Menevä mies edustaa

Veijo Meri kirjoitti joskus, että kun joku on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja häntä siitä huolimatta pelotellaan ja lyödään ja ajetaan takaa, se on huumoria, ja suluissa perässä hän ilmoitti, että edellinen viittasi Charlie Chaplinin kulkurihahmoon. Nyt minulle on tullut hyvin chaplinmainen olo, sillä vaikka olen ruma ja ujo ja huono pukeutumaan, joudun piakkoin bloggaajatapaamisen jälkeen edustamaan. Asia nähkääs on niin, että Irlannin suurlähettiläs haluaa tavata minut ja lounastaa, päivällistää tai illastaa (mikä verbi nyt sitten onkin sopivin) kanssani iiriksi. Yhteen aikaan minulla oli tapana irvailla iirinkielisellä sähköpostilistalla, että standardikielessä jokin juttu tehdään noin, mutta "in contemporary Turku Ulster Irish" se tehdään näin - se oli sitä aikaa, kun Niall Ó Dónaillin Séamus Ó Grianna -editioista ja Seán Bán Mac Meanmanin kootuista vaikutteita saaneena kirjoitin yksinomaan ulsterilaista iiriä, vaikken silloin puhunut, enkä edelleenkään puhu, iiriä ulsterilaisittain (itse asiassa olen aina käyttänyt pikemminkin connemaralaista aksenttia, jonka olen oppinut ensimmäisen oppikirjani, Mícheál Ó Siadhailin Learning Irishin, kielikaseteilta - silloin kun Dublinin Newstalk-radioasema haastatteli minua iiriksi mm. siitä, mitä mieltä professionaalina kielitieteilijänä olin iirin standardisaatiovaikeuksista ja murre-eroista, toimittajat totesivat minun puhuvan Connemaran murretta). No, nyt ilmeisesti vitsi on otettu vakavasti, ja kun Irlannissa on tullut voimaan se uusi kielilaki, suurlähettiläs on päättänyt tulla Turkuun oppimaan iiriä, jotta osaa sitä sitten kun palaa kotimaahansa.

No niin, leikki leikkinä. Irlannin nykyinen suurlähettiläs ei ole mikään turha kaveri, päin vastoin - hän puhuu iirin lisäksi sujuvaa arabiaa ja on äskettäin neuvotellut arabiaksi erään irlantilaisen toimittajan vapaaksi hänet kaapanneiden irakilaiskapinallisten kynsistä. Tämmöinen mies haluaa siis illastaa minun kanssani. Aikaisemmin olen ainoastaan juonut täysraittiusmiehen vakaumusteni vastaisesti (huomatkaa tervehenkiset preferenssini: iiri on raittiutta tärkeämpi) kaljaa iirinkielisyysliikkeen johtoväen kanssa, ja loppujen lopuksi iirinkielisyysliike on vain sisäänlämpiävä alakulttuuri, jossa noudatetaan ns. Olinin-Vileniuksen lakia (jag ser kompisen på gatan och jag säger moi, för alla känner alla och det är ju kauhee skoj) - mutta tässä meillä on arabiaa puhuva ja arabiterroristeja ylipuhuva diplomaatti, jolla on ilmeisesti henkilökohtaiset yhteydet erittäin korkealle tasolle Irlannin poliittisessa elämässä. Sen panttivankijupakan ansiosta hän saattaa jopa olla Irlannin seuraava presidentti, mistä sitä tietää.

Jollen olisi näin hermona, virnistäisin ja sanoisin "Haa!" Valitettavasti tämä tulee aika huonolla hetkellä, koska työhön liittyvistä syistä minun piti omistaa tämä viikonlopunseutu puolan kertaamiselle ja panna iiri siksi aikaa narikkaan.

No, miehen on tehtävä mitä isänmaa, oma tai toisen, vaatii.

Fram, fram vårt ädla, trotsiga standar,
omkring dig än din trogna finska vakt du har.

Runkaten ruista ranteeseen

Blogistania kohahduttaa nyt taas uusi mediatapahtuma, nimittäin se, että joku viiden pennin provokaattori on keksinyt panna nettilokinsa nimeksi Runkkublogi ja linkittää peukalonkynsikuvien kera joillekin äärimmäisen kilttejä nakuotoksia sisältäville nettisivuille. Kama tuntuu olevan lähinnä Domai-tyylistä, eli Anttilan alusvaatekuvastoa ilman alusvaatteita. Kun ottaa huomioon, että netti on täynnä huomattavasti ronskimpaa kamaa, joka ei välttämättä edes luuraa maksun ja salasanan takana, täytyy oikeasti ihmetellä, mikä teitä tarkkaan ottaen oikein vaivaa.

Minusta tuntuu, että se ahdistava asia on taas kerran alempitasoisen miehen seksuaalisuus. Kaikilla on varmasti mielikuva yksinäisestä miehestä, jonka on hankittava seksuaalinen tyydytyksensä ns. runkkaamalla ruista ranteeseen. Kaikki miehet pelkäävät ahdistuneesti runkkarin kohtaloa - ainakin heitä kauhistuttaa ajatuskin siitä, että he olisivat ehkä voineet jossain elämänsä tienhaarassa valita vahingossa väärin ja päätyä runkkareiksi - ja kaikki naiset pelkäävät hysteerisesti tutustuvansa kivantuntuiseen mieheen, joka sitten osoittautuukin inhaksi ATM:ksi. Molempien sukupuolten edustajat joutuvat toki hyväksymään, että kai niitä alempitasoisia miehiä jossain on ja että ne varmaankin tyydyttävät halunsa masturboimalla, mutta ajatus ATM:stä samanlaisena ihmisenä kuin he itse, samanlaisena Luojan luomana ja koskettamana olentona, on äärimmäisen tuskallinen ja hirveä. Siksi heidän täytyy säveltää puolustuksekseen valhekuvitelma, jossa ATM on vähämielinen, ihmisenä epämiellyttävä ja osansa ansaitseva kammotus ja ennen kaikkea kykenemätön ilmaisemaan itseään ja inhimillisyyttään esimerkiksi taiteen keinoin - kykenemätön puhuttelemaan ihmisenä ketään heidän kaltaistaan, ja siitä syystä ei oikeastaan ihminen.

Minä en synnytä sellaista raivoa, vihaa ja torjuntaa Blogistanissa siksi, että esiinnyn usein provosoivasti ja ilkeästi, vaan siksi, että on kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä ajatusta alempitasoisesta runkkarista lukeneena ja sivistyneenä miehenä, joka puhuu kansanjoukoille Irlannin parlamentin edessä. Kuka tahansa voi olla alempitasoinen mies, myös naapurinne tai kaverinne, myös sellainen mies, jonka kanssa voitte kommunikoida ja keskustella mukavasti molempia kiinnostavista asioista. Naisen saanut mies, joka tähän asti on luullut alempitasoisten miesten olevan kohtalonsa ansainneita surkimuksia ja luusereita ja ollut vakuuttunut siitä, että hänellä nyt ei ainakaan voisi olla mitään yhteistä alempitasoisen miehen kanssa, joutuu kauhukseen toteamaan, että alempitasoinen mies on hänenlaisensa ihmisolento. Hänen on pakko myöntää alempitasoisen miehen nähdessään: minä itse ilman Jumalan armoa! Jumalan armo on tässä teknillinen termi, jolla viitataan ansaitsemattomaan armahdukseen ansaitusta rangaistuksesta. Toisin sanoen kurjuudelta pelastunut mies joutuu huomaamaan, että hän ei oikeasti ole rahtuakaan parempi, älykkäämpi, sivistyneempi, herkempi jne. kuin ATM:t. Hänellä on vain ollut hyvä tuuri.

Jos nainen olisi moraalinen olento, naista kauhistuttaisi, että hän itse on ATM-leimat jakavan tribunaalin jäsenenä saattanut antaa leiman miehelle, joka ei sitä ansaitse. Suurin osa naisista ei kuitenkaan ole moraalisia olentoja - heitä nyt vain ahdistaa se, että ATM kehtaakin käyttäytyä ikään kuin olisi täysivaltainen ihminen sen sijaan että tyytyisi kiltisti räytymään hengiltä omassa kurjuudessaan ketään häiritsemättä.

PS. Muuten pidän idioottimaisena sitä Blogistaniin levinnyttä tapaa, että blogien nimen eteen lisätään "HS" tai "HS.fi" lukijoiden harhauttamiseksi luulemaan, että kyseessä on Helsingin sanomien blogi. Hesariin suuntautuu monenlaista aiheellista ja aiheetonta katkeruutta, mutta tuollaiset ilmeiset yritykset savustaa heikäläisiä ulos Blogistanista eivät saa sympatiaani.

Uusnatsit muuten ovat omaksuneet idean (omilla aivoillaanhan ne eivät ikinä olisi sitä keksineet) ja perustaneet "Looking Back at Nürnberg" -nimisen blogin, jossa muka "Helsingin Sanomien toimittaja" katsoo "kriittisesti" Nürnbergin oikeudenkäyntiä. Jo venäjänkielisten nimien oikeinkirjoitus osoittaa, että blogin pitäjä on hakenut yleissivistyksensä englanniksi netistä, mikä tietysti on erityisen tyypillistä uusnatseille - he kun eivät lue kirjoja, jotka ovat jo määritelmällisesti kommunismia, vaan ainoastaan lajitoveriensa propagandasaitteja netistä. Myös turha englannin käyttäminen blogin otsikossa ("Looking back at...") paljastaa puolisivistyneen puoliapinan; ja kaiken kruunuksi blogisti ei luonnollisestikaan ole ollut tietoinen siitä, että Nürnberg on englanniksi Nuremberg (kuten München on Munich, Schwarzwald on Black Forest ja Braunschweig Brunswick, pari knoppia mainitakseni).

Vaadin Ilkka Kokkarista heti presidentiksi diktaattorin valtuuksin! Tai muuten...!

Viime aikoina olen lukenut ns. tupakoivien humanistien blogeista parikin niin syvältä istumalihasten välistä revittyä idioottimaisuutta, että alkaa tulla ihan kokkarinen olo. Ensin Fabulasta tämä:

Minä asun Kalliossa, sillä en tahdo tuntea naapureitani. Haluan asua kaupunginosassa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan kuulla ratikan äänen asuntooni ja hyppiä ureanorojen yli palatessani baarista. Haluan, että naapurini järjestävät rempseitä jatkoja keskellä viikkoa koska niin minäkin haluan tehdä ilman kyttääjien valityksia. Haluan lukea töhryjä hissin seinistä ja vilkuilla yöllä takanani kulkevaa tyyppiä. Haluan kaupunginosan, joka on eloisa ja kesyttämätön.

Jo Fabulan omassa kommenttilaatikossa ironisoin tätä tähän tyyliin: "Haluan asua kaupungissa, joka tuntuu kaupungilta. Haluan skinijengit öyhöttämään pihalleni pesäpallomailoineen. Haluan somalijengit kostamaan skinijengien väkivallan minulle, lapsilleni ja kavereilleni. Haluan lasteni satuttavan kätensä hiekkalaatikon aidsisiin huumeruiskuihin. Haluan rasistisia töhryjä seiniini."

Tuolla Ranskanmaalla eräät lienevät näinä päivänä tuiki kiitollisia siitä, että saavat asua kaupungissa, joka totisesti tuntuu kaupungilta Fabulan tarkoittamassa mielessä.

Ja sitten Raparperiblogin kommenttiosastolta tämä vielä nerokkaampi heitto:

Näkisin tässä olevan mahdollisuuden sille, että puolustettaisiin peräänantamattomasti työväenluokan, narkkarien, rosvojen, huorien, muiden sorrettujen ja kirottujen elämäntavan oikeutusta. Huumeet, tatuoinnit, epämääräiset suhteet, alkoholi, tupakka ja muut ovat osa merkityksellistä elämäntapaa, eivät pelkästään keski- tai korkeamman luokan eliitin hienostuneisuutensa tai oman elämäntapansa johdosta vieraaksi kokemia ja siksi heidän moralisoivien kannanottojensa kohde. Miksi ylipäänsä lapsen pitäisi olla terve ja kasvaa yhteisön tuottamaksi terveeksi ja ongelmattomaksi lettipääksi?

Siihen aikaan kun minä noin kaksikymppisenä harrastin punaviheridealismia, harrastin sitä siksi, että minulla itselläni oli jonkinlainen selkeä ja idealistinen mielikuva hyvästä elämästä. Nimenomaan hyvästä elämästä, jossa ei tehtäisi töitä oravanpyörässä, vaan siksi että työnteko tuntuisi mielekkäältä ja kiinnostavalta; ja jossa intellektuaalinen harrastelu, sellainen, jota muuan ruumismista kieltäytyvä ja siksi anonyymiksi jäävä taho kuvasi blogissaan seuraavasti: Mikro-orjat tekivät töitä, kaveerasivat, asuivat yhdessä ja yrittivät pariutua kuten ikäisilleen on tyypillistä. Lisäksi he harrastivat Rushin musiikkia, [...] tai amerikkalaisen tienrakennuksen historiaa. Heidän maailmansa oli sektoroitu kolmeen osaan: työ, sosiaalinen elämä ja harrastukset. Nämä kolme sektoria elivät varsin riippumattomina toisistaan.
...jossa siis tämäntyyppinen intellektuaalinen harrastelu antaisi elämälle merkitystä ja näkemystä. - Toki minun käsitykseni intellektuaalisesta harrastelusta oli jo tuolloin hieman laajempi kuin johonkin tienrakennuksen historiaan monomanisoituminen, mutta omat harrasteeni ovat olleet omalla tavallaan juuri yhtä sekopäisiä kuin amerikkalaisen tienrakennuksen historiaan erikoistuminen, ja tiedän varsin hyvin, että se tienrakennuskin liittyy muihin asioihin ja vetää vähitellen ne mukanaan tienrakennushistoriaa harrastavan älylliseen maailmaan. Se, että näihin muihin asioihin tulee tutustuttua juuri tienrakennushistoriasta käsin ja sen näkökulmasta, voi johtaa uudenlaisiin älyllisiin oivalluksiin ja sillä tavalla tehdä moisten omituisuuksien parissa puuhastelevasta nörtistä omalla tavallaan erilaisen ja erityisen ihmisen, jolla on omanlaisiaan ajatuksia maailmasta ja joka sillä tavoin rikastuttaa muidenkin elämää.

Luonnollisesti hyvän elämän visiooni kuului myös raittius, koska alkoholin ja tajusteiden käyttö tunnetusti vahingoittaa aivoja, mikä tietenkin estää ihmistä kokemasta ylläkuvatunlaisia intellektuaalisia nautintoja, joita seuraa oppimisesta sen itsensä takia. Lisäksi alkoholin ja päihteiden käyttö sinänsä ei ole mitään uutta, jännää eikä mullistavaa. Kaikki se uusi, jännä ja mullistava syntyy niistä intellektuaalisista nautinnosta, oppimisen ja oivaltamisen ilosta.

Näiden ilojen tilalle "edelläkävijöinä" ja "älykköinä" itseään pitävät ihmiset haluavat tarjota itsetarkoituksellisen "rajua ja rosoista" kaupunkielämää ja öyhöttävän alaluokan "merkityksellistä" elämäntapaa. Luonnollisestikin kaikki muu, paitsi alaluokan räyhääminen, on heidän mielestään "keski- ja korkeamman luokan eliitin moralisointia" - ikään kuin hyvään ja kilttiin ja älyllisesti stimuloivaan elämään pyrkivä akateemisen köyhälistön edustaja olisi missään mielessä "eliittiä". Se keskiluokan edustaja haluaa asua kohtuuhintaisesti, mutta samalla viettää hyvää elämää, joka tarkoittaa sitä, että ei joudu harppomaan virtsapurojen yli. Ja se FAS-syndroomasta kärsivä lapsi ei ole kiehtovasti erilainen, vaan vammainen, siis sillä tavalla viallinen, ettei välttämättä koskaan pysty kokemaan niitä uuden oivaltamisen intellektuaalisia nautintoja. Se, joka on älyllisiltä kyvyiltään kunnossa, pystyy. Paitsi jos on jo tappanut aivonsa Fabula-linjan äärimmäisen yksiraiteisella "hanki elämä" -asenteella, joka pitää "elämää" ja öyhöttämistä synonyymeinä.

Ei helvetti. Ilkka Kokkarinen on oikeassa. Lukekaa Ilkan blogia, siellä asuu Jumalan Totuus ja Viisaus. Menkää Mississaugaan Ilkkaa kumartamaan.

No, onneksi Eufemia älähti ainakin sille narkkarielämän ihannoitsijalle ja näytti, että kaikki humanistit eivät suinkaan ole ugustelijoita.

Hesari

Helsingin Sanomien kuukausiliitteen juttu on nyt sitten ilmestynyt. Kuten ehkä huomasitte, siinä ei mainittu tätä päiväkirjaa, enkä liioin tunkenut sen kommenttiosastoon tyrkyttämään omia totuuksiani, kuten eräätkin monomaaniset ideologit ja propagandistit. (En mainitse nimiä, mutta arvaatte kyllä mitä ideologiaa tarkoitan.) Hieman epäoikeudenmukaisena pidän kyllä sitä, että Anssi ei maininnut ainoatakaan ATM-blogia eikä liioin koko markkina-arvoteoriaa. Mutta ehkä teoria terminologioineen näyttää asioihin vihkiytymättömistä jo munkkilatinalla kirjoitetulta, seitsensinettiseltä kirjalta. Ottaen huomioon, millaiseen apinan raivoon allekirjoittanutkin onnistuu kiihtymään kaikista ATM-käsitteen naiiveista väärintulkinnoista, sen kirjan nimi taitaakin itse asiassa olla Necronomicon, ainakin markkina-arvokeskustelua ulkopuolelta tarkastelevien mielikuvissa.

Vaikka minullakin on valittamista Hesarista - olen tainnut jo kertoakin, mitä, mutta voinhan minä sen jossain välissä vielä kerrata, se kun liittyy asiaan, josta minäkin jotain tiedän, eli iirin kieleen - minua on hiukkasen tympinyt se asiaton kiusantekohenki, jolla Blogistanissa on suhtauduttu Anssi Miettiseen taholla jos toisellakin. Totta kai on valitettavaa, että suomenkielisessä Suomessa on vain yksi valtakunnallinen sanomalehti. (Se pa...ei kun riemuruotsi on teille annettu juuri siksi, että voisitte lukea myös Hufvudstadsbladetia ja Vasabladetia, sanoo Herra.) Totta kai Hesari kirjoittaa joskus asiantuntemattomasti, puutteellisesti, väärin, vääristellen, oleellisia asioita saksien. Mutta joku tolkku sentään: mieshän tekee vain työtään yhtenä Hesarin toimittajista, eikä häntä kannata julistaa joksikin pahan hesariuden lihaksitulemukseksi tai räyhähengeksi.

Muutamaa vierasta kieltä osaavana olen voinut vertailla Hesaria sen ulkomaisiin vastineisiin, eivätkä ne nyt niin hirveän ihmeellisiä ole.

Salaisuuksia ja valheita

Birdy: Tavallisen kansan keskuudessa on 50 hullua vaimon/lapsentappajaa vuosittain...

Päivi Reijonen Man-listalla: Radiosta juuri kuulin, että kotien väkivallan johdosta
on viimeisen kolmen vuoden aikana kuollut 16 miestä, 66 naista ja 22
lasta.

66 + 22 = 88

88 : 3 = 29 1/3

29 1/3 ei ole sama kuin 50.

Henkilö, joka sanoo, että 29 1/3 on sama kuin 50, esittää epätoden väittämän. Epätosia väittämiä on tapana kutsua teknillisellä termillä valhe.

Birdy: Ei feministijoukko tule saksien kanssa nipsaisemaan kenenkään pippeliä pois. Ei ole feministijoukkoa, joka suunnittelisi miesten massamurhaa tai joukkokuohintaa.

Miksi luottaisimme sinuun, Birdy, kun olet valehdellut ennenkin?


Valerie Solanas:

The elimination of any male is, therefore, a righteous and good act, an act highly beneficial to women as well as an act of mercy.

SCUM will kill all men who are not in the Men's Auxiliary of SCUM. Men in the Men's Auxiliary are those men who are working diligently to eliminate themselves, men who, regardless of their motives, do good, men who are playing pall with SCUM. A few examples of the men in the Men's Auxiliary are: men who kill men [...].

Being in the Men's Auxiliary is a necessary but not a sufficient condition for making SCUM's escape list; it's not enough to do good; to save their worthless asses men must also avoid evil. A few examples of the most obnoxious or harmful types are: [...] politicians and all who are in their service (campaigners, members of political parties, etc); lousy singers and musicians; [...] breadwinners; [...] scientists working on death and destruction programs or for private industry (practically all scientists); [...] men who intrude themselves in the slightest way on any strange female; [...] men who sit idly on the street and mar the landscape with their presence; [...] all men in the advertising industry [...]

Maria-Pia Boethius: SCUM Manifest av Valerie Solanas är den mest skimrande och lysande feministiska bok, som kommit ut på svenska i denna tid; trettiosex år efter att den skrevs. Sara Stridsbergs förord är en av de vackraste kärleksförklaringar jag läst.

Oíche Shamhna

Hyvää Oíche Shamhnaa nyt itse kullekin. Iirinkielisessä Irlannissa ei ollut niinkään tapana kummitella Oíche Shamhnana, vaan tehdä ns. geasróga eli naimisiinmenoon liittyviä taikoja, usein varsin samanlaisia kuin meillä juhannuksena.

Seán Bán Mac Meanman on kirjoittanut tästä muistaakseni novellin tai useampiakin. Minulla ei nyt satu olemaan hänen kirjojaan käden ulottuvilla, mutta Amach as Ucht na Sliabh-perinnekokoelmassa kerrotaan, että vanhat ihmiset panivat Oíche Shamhnan kunniaksi puuron tulelle vainajia varten ja jättivät puuropataan kauhan, jolla vainajat voisivat lusikoida. Aamulla kuulemma puuropata oli tyhjä.

Nuoret tytöt taas hakivat kaalimaasta kaalinkerän ja ripustivat sen ilmeisesti kurkihirrestä roikkumaan, ja ensimmäinen naimakelpoinen mies, joka tuli sisään, oli tytön tuleva aviomies. Oletettavasti juhlapäivänä kierrettiin kovasti kylillä talosta taloon, koko seutukunnan nuorukaisten voimin.

Norjalaisen uskontotieteilijän kanta Könskriget-jupakkaan

Lähde 1
Lähde 2

Lokakuun alussa löysin netistä ylläolevat norjalaiset nettisivut, joissa uskontotieteilijä Asbjørn Dyrendal ottaa kantaa Könskriget-jupakkaan. Dyrendalin mielestä salaliittoteoriat lapsia uhraavista satanisteista eivät sinänsä ole mitään uutta ääriryhmien keskuudessa, pikemminkin ne taitavat kuulua alan peruskauraan. Tunnetusti Eva Lundgren on herättänyt yleistä hämminkiä käsityksillään Ruotsin päättäviin piireihin asti ulottuvista lastenraiskaajasalaliitoista, mutta Dyrendalin asenne tuntuu olevan pikemminkin: "jaahah, taas näitä".

Kuten tunnettua, ROKSin ideologia perustuu sille käsitykselle, että naisiin suuntautuvat väkivallanteot eivät kieli väkivaltaan syyllistyneen miehen henkilökohtaisista ongelmista, rikollisuudesta tai tasapainottomuudesta, vaan ovat elimellinen, ehkä jopa geneettinen osa mieheyttä sinänsä (kuten Renée Frangeur sanoi, kyse on mustavalkoisen biologistisesta ajattelutavasta). Naisten hakkaaminen kuuluu normaalin mieheyden piiriin, ja yhteiskuntaa ohjaa saatananpalvojien salaliitto, joka suuressa mitassa uhraa lapsia jumalalleen ritualisoiduissa orgioissa.

Dyrendal toteaa, että Könskrigetissä kuvatut naiset ovat vallantäyteisiä ja arrogantteja, antautuvat villeille salaliittokuvitelmille, ovat vakuuttuneita siitä, että lopullinen totuus on heidän hallussaan ja uhkailevat rangaistuksilla ja ulossulkemisella sitä, joka esittää kiperiä kysymyksiä. Hänen mielestään tällaiset kuvitelmat ovat varsin tavallinen ilmiö hyvin tiiviissä liikkeissä, jotka kamppailevat mieltämänsä hyvän asian puolesta.

Dyrendal ei usko, että kaikki ärjyfeministitkään sinänsä näkisivät "sukupuolittuneen vallan järjestystä" tietoisesti ja suunnitellusti ylläpidettynä sortokoneistona. Mutta kaikki ryhmät, jotka katsovat olevansa sorrettujen asialla sortajia vastaan, ovat sinänsä taipuvaisia näkemään itsensä metafyysisinä hyviksinä, joita metafyysinen Paha vainoaa. Dyrendalin mielestä on vaikeampaa keksiä esimerkkejä sellaisista aktivistiryhmistä, jotka eivät pidä itseään vainottuina, kuin päinvastoin. Hän toteaa lisäksi, että Kjell Magne Bondevikin ja Torbjørn Jaglandin kaltaiset vaikutusvaltaiset norjalaiset poliitikotkin mielellään esiintyvät "vainottuina", joten uhrin osan näytteleminen on varsin keskeinen retorinen keino nykyaikaisessa politiikassa ihan kaikilla tasoilla.

Miten feministit tai vastaavanlaiset ääriryhmät (Norjassa maolaiset ovat tyypillinen vertailukohta - tässä yhteydessä muuten itse kunkin kannattaa lukea Dag Solstadin sisäpiiriromaani maolaisuudesta, sitä ei ole suomennettu, mutta kylläkin ruotsinnettu nimellä Gymnasielärare Pedersens redogörelse för den stora politiska väckelsen
som har hemsökt vårt land, ts. suunnilleen "Lehtori Pedersenin selonteko siitä suuresta poliittisesta herätysliikkeestä, joka on koetellut maatamme") sitten voivat seota näin täydellisesti? Kysymys on pitkälti siitä, miten ihmis- ja valtasuhteet ryhmän sisällä ovat kehittyäkseen ja missä määrin ryhmä on vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa: yksittäisen ideologisen miljöön sulkeutumiseen ja sisäsiittoistumiseen voi olla monia syitä, toteaa Dyrendal.

Perusero tietenkin kulkee niiden välillä, joiden mielestä yhteiskunnassa on jotain hyvää ja säilytettävää, ja niiden, joiden tunnuslauseena on "alas lyökää koko vanha maailma". Kun jälkimmäiset, vallankumoukselliset, sanoutuvat irti yhteiskuntajärjestyksestä, kyse on varsin tietoisesta päätöksestä, johon liittyy irrottautuminen maltillisemmasta emäliikkeestä. (Tässä kohdassa muuten on sanottava, että Dyrendalin analyysi ei omasta mielestäni oikein pidä vettä. Feminismin piirissä ei koskaan ole tapahtunut selvää irtiottoa eikä organisoitunutta välirikkoa maltillisten ja vallankumouksellisten välillä, vaan maltillisetkin pitävät velvollisuutenaan puolustella ja ymmärtää vallankumouksellisia. Äärifeminismi siis rehottaa maltillisten tuella, ja maltilliset ovat äärifeministeille rekrytointipohja, eivät varsinaisesti vihollinen, siinä mielessä kuin sosiaalidemokraatit ovat kommunisteille ja kokoomus perustuslaillisille sitä varsinaista poliittisen spektrin toisessa päässä olevaa vastustajaa pahempi vihollinen.)

Erottautuminen yhteiskunnasta on irtisanoutumista maailman rappeutuneisuudesta (sana "maailman" lienee tässä ymmärrettävä muodossa "maailmallisuuden", koska Dyrendal on uskonnollisten änkyrälahkojen tutkija): kun pysytään erossa maailman saastasta, voidaan säilyttää oma puhtaus. Mutta koska eriävät mielipiteet eivät koskaan näyttäydy omista lähtökohdista nousevina, vaan aina ainoastaan "maailman" viettelevinä vaikutteina, yksimielisyydestä tulee itsetarkoitus ja sitä voidaan ylläpitää hyvinkin raaoin keinoin. Eriävä mielipide on heikkoutta, hairahdus ja synti. Tällöin sekä todellisuuskuva että päätöstenteon perusta kapenevat ja köyhtyvät.

Dyrendal varoittaa kuvittelemasta, että tällaista ajatusten köyhtymistä voisi esiintyä yksinomaan tuomiopäivää odottavien lahkojen piirissä: käsite groupthink, jolla tällaisiin prosesseihin viitataan, syntyi itse asiassa analysoitaessa John F. Kennedyn esikunnan päätöstentekoa Sikojen lahden maihinnousuyrityksen aikana. Kyse on kriittiset analyysit ja epäilykset tukahduttavasta yksimielisyyspaineesta, joka syntyy suljetussa kommunikaatioverkostossa. Kun halutaan olla mukana porukassa, eikä kuunnella kenenkään ulkopuolisen järjenääntä, sensuroidaan omia ajatuksia. Luonnollisesti tällaista ilmenee pienissä määrin joka ikisessä ihmisryhmässä, jolla on minkään valtakunnan yhteenkuuluvuutta, ja sen patologisoituminen sekopäälahkotasolle on asteittainen prosessi.

Pienillä aatteellisilla ryhmillä on tarve yhteenkuuluvuuteen, ja kun se, mitä itse kannatetaan, on absoluuttinen Hyvä, kaikki muu on osa absoluuttista Pahaa. Tällöin toista mieltä oleminen ei koskaan voi merkitä legitiimiä erimielisyyttä, se on aina merkki Pahan, Saatanan, Miehen tai milloin minkäkin absoluuttisen vihollisen tunkeutumisesta yhteisöön: toisinajattelija on joko pirun vallassa, pirun naiivi lakeija tai itse piru.

Miten ääriryhmiin sitten pitäisi suhtautua? Dyrendalin mielestä niiden liiallinen leimaaminen ja eristäminen ei ole viisasta, koska se pahentaa ryhmän syrjäytymistä ja taipuvaisuutta äärimmäisyyksiin. (Tässä kohtaa minun täytyy kyllä ihmetellä erästä asiaa: eikö ryhmän liika ymmärtäminen ja paapominen ja nostaminen arvostelun yläpuolelle, jota on tapahtunut feministien kohdalla, aiheuta aivan samaa? Nythän meillä on ilmeisesti tilanne, jossa mielisairaiden kiihkoilijoiden aate pyörittää yhteiskuntaa mielensä mukaan juuri siksi, että aatteen naiset ovat saaneet Ruotsin yhteiskunnalta miljoonatuet, joilla tehdä vallankumousta.)

Kun haastattelija kysyy Dyrendalilta, miten aktivistiryhmän, puolueen, seurakunnan tai postimerkkikerhon jäsen itse voi tunnistaa, että nyt mennään päin helvettiä, Dyrendalkaan ei osaa antaa kauhean yksityiskohtaisia ja tarkkoja ohjeita. Yleisesti ottaen pitää varoa sellaista ajattelua, joka ei näe toista mieltä olevissa ihmisissä minkäänlaisia moraalisia hyveitä eikä mitään arvostettavaa ja joka esittää, että on välttämätöntä eristäytyä saastaisesta maailmasta omaan sisäiseen puhtauteen.

(Ja jos joku alkaa tässä vihjailla, että minä edustaisin moista separatismia, säästäköön keuhkojaan. Minä en kannata yhteiskunnasta eristäytymistä siksi, että feministit ovat saastuttaneet yhteiskunnan, vaan päinvastoin avointa ja rehellistä poliittista konfrontaatiota feministejä vastaan. Tietenkin feministit ovat pahoja ja hirveitä olentoja, joissa ei ole yhtään mitään hyvää, mutta suurin osa feministien ymmärtäjistä on hyviä ja reiluja ihmisiä, jotka on juuri tämän hyvyytensä ja reiluutensa vuoksi ollut mahdollista harhauttaa mukaan tukemaan roistoja. Jalon kansan parhaat voimat puoluekannasta riippumatta heräävät kyllä taisteluun feminismin pahuutta vastaan, kun se heille kärsivällisesti selitetään, ja kun lain ja oikeuden konekiväärit syöksevät lyijyä, tulta ja kuolemaa feministien niskaan, sekä vasemmistoliittolaista että kokoomuslaista, sekä Hietasta että Lahtista kaivataan kyllä komppaniaan mukaan.)

Dyrendal huomauttaa, että monet "satanistipedofiilien" julmuuksilla mässäilevät tarinat muistuttavat melkoisesti väkivaltapornoa ja että ne kertovat yhtä ja toista niihin uskovien ihmisten mielikuvituksesta. Minun täytyy kai tähän väliin siteerata Mark Rosenfelderin kiintoisaa kirjoitusta, jossa vertaillaan vasemmistoa (mm. feministejä) ja jenkkiläisiä fundiskristittyjä: Molemmat ovat taipuvaisia puritanismiin. Tämän ei luulisi koskevan vasemmistoa, mutta miettikääpä uskonnollisen fundamentalismin ja 70-luvun feministien pornonvastaista liittoumaa. Osa vasemmistosta nolostelee seksuaalisuutta tasan yhtä paljon kuin kuka tahansa uskovainen ja pyrkii aivan yhtä lailla näkemään naiset hauraina olentoina, jotka ovat avuttomina raatelevan mieheyden armoilla. Asiaa mutkistaa kuitenkin se, että esimerkiksi feministien riitteihin kuuluu julistaa kovalla äänellä omaa seksuaalimyönteisyyttä, vaikka aate on nimenomaan samalla ahdistuneella tavalla seksuaalikielteinen (ainakin mitä tulee miehen seksuaalisuuteen) kuin kristillinen fundamentalismi. Kuten totesin aiemmin, juuri tällaisen systemaattisen valehtelun vuoksi en voi enää kannattaa feminismiä.

Fundamentalistikristittyjen ja feministien yhteiset piirteet askarruttavat myös Dyrendalia. Häntä ihmetytti aikaisemmin se, että feministit omaksuivat satanistipedofiilikuvitelmia kiihkokristilliseltä taholta, mutta nyttemmin hän on oppinut näkemään yhtäläisyydet kaikkien sulkeutuneiden oikeassaolijaryhmien välillä. Satanistikuvitelmia hyödynnetään eri näkökulmista erityyppisissä ryhmissä, tarinat kun voidaan aina tulkita eri näkökulmista. Siinä missä feministit hyödynsivät satanismitarinoita patriarkaatin demonisoimiseen, fundamentalistit pyrkivät esittämään niillä maallistuneen ja kaupallisen yhteiskunnan pahuuden. Usein molemmat muuten myös vastustivat tällä myytillä aivan samoja epäkohtia: molemmille porno, lasten pahoinpitelyt ja seksuaalirikokset olivat merkkejä samasta Saatanan/Patriarkan vallasta ja selitettävissä vain sillä, että jossain on lasten verta juova pedofiilisalaliitto, joka haluaa tätä kaikkea pahaa.

Näin siis Dyrendal (jota toki olen kovalla kädellä tulkinnut - norjaa ymmärtävät voivat tuosta linkistä katsoa alkuperäistekstin) haastateltuna. Omalla kädellä kirjoitetussa artikkelissa hän vielä kommentoi tarkemmin Eva Lundgrenin roolia tässä kaikessa. Dyrendalin mukaan Lundgrenin mielipiteet olivat tunnettuja jo kauan ennen kuin hänelle järjestettiin mittaräätälöity virka Uppsalan yliopistosta (jonka tunnuslause Tänka fritt är stort, men tänka rätt är större saa tässä yhteydessä hiukan hupaisan kaiun). - Toki tämä on selvää meille kaikille, jotka olemme lukeneet Jan Guilloun "historiareportaasin" Häxornas försvarare/Noitien asianajaja - omasta mielestäni muuten Guilloun laajan tuotannon ehdottomasti terävintä kärkeä.

Myytti satanistikannibaaleista lähti liikkeelle Yhdysvalloista kaksi vuosikymmentä sitten, toteaa Dyrendal, yli puolitoista vuosikymmentä sitten se ilmaantui norjalaisten sanomalehtien etusivuille. Ja 16 vuotta sitten tehtiin ensimmäinen tutkimus, jossa tarinat todettiin keksityiksi. Siitä alkaen satanistipedofiilikannibaalisalaliittoteoriat (olipas vaikuttava yhdyssana) on järkiään todistettu vääriksi, mutta tämä ei ole estänyt niitä nostamasta päätään yhä uudelleen erilaisten aktivistiryhmien ja yhteiskunnallisten liikkeiden keskuudessa, toteaa Dyrendal. Hyvä salaliittoteoria ei kuole, se vain kiertää suljettua kehää, kunnes yhteiskunta on kypsä ottamaan sen vastaan vielä kerran.

Dyrendal toteaa, että Lundgren on nyt joutunut hyökkäysten kohteeksi ja hänen toiminnastaan on järjestetty jonkinlainen tutkinta. Dyrendal ei erityisemmin sääli Lundgrenia, joka on vain saamassa sen mitä ansaitseekin, mutta hän pitää kohua hieman tekopyhänä juuri siksi, että Lundgrenin houreet ovat olleet yleisessä tiedossa, eikä hän juurikaan ole pyrkinyt peittelemään niitä. Ensimmäisen kerran Lundgren heitti saatanaa julkisesti mustepullolla vuonna 1991, kun hän väitti Dagbladetissa julkaistussa jutussa karanneensa henkensä kaupalla bergeniläisen satanistilahkon kokouksesta, johon oli soluttautunut. Dagens Nyheterin mukaan hän oli sittemmin kolmen ruotsalaisen tai norjalaisen satanistiryhmän toiminnassa "osallistuvana havainnoijana" ja väittää satanistien kertoneen riiteissään tapahtuneen raakoja raiskauksia ja vielä pahempaa". Mitään tutkimustuloksia satanismista Lundgren ei kuitenkaan ole julkaissut, eikä liioin kunnostautunut vakavastiotettavana saatananpalvonnan tutkijana tai asiantuntijana. Dyrendal toteaa Lundgrenin tosin julkaisseen teoksen La de små barn komme til meg... Barns erfaring med seksuelle og rituelle overgrep ("Antakaa lasten tulla minun luokseni. Lasten kokemuksia seksuaalisista ja rituaalisista väärinkäytöksistä") vuonna 1994. Kirja perustuu kuitenkin vain kirjallisiin lähteisiin ja väitettyihin väärinkäytöksiin, ei "osallistuvaan havainnointiin", eikä kirjoittaja tunnu tietävän paljoa itse satanismista. Lundgrenin lähteiden joukosta löytyy hyvin epäilyttävää tavaraa. Erästä ROKS-aktivistia siteeraten hän väittää, että "saatananpalvojien lapsiuhria" kuvaavan kirjan Michelle Remembers mainitsema Michelle Pazder pakotettiin synnyttämään lapsi saatananpalvojille uhrattavaksi; ongelma on vain, kuten uskontotieteilijä Geir Levi Nilsen totesi vuonna 1996 julkaistussa teoksessaan, että Michelle, joka "muisti" kärsimyksensä jälkeenpäin hypnoosissa, oli omienkin kertomustensa mukaan laskettuna nelivuotias joutuessaan saatananpalvojien kynsiin, - toteaa Dyrendal.

Tarinat kaapatuista naisista, jotka pakotetaan synnyttämään vauvoja kaappaajiensa raiskattaviksi ja silvottaviksi kannibaaliriiteissä, ovat ilmaantuneet osaksi mytologiaa vasta jälkeenpäin, ja ne voidaan jäljittää nimeltä mainittavaan teokseen, Laurel Wilsonin, tunnetun väärennettyjen "tositarinoiden" kirjoittajan laatimaan teokseen Satan’s Underground. Kirja vedettiin pois markkinoilta vuoden kuluttua julkaisemisestaan, kun tarinat paljastuivat valheiksi. Wilson ilmeisesti kertoi tarinoitaan enemmän tai vähemmän pakonomaisesti; myöhemmin hän esiintyi natsien polttouhrin eloonjääneenä ja asettui tukemaan toista samanlaista valehtelijaa, Binjamin Wilkomirskiä, joka julkaisi arvostetun, mutta keksityksi osoittautuneen omaelämäkerran muka Hitlerin leirien uhrina.

Tällaista lähteiden väärinkäyttöä esiintyy kirjassa enemmänkin, huomauttaa Dyrendal, mutta lisää, että huomattavasti huolestuttavampia ovat kirjan sisältämät "empiiriset" osuudet, joissa nelivuotiaitakin lapsia on "haastateltu" esittämällä heille johdattelevia kysymyksiä - Lundgren itsekin myöntää "haastattelujen" olleen niin johdattelevia, ettei niillä ikinä olisi ollut arvoa ainakaan juridisessa tutkinnassa. Tämä ei kuitenkaan haitannut Lundgrenin tahtia, sillä hänen tavoitteensa oli alun perinkin ollut "seksuaalisen hyväksikäytön konkretisoiminen sen kohteeksi joutuneille" mm. antamalla heidän ennen haastattelua tutustua muiden uhrien kertomuksiin. Ilkeästi sanoen Eva Lundgren luetti pienillä lapsilla väkivaltapornojuttuja aivopestäkseen heidät kertomaan käskystä samanlaisia tarinoita. (Tässä alkaa pikku hiljaa kysellä itseltään, kuka oikeastaan pitäisi panna rautoihin lasten seksuaalisesta ahdistelusta - eikö esimerkiksi hysteerinen tantta, joka oman pakkomielteensä vuoksi luettaa lapsilla lastenraiskaustarinoita, ole jonkinlainen seksuaalinen ahdistelija?) Dyrendal huomauttaakin, että käytännössä tällainen "konkretisointi" johtaa siihen, että syytös rinnastuu syyllisyyteen ja aikuisen epäilykset esitetään lapsen kokemuksena, täysin riippumatta siitä, kuinka ehdottomasti lapsi kieltää mitään sellaista tapahtuneen. Lundgrenin tutkimusryhmä löi etukäteen lukkoon sen, että lastenraiskauksia oli tapahtunut, eikä välittänyt tarinoiden sisältämistä ristiriitaisuuksista ja vasta-aiheista. Ei välitetty siitä, että poliisi ei löytänyt jälkeäkään rituaalien uhreista; ja kun lasten tarinat sisälsivät selvästi fantastisia aineksia, kuten tarinoita lapsista, jotka räjähtivät kun heille syötettiin pillereitä (!), tämäkin meni Lundgrenin ryhmään kuin häkä.

Norjassa Lundgren ratsasti aikansa moraalisen paniikin aalloilla. Hänen teoriansa onnistuivat myös synnyttämään pedofiilihysterian Bjugnissa, missä 90-luvun alussa tuomittiin viattomia lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Jan Guillou on kirjoittanut asiasta kirjassaan Häxornas försvarare. Lopulta moraalinen paniikki meni ohi ja syyttömät vapautettiin; Eva Lundgren joutui jupakan tuloksena pakenemaan Norjasta ja hakeutumaan Ruotsiin, missä hänelle sitten ROKSin taustavaikutuksen tuloksena räätälöitiin oma oppituoli.