lauantai 7. joulukuuta 2019

Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta - Ingen frälsning utanför kyrkan

Siihen aikaan kun itänaapuri vielä oli nimeltään Neuvostoliitto, se tuki lännessä erilaisia vasemmistolaisia terroristiryhmiä. Yksi surullisimmin kuuluisia oli RAF eli Rote Armee-Fraktion, "Punainen armeijakunta", joka kansan suussa tunnettiin paremmin Baader-Meinhof-ryhmänä. Tämä armeijakunta murhasi 1970-80-luvuilla joukon saksalaisia (silloisin käsittein länsisaksalaisia) teollisuusjohtajia ja kristillisdemokraattisia poliitikoita; yksi viimeisiä uhreja oli vuonna 1989 surmattu Deutsche Bankin johtaja Alfred Herrhausen, jonka murhan RAF tunnusti. Yksilöityjä syyllisiä ei kuitenkaan ole voitu selvittää.

När vår östra granne ännu hette Sovjetunionen, stödde den allehanda vänstervridna terroristgrupper i Väst. En av de mest ökända var RAF eller Rote Armee-Fraktion, "Röda arméfraktionen", som i folkets mun var mera välkänd som Baader-Meinhof-gruppen. Den här arméfraktionen mördade under sjuttio-åttiotalet en rad (väst)tyska industripampar och kristdemokratiska politiker. Ett av de sista offren blev Alfred Herrhausen, direktören för Deutsche Bank, som dödades år 1989. RAF som organisation tog på sig ansvaret för dådet, men individuella skyldiga har inte kunnat utredas.


Kuvassa vasemmalla entinen RAF-terroristi Horst Mahler, joka kääntyi vanhemmilla päivillään äärioikeistolaiseksi. Hänen seurassaan on Christian Worch, nykyinen aateveli - yksi Saksan uusnatsipiirien pahamaineisimmista nimistä. Tuskin on sattumaa, että Mahler kääntyi yhdestä väkivaltaa ihannoineesta aatteesta toiseen.

Till vänster på bilden ser vi Horst Mahler, en före detta RAF-terrorist, som senare blivit högerextremist. I hans sällskap är Christian Worch, en av hans nuvarande idéfränder - ett av de mest ökända namnen i de tyska nynazistiska kretsarna. Det är knappast en slump att Mahler övergick från en våldsdyrkande ideologi till en annan.

Kuvalähde/bildkälla/Quelle: Herder3/de.wikipedia.org 



Äärivasemmistolaisena ryhmänä RAF näki terroritekonsa luokkasotana kapitalistisia sortajia vastaan. Alfred Herrhausenia oli kuitenkin mahdotonta edes karkean vasemmistolaisesta näkökulmasta pitää minään rahavallan armottomana edustajana. Talouskilpailussa muita pankkeja vastaan Herrhausen oli kova pähkinä, mutta muuten hän korosti aina, että taloudellisen vallan mukana tuli yhteiskunnallinen vastuu, ja hän pyrki toimimaan esimerkiksi kehitysmaiden velkaongelman ratkaisemiseksi. Siksi juuri Herrhausenin murhaaminen oli vasemmistoterroristeilta erityisen viheliäinen teko.

Som en vänsterextrem grupp såg RAF sina terrordåd som klasskrig mot den kapitalistiske förtryckaren. Det är dock svårt att ens från en brutalt vänsterextrem synvinkel utmåla just Alfred Herrhausen som en särskilt obarmhärtig representant för penningväldet. I ekonomisk konkurrens mot andra banker var Herrhausen en svår motståndare, men i övrigt lade han stor vikt på det samhällsansvar som ekonomisk makt enligt honom innebar, och han strävade till att t ex lösa tredje världens problem med skuldsättning. Därför var det någonting särskilt skändligt av vänsterterroristerna att döda just Herrhausen av alla människor.


José Carlos Mariátegui, Perun kommunistien esiajattelija. "Loistavan polun" nimi on sitaatti Mariáteguilta. Mariátegui oli lapsesta saakka kivulloinen mies ja kuoli nuorena. Hänen poliittinen uransa alkoi Victor Raúl Haya de la Torren populistis-sosiaalidemokraattisessa apristipuolueessa, mutta kuin Haya de la Torre joutui karkotetuksi Perusta, Mariátegui irrottautui hänen puolueestaan ja hakeutui radikaalimpiin sosialistipiireihin.

José Carlos Mariátegui, hjärnan bakom de peruanska kommunisterna. Namnet på terroristgruppen "Lysande stigen" är ett citat av Mariátegui. Mariátegui var sedan barnaåren sjuklig och spröd och dog vid relativt ung ålder. Hans politiska karriär började i Victor Raúl Haya de la Torres populistisk-socialdemokratiska parti APRA, de s k apristerna, men när Haya de la Torre utvisades från Peru, lösgjorde sig Mariátegui från hans parti och sökte sig till mera radikalt socialistiska kretsar.

Kuvalähde/bildkälla/fuente: Wikipedia.


Sinänsähän tapaus ei ole hirveän poikkeuksellinen. Esimerkiksi Perun syystäkin pelätyt maolaississit, Loistava Polku, murhasivat merkittävässä määrin juuri "vääränlaisia" vasemmistolaisia tai liikkeestä riippumattomia intiaaniaktivisteja tai ammattiyhdistyspomoja. Sanoma oli, että "kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta", ts. oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta ei ole lupa toimia kommunistisen puolueen, tai Loistavan Polun, ulkopuolella eikä varsinkaan yrittää parantaa yhteiskuntaa yhteiskunnan ehdoin ja sääntöjä noudattaen. Yhteiskunnan sisällä vasemmistolaista politiikkaa tekevät nähtiin yhteistoimintamiehinä ja pettureina, ja johdonmukainen seuraus tästä on, että heidät ammuttiin tai räjäytettiin hengiltä.

I och för sig är det här ingenting exceptionellt. Den av goda skäl fruktade maoistiska gerillan i Peru, Lysande stigen, mördade inte så få "fel sorts" vänstermänniskor eller indianaktivister och fackpampar som var oberoende av rörelsen. Budskapet var att "det inte finns någon frälsning utanför kyrkan", dvs att det inte var tillåtet att verka för ett rättfärdigare samhälle utanför kommunistiska partiet eller Lysande stigen och att det allra minst inte var påbjudet att genomföra samhällsreformer på samhällets villkor och enligt dess regler. De som utövade vänsterpolitik innanför samhället sågs som kollaboratörer och förrädare och sköts ned eller sprängdes ihjäl.


Perun kommunistinen puolue, eli tässä tapauksessa Loistavan Polun tukema puolueen ryhmäkunta, kehottaa boikotoimaan vaaleja: "Perun kansa! Älkää äänestäkö! Eläköön kansan sota!" 

Kommunistiska partiet i Peru, eller i det här fallet den av Lysande stigen stödda partifraktionen, uppmanar att bojkotta val. "Peruaner! Rösta inte! Leve folkets krig!"

Lähde/källa/fuente: Wikipedia.


Terrorismin tarkoituksena on aina kärjistää yhteiskunnallisia ristiriitoja ja hävittää välittävät ja maltilliset asemat. Terrori suunnataan aina sellaisia asemia edustaviin kohteisiin. Siksi RAF murhasi maltillista, keskustelevaa ja sivistysporvarillista asennetta edustaneen Herrhausenin samalla kun tiukemmin oikeistolaiset yrityspomot jätettiin rauhaan. Siksi Loistava Polku surmasi "vääränlaisia" vasemmistolaisia.

Terrorism handlar alltid om att tillspetsa samhällskonflikter och tillintetgöra moderata, förlikningsvilliga positioner. Terror riktas alltid mot de som representerar dylika positioner. Därför mördade RAF den sansade och försonlige bildningsborgaren Herrhausen, medan mera oförsonligt högersinnade företagspampar lämnades ifred. Därför dödade Lysande stigen vänstermänniskor av "fel" sort.

"Vääränlaisen" vasemmistolaisen murhaamisesta esimerkkinä voidaan mainita myös Benno Ohnesorg. Ohnesorg oli itse asiassa uskonnollistaustainen, idealistinen opiskelija, joka vuonna 1967 osallistui Iranin šaahin vastaiseen mielenosoitukseen ja sai sen yhteydessä poliisilta luodin takaraivoonsa. Ampuja oli muuan ylipoliisimestari Karl-Heinz Kurras, ja tappotyö johti Saksan vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen radikalisoitumiseen jopa terrorismiksi asti. Opiskelijat nimittäin tulkitsivat sen niin, että kauhea kapitalismi oli osoittanut todellisen karvansa, eikä sovittelun varaa ollut.

Ett exempel på en "fel sorts" vänstermänniska som mördades var också Benno Ohnesorg. Ohnesorg var en idealistisk ung studerande med religiös bakgrund som år 1967 var med om en demonstration mot shahen i Iran och fick ett dödligt skott i bakhuvudet av polisen. Skytten var en överpolismästare Karl-Heinz Kurras, och det dödliga dådet fick den tyska studentrörelsen att radikaliseras till den milda grad att en del blev terrorister. Studenterna tolkade mordet så att den hemska kapitalismen hade visat sin verkliga natur så att någon försoning inte längre var möjlig.

Mutta kuka oli Karl-Heinz Kurras? Kuten nyttemmin on osoittautunut, Kurras oli Stasin agentti, joka oli soluttautunut Länsi-Berliinin poliisiin. Todellista karvaansa ei siis suinkaan ollut osoittanut kauhea kapitalismi, vaan Neuvostoliiton kauhea kommunismi, joka ampui vaikka viattomia siviilejä saadakseen lännen poliittiset ristiriidat kärjistymään väkivallaksi asti. Todennäköisesti Kurras valitsi uhrikseen tahallaan juuri sellaisen harmittoman nuoren miehen, jonka vaikutus ajan kapinalliseen opiskelijakulttuuriin olisi voinut olla jopa rauhoittava ja liennyttävä, jos hän olisi saanut elää.

Men vem var Karl-Heinz Kurras? Som det senare visat sig, var Kurras en agent av Stasi, som infiltrerat den västtyska polisen. Det var inte den hemska kapitalismen som avslöjat sitt verkliga ansikte, utan den hemska sovjetkommunismen, som var beredd att skjuta ihjäl oskyldiga civila för att förvandla de politiska motsättningarna i Väst till väpnade konflikter. Med all sannolikhet var det med flit Kurras valde ut som offer en harmlös ung man vars bidrag till tidens rebelliska studentkultur hade kunnat vara lugnande och mildrande, hade han bara fått leva.


Karl-Heinz Kurras oikeudessa syytettynä Benno Ohnesorgin murhasta. Takana istuu hänen puolustusasianajajansa.

Karl-Heinz Kurras inför rätta, åtalad för mordet på Benno Ohnesorg. Bakom honom sitter försvarsadvokaten.

Lähde/källä/Quelle: de.wikipedia.org


Samanlainen punainen lanka on havaittavissa myös persujen nettiterrorissa. Häiriköintiä kohdistettiin ennen ketään muuta minuun JUURI SIKSI, että olin pyrkinyt sovittelemaan perinteisen isänmaallisuuden ja vasemmistolaisuuden ristiriitoja ja pohtimaan sitä, miten maanpuolustustahtoa, isänmaallisuutta tai vaikkapa Karjalan palauttamista voisi edistää oikeusvaltion sääntöjen puitteissa ja sisällä. Äärioikeisto oli valinnut nämä asiat omiksi vetonauloikseen, ja niistä ei saanut kukaan muu puhua. Kirkon ulkopuolella ei taaskaan ollut pelastusta.


En liknande röd tråd löper också genom den sannfinska onlineterrorn. Klappjakt riktades mot mig före någon annan, PRECIS DÄRFÖR att jag försökt försona konflikten mellan traditionell fosterländskhet och vänstertänkande och reflekterat över hur man kunde främja försvarsvilja, fosterländskhet eller t ex Karelens sak på ett sätt som vore i harmoni med rättsstaten. Extremhögern hade valt ut dessa saker som sina egna dragplåster, och någon annan fick inte tala om dem. Återigen fanns det ingen frälsning utanför kyrkan.

Karjalan palauttamisesta puheen ollen: sitä asiaa ajettiin aikoinaan rakentavalla ja demokraattisella tavalla blogissa nimeltä karjalatakaisin.blogspot.com. Blogin kirjoittajat joutuivat kuitenkin lymyämään anonymiteetin takana, koska Karjalan palauttajien piirit olivat niin karkean äärioikeistolaisuuden läpitunkemia, että konkreettisen, maltillisen palautusehdotuksen laatineet bloggaajat joutuivat pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta: heidät leimattiin palauttajafoorumeilla rutiininomaisesti kommunisteiksi. Itse asiassa oli vaikeaa välttää sellaista vaikutelmaa, että juuri ajatus Karjalan palautumisesta oli noille fanaattisimmille palauttajille vastenmielinen, koska se olisi vienyt heiltä mahdollisuuden käyttää Karjalaa propagandavalttina.

På tal om Karelens återbördande: det är en sak som på sin tid på ett konstruktivt och demokratiskt sätt främjades i bloggen karjalatakaisin.blogspot.com. Bloggskribenterna såg sig dock tvungna att förebli anonyma, ty de "karelianska" kretsarna i Finland var så genomsyrade av brutal högerextremism att bloggförfattarna, som utarbetat ett konkret, sansat utspel om hur återbördandet i praktiken kunde förverkligas, fick vara rädda om sin egen säkerhet: på de karelianska webbforumen utmålades de rutinmässigt som kommunister. I själva verket var det svårt att undvika intrycket att de mest fanatiska karelianerna alls inte ville se Karelen återbördat, eftersom de då inte längre hade kunnat utnyttja Karelen som trumfkort i sin propaganda.

Vastaavalla tavalla voidaan selittää se, että Jussi Halla-aho väittää suhtautuvansa kriittisesti Venäjään ja samalla yllyttää tahdottomia raajojaan (kannattajiaan) Jessikka Aron kimppuun. Kaiken järjen mukaan Jessikka Aro on tehnyt enemmän kuin kukaan muu suomalainen luodakseen tietoisuutta Venäjän informaatiosodasta ja samalla joutunut pahemmin sen uhriksi kuin esimerkiksi minäkään. Jos Halla-ahon tavoitteena olisi oikeasti jonkinlainen Venäjän uhasta varoittaminen, hän arvostaisi Aron työtä.

På ett liknande sätt kan det förklaras, varför Jussi Halla-aho påstår sig vara kritisk mot Ryssland medan han uppviglar sina viljelösa kroppsdelar - jag menar: anhängare - till att attackera Jessikka Aro. Förnuftigt betraktat har Jessikka Aro gjort mera än någon annan finländare för att göra oss medvetna om det ryska informationskriget, medan hon råkat ut för värre rysk påtryckning än någon annan, inklusive jag. Skulle Halla-aho verkligen vilja varna oss för det ryska hotet, skulle han uppskatta Aros prestation.

Halla-ahon tavoite on kuitenkin pikemminkin kaiken Venäjän kritisoinnin kieltäminen oman kirkkonsa ulkopuolella. Spontaani isänmaallisuus ja Venäjän kritisointi ovat äärioikeiston ylivaltapyrkimysten kannalta vaarallisia voimia, koska äärioikeistossa vahvistunut venäläismielisyys ja putinismi ovat omiaan kääntämään aidosti isänmaalliset ihmiset äärioikeistolaisuutta vastaan. Siksi Halla-ahon jokaista vihjettä tottelevat tahdottomat raajat iskevät niiden kimppuun, jotka uskaltavat olla isänmaallisia äärioikeiston paavin ja mestarin sanasta ja vallasta riippumatta.

Vad Halla-aho egentligen eftersträvar är dock att förbjuda all kritik av Ryssland utanför hans egen kyrka. Spontan fosterländskhet och kritik av Ryssland är farliga krafter för en extremhöger som fikar efter hegemoni, ty blir genuint fosterländska människor medvetna om den rysksinnade attityd och putinism som gör sig gällande inom extremhögern, kommer de att vända sig mot högerextremismen. De viljelösa lemmar som lyder varje nog så subtil antydning av Halla-aho attackerar sålunda precis de människor som vågar vara självständigt fosterländska och ge katten i vad extremhögerns självutnämnde påve och mästare anser vara fosterländskt.

torstai 5. joulukuuta 2019

Nykykommunistien (ei vasemmistoliiton) ja äärioikeiston yhtäläisyyksiä taulukkomuodossa


Äärioikeisto
Kommunistit
Suhtautuminen Euroopan unioniin
Itsenäisyyden vievä sortojärjestelmä, joka sekoittaa rodut
Kapitalistista sortoa ajava porvarien yhteenliittymä
Suhtautuminen Natoon
Lisääntyvässä määrin kielteinen, koska asenne kansainväliseen yhteistyöhön äärioikeistolla ylipäätään kielteinen
Yhdysvaltain käsikassara, jolla käydään luokkasotaa köyhiä vastaan
Suhtautuminen maahanmuuttoon
Keskeinen uhkakuva (kauhutarinat väestönvaihdosta ym.). Maahanmuuttajat vihollisia ja soluttautujia
Seurausta porvariston ja USA:n harjoittamasta kansainvälisestä sorrosta, joka pakottaa ihmiset liikkeelle
Suhtautuminen kehitysapuun
Kielteinen (suomalaisten rahat viedään, lisäksi voi pelastaa neekerien henkiä, mikä on äärioikeistolle ylipäätään kauhistuttava ja torjuttava ajatus)
Kielteinen (porvariston anekauppaa omantunnon rauhoittelemiseksi, kehitysmaiden tilanne voi ylipäätään parantua vasta kun kommunistinen vallankumous muuttaa kaiken)
Suhtautuminen Venäjään
Lisääntyvässä määrin myönteinen, tosin se pitää usein vielä perustella pragmaattisena, asiakohtaisena intressien yhteisyytenä
Ymmärtäväinen ja liennyttävä YYA-politiikan hengessä. Rauha on yhtä kuin rauhan hakeminen Venäjän kanssa. Venäjäkin nähdään imperialistisena maana, mutta imperialismissaan USA:ta heikompana: Venäjä on puotinaruvaras, USA mafian kummisetä.
Suhtautuminen Ukrainaan
Vaihteleva. Osa äärioikeistoa pitää Ukrainan puolta, osa Venäjän.
Torjutaan fasistimaana.
Suhtautuminen monikulttuurisuuteen
Täysin torjuva, kulttuurinen moninaisuus nähdään uhkana kansakunnan etniselle, rodulliselle ja muulle yhtenäisyydelle. Myös kommunisteilta lainattu halpatyövoima-argumentti löytyy äärioikeistolta.
Torjuva: monikulttuurisuus nähdään porvarien mainostemppuna, jonka varjolla maahan tuodaan halpatyövoimaa.
Fasismi
Mitään fasismia tai äärioikeistoa ei ole, fasismi äärivasemmiston käyttämä haukkumasana.
Fasismia edustaa Yhdysvallat ja suurpääoma, esimerkiksi Soldiers of Odin on vain epäoleellista loiskiehuntaa.
Kommunismi
Kommunisteiksi haukutaan aivan kaikkia, jotka eivät ole äärioikeistolaisia, myös suurinta osaa Kokoomuksesta.
Kommunismi on yhtä kuin tieteellinen maailmankatsomus, tie, totuus ja elämä. Kaikki sellaiset mielipiteet, jotka eivät perustu kommunistiseen luokka-analyysiin, voidaan jo tästä syystä sivuuttaa.
Ilmastopolitiikka
Ilmastopolitiikka hullutusta ja harhaa, ei perustu tieteeseen.
Ilmastopolitiikka turhaa näpertelyä ja pinnallista reformismia, koska mikään ei muutu ennen kuin kommunistinen vallankumous muuttaa kaiken.
Itsenäisyys
Itsenäisyys EU:sta, riippumattomuus kansainvälisestä yhteisöstä, irrottautuminen kansainvälisistä sopimuksista.
Itsenäisyys USA:sta, Natosta ja lännen porvaristosta. Vapaus ylläpitää ystävällisiä välejä Venäjään nähdään oleellisena osana itsenäisyyttä.

torstai 28. marraskuuta 2019

"Heinrich Heisse"

Perussuomalainen poliitikko Ville Tavio on taas demonstroinut suurenmoista yleissivistystään. Hän on eräässä puheenvuorossaan väittänyt, että saksalainen kirjailija "Heinrich Heisse" olisi "vuonna 1981" sanonut: "Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä".

Den sannfinske politikern Ville Tavio har igen demonstrerat sin lysande allmänbildning. Han har påstått i ett uttalande att den tyske författaren "Heinrich Heisse" "år 1981" sagt: "Där man bränner böcker, bränner man till slut också människor."

Ennen vanhaan sentään suomalainen äärioikeisto tiesi oikeasti jotain Saksan kulttuurista, näiltä nykyisiltä ei voi vaatia sitäkään, että he osaisivat tuon hyvinkin tunnetun kirjailijan nimen oikein saati sijoittaisivat tämän oikealle vuosisadalle. Todellisuudessa tietenkin kirjailijan nimi oli Heinrich Heine, ja sitaatti on vuonna 1821 valmiiksi tulleesta, kaksi vuotta myöhemmin julkaistusta ja ensiesitetystä näytelmästä Almansor.

Förr i världen hade man i det här landet högerextremister som verkligen visste något om tysk kultur, men i dag kan man inte ens kräva att de skulle känna till det riktiga namnet på den där rätt välkände författaren, än mindre att de skulle kunna placera honom i rätt århundrade. Det verkliga namnet löd givetvis Heinrich Heine, och citatet härstammar från pjäsen Almansor, avslutad år 1821 och publicerad och för första gången uppförd två år senare. 

Oma ironiansa on siinä, että Almansor sijoittuu Granadaan, kristittyjen juuri muslimeilta valtaamaan Espanjaan. Sitaatin lausuu näytelmässä muslimismies, joka on kauhistunut siitä, että kristityt valloittajat polttavat Koraaneja.

Det ligger en särskild ironi i att Almansor utspelar sig i Granada, Spanien strax efter att de kristna erövrat det från muslimerna. Orden uttalas i pjäsen av en muslim förskräckt över att de kristna erövrarna bränner exemplar av Koranen.

Mutta miettikääpä sitä, että minä, joka tämän tiedän, olen perussuomalaisten painostuksesta jo seitsemättä vuotta de facto julkaisu-, haastattelu- ja siteerauskiellossa koko suomenkielisessä mediassa. Sitä vastoin persut kyllä saavat tietämättömät möläytyksensä aina julki, mutta mm. tähän sitaattiin vedoten esittävät itsensä vainottuina ja vaiennettuina.


Men tänk er att jag, som vet det här, p g a sannfinsk påtryckning stått under de facto utgivnings-, intervju-, och citeringsförbud i alla finskspråkiga medier. Vad sannfinnarna än säger, hur ignorant och dumt det än är, kan de räkna med att få det publicerat, men under åberopande av bl a det här citatet framställer de sig själva som nedtystade offer för åsiktsförföljelser och häxjakter.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Venäjä valmistautuu ottamaan talvisodan uusiksi - Ryssland förbereder ett nytt vinterkrig

Mediat kertovat, että venäläisessä historialehdessä on ollut artikkeli Suomen talvisodasta, jossa Neuvostoliiton hyökkäystä on koetettu oikeuttaa. Artikkelin mukaan Suomi oli aikeissa ihan just'kohta liittyä Saksan puolelle ja hyökätä Neuvostoliittoon, joten talvisota oli Neuvostoliitolta perusteltu itsepuolustustoimi ja kaukaa viisas poliittinen siirto.

Medierna berättar att en rysk historisk tidskrift tryckt en artikel om finska vinterkriget med syftet att rättfärdiga den ryska invasionen. Enligt artikeln höll Finland på att ansluta sig till Tysklands sida och invadera Sovjetunionen, så vinterkriget var av Sovjetunionen berättigat självförsvar och ett fjärrsynt politiskt schackdrag.


Neuvostoliiton "kaukaa viisaan poliittisen siirron" seurauksia: Raatteen tien taisteluissa kuolleita neuvostosotilaita ja liikkumattomaksi mennyttä liikkuvaa kalustoa. Kuva: Wikipedia/SA-kuva.

Det var inte bara finländska soldater som blev offer för Sovjetunionens "fjärrsynta politiska schackdrag". Här ser vi sovjetiska soldater stupade i slaget vid Raatevägen och deras rullande materiel som slutat rulla. Bildkälla: Wikipedia/SA-kuva. 


Ei siksi että tämä mitään varsinaisesti uuttakaan olisi, sillä samansuuntaisesti sota perusteltiin myös eräässä kymmenisen vuotta sitten Helsingin Akateemisesta ostamassani venäläisessä Venäjän ja Neuvostoliiton historiassa, joka oli laadittu yliopistojen pääsykoe- ja alkeiskurssikirjaksi. Jos jotakuta venäjäntaitoista kiinnostaa hankkia kirja, niin sen on toimittanut tiedeakatemian jäsen L.V.Milov, ja teoksen nimi on Istorija Rossii XX - do natšala XXI veka. Kustantaja on Eksmo (kirjoitetaan "käännetyllä e:llä"), painopaikka Moskova ja painovuosi ainakin tällä minun kädessäni olevalla kappaleella 2008.

Inte för att det här är någonting nytt, ty det var i liknande tongångar kriget motiverades i en rysk bok om Rysslands och Sovjetunionens historia, avsedd för inledningskurser och inträdesprov på universitet, som jag för ett tiotal år sedan köpte på Akademiska bokhandeln i Helsingfors. Om jag har ryskkunniga läsare som vill ta del av boken, så kan jag här avslöja att den är redigerad av L.V.Milov, en medlem av ryska vetenskapsakademin, och boken heter Istorija Rossii XX - do natjala XXI veka. Förläggaren är Eksmo (skrivs med e oborotnoje), utgivningsorten Moskva, och utgivningsåret 2008, så står det åtminstone på exemplaret jag håller i handen.



Ribbentropin ja Molotovin allekirjoitukset salaisen lisäpöytäkirjan saksankielisessä versiossa. Kuvalähde: Wikipedia.

Ribbentrops och Molotovs underskrifter under det hemliga tilläggsprotokollets tyskspråkiga version. Bildkälla: Wikipedia.

No, jos asia ei olisi näin vakava, sille olisi syytä katkerasti nauraa, sillä kaikkihan me tiedämme, että hyökätessään Suomeen Neuvostoliitto oli Saksan liittolainen Ribbentropin ja Molotovin allekirjoittaman hyökkäämättömyyssopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan nojalla, ja siinä prujussa koko Suomi tunnustettiin osaksi Neuvostoliiton etupiiriä siinä tapauksessa, että tapahtuisi alueiden uudelleenjärjestely (kuten tiedämme, sellaiset jutut vain "tapahtuvat" tuosta vaan Jumalan tai historianjumalattaren käskystä, heh heh). Siis Neuvostoliitto teki sopimuksen Saksan kanssa, että se saa hyökätä Suomeen ja valloittaa koko maan - puolustaakseen itseään Saksan uhalta. Nerokasta logiikkaa.

Skulle det inte handla om en så här allvarlig historia kunde det hela avfärdas med ett sardoniskt skratt, för vi vet ju alla att Sovjetunionen, när det invaderade Finland, var allierat med Tyskland enligt det hemliga tilläggsprotokollet till icke-angreppspakten Ribbentrop och Molotov hade undertecknat, och i det dokumentet förklarades Finland ingå i den sovjetiska intressesfären ifall en "territoriell omorganisering" skulle äga rum (som vi vet "äger" sådana "omorganiseringar" "rum" bara så där, på Guds befallning, eller historiegudinnans måhända, hahaha). Alltså: Sovjet skriver under en pakt med Tyskland om att få invadera och ockupera Finland - för att försäkra sig mot det överhängande tyska hotet. Vad logiskt.


Puolalainen pilapiirros vuodelta 1939, joka vertaa Ribbentropia Saksalaisen ritarikunnan viimeiseen suurmestariin Albrecht Brandenburgilaiseen. Suurmestari lakkautti Saksalaisen ritarikunnan ja ritarikuntavaltion ja alistui sen sijaan Puolan kuninkaan vasalliksi saaden kuninkaan kädestä Preussin herttuan arvonimen - tässä kuvassa taas Puolan kuninkaan paikalla on Stalin. Sittemmin herttuakunta itsenäistyi Puolan ylivallasta ja aiheutti Puolalle kaikenlaisia ikävyyksiä - vähän niin kuin Saksa "itsenäistyi" tästä hyökkäämättömyyssopimuksesta ja aiheutti Neuvostoliitolle kaikenlaisia ikävyyksiä vuonna 1941. Kuvalähde: Wikipedia (käyttäjä Julo). Kuva on ilmestynyt puolalaisessa Mucha-pilalehdessä, piirtäjä ei ole tiedossa.

En polsk karikatyr från år 1939, som jämför Ribbentrop med Albrecht av Brandenburg, den siste stormästaren för Tyska orden. Stormästaren avskaffade Tyska orden och ordensstaten och underkastade sig den polske konungen för att av denne utnämnas till hertig över Preussen - i den här bilden spelar Stalin den polske konungens roll. Senare gjorde sig hertigdömet självständigt och vållade Polen allehanda ohyggligheter, ungefär som Tyskland gav katten i den här icke-angreppspakten och vållade Sovjetunionen allehanda ohyggligheter år 1941. Bildkälla: Wikipedia (användaren Julo). Bilden har tryckts i den polska skämttidningen Mucha, tecknarens namn kunde inte utredas. 


Jutussa riekuttiin ja mässäiltiin Suomen rasistisella venäläisvastaisuudella, josta nostettiin esimerkiksi Viipurin venäläisten murhat vuonna 1918, toki kuolleiden lukumäärää roimasti liioitellen. Kyseiset venäläisethän eivät olleet missään mielessä punaisten puolella - joukossa oli esimerkiksi yrittäjiä ja porvareita, jotka todennäköisesti hurrasivat kaupunkiin saapuneille valkokaartilaisille ja pitivät näitä vapauttajinaan. Monet olivat varmasti Suomen kansalaisia (kyllä vain, suuriruhtinaanmaassa oli oma kansalaisuus tai jonkinlainen kotiseutuoikeus). Se, että heidät murhattiin pelkän äidinkielen perusteella, oli tosiaankin rasistinen etninen puhdistus, eikä missään tapauksessa kunniakkaimpia sivuja Suomen historiassa.

Artikeln frossade i finnarnas rasistiska ryssfientlighet, som åskådliggjordes med morden på ryssarna i Viborg år 1918, varvid dock antalet mördade rejält överdrevs. Ryssarna i fråga var ju inte i någon bemärkelse "röda" - bland dem återfanns bl a företagare och borgare som med all säkerhet välkomnade vitgardisternas intåg i staden som befrielse. Många var säkert finländska medborgare (och javisst, storfurstendömet hade eget medborgarskap eller åtminstone någon sorts hembygdsrätt). Att de mördades bara därför att de talade ryska var faktiskt en rasistisk etnisk rensning och definitivt inte något särskilt ärorikt kapitel i Finlands historia.


Tapaus kuitenkin heijastelee sitä, mikä oikeasti on ongelmallista siinä, että myönnämme ja otamme puheeksi historiamme kipeät kohdat. Kun käsittelemme niitä avoimesti, odotamme vastapuoleksi mieltämiltämme yleisinhimillistä vastavuoroisuutta - sitä, että he myöntävät vastaavasti oman historiansa häpeäpilkut. Mutta juuri tämä vastavuoroisuus on Venäjältä kadonnut.

Fallet återspeglar dock det huvudsakliga problemet med att vi medger och diskuterar de mera ljusskygga aspekterna av vår historia. När vi öppet dryftar dem, förväntar vi av motståndarsidan allmänmänsklig ömsesidighet - att den andra sidan på motsvarande sätt medger skamfläckarna i sin egen historia. Men det är precis denna ömsesidighet som saknas i Ryssland.

Kaikki virheet, jotka me myönnämme, ovat Venäjän näkökulmasta heikkouden merkkejä, ja ne käännetään aseiksi meitä vastaan. Sitä vastoin Venäjä itse ei tee virheitä, ainoastaan jaloja sankaritekoja, ja myös virheet selitetään jaloiksi sankariteoiksi kyynisesti valehtelemalla. En tiedä, mikä on Venäjän historiankirjoituksen nykyinen linja esimerkiksi niihin joukkomurhiin, joita neuvostoliittolaiset partisaanit tekivät suomalaisissa rajakylässä, mutta eiköhän nekin uudelleenmääritellä jollain keinoin sankariteoiksi. Ehkä ne kylät selitetään suomalaisten raskaasti aseistetuiksi kaukopartiotukikohdiksi, mene tiedä.

Varje gång vi medger ett fel vi begått ser Ryssland en bräsch i vår mur och utnyttjar felet som ett vapen mot oss. Däremot begår Ryssland inga fel, allt är bara ädla hjältedåd, och även felen förvandlas efteråt till ädla hjältedåd genom att cyniskt ljuga om dem. Jag vet inte vad den ryska historieskrivningen i dag säger om de massmord som sovjetiska partisaner begick i finländska gränsbyar, men jag antar att de också på något sätt omdefinieras till hjältedåd. Kanske byarna framställs som tungt väpnade operationsbaser för finländska fjärrpatruller.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Vasemmiston ja äärioikeistolaisten salaliittoteoreetikoiden yhteyksistä - Om förbindelserna mellan vänstern och högerextrema konspirationsteoretiker

Eräs kummallisimpia nykyajan ilmiöitä on se, että samoilla salaliittoteorioilla on kannattajansa niin vasemmalla kuin oikealla. Lisäksi netin salaliittoblogeista osa on aloittanut muodollisesti vasemmistomielisinä, mutta ajautunut poliittisesti epämääräisen välitilan jälkeen yksiselitteisesti äärioikeistolaiseksi laskettavaan harhamaailmaan.

En av de besynnerligaste företeelserna i dessa tider är, att samma konspirationsteorier har anhängare både inom högern och vänstern. Dessutom har en del bloggar som sprider sammansvärjningshysteri på webben startat som vänstersinnade, men efter ett skede av politisk tvetydighet drivits till att förkunna vad som snarast är högerextremism.

Pidän tätä pitkälti seurauksena vasemmiston dogmaattisesta, automaattisesta ja selkärankaan asti painuneesta Nato-vastaisuudesta. Kun Nato on stilisoitu kaikkein pahimmaksi viholliseksi, silloin haetaan mitä tahansa karttua ja kapulaa sen vihollisen lyömiseksi - myös äärioikeiston tarjoamaa. Jos asiallisia argumentteja ei löydy, turvaudutaan salaliittoteorioihin - ja tosiasia on, ettei niitä asiallisia perusteita Natoa vastaan oikein tunnu olevan.

Jag ser det här som en följd av vänsterns dogmatiska och automatiserade Natofientlighet som snarast framstår som en ryggmärgsreflex. Har man stiliserat Nato till mänsklighetens värsta fiende så är man beredd att slå till fienden med vilket tillhygge som helst - inklusive ett sådant som extremhögern erbjuder. Har man inga sakliga argument så nöjer man sig med sammansvärjningsteorier - och faktum kvarstår att det är svårt att hitta övertygande sakskäl som talar emot Nato. 

Rauhanpuolustajien Pystykorvakirjat-sarjassa on suomennettu Michel Chossudovskyn teoksia. Chossudovsky pyörittää Kanadassa Global Research -nimistä sivustoa, joka on alusta pitäen ollut varsin syvällä konspiraatiojutuissa. Sivustolla on myös päässyt ääneen - eikä todellakaan varoittavana esimerkkinä - itse Aleksandr Dugin, pahamaineinen venäläinen fasisti-ideologi, joka on tunnettu mm. Suomea koskevista imperialistisista kaavailuistaan.

Fredsorganisationen Fredskämparna har i sin serie "Pystykorvakirjat" tryckt böcker av en viss Michel Chossudovsky. Han förestår en kanadensisk konspirationssajt, Global Research, som bland annat erbjudit plattform åt Aleksandr Dugin, den illa beryktade ryske fascistiske ideologen känd bl a för sina imperialistiska planer beträffande Finland.

Chossudovskyn katsannossa imperialismia on vain USA:n imperialismi. Niinpä Ukrainalle annettu sotilasapu Venäjän uhkaa vastaan on imperialismia. Ukrainalaisilla ei ole tähän mitään sanomista, koska Chossudovsky ja hänen kaltaisensa eivät yksinkertaisesti laske itäeurooppalaisia maita millään tavalla itsenäisiksi subjekteiksi. Sellainen mahdollisuus, että ukrainalaisilla voisi olla jotain omaa halua tai omia historiallisia syitä pitää USA:ta pienempänä pahana kuin Venäjää, ei yksinkertaisesti pääse hänen laskuihinsa mukaan.

Chossudovsky anser att det bara är Förenta Staterna som håller på med imperialism. Hjälper amerikanerna Ukraina mot Ryssland är det imperialism, och ukrainarnas egen åsikt om saken spelar ingen roll, eftersom Chossudovsky och hans gelikar helt enkelt inte uppfattar de östeuropeiska länderna som självständiga subjekt. Möjligheten att ukrainarna kanske skulle ha egen fri vilja eller egna historiska skäl för att se USA som ett mindre ont än Ryssland är någonting han helt enkelt inte beaktar i sina kalkyler.

Kansan Uutisissa taas bloggaa "Volanen vasemmalta", emeritustutkijaksi mainittu Matti-Vesa Volanen. Vuonna 2016 hän suositteli lukijoilleen erästä Frederick William Engdahlin teosta. Engdahl on kytkyissä Global Researh -sivustoon, ja hänen syntilistansa salaliittoteoreetikkona on pitkä: hän mm. kiistää maaöljyn biologisen alkuperän (!) sekä tietysti myös ilmastonmuutoksen.

I vänstertidningen Kansan Uutiset är det en bloggare vid namn Matti-Vesa Volanen, "Volanen vänsterifrån" som han kallar sig, som skriver. År 2016 rekommenderade han för sina läsare ett verk skrivet av en viss Frederick William Engdahl. Engdahl har kontakter med Global Research och är en välmeriterad konspirationstokstolle: han ifrågasätter bl a att mineraloljan har biologiskt ursprung (!), och att han inte heller tror på någon klimatförändring är lika självklart.

Engdahl on LaRouche-liikkeen pitkäaikainen yhteistyökumppani: tämän liikkeen pani alulle Lyndon LaRouche, poliittinen kulttijohtaja, joka aloitti äärivasemmistolaisena, mutta ajautui salaliittoteoriaharrastustensa takia mm. Willis Carton yhteistyökumppaniksi. Willis Carto, joka kuoli muutama vuosi sitten, taas ammensi aatteensa suoraan Francis Parker Yockeyn, pesunkestävän natsin ja USA:n äärioikeiston suuren Manitun, teoksista.

Engdahl har länge stått i maskopi med LaRoucherörelsen. Denna politiska rörelse startades av Lyndon LaRouche, en kultledare som egentligen var vänsterextremist i början, men intresserade sig för konspirationsteorier till den milda grad att han snart inledde samarbete bl a med Willis Carto. Carto, som dog för ett par år sedan, hade byggt sin världsbild på Francis Parker Yockeys skrifter - och denne Yockey var en tvättäkta nazist som extremhögern i USA avgudade. 


Willis Carto. Kuvalähde: Wikipedia, alkujaan Carton perustaman Liberty Lobby -painostusryhmän levittämä kuva. Liberty Lobby, joka lakkautti itsensä vuonna 2001, oli Carton valtavirtaistumistyökalunaan käyttämä järjestö, joka kiisti ehdottomasti olevansa natsistinen tai antisemitistinen. Myös Carto itse pyrki luomaan itsestään kuvaa amerikkalaisen populismin kotimaisiin traditioihin nojautuvana kannattajana, mutta tuli tunnetuksi holokaustinkieltäjänä ja historiarevisionistina.

Det här är Willis Carto: bilden kommer från engelska Wikipedia, men är ursprungligen ett publicitetsfoto som distribuerats av Liberty Lobby, en politisk påtryckningsgrupp grundad av Carto och nedlagd år 2001. Liberty Lobby användes av Carto för att komma in i samhällets huvudfåra, och påtryckningsgruppen avvisade definitivt alla beskyllningar om nazism och antisemitism. Carto själv försökte framträda som en representant av inhemsk, traditionell amerikansk populism, men blev mera känd som Förintelseförnekare och historierevisionist.



Engdahl kuuluu myös italialaisten Geopolitica- ja Eurasia -aikakauslehtien taustaryhmiin. Kuten läpysköiden nimistä jo kuulee, kyse on Putinin ja Duginin asiaa ajavista julkaisuista. Myös Dugin on Eurasian tieteellisen neuvoston jäsen.

Engdahl ingår också i bakgrundsteamen för de italienska tidskrifterna Geopolitica och Eurasia. Redan titlarna ger vid handen att det här är putinistiska och duginistiska publikationer, och mycket riktigt är även Dugin medlem i vetenskapliga rådet för Eurasia

Vuonna 2014 taas KU:hun kirjoitti kehitysmaa-asiantuntijana aiemmin kunnostautunut toimittaja Peik Johansson "9/11-konsensuspaneeliksi" kutsutusta "riippumattomasta tutkijaryhmästä", joka oli julkaissut virallisesta totuudesta poikkeavan raportin Maailmankaupan keskuksen kaksoistornien romahduksen "todellisista" syistä. "Syyt" olivat taas tavanomaista salaliittohörhöilyä, mutta kiinnostavampaa on, mitä porukkaa löytyi siitä riippumattomasta tutkijaryhmästä.

År 2014 skrev Peik Johansson, som tidigare utmärkt sig som journalist specialiserad på tredje världen, i Kansan Uutiset om en "oberoende forskargrupp" kallad "9/11-konsensuspanelen", som offentliggjort en rapport om de "verkliga" skälen till att WTC-dubbeltornen kollapsat. "De verkliga skälen" var naturligtvis typiska konspirationsdumheter, men det är mera intressant att se vad det var för folk i den där "oberoende forskargruppen". 

Yksi oli italialainen filmimaakari Massimo Mazzucco, joka on rainoissaan esitellyt myönteisessä valossa mm. erään italialaisen huijaritohtorin ruokasoodaperustaista syöpäterapiaa. Aivan niin, samaa huuhaahoitoa jota myös Ilja Janitskin esitteli MV-lehdessään ennen kuin sairastui itse syöpään (silloin hänen aiemmin kiroamansa koululääketieteen menetelmät alkoivatkin kummasti kelvata). Ao. italialaistohtori on ilmeisesti saanut jo henkirikostuomion, koska yksi hänen potilaistaan pääsi jo taivaan kirkkauteen, kun sooda ei parantanutkaan hänen syöpäänsä.

En av dessa oberoende forskare var den italienske filmmakaren Massimo Mazzucco, som i sina alster bl a framställt i positiv dager en italiensk skojardoktors cancerterapi baserad på matsoda (bikarbonat på rikssvenska och natriumvätekarbonat för oss gamla kemistuderande). Javisst, precis samma trams och smörja som Ilja Janitskin i sin tidning MV-lehti presenterade innan han insjuknade i cancer - då ändrade han på fläcken sin åsikt om den skolmedicin han tidigare bekämpat. Den där italienske häxdoktorn lär förresten redan sitta inne för dödsförvållande, eftersom en av hans patienter redan lämnat det jordiska: bikarbonatet botade nämligen inte cancern.

Haluanko näillä esimerkeillä leimata Kansan Uutiset MV-lehden haaraosastoksi ja koko Vasemmistoliiton hörhöklubiksi? No en. Mutta ikävä tosiasia näyttää olevan, että salaliittoteoretisoinnilla on harrastajansa ja kannattajansa myös ns. vakavamielisemmässä vasemmistossa. Itse asiassa jonkinasteinen salaliittoajattelu on viime aikoihin asti leimannut juuri vasemmistolaista alakulttuuria.

Vill jag med dessa exempel utmåla tidningen Kansan Uutiset som en bransch av MV-Lehti och hela Vänsterförbundet som en klubb för tokstollar? Nähä. Men det är ett sorgligt faktum att konspirationsteorier har vänner och anhängare även i den mera seriösa vänstern. I själva verket är det just vänstersubkulturen som länge särskilt präglats av konspirationstänkande.

Tähän on aatehistorialliset syynsä. Sosialistiseen aatetraditioon kuuluu maailman näkeminen suurten ideologisten ja taloudellisten voimien taistelukenttänä, jossa yksilö on aika merkityksetön. Yksilön oikeudet ja humanitarismi ovatkin tulleet osaksi vasemmiston aatepalettia vasta aika myöhään. Perinteisessä vasemmistolaisessa näkemyksessä yksilön tulee ennen kaikkea liittyä osaksi työväenluokan etua ajavaa kollektiivia, ei esimerkiksi vedota oikeusvaltion instituutioihin omien henkilökohtaisten oikeuksiensa takia, koska vastapuolella on samanlainen kollektiivi (maailmanporvaristo ja kansainvälinen kapitalismi).

Det finns idéhistoriska skäl bakom det här. Socialistisk idétradition handlar om att framställa världen som ett slagfält där stora ideologiska och ekonomiska krafter kommer ihop sig, varvid individen inte spelar någon nämnvärd roll. Det är rätt sent som vänstern alls har börjat bry sig om individuella rättigheter och humanitära frågor. Traditionellt ansåg vänstern att individen främst bör ansluta sig till det kollektiv som värnar om arbetarklassens intressen, inte t ex åberopa sig på rättsstatliga institutioner för att komma i åtnjutande av sina personliga rättigheter, eftersom motståndaren är ett likadant kollektiv (världsbourgeoisien och den internationella kapitalismen).

Maailmanporvaristo nähdään vasemmistolaisessa puhetavassa usein nimenomaan salaliittona, kaikkialle lonkeronsa ulottavana hydrana. Tietenkin vainoharhaisimmassa oikeistolaisessa antikommunismissa, jossa ei niinkään ole kyse kommunismin vastustamisesta kuin kommunismin näkemisestä kaikessa ja kaikkialla, on samanlaisia piirteitä, mutta se ei nyt kuulu tähän.

Världsbourgeoisien framstår i vänsterdiskursen ofta precis som en sammansvärjning, en hydra vars tentakler når överallt. Naturligtvis har den högersinnade antikommunismens mest paranoida varianter, som inte så mycket handlar om att motarbeta kommunism som om att framställa allt och allting som kommunism, likadana drag, men det hör nu inte hit.

Vasemmistolaisille tyypillistä on haluttomuus nähdä esimerkiksi mitään eroa Naton ja USA:n välillä. Natoon liittyminen tarkoittaa heidän mielestään USA:n tahdottomaksi vasalliksi alistumista. Vasemmistolaisessa katsannossa Nato ja USA ovat osa samaa salaliittoa, jolloin unohdetaan ne lukemattomat kerrat, kun Nato-maat ovat arvostelleet Yhdysvaltoja tai sanoutuneet irti amerikkalaisten politiikasta.

Typiskt för vänstermänniskor är att vägra se någon skillnad mellan Nato och USA. Att ansluta sig till Nato innebär enligt deras åsikt att man helt underkastar sig USA. Inom vänstern är det en utbredd uppfattning att Nato och USA utgör en enda enig sammansvärjning, varvid man glömmer de tallösa gånger då Natoländer kritiserat USA eller tagit avstånd från amerikanernas politik och policy.

Olen usein kertonut nuorille vasemmistolaisille siitä, kuinka Ranska tai silloinen Länsi-Saksa 1980-luvulla arvostelivat USA:ta mm. Nicaraguan contra-sissien tukemisesta, vaikka olivatkin Naton jäsenmaita. Samoin olen nostanut esille Donald Rumsfeldin puheen vanhasta ja uudesta Euroopasta, joka todistaa, ettei Natossa suinkaan ole automaattista pakkoa tukea USA:n jokaista ulkopoliittista oikkua. Kaikkeen tähän on vastattu lähinnä reagoimalla hysteerisesti, joskus lähes turpaan vetämällä.

Jag har många gånger påpekat för unga vänstermänniskor att Frankrike och dåvarande Västtyskland på åttiotalet faktiskt kunde kritisera USA bl a för att stöda contrasgerillan i Nicaragua trots att både var och är medlemsländer i Nato. Likaså har jag tagit upp Donald Rumsfelds tal om ett gammalt och ett nytt Europa som ett bevis att Natomedlemskapet ingalunda innebär att man måste stöda amerikanernas utrikespolitiska nycker hur illa övervägda de än är. Allt detta besvaras vanligen med en hysterisk reaktion, ibland nästan med en rak höger.

Ja kyse on nimenomaan vasemmistoliittolaisesta väestä: tunnustautuneet kommunistit ovat vielä pahempia. Eräskin nimestään päätellen latinalaisamerikkalaistaustainen, mutta Suomessa asuva ja aktiivinen kommunisti on mm. levitellyt juttuja, joiden mukaan olisin uusfasisti ja rasisti - vain siksi, että olen rohjennut kannattaa Natoa.

Och nu handlar det om folk som står Vänsterförbundet närmast: självförklarade kommunister är etter värre. En kommunistisk aktivist, av namnet att döma av latinamerikansk börd men bosatt i Finland, har t ex spridit rykten om mig som nyfascist och rasist - bara därför att jag understått mig att uttrycka mig positivt om Finlands eventuella Natomedlemskap.

Monille vasemmistolaisille Naton vastustaminen on siis keskeinen osa heidän identiteettiään, joten jos Natosta yhdenkin hyvän sanan sanoo, he räjähtävät irrationaaliseen raivoon. Heille siis Nato on samaa kuin maahanmuuttajat perussuomalaisille. Ja kuten perussuomalaiset perustelevat maahanmuuttajavihaansa, hekin perustelevat Nato-vihaansa salaliittoteorioilla - koska, kuten jo totesin, kun mielipide on päätetty etukäteen, mikä tahansa perustelu kelpaa, myös salaliittoteoriat.

Många vänstermänniskor ser Natofientligheten som en central identitetsfråga: säger man ett enda ord i Natos försvar, blir de irrationellt rasande. För dem är Nato vad invandrare är för sannfinnar. Och precis som sannfinnarna motiverar sitt hat mot invandrare med sammansvärjningsteorier, åberopar sig vänstermänniskor på allehanda konspirationssmörja för att rättfärdiga sin motvilja mot Nato. Som jag redan konstaterat, duger vad som helst som "argument" när det gäller att underbygga en förutfattad mening.

En minä sano että vasemmistolaisten pitäisi kääntyä Natoa kannattamaankaan. Sitä mieltä kuitenkin olen, että vasemmiston Nato-kritiikin tulisi perustua todelliseen tietoon eikä salaliittoteorioihin. Esimerkiksi oletusten siitä, miten Nato minkäkinlaisessa tilanteessa menettelisi ja miten Nato-jäsenyys vaikuttaisi turvallisuuteemme tai ulkopoliittiseen liikkumavaraamme, tulisi lähteä siitä, mitä tiedämme Naton historiasta käytännössä.

Jag vill inte säga att vänstermänniskorna nu borde bli fanatiska Natovänner i stället. Däremot anser jag att vänstern i sin kritik av Nato borde föredra verklig kunskap framom konspirationsteorier. När man frågar sig hur Nato skulle handla i en viss situation eller hur Natomedlemskapet skulle påverka vår utrikespolitiska rörelsefrihet, borde man helst utgå från vad vi i praktiken vet om Natos historia.

Löpinät esimerkiksi siitä, kuinka jotkut epämääräiset Suomen herrat muka haluavat Natoon voidakseen vallata Itä-Karjalan, saisivat luvan loppua kerta kaikkiaan. Suomalaiset Naton vastustajat saisivat ainakin tunnustaa, että Natoa kannatetaan hyvin konkreettisen Venäjän uhan takia, aivan kuten suuren maailman Chossudovskyt saisivat oppia ymmärtämään, että itäeurooppalaisilla mailla on asialliset syynsä hakea apua ja turvaa Natosta Venäjän uhkaa vastaan.

Skitsnacket om hur mer eller mindre fiktiva "herrar" i Finland vill ha Natomedlemskap för att kunna erövra Östkarelen bör genast tystna. Finska Natofiender borde åtminstone medge att vi som är för Nato är det för att Ryssland enligt vår åsikt utgör ett mycket konkret och verkligt hot - precis som Chossudovskys gelikar i stora världen bör inse att östeuropeiska länder har sakliga skäl för att vara rädda för Ryssland och söka hjälp och säkerhet i Nato.

Persujen menestyksen salaisuus - Hemligheten bakom sannfinnarnas framgångar

Persujen menestyksen salaisuus on varsin yksinkertainen. Persut harjoittavat poliittista terroria, ja poliittinen terrori on kuten koulukiusaaminen: sitä esiintyy tasan niin paljon kuin sitä sallitaan, ja sen myötäileminen ja yritykset muka syvällisesti ymmärtää sitä ovat pelkuruutta ja periksi antamista väkivallalle (ja netissä tapahtuvat kiusaamis- ja maalittamiskampanjat ovat väkivaltaa).

Hemligheten bakom sannfinnarnas framgångar är enkel. Sannfinnarna håller på med politisk terror, och politisk terror är som skolmobbning: det förekommer precis så mycket av den som man tillåter, och alla överslätande försök att djupsinnigt analysera och psykologisera den är feghet inför våld (och de klappjakter och punktmarkeringskampanjer som sannfinnar håller på med på webben är en form av våld).

Suomessa ei juuri ole esiintynyt islamistista terrorismia, vaikka täälläkin varmaan olisi potentiaalia siihen. Tämä johtunee siitä, että täällä on ihan oikeasti estetty se poliisien ja turvallisuusviranomaisten voimin - mistä he varmasti ansaitsevat kiitosta.

Det har inte förekommit någon utbredd islamistisk terrorism i Finland trots att potentialen säkert också finns här. Detta torde bero på att polisen och säkerhetsmyndigheterna på riktigt förebyggt den - vilket de också förtjänar att prisas för.

Se terrorismi, joka sallitaan, on vaarallisempaa.

Den terrorism som tolereras är farligare.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Pamfletti Venäjän pahuudesta, taas uusi versio



Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme, millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta sen aikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuon aikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.


Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov. Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun länsimaat olivat 1900-luvun alkaessa varustamassa siirtoarmeijaa nujertamaan Kiinan boksarikapinan ja Saksan keisari Vilhelm yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunismiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.

Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustan venäläismielisyys

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmaiseksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset putinistit

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat nationalistiset valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Vastavalkean ammattiupseerit

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.