lauantai 29. tammikuuta 2005

Zapraszam do Oświęcimia-Brzezinki, proszę państwa do gazu

Otsikko tarkoittaa "Tervetuloa Auschwitz-Birkenauhun, saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun". Proszę państwa do gazu eli "Saanko pyytää herrasväkeä siirtymään kaasuun" on Tadeusz Borowskin tunnetun novellin otsikko. Nyt se on kuulemma sopivasti julkaistu suomeksikin. Borowski oli itse Auschwitzin vanki, joka ei koskaan toipunut kokemuksistaan. Asiaa ei auttanut se, että hän näki Puolan sodan jälkeen nopeasti muuttuvan totalitaariseksi, yhtä totalitaariseksi kuin Natsi-Saksa; ja pakopaikkaa ei ollut. Pakopaikattomuutta korostaa kyseisen novellin loppuriveillä kaikuva saksankielisen marssilaulun kertosäe und morgen die ganze Welt - kannattaa ehkä siteerata hieman kontekstiakin: "Me marssimme eteenpäin, vaikka kaikki hajoaisi pirstaleiksi. Tänään meille kuuluu Saksa, ja huomenna koko maailma." Luultavasti tämä oli kätketty viittaus Stalinin imperiumin samansuuntaisiin tavoitteisiin, joita Borowskin ympärillä epäilemättä äänekkäästi julisti jokainen "räksytin" (kadunvarteen asennettu propagandakaiutin) hänen kirjoittaessaan novelliaan.


Borowski tappoi itsensä vuonna 1951, hieman ennen Stalinin kuolemaa. Jos hän olisi jaksanut hieman pitempään, hän olisi elänyt siihen suhteelliseen liberalisaatioon saakka, joka sai eräät jopa ei-kommunistiset intellektuellit Suomessa viisi-kuusikymmenluvun vaihteessa puuskahtamaan, että Puola oli vapaampi maa kuin Suomi.


Miłoszin kirjassa Vangittu mieli, jonka olen verraten nuorena, noin kaksikymppisenä, lukenut saksaksi (Verführtes Denken), mutten muistaakseni puolaksi (Zniewolony umysł), ruotsiksi (Själar i fångenskap) enkä suomeksi, englannista (The Captive Mind) nyt puhumattakaan, kertoo Borowskista peitenimellä Gamma. Muistaakseni M. sanoi Borowskin kiihkeästi intoilleen kommunismista yrittäen vakuuttaa itseään siitä, että se oli nyt se suuri Hyvä, joka nujertaa natsismin edustaman suuren Pahan ja kaikki maailman pienemmät Pahat.


Toisin kuin jokainen pikku natsihuligaani nyysseissä väittää, meitä suomalaisia on tuskin väsyksiin asti kiusattu natsien keskitysleireillä. Omalta kohdaltani voin sanoa, että tunsin neuvostoleirit paremmin: isovanhemmat olivat tutustuneet Parvilahden "Berijan tarhojen" ensipainokseen ja olivat muutenkin hyvin perillä neuvostoleireistä. (En malta taaskin olla muistuttamatta siitä, kun olin pikkupoikana kuullut jossain Berijan nimen ja kysyin, kuka se oli. Isoäiti haki selitystä, joka olisi pikkupojalle riittävän ymmärrettävä, kunnes lopulta keksi: No se oli semmoinen...kamala...ryssä!!!) Isoisä tiesi minun jo lukeneen Kuohuvaa vuosisataa ja selitti, että Berija oli GPU:n päällikkö. Kaiken sen venäläisten oman folkloren perusteella, jota olemme Berijan toilailuista saaneet lukea, isoäidin kuvaus ei kuitenkaan juurikaan mennyt ohi maalistaan. Hruštšov oli ilman muuta kovin kaukana täydellisen hyvästä ihmisestä hänkin, mutta Kengirin kapinan lisäksi yksi mieltäylentävimpiä tapauksia Neuvostoliiton kovin mädännäisessä historiassa oli se, kun Nikita otatti kiinni ja teloitutti sen paskiaisen. Aina joskus joku näistä diktatuurien pääroistoista - salaisen poliisin päällikkö on aina suurempi roisto kuin diktaattori itse (viitteenä kehotan vertailemaan Rafael Leonidas Trujilloa ja Johnny Abbes Garcíaa Mario Vargas Llosan romaanissa Vuohen juhla) - saa ansionsa mukaan, enkä voi sanoa, että se tuntuisi pahalta. Oskar Dirlewanger, Varsovan pyöveli, joutui puolalaisten sotavankien kynsiin sodan loppukaaoksessa. Pojat tunnistivat Oskarin, ja siitäpä vasta riemu alkoi.


Pienenä ajattelin aina Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan eron olevan siinä, että Natsi-Saksassa sorto ja rääkkääminen tapahtui jotenkin raivoisasti, öyhöttävien roistojen nyrkein. Neuvostoblokista olin saanut sellaisen kuvan, että siellä tapetaan ihmisiä täysin tunteettomasti, automaattisesti. Neuvostoblokki oli neljän tien risteys, jossa harmaiden, nelikulmaisten rakennusten ja rakennelmien keskellä itkevä mustalaistyyppisiin vaatteisiin pukeutunut naisparka pui nyrkkiä ja rääkyy artikuloimatonta raivoaan kurjaa systeemiä kohtaan. (Nainen on ainoa olento tässä tableaussa, joka ei ole harmaa ja neliskanttinen.) Joskus kuvittelen hänen helmoihinsa pari hätääntynyttä lasta. Hänen parkuessaan teiden harmaata betonipintaa marssii häntä kohti neljästä suunnasta harmaita, neliskanttisia sotilaita, joilla on harmaat, neliskanttiset kasvot. He kohottavat harmaat, neliskanttiset konetuliaseensa ja alkavat tulittaa naista. Joka suunnalta tulee ainakin neljä sotilasta, siis ainakin kuusitoista yhteensä, ja he tulittavat absurdin kauan, luoteja tuhlaten, ikään kuin panoksia olisi loputtomiin. Lopulta naisesta ei ole jäljellä muuta kuin kasa veristä lihaa, tai jotain niin epämääräistä, että verinen lihakin kuulostaa liian selkeältä. Sotilaat poistuvat kulmikkain liikkein, katsomatta taakseen. Sitten paikalle tulee puhtaanapitolaite, joka pyyhkii veren ja lihan pois harmailta, nelikulmaiselta katukiveykseltä. Koko aikana ei kuulu ääntäkään. Ainoastaan naisen ääni - joka parkuu jotain artikuloimatonta lähinnä serbokroatialta kuulostavalla kielellä - on kuultavissa, mutta luoteja tuhlaileva tulitus ja puhtaanapitokoneen työ tapahtuvat täysin äänettömästi.


Natsi-Saksasta taas päällimmäinen mielikuva eivät ole keskitysleirit, vaan paitahihasillaan liikkuvat pöhöttyneet SA-miehet. Kaikilla on etovat viikset ja sänkinen turpa. Päällä on paskanruskeat potkuhousut (muuta nimitystä en niille rytkyille keksi). Heillä on käsissään kylttejä, jotka on kirjoitettu saksaksi. En osaa vielä saksaa, mutta erotan, että kaikissa kylteissä yksi sana on vähän suuremmilla fraktuurakirjaimilla: Juden --- Juden --- Juden --- Juden! Tuntuu siltä kuin kyltit huutaisivat tuota sanaa, koska se on aina painettu isommalla.


Todellisuudessa asia oli täsmälleen päin vastoin, ainakin siinä vaiheessa kun päästiin itse leireille. Ystäväni Ivan Hlinka sanoi natsismia jalkapallohuligaanien vallaksi, mutta itse asiassa leiripuolella pikkuporvarilliset hyveet, Ordnung, Fleiß und Sparsamkeit, olivat kunniassaan, ja brutaalius ulkoistettiin mielellään itäeurooppalaisille yhteistoimintamiehille, joilta ei alempirotuisina muuta odotettukaan kuin raakuutta - esimerkiksi liettualaisia ja ukrainalaisia juoksupoikia kutsuttiin mielellään askareiksi. Sana on peräisin saksalaisten lyhyen siirtomaakauden kielestä, kenraali Paul von Lettow-Vorbeckin afrikkalaisen armeijan alkuasukassotureita näet kutsuttiin tällä nimellä. (Sukunimi muuten äännetään "letoo foorbek", ei "letof foorbek", kuten äkkinäinen luulisi. -Ow-loppuiset saksalaiset paikan- ja sukunimet kyllä lienevät slaavilaisia alkujaan, mutta sananloppuinen -ow äännetään silti ikään kuin w:tä ei olisikaan. Siis Treptow ja Pankow Berliinissä ovat treptoo ja pankoo.) Ukrainalaisten rääkätessä ja tunkiessa vankeja väkisin kaasukammioihin saksalaiset saattoivat nauttia ylempirotuisuudestaan ja sivistyksellisestä jalommuudestaan. Vastuu juutalaisten kuolemasta siirrettiin vaivihkaa askarien kannettavaksi.