti kyse rikollisten tavasta säilyttää itsekunnioituksensa ja selittää itselleen, etteivät he oikeasti ole rikollisia, vaan yhteiskunta on - oikeastaan heillä on paljon yhteistä tyypillisen nuoren vasemmistointoilijan kanssa, joka on kovin tuohkeissaan siitä, että yhteiskunnassa on virheitä ja epäreiluutta, ja joka samalla itse uskoo olevansa puhdas ja korruptoitumaton. Ero on siinä, että tyypillinen nuori vasemmistointoilija on - ainakin aluksi - kiltti lainkuuliainen keskiluokan lapsi; alaluokan isänmaallisuusuhoaja on ainakin sosiaalipummi ja todennäköisimmin pikkurikollinen.

Suomessa ei taida olla kunnon vastinetta saksan verbille sich anbiedern, joka tarkoittaa mielistelevää seuraanhakeutumista ja ystävyyden teettelemistä. Saksan sanaan liittyy sikäli merkillepantavia assosiaatioita, että Biedermann tarkoittaa latteanvanhoillista poroporvaria; Anbiederungin voi siis tulkita yhteiseen Biedermanniuteen vetoamiseksi: ollaan hei kavereita, kun ollaan kuitenkin molemmat kelpo Biedermanneja. Alaluokan oikeistolaisuus, isänmaallinen uho ja rasismi on nimenomaan rikollisten Anbiederungsstrategie, yritys mielistellä lainkuuliaista yhteiskuntaa puolelleen rikostoverikseen: kamaan hei, me täällä ollaan ihan yhtä biedermanneja kuin tekin. Esimerkiksi poliisien suuntaan tämä voikin olla toimiva strategia. Poliiseilla on [luonnollinen ja inhimillinen] taipumus kokea tiettyä lukkarinrakkautta [tai ehkä olisi parempi sanoa kollegiaalisuutta] "vanhoja tuttujaan" kohtaan, ja poliisi ja rikollinen alaluokka elävät vaarallisen pitkälle samassa maailmassa. Kun poliisin suunnasta aika ajoin kuuluu rasistisia tai äärioikeistolaisia äännähdyksiä, tästä on aiheellista huolestua - ei siksi, että tämä olisi vasemmistointoilijoiden kieli pitkällä ja housut märkänä odottama todiste poliisin luonteesta "fasistisena sortokoneistona", vaan siksi, että poliisi osoittaa muuttuvansa maailmankatsomukseltaan rikollisten kaltaiseksi, mikä voi olla ensimmäinen merkki poliisin korruptoitumisesta ja joutumisesta alamaailman henkisesti soluttamaksi. Rasistinen poliisi on poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, ja poliisi, joka ajattelee kuten rikollinen, on rikollisten hämättävissä, hurmattavissa tai lahjottavissa oleva poliisi, siksi poliisin rasismista on oltava huolissaan. [Tässä välissä sietää kai huomauttaa, että on täysin asiatonta ryhtyä moralisoimaan tällä asialla. Jos poliisi elää samassa maailmassa kuin rikolliset, on inhimillisesti ymmärrettävää, että poliisi alkaa myös kokea rikollisen kaltaisenaan ihmisenä. Tällaisten solidaarisuudentunteiden syntyminen on siksi poliisin työn suunnittelussa ja seurannassa otettava huomioon normaalina ammattiriskinä, josta on tarpeetonta repiä teatraalisia juorulehtiotsikoita.]

Henkilö, joka sanoo ajavansa suomalaisten asiaa Suomessa, kuulostaa samalta kuin kesällä pidettävä "kannatamme aurinkoisia päiviä" -mielenosoitus. Kaikki puolueet ajavat suomalaisten asiaa, siis niiden suomalaisten, joilla on puolueen ajamien asioiden mukaisia mielipiteitä. Tällaiset ihmiset ovat ensisijaiselta identiteetiltään perheenäitejä, eläkeläisiä, postimerkkeilijöitä, konttoripäälliköitä tai Takapölvästilän Hila & Vitkutin Oy:n työntekijöitä, eivät he ajattele lakkaamatta olevansa suomalaisia. Ei ole tarvis, Suomessahan tässä ollaan. Puolirikollisen alaluokan edustaja sitä vastoin ei voi myöntää itselleenkään olevansa rikollinen ja roisto. Hän pitää dauðahaldilla kiinni viimeisestä kunniallisen ihmisen identiteetin sirusestaan. Hän ei voi sanoa olevansa työläinen, rehellinen veronmaksaja tms., joten ainoa mitä hänellä on jäljellä on suomalaisuus. Ja se, joka ajaa [nimenomaan] "suomalaisten" asiaa, leimaa itsensä juuri tämän ryhmän edustajaksi, ja kerää sen äänet.

Äänten keräämisessä ei olisi sinänsä mitään pahaa, mutta kuten Halmeen tapaus osoittaa, rääsyproletaarien äänet kerätään usein järjettömillä ohjelmilla, jotka ovat äänestäjien oman edun vastaisia: esim. sosiaalituella elävä väki äänestää henkilöä, joka vaatii sosiaalitukia pois - ja jonka linja johtaisi siihen, että sosiaalipummit joutuisivat lopullisesti siirtymään varasteluun, huumekauppaan ja prostituutioon henkensä pitimiksi. Tai no, itse asiassa eihän jotain Halmetta äänestetty eduskuntaan niin abstrakteista syistä kuin poliittisen ohjelman takia - eikä varmaan populisteja yleensäkään. Rääsyläiset ja proletaarit äänestivät Halmetta siksi, että hän on henkisesti labiili väkivaltarikollinen ja sellaisena kuin yksi heistä. Heidän itsetuntoaan kohottaa nähdä, että henkisesti labiili väkivaltarikollinen katuojasta pystyy tappelemaan itselleen valtavat rahat joutumatta edes luopumaan henkisesti labiilin väkivaltarikollisen ominaisuuksistaan, vieläpä niiden ansiosta. Kyse on samasta ilmiöstä kuin Amerikan gettoneekerien hinku koripalloilijoiksi: se on ainoa tie ylöspäin, sankaruuteen ja rahoihin, ja niillekin mustille, jotka eivät itse menesty, se on merkittävä itsetunnon lähde (kuten Harakka tai Nevanlinna sanoi).