Päivän uutisten johdosta

Päivän uutisten johdosta tässä uusintana juttu heinäkuulta 2014. Saatte ihan itse päättää, mikä tässä on nyt taas niin ajankohtaista. (Svensk översättning föreligger tyvärr inte, det här är en gammal artikel från min enspråkiga period. Vi ska se om jag orkar utarbeta en svensk version vad det lider.)

Joskus vuoden 2002 aikoihin ymmärsin, että Suomen äärioikeisto on jonkinlaisissa yhteistyökytkyissä Venäjään. Tämä tuli minulle selväksi, kun eräs hurrivihaaja (silloin ne eivät vielä olleet ”maahanmuuttokriitikoita”, mutta aivan samasta sakista on kyse) intti minulle Usenet-keskustelussa, että ”Venäjä ei koskaan ole hyökännyt Suomeen”.

Ennen vanhaan, kun äärioikeiston ajattelua oikeasti ohjasi perinteinen isänmaallisuus, heikäläiset eivät ikinä olisi sanoneet mitään tämän näköistäkään. Kaikille oli selvää, että Venäjä edusti käytännössä samaa valtiollista jatkumoa kuin Neuvostoliitto: sama firma, vähän eri johto. Mutta 2000-luvun alussa äärioikeistolta alkoi kuulua tällaisia selvästi Venäjän nationalismitaholta lainattuja ajatuskulkuja. (Itse asiassa tämä tapahtui samoihin aikoihin kun Putin nousi Venäjää johtamaan ja julisti tekevänsä siitä taas vahvan valtion – sattumaako?)

Venäläisten kansallismielisten mielestähän Neuvostoliitto oli epäkansallinen eksytyksen ajanjakso, ja kommunismiaatteen taas juutalaiset olivat tuoneet Venäjälle pahasta lännestä. Venäläisen nationalistin mielestä kaikki on juutalaisten ja pahan lännen syytä. Venäläinen oikeauskoinen kristitty sitä vastoin ei koskaan voi tehdä mitään pahaa.

Venäläisen kansallismielisen tulkinnan mukaan se valtio, joka hyökkäsi Suomeen syksyllä 1939, ei ollut Venäjä, vaan Neuvostoliitto, ja Neuvostoliitto oli täysin eri asia kuin Venäjä. Tosin venäläisen kansallismielisen mielestä Suomen itsenäisyys on osa samaa eksytystä kuin kommunismi. Oikean kommunismista vapaan ja ortodoksisen Venäjän uudelleensyntymiseen kuuluu nationalistisen venäläisen maailmankuvan mukaan se, että alusmaat palaavat takaisin Moskovan huomaan. Jos asiat olisivat olleet mallillaan hänen mieltänsä myöten, Suomi ei olisi koskaan Venäjästä eronnutkaan.

Vuosien myötä on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että olen ollut oikeassa koko ajan. On huvittavaa, miten maahanmuuttokriitikot – nuo sieluttomat, tusinavalmisteiset ja valmisohjelmoidut tappajarobotit ilman erillistä inhimillistä identiteettiä – vielä nytkin jaksavat jankata minulle siitä, kuinka tämä käsitykseni muka on jotenkin vainoharhainen. Kuitenkin laatulehdistä – siis jollain muulla kielellä kuin suomeksi toimitetuista – on jo pitkään voinut lukea juttuja siitä, kuinka Euroopan äärioikeisto kokoustaa siellä ja täällä ja tuolla yhdessä Putinin käskyläisten kanssa. Amerikkalaisetkin ulkopoliittiset kommentaattorit pitävät jo itsestäänselvyytenä sitä, että Putinin hallitus käyttää hyväkseen äärioikeistoa Euroopan horjuttamiseen.

Jopa suomenkielisissä viestimissä on ollut minusta riippumattomien kirjoittajien juttuja, joissa on korostettu Venäjän lähentymistä perussuomalaisiin. Venäjän vallanpitäjät, siis Putin ja hänen juoksilaansa, näkevät Soinin luonnollisena liittolaisenaan. Tästä on jo jokin aika sitten kertonut ”Venäjän verkossa – Suomi Venäjän mediassa” -blogi.

Kun sanon että äärioikeisto on nykyään Venäjän juoksupoika, en todellakaan ole yksin, ja monet minua paljon fiksummatkin ihmiset ovat samalla kannalla.

Persut itse asiassa vähän horjuivat tässä hiljattain venäläismielisyydestään, koska Ukrainan konflikti yllätti heidät housut kintuissa. Muutama reipastui jopa liputtamaan Nato-jäsenyyden puolesta. Talouspakotteiden myötä venäläismielisyys on kuitenkin vahvistunut taas – esimerkiksi Tom Packalén osoitti sen malesialaisen matkustajakoneen alasampumistapauksen tiimoilta olevansa täysin venäläisen propagandan ohjailtavissa. Suhde Venäjään ja pakotteisiin nousee luultavasti vaaliteemaksi, jolloin persut vetävät enemmän tai vähemmän avointa putinistista linjaa. Tätä kirjoittaessani myös Teuvo Hakkarainen on julistanut, että Suomen ei pidä sanktioasioissa mennä Brysselin talutusnuorassa. Mutta hänen puolueensa mielestähän meidän on niin paljon parempi mennä venäläisen saattovartion kettingeissä jalkapatikassa Siperiaan.

Sen varsinaisen äärioikeiston piirissä on toki kahdenlaista ilmaa Venäjän ja Ukrainan konfliktin suhteen. Koska Venäjä pyrkii leimaamaan Ukrainan fasistivaltioksi ja monet naiivit vasemmistolaisetkin menevät tähän Putinin propagandahuijaukseen mukaan, eräät yksittäiset äärioikeiston toimijat ovat intoutuneet Ukrainasta. Heillähän on se tietty lukkarinrakkautensa sitä osapuolta kohtaan, jota fasisteiksi haukutaan, eiväthän he muuten äärioikeistolaisia olisikaan. Sitä paitsi ukrainalaisten leimaaminen fasisteiksi on oikeasti epäoikeudenmukaista. Toisin sanoen Ukrainan tapaus sopisi kuin nakutettu todistamaan sen monta kertaa kuullun äärioikeistolaisen väitteen, että kukaan oikeasti ei ole fasisti ja että fasisteiksi haukutut vain puolustavat kotiliettään ja kontuaan säälimätöntä vihollista vastaan.

Äärioikeisto on kuitenkin mielenlaadultaan lähtökohtaisesti sitä porukkaa joka asettuu heikompaansa hakkaavan raakalaisen puolelle, eli tässä tapauksessa Venäjän. Sitä paitsi Ukraina haluaa orientoitua länteen ja EU:hun. Äärioikeistoa houkuttaa paljon enemmän homoja ja neekereitä vihaava Venäjä ja sen lupaama maailmanlaajuinen käänne epäliberaaliin ja kansalaisoikeuksia polkevaan suuntaan.

Tämän takia äärioikeistomme keskuudessa on jo vuosia ollut täysin sallittua ja suotavaa milloin vaatia Venäjää miehittämään Suomi ja surmaamaan maahanmuuttajat ja suomenruotsalaiset, milloin korostaa, että ”kansallismielisten” tulisi ”kunnioittaa” aatetovereitaan Venäjällä. Tämän todisteeksi olen esittänyt yllin kyllin Homma-sitaatteja aikaisemmissa kirjoituksissani.

On siis lähdettävä siitä, että äärioikeisto toimii aktiivisesti Venäjän valloitusjoukkojen tukena sitten kun Suomen nujertaminen tulee ajankohtaiseksi. Kuten Ukrainassa, myös Suomessa Venäjä turvaa oikean armeijan sijasta etupäässä erilaisiin korkeintaan puoli- ja hyvä jos neljännessotilaallisiin rupusakkeihin.

Ukrainassa Venäjä saattoi maahantuoda oman rupusakkinsa. Siellä tunnetusti venäjä on käytännössä vahvempi kieli (maan länsiosia lukuun ottamatta), ja venäjää puhuva venäläinen mies menee täydestä ukrainalaisen kapinallisen oppositioryhmän edustajana. Jos menee – Ukrainassakin strelkovit ja muut jäivät jo varhaisessa vaiheessa kiinni liian moskovalaisella murteella puhumisesta. Humanitaariseen invaasioon Ukrainan ”fasismia” vastaan ei siksi taida uskoa enää kukaan, mitä nyt joukko niin kutsuttujen vaihtoehtoisten tiedotusvälineiden seuraajia. (Välikevennys: Miksi niitä sanotaan vaihtoehtoisiksi tiedotusvälineiksi? - Koska ne tarjoavat vaihtoehtoja tiedolle. HEH HEH EHEHEH.)

Suomessa sitä vastoin venäjä on pieni vähemmistö- ja maahanmuuttajakieli. Maahantuotu joukkio venäjää puhuvia puolisotilaallisia taistelijoita, kasakoita ja muita rikollisia ei kelpaa. Venäjän oma suomen- ja karjalankielinen vähemmistö taas lienee jo suurimmaksi osaksi muuttanut Suomeen. Venäjältä siis tuskin löytyy riittävän suurta joukkoa suomea puhuvia, mutta Venäjälle nationalistisesti uskollisia asekoulutettuja miehiä. Jotta Venäjän invaasio näyttäisi legitiimiltä, humanitaariselta avulta (nykyään ei enää ole muodissa kutsua sitä veljelliseksi avuksi), tältä puolen rajaa pitää siis löytää avuliaita yhteistoimintamiehiä tekemään Venäjän työt.

Ensimmäiseksi pitää tietysti hoitaa tiedustelu. Kuten edellä totesin, Venäjä ei tietenkään tule Suomeen armeijallaan, ennen kuin pohjustustyö on tehty. Kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteessa lehdistössämme reviteltiin aika lailla sillä, kuinka tarkat listat Neuvostoliitto oli aikoinaan tehnyt Siperiaan vietävistä valtio- ja paikallistason merkkimiehistä Suomen miehityksen varalta 1940-luvulla. Silmäänpistävää oli, että hyvinkin kevyen luokan miehiä siellä oli, alkaen minun maalaisliittolaisesta paikallispoliitikkoisoisästäni.

Tiedämme, että äärioikeiston avoimimmin fasistinen osa on jo laatinut ”rotupettureiden” tappolistoja. Tarkoitan siis sitä nuorten sällien porukkaa, joka murhan kiilto silmissä hyökkäilee kirjojen julkistustilaisuuksiin. Minäkin olen päässyt näiden sällien laatimaan laittomaan ”rotupetturien” henkilörekisteriin, vaikken tämän tärkeämpi tyyppi olekaan. Listan laatija on leikisti poliisin henkilörekisteririkoksesta etsintäkuuluttama (olen saanut poliisilaitokselta ilmoituksen, että olen asianomistaja), mutta koska poliisi on yleisesti ottaen äärioikeiston puolella tavallisia kunnon kansalaisia vastaan, häntä ei ole vaivauduttu ottamaan kiinni vaikka näköhavaintoja riittääkin.

Nythän on niin että noihin tapettavien rulliin joutuvat ihan tavalliset ihmiset jotka ovat julkisesti osoittaneet kannattavansa yleisiä oikeusvaltioarvoja, esimerkiksi sellaisia kauhean kommunistisia ajatuksia kuin että ihmiset läskinsä väristä riippumatta olisivat yksilöitä ja yhdenvertaisia lain edessä. Hommalta muistamme sen tapauksen, jossa pari naiivin, kiltin ja hyvinkasvatetun kuuden laudaturin ylioppilaan oloista abityttöä kirjoitti ”ollaan kaikki kilttejä toisillemme” -tyyppisen yleisönosastokirjeen – ja hompanssit alkoivat välittömästi ottaa selvää siitä, missä tytöt asuivat, mitä koulua he kävivät ym. (Tapaus on raportoitu vanhalla Hommawatchilla – luonnollisesti se on jo sensuroitu pois Hommalta.)

Hommalaiset ja muut äärioikeistolaiset ovat siis erinomainen vapaaehtoisten vakoojien verkosto, joka laatii mielellään laittomia henkilörekistereitä. Heidän tappolistoilleen päätyy ihan vain jos uskaltaa julkisesti puolustaa voimassaolevaan lainsäädäntöön kirjattuja asioita ja arvoja – enhän minäkään mikään erityisen tärkeä tyyppi tai vaikuttaja ole.

Me ”Vankileirien saariston” lukeneet tiedämme, että Neuvostoliiton salainen palvelu saattoi esimerkiksi pidättää sen, joka jonkin paikallisneuvoston tai komitean kokouksessa ensimmäisenä lakkaa taputtamasta Stalinille. Vastaavalla tavalla homma- ja äärioikeistokompleksin vapaaehtoiset kyylät kaivavat tietoja esille hyvinkin vähäpätöisellä tavalla massasta erottuvista ihmisistä.

Kun Venäjän miehitys tai sen pohjustustoimenpiteet alkavat, äärioikeiston keräämä tiedustelutieto ja laittomat henkilörekisterit tulevat erinomaiseen tarpeeseen Venäjän erikoisjoukoille ja asiamiehille. Oleellinen osa Suomen haltuunottoa on kansalaisyhteiskunnan lamauttaminen surmaamalla, vangitsemalla tai lahjomalla mahdollisimman suuri osa aktiivisista kansalaisista. Kun kaikki vähänkin ylemmäksi pistävät päät on valmiiksi katkottu, jäljelle jäänyt tasapäistettyjen rivi pysyy paremmin hiljaa.

Tässä kohdassa kommenttiosasto tietenkin alkaa taas vihjailla jotain vainoharhasta. No, tosiasia on, että ennen Hommaa äärioikeistolla oli Kansallismielinen keskustelusivusto -niminen nettilauta, jonka äänekkäimpänä ja julmimpana rasismin julistajana esiintyi ymmärrettävää ja kohtuullisen hyvää, mutta havaittavan virheellistä suomea kirjoitellut, ilmeisesti venäläinen mies, joka käytti nimimerkkinään vain nimikirjaimiaan. Siinä vaiheessa kun Jussi Halla-aho ensimmäisen kerran oli vaaliehdokkaana, kannattajalistalla oli venäläisniminen mies, jonka nimikirjaimet täsmäsivät tuohon nimimerkkiin.

Missään tapauksessa en väitä, että kyseinen mies itse olisi ollut jonkinlainen vakooja tai kansainvälinen juonittelija. Sitä vastoin väitän tuon tapauksen todistavan käytännössä, että äärioikeistolaisiin ja ”kansallismielisiin” (hah!) piireihin voi soluttautua olematta mikään kovin uskottava kansallismielinen suomalainen. Riittää kun silmät raivosta punaisina julistat vihaa tummaihoisia ”etelän hetelmiä” kohtaan, kuten kyseinen herra teki – vaikka sitten vähän vajaalla suomella. Heti pääset porukkaan arvostetuksi jäseneksi, ja harrastelijavakoojien keräämät osoitetiedot ja valokuvat ovat sinun.

Tämä johtuu siitä, että maahanmuuttokriitikkoporukkaa liikuttavista voimista tärkein ei ole isänmaallisuus missään mielekkäässä merkityksessä, vaan paljas sadistinen murhanhimo. Huonostikin suomea haastava mies on tervetullut maahanmuuttokriitikoiden joukkoon, jos osoittaa olevansa väkivaltaista miehisyyttä palvova, murha- ja silpomishaaveissa kuolaten piehtaroiva raakalainen – tästähän on tunnetumpiakin esimerkkejä kuin tuo mainitsemani venäläinen. Sellaiselle kaverille ojennetaan myös kaksin käsin kaikki maahanmuuttokriitikoiden vihamiehistä tai sellaiseksi leimatuista kerätty tiedustelutieto.

Kun maahanmuuttokriitikot harrastavat amatöörivakoilua ja nuuskivat ihmisten yksityisasioita, tämä voi vaikuttaa pelkältä aikuistumatta jääneiden isojen poikien James Bond -leikeiltä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä tiedustelutieto on kaikkien niiden käytettävissä, jotka pystyvät esittäytymään maahanmuuttokriitikoille ”vihervasemmistolaisuuden” (= länsimaisen liberalismin ja lainkuuliaisuuden) vastustajina – siis ennen kaikkea Venäjän tiedustelupalvelun.

Puhutaanpa sitten Venäjän käytännön yhteistoimintamiehistä – niistä, jotka huolehtivat murhista. Tässä kohtaa täytyy kaivaa esille sellainen kirja, jonka maahanmuuttokriitikotkin varmasti ovat lukeneet, nimittäin George Robert Elfordin kommunisminvastainen ja natseja puhtaaksipesevä kulttiklassikko Paholaisarmeija. Tässä teoksessa on kiinnostavaa se, mitä se kertoo vietnamilaisten kommunistisissien taistelumenetelmistä. Asia on näetsen sillä mallilla, että tässäkin asiassa maahanmuuttokriitikoilla on tuiki paljon yhteistä neuvostoliittolaisten kommunistien kanssa, vietnamilaisista puhumattakaan.

Eräs oleellinen juttu, jonka kyseisestä uuvuttavan antikommunistisesta taideluomasta saattoi lukea, oli nimittäin se, että kommunistisissit saivat yksinkertaisella rasistisella, valkonaamavastaisella propagandalla (”valkoiset tulevat ja raiskaavat naisenne”) houkuteltua puolelleen modernin yhteiskunnan ja talouden ulkopuolella eläviä peniskotelo- ja puhallusputkiheimoja, joille sanat ”kommunismi” ja ”vallankumous” eivät tarkoittaneet – eivätkä voineet tarkoittaa – yhtään mitään mielekästä. Vietnamin kommunistien johtaja Ho Chi Minh – jonka nimeen täällä Suomessakin vasemmistoidealistit vannoivat – oli peniskotelomiesten mielestä ennen kaikkea suuri heimopäällikkö.

On tietysti loukkaavaa alkuperäiskansoja kohtaan rinnastaa heidät taparikollisiin, mutta rinnastanpa nyt luvallanne kuitenkin. Täällä Suomessa nimittäin huomattava osa katuväkivaltaa harjoittavista taparikollisista on ilmoittautunut samalla tavalla suuren heimopäällikkö Halla-ahon riveihin. Suuri heimopäällikkö Halla-aho on määritellyt viholliseksi kaikki maahanmuuttajat, koska he muka poikkeuksetta ja aina raiskaavat suomalaiset naiset, ja kaikki ”vihervasemmistolaiset” ”kommunistit” (joihin lasketaan kaikki äärioikeistoon kuulumattomat porvarit), koska he kuulemma maahantuovat maahanmuuttajia.

Ilman eri käskyä nämä katuroistot alkavat hyökkäillä Halla-ahon blogissaan määrittelemien ”vihollisten” kimppuun. Halla-aho ei tietenkään ole tästä juridisesti vastuussa, koska hän ei ole yksiselitteisesti kehottanut surmaamaan eikä pahoinpitelemään ketään. Eivätkä murhat ja pahoinpitelyt rekisteröidy fasistisina terroritekoina, koska impulsiivisten katurikollisten tiedetään käyvän ohikulkijoiden kimppuun täysin mielijohteesta ja huvikseen.

Varsinaiset ammattirikolliset ovat oma joukkonsa, mutta tällaiset katuroistot ovat jossain määrin reppanatyyppisiä. He ovat lyhytjänteisiä ja heidän rikoksensa ja väkivallantekonsa tähtäävät lyhytaikaiseen tyydytykseen (luultavasti heikompien hakkaamisesta ja rusikoinnista he saavat merkittävästi seksuaalistakin korvikenautintoa). Pohjimmiltaan he tietävät olevansa rikollisia, roskaväkeä ja rappiolla, ja itsetuntonsa pelastukseksi he joutuvat kehittelemään kaikenlaisia kuvitelmia siitä, kuinka he ovat sorrettuja ja päähän potkittuja. Kun he saavat tehdä väkivaltarikoksia ja murhia ”maahanmuuttokriittisen” aatteen levittämiseksi, heidän mitätön elämänsä saa lopultakin tarkoituksen.

Mitenkäköhän Venäjä asiaan liittyy? No ehkäpä siten, että Venäjä edustaa noille tyypeille heidän ihmisihanteensa huipentumaa. Se on väkivalta ja raakuus itsetarkoituksena. Eivät nämä häiskät mitään isänmaallisia ole, ainoastaan väkivaltaisia. Jos maassa olisi oikea ihmisiä hakkaava bolševikkien kommunistiliike puolisotilaallisine joukkoineen, nämä sällit liittyisivät siihen yhtenä miehenä. Vastaavasti heistä saadaan tottelevaisia hammasrattaita venäläisen miehitysvallan tappo- ja teurastuskoneeseen.

Kun joku maastopukuinen harmaaviiksinen Venäjän sotien raaistama kasakkaveteraani tulee jakelemaan näille pojille käskyjä, he katsovat miestä palvovin silmin. ”Ajatelkaa – se on tappanut ja raiskannut ja suolistanut tšetšeenejä – se on sankari!” Pelkkä tappaminen ja raakuus on tällaisten katuroistojen mielestä sankaruutta sinänsä, heidän kovan miehen ihanteensa mukaista. Kun Venäjällä on lähettää helvetin kova jätkä johtamaan ja ohjaamaan heitä, se riittää jo tekemään heistä Venäjän käskyläisiä.

Tämä ei todellakaan ole pelkkää minun teoriaani. Tätä tekstiä kirjoittaessani ilmeni, että James Hirvisaaren puoluetoveri Kyuu Eturautti (onpas isänmaallisia ja aitosuomalaisia etunimiä näillä pojilla) oli julkaissut blogikirjoituksen, jonka sisältö oli kohtuullisen antisemitistinen. Kun Israelin ystävänä profiloituneelta Hirvisaarelta joku tiukkasi Twitterissä, mitä mieltä hän on puolueensa varapuheenjohtajan kirjoituksesta. James vastasi suunnilleen arvostavansa puoluetoverinsa rohkeutta – hänen oma israelilaismielisyytensä ei vaikuttanut tähän kunnioitukseen.


Miksi? Koska Eturautti kirjoituksellaan edusti Hirvisaaren ihmisihannetta. Se, että uskalletaan julkisesti olla epähumaaneja rasisteja, on Hirvisaarelle samanlainen ”kovan jätkän” tunnusmerkki kuin muslimilasten surmaaminen noille katurikollisille. On aivan yhdentekevää, että epähumaanin säälimättömyyden kohteeksi tässä tapauksessa joutuivat juutalaiset. Epähumaani, mielenosoituksellinen säälimättömyys, itsetarkoituksellinen julmuus ja mielenosoituksellinen armottomuus – se ”kovajätkyys” – ovat osa Hirvisaaren kaltaisten luonteiden ihmisihannetta ja sellaisina heikäläisille tärkeämpiä ja perusluontoisempia arvoja kuin esimerkiksi Israelin oikeus olemassaoloon. Tappaja on maahanmuuttokriitikoiden maailmassa sankari siksi että uskaltaa tappaa. Maahanmuuttokriitikoiden katekismus ei sano ”Älä tapa”, se sanoo ”Tapa”. Ja kun Venäjä tulee ja tarjoaa tappajan hommia, heikäläiset pestautuvat riemuiten sen riveihin.

Kuolemanrangaistus terroristeille?/Dödsstraff åt terrorister?

Peniksestä ohjautuvat poliittiset tahot eli persut ja heitä komppaavat kristillisdemokraatit ovat taas kunnostautuneet ehdottamalla kuolemanrangaistusta terroristeille. Tämä on mielestäni oikein hyvä idea. Suomen poliittista elämää ja arjen turvallisuutta on nimittäin viimeisten kymmenkunnan vuoden aikana järkyttänyt maahanmuuttokriitikoiden harjoittama uhkailu ja painostus, jonka tarkoituksena on pelotella ihmiset olemaan käyttämättä poliittisia oikeusiaan ja sananvapauttaan. Se sellainen on terrorismia ihan lakikirjan määritelmän mukaan. 

Voin vakuuttaa, että minulla ei ole yhtään mitään sitä vastaan, jos kaikki terroristit asiallisen oikeudenkäynnin jälkeen vaikka listitään harittavalla ja ruosteisella justeerisahalla, kuopataan puuseen taakse paskan sekaan ja vielä kustaan päälle. Mutta kuten tiedämme, Suomi ei nytkään ole tässä terrorismiasiassa oikeusvaltio eikä samaperiaatteisuutta sovelleta terrorismirikoksiin.

Islamistisella terrorismilla pelotellaan niin tiedotusvälineissä kuin Hommallakin, mutta tosiasia on, että Suomessa ei ole tapahtunut ainoatakaan islamistista terrori-iskua (Ibrahim Shkupolli oli tavallinen mustasukkainen pikkurikollinen ja hänen rikoksensa liiankin suomalaiskansallinen luonteeltaan, minkä maahanmuuttokriitikoiden epäjumalakin omassa pikafatwassaan myönsi tuoreeltaan - voi toki olla, että hän on sittemmin muuttanut ainoaa oikeaa totuuttaan kuten vain jumalolento voi). Oikeudenmukaisuus vaatii toki myöntämään, että islamististen terrori-iskujen puuttuminen voi hyvinkin olla seurausta Supon ja sen ulkomaisten yhteistyökumppanien aktiivisuudesta ja ammattitaitoisuudesta.

Ongelmallista tilanteessa on, että samanaikaisesti kotimainen äärioikeisto on täysin riistäytynyt käsistä alkaen terrorisoida lainkuuliaista keskiluokkaa. Tätä terrorismia vastaan ei valtiovalta yrittänytkään tehdä mitään silloin kun se vielä voi. Poliisi jätti systemaattisesti tutkimatta äärioikeiston häiriköinnistä tehdyt rikosilmoitukset samalla kun äärioikeiston omat ilkivaltaiset tutkintapyynnöt käväisivät syyteharkinnan kautta.

Jos kuolemanrangaistus otettaisiin käyttöön, on selvää, että tässä maassa ja tässä moraalisessa ilmapiirissä sitä sovellettaisiin ainoastaan tummaihoisiin ja muihin vähemmistöjen edustajiin, suomenruotsalaisia myöten. Niin ja tietysti ainoastaan vasemmistolaisiin tai niihin poliittisiin ryhmiin jotka ovat sellaisiksi leimattavissa, RKP:tä myöten.

Tämänhän näkee poliisinkin haluttomuudesta myöntää, että mikään äärioikeistolainen väkivallanteko olisi terrorismia. Vaikka tässä maassa on jo vuosikymmenen ajan harjoitettu hyvinkin organisoitua äärioikeistolaista propagandaa ja nettihäiriköintiä Suomen Sisun ja Homman johdolla, esimerkiksi vastaanottokeskusten liepeillä iskevät väkivallantekijät ovat aina olevinaan yksittäistapauksia.

Todellisuudessa kuitenkin kyse on hajautetusta, "autonomisesta" terrorismista, mikä tarkoittaa sitä, että äärioikeiston nettilehdet levittävät vihaa organisoidusti ja alkoholin hullaannuttamat yksittäiset villit hyökkäävät sitten vastaanottokeskuksiin. Jo Suomen Vastarintaliikekin on parista vankilatuomiosta viisastuneena oppinut tämän: olen antanut kertoa itselleni, etteivät he enää paina edes propagandamateriaaliaan itse, vaan jättävät tulostettavat mallit nettisivuilleen. 

"Autonominen nationalismi" on syntynyt Saksassa. Toisin kuin Suomessa, jossa "vastakkainen ääripää" on pelkästään äärioikeiston retorinen kuvio, Saksassa on jo 80-luvulla ollut autonomista äärivasemmistoa, anarkistisia katuaktivisteja eli ns. "kaootteja", jotka ovat ensimmäisinä soveltaneet tällaisia metodeja. "Autonomiset nationalistit" ovat sitten omineet kaoottien keinot. Saksantaitoiset voivat perehtyä asian taustoihin lukaisemalla Toralf Staudin ja Johannes Radken pokkarin Neue Nazis - Jenseits der NPD: Populisten, Autonome Nationalisten und der Terror von rechts, Kiepenheuer & Witsch, Köln 2012.

On sitten aivan turhaa jankata, että tavallisen kansalaisen ei tarvitse pelätä äärioikeistoa. Juuri siksi, että autonomiset nationalistit ovat käytännössä netin äärioikeistolaisten mielipidekeskusten annilla päänsä sekoittaneita yksittäisiä juoppoja, narkkareita ja pikkurikollisia, he ovat vaarallisia meille kaikille. Jo nyt esimerkiksi Raumalta kiiri uutinen puukkomiehestä, joka riehui aivan tavallisessa kerrostalossa luullen kännipäissään sitä vastaanottokeskukseksi. 

Olen jo pitkään varoittanut, että maahanmuuttokriitikoiden propaganda aiheuttaa katu- ja yhteiskuntarauhan romahtamisen kantavillien riehuessa summittaisesti tällä tavalla. Sen jälkeen Putin toteaa, että suomalais-ugrilaiset eivät kykene pitämään huolta asioistaan itsenäisenä valtiona, vaan tarvitaan ohjaavaa slaavilaista kättä.

Penisstyrda politiska grupperingar, dvs. sannfinländarna och deras kristdemokratiska epigoner har igen utmärkt sig med krav på dödsstraff för terrorister. Nä men det här är ju en kanonidé. Både det politiska livet och den medborgerliga vardagstryggheten har nämligen under de senaste tie åren bragts i gungning av den kampanj av hotelser och påtryckning som invandrarkritikerna fört för att skrämma folk till tystnad och politisk passivitet. Sånt är terrorism helt som det står i lagboken. 

Ni kan vara säkra att det inte rör mig det minsta i ryggen om alla dylika terrorister efter en saklig rättegång t ex får sitt huvud avsågat med en rostig stocksåg och grävs ner i skiten bakom utedasset för att sen bli påpissade. Men som vi vet är Finland inte en rättsstat när det gäller terrorism, och någon jämlikhet av principerna tillämpas inte på terroristiska brott.

Det är både medierna och det fascistiska webbforumet Homma som skrämmer oss med islamistisk terrorism, men faktum kvarstår att det inte skett ett enda islamistiskt terrordåd i Finland. Den kosovofödde massmördaren Ibrahim Shkupolli var trots sitt imponerande förnamn en vanlig svartsjuk småkriminell och hans brott gjorde ett alltför finskt intryck, vilket även invandrarkritikernas avgudade ledare medgav i sin egen snabbfatwa - det må visserligen hända att han senare reviderat sin enda riktiga sanning så som bara en gudomlig varelse kan. I rättvisans namn bör jag givetvis medge att frånvaron av islamistisk terrorism i Finland mycket väl kan bero på Skypos och dess utländska samarbetspartners aktivitet och yrkeskunskaper.

Det problematiska är att den inhemska extremhögern samtidigt kommit undan all kontroll och börjat terrorisera den laglydiga medelklassen. När det ännu var möjligt att stävja den här terrorismen, gjorde statsmakten ingenting. Polisen gav systematiskt katten i alla brottsanmälningar om extremhögerns fridsstörande verksamhet, samtidigt som de anmälningar högerextremister gjorde i rent rättsmissbrukande syfte togs på stort allvar och ledde till åtalsprövning.

Skulle dödsstraffet införas, så skulle det i det här landet och i den rådande atmosfären endast tillämpas på mörkhyade och övriga minoriteter inklusive finlandssvenskarna. Och givetvis endast på de politiska grupperingar som antingen är vänster eller kan brännmärkas som vänster, inklusive SFP.

Det här syns även i polisens ovillighet att medge att något som helst högerextremt våldsdåd vore terrorism. Trots att det sedan ett årtionde pågått en välorganiserad högerextrem kampanj av propaganda och webbterror, ledd av Suomen Sisu och Homma, heter det alltid att våldsverkare som slår till vid mottagningscentra är enstaka fall.

I verkligheten handlar det om decentraliserad, "autonom" terrorism, vilket innebär att högerextrema webbtidningar organiserat sår hat och att alkoholiserade enstaka vildar sedan attackerar flyktinganläggningar. Även Finska Motståndsrörelsen lär ha lärt sig denna läxa efter ett par fängelsedomar: jag har hört att de inte längre ens trycker sitt propagandamaterial själva, utan endast visar på sina webbsidor mallar som folk kan printa ut och klistra på väggen på egen hand. 

"Autonom nationalism" har uppstått i Tyskland. Här i Finnland är det bara extremhögern som opererar med begreppet "motsatt extremism" för att vilseleda lättlurade, men i Tyskland har det redan på åttitalet funnits autonom extremhöger, anarkistiska gatuaktivister eller s k "kaoter", som tillämpat sådana här metoder innan någon annan hittat på dem. "Autonoma nationalister" har sedan tillägnat sig kaoternas modus operandi. Tyskkunniga kan informera sig om bakgrunden genom att läsa Toralf Staud och Johannes Radkes pocketbok Neue Nazis - Jenseits der NPD: Populisten, Autonome Nationalisten und der Terror von rechts, Kiepenheuer & Witsch, Köln 2012.

Det är sen helt onödigt att snacka skit om att den vanlige medborgaren inte har nånting att frukta av extremhögern. Autonoma nationalister är i praktiken enstaka fyllon, knarkare och småkriminella, som tillbringat på tok för mycket tid på högerextrema webbsidor och det är precis därför de är farliga för oss alla. Redan nu rapporterades det från Raumo att en knivjunkare terroriserat innevånarna i ett vanligt flervåningshus som han i sitt berusade töcken trodde var en flyktinganläggning. 

För länge sen har jag varnat för den fara den invandrarkritiska propagandan utgör för samhällsfriden i landet när inhemska vildar börjar grassera på gatan och summariskt anfaller förbipasserande. Sen kan Putin bara konstatera att finnougrierna inte kan styra sig själva utan behöver en ledande slavisk hand.

Venäjän esimerkillinen maahanmuuttopolitiikka - Rysslands avundsvärda invandringspolitik

Kuten lukijat varmaankin muistivat, vensojen eli Venäjän sotilaiden puolueen (peitenimeltään Perussuomalaisten) puheenjohtaja Timo(fej) Soini(jev) kehui hiljattain Venäjän rajavartiointia ja maahanmuuttopolitiikkaa esikuvallisiksi. Nyt olemme saaneet nähdä, mitä se esikuvallinen maahanmuuttopolitiikka on: maassa vuosia asiallisella oleskeluluvalla elelleet ja töitä tehneet, ilmeisesti entisen Neuvostoliiton keskiaasialaisista tasavalloista tulleet maahanmuuttajat, jotka puhuvatkin jo sujuvaa venäjää, karkotetaan yhtäkkiä mielivaltaisella määräyksellä ja heille annetaan polkupyörä jolla ajaa Norjaan.

Nämä pakkomaahanmuuttajat ovat ehkä Venäjän ase länsimaista demokratiaa vastaan, mutta he itse eivät ovat syyllisiä mihinkään. Syyllinen on Venäjä, syyllisiä ovat Venäjällä määräilevät KGB-miehet ja kanssarikollisia ovat maahanmuuttokriitikot ja perussuomalaiset, eli Venäjän vapaaehtoissotilaat Suomessa, jotka sokeassa vihassaan länsimaisia arvoja ja ihailussaan Venäjää kohtaan ovat päättäneet tuhota Suomen.

Syksyllä 1939 Suomea uhkasivat rajan yli vyöryvät venäläiset sotilaat. Syksyllä 2015 Suomea uhkaavat rajojemme sisällä kyttäävät etnisesti suomalaiset, mutta sielultaan putinistiset Venäjän poliittiset sotilaat. Tiedät kyllä keitä he ovat, kuten minäkin tiedän.


Som läsarna säkert minns, ordföranden för Partiet för ryska soldater i Finland - sannfinländarna, som de själva kallar sig - Timo(fej) Soini(jev) hyllade nyligen Rysslands förebildliga gränsbevakning och invandringspolitik. Nu ser vi vad den förebildliga invandringspolitiken handlar om: folk som bott i landet i åratal och arbetat lagligt, invandrare som uppenbarligen kommit in från de centralasiatiska före detta sovjetrepublikerna, utvisas plötsligt med en godtycklig ukas och ges en cykel att åka till Norge med.

Dessa tvångsmigranter är måhända ett vapen som Ryssland riktar mot den västerländska demokratin, men de är inte skyldiga till någonting. Det är Ryssland som är den skyldige, de KGB-män som styr och ställer i Ryssland är skyldiga, och medansvariga är sannfinländarna och invandrarkritikerna, Rysslands frivilligsoldater i Finland, som i sitt blinda hat mot västerländska värden och i sin beundran av Ryssland har beslutat tillintetgöra Finland.

Hösten 1939 hotades Finland av ryska soldater österifrån. Hösten 2015 hotas Finland av Rysslands politiska soldater innanför våra gränser, etniska finnar med en putinistisk själ. Du vet lika bra som jag vem det är.

Solouhinia lukiessa - Vid läsning av Solouchin

Sofi Oksanen sanoi hiljattaisessa Suomen Kuvalehden jutussaan, että jokainen pakolaisiin aggressiivisesti suhtautuva pelaa Kremlin pussiin, tahtoi tai ei. Se, mitä maahanmuuttajakriitikoiden tahdottomien raajojen lailla tottelema valtias kutsuu "Höglundin vainoharhaksi", on nyt siis myös Sofi Oksaselle kelpaava totuus. En panisi hirveästi pahakseni, jos se laajemminkin tunnustettaisiin, kuka täällä Suomessa ensimmäisen kerran tunnisti yhteyden äärioikeiston ja Venäjän välillä ja joutui siitä kalliisti maksamaan; mutta ajatuksista ei peritä tullia, ja Suomen kohtalon ollessa vaakalaudalla nyt, kun Venäjän kyynisten vaikuttaja-agenttien puolue on päässyt hallituspalleille asti, on pikkumaista riidellä siitä, kuka ensimmäisenä varoitti. Mutta kirjoitetaanpa Sofinkin kunniaksi aimo pläjäys asiaa Venäjän uhasta ja vaarasta.

Tätä kirjoittaessani muuten on tullut kaksi muutakin mielenkiintoista Venäjä-uutista: Sergei Lavrovin penistä nuolemaan innokkaana rientänyt Timo Soini ei ole suostunut tapaamaan Ukrainan ulkoministeriä. Selitykseksi on ymmärtääkseni tarjottu vilustumista. Kyseessä on Neuvostoliiton johtajilta opittu ns. poliittinen vilustuminen. Ja käsky vilustua on tainnut tulla suoraan Lavrovilta, jolle Soini on tietysti lojaalimpi kuin isänmaalleen.

Toinen "uutinen" on, että Aleksanteri-instituutin professori Markku Kivinen on kiistänyt Venäjän käyvän hybridisotaa ja leimannut koko ajatuksenkin vainoharhaksi. Minusta tuntuu, että Saddam Husseinin entinen tiedotusministeri Muhammad Sa'id al Sahhaf, tunnettu myös liikanimillä Comical Ali ja Baghdad Bob, on nykyään töissä Aleksanteri-instituutissa. Kyseinen pulju on tunnettu esimerkiksi nerokkaista ennustuksistaan "ei se Putin Krimiä ota" ja "ei se Putin nyt ainaskaan Itä-Ukrainaan hyökkää".

Koska olen viime aikoina keskittynyt suureen venäjänkielisen proosan historiaprojektiini, jonka on viimekätinen tarkoitus johtaa uuteen opinnäytetyöhön, en ole hirveästi jaksanut kirjoitella blogiin enkä maleksia foorumeilla (terveisiä Piffille). Lienee aiheellista sanoa muutama sana siitä, mitä juuri nyt venäjäksi luen, koska se liittyy aika läheisesti myös Venäjän trolleihin.

Hiljattain Facebookissa muuan Venäjän trolli räiskäisi erääseen heikäläisten vainoamaan ryhmään linkin venäläisen salaliittoteoreetikon ja nationalistikirjailijan Aleksandr Zinovjevin haastatteluun. Zinovjev, se tietäkää, on tullut tunnetuksi ennen kaikkea satiirisesta romaanistaan Zijajuštšie vysoty/Ammottavat huiput(en tiedä, onko sitä olemassa persuksi, isänmaalliselle sivistyskielellemme se tietysti on käännetty nimellä Gapande höjder), joka teki hänestä yhden sekä arvostetuimmista että vainotuimmista neuvostoliittolaisista toisinajattelijoista.

Tuolloin Zinovjevin näkemys Neuvostoliiton kommunismista oli, että kaikista puutteistaan ja epäoikeudenmukaisuuksistaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden vuoksi, se oli ihmiskunnan luontainen tila, joka kestäisi iäisyyden, jos siihen kerran romahdettaisiin - eräänlainen yhteiskunnallinen vastine termodynamiikan (lämmönsiirtotieteen) piirissä esiintyvälle lämpökuoleman käsitteelle. Lännessä uskotaan - Zinovjev julisti - että kommunistit voi äänestää valtaan tilapäisesti ja heittää sitten hallituksesta mäkeen jos kansa ei seuraavissa vaaleissa enää hyväksy heidän politiikkaansa. Todellisuudessa - sanoi Zinovjev - kommunismista ei pääse eroon, kun sen uhriksi kerran joutuu, ja hän näki kommunismin rauhanomaista mutta tuhoisaa soluttautumista kaikkialla länsimaisessa yhteiskunnassa.

Kun Neuvostoliiton hajoaminen alkoi lähestyä, Zinovjev käänsi täysin kelkkansa. Nyt hän alkoi puhua hyvää neuvostoyhteiskunnasta, aluksi varovaisen myönteisesti ja eritellen, sitten yhä yksiselitteisemmin. Länsi oli tuhonnut ihmisoikeuslöpinöillään ei vain Neuvostoliittoa, vaan Venäjän, ja länsi oli yhtenäinen pahan valtakunta, joka halusi hävittää venäläiset ja Venäjän. Lopulta Zinovjev päätyi ylistämään myös Stalinia ja ihannoimaan maatalouden pakkokollektivisointia, yhtä Stalinin suurimmista ja eniten kuolonuhreja vaatineista julmuuksista. Vuonna 1999 kaksi vuosikymmentä Saksassa asunut Zinovjev palasi vihollisimperiumiksi kutsumansa lännen alueelta Venäjälle, missä asui vuonna 2006 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

Tämän verran siis Zinovjevista. Tällä hetkellä luen Vladimir Solouhinia, joka edustaa erityisesti 1970-luvulla aktiivisena ollutta ns. maalaisproosan koulukuntaa. Tämä kirjailijaryhmä tuli tunnetuksi nimenomaan venäläisestä nationalismista, myös imperialistisesta ja muiden kansojen oikeuksia polkevasta. Venäläistä nykykirjallisuutta tuntevat tietävät, mihin tämän bloggauksen otsikko viittaa: Solouhinin esseeseen Leniniä lukiessa, jossa kirjailija pyrki osoittamaan, että Neuvostoliiton massajulmuudet joukkoteloituksineen olivat alkaneet jo Leninin aikana ja Leninin käskystä. Meille asioista perillä oleville tässä ei tietenkään ole mitään uutta, mutta Stalinin jälkeisen Neuvostoliiton itseymmärrykseen kuului käsitys, että Stalin oli eksyttänyt Leninin perustaman valtion hyvään vieviltä raiteilta, joten oli hyvin rohkeaa esittää Lenin roistona.

Tästä kirjasta on kysymys. Boken ifråga. (Kuvalähde/bildkälla/picture source Amazon.co.uk)

Myös tämä minulla luettavana oleva kirja, Tšaša eli "Malja" tai "Kalkki" (siis kalkki juoma-astian, ei kalsiumhydroksidin nimenä), sivuaa näitä Leninin ja neuvostovaltion syntyaikojen julmuuksia. Kirja on oikeastaan kirjoitettu kunnianosoitukseksi Venäjältä vallankumousta paenneille emigranteille, jotka joutuivat "juomaan katkeruuden kalkin" ja jättämään jäähyväiset isänmaalle; Solouhin kuvailee värikkäästi Leninin aikojen julmuuksia lähinnä korostaakseen, että emigranteilla oli todellinen, päälle kaatuva hätä käsissä ja koko maailman syy pelastaa henkensä asettumalla länteen.

(Tässä välissä pitää muuten huomauttaa, että venäläisten nationalistien suhtautumisesta maahanmuuttoon lohkeaa rajattomasti tahatonta huumoria. Itselleen he suovat tietysti ehdottoman oikeuden asettua asumaan vaikka mihin - moni venäläinen nationalistimölytoosa, kuten juuri tuo Zinovjev, norkoili lännessä vuosikymmeniä - mutta annas olla kun heitä hyysäävään maahan muuttaa vähän tummempiläskisiä janttereita, silloin ollaan heti kaljupäiden kuorossa huutamassa, kuinka paljon parempia itse ollaan kuin nuo uudet tulokkaat. Solouhinin kunniaksi on syytä sanoa, että hän sentään pysytteli kotimaassaan, vaikka otti melkoisia riskejä noilla Neuvostoliittoa arvostelevilla kirjoituksillaan. Tosin Neuvostoliitossa siedettiin länteen kriittisesti suhtautuvia, vanhaa keisarillista Venäjää ihannoivia nationalisteja ihan toisella tavalla kuin länsimielisiä toisinajattelijoita - tuskin Solouhiniakaan varsinaisesti uhkasi hullujenhuone tai vankila.)

Kirjan on julkaissut kustantamo Russkij Mir eli Venäläinen maailma - kuulostaapa pahaenteiseltä, onhan "venäläinen maailma" nationalistisia asenteita omaksuneen Putinin ja hänen sylikoiriensa imperialistinen termi - ja esipuheen kirjoittajaksi on saatu muuan Stanislav Kunjajev, joka oli Solouhinin kavereita Naš sovremennik ("Aikalaisemme") -aikakauslehdestä ja toimii kai nykyäänkin sen päätoimittajana. Kyseinen lärpäke tuli jo neuvostoaikana kuuluisaksi ärjynationalismistaan. Venäläisille on kunniaksi, että sen levikki on laskenut murto-osaan kahdeksan-yhdeksänkymmenluvun vaihteen huippuluvuista.

Kunjajev lähtee siitä, että Stalinin vainot olivat itse asiassa oikein niiden uhreille - tällä hän tarkoittaa puolueen sisäisiä vainoja, tai ns. puhdistuksia, 1930-luvun lopulla. Niiden uhreja olivat näet Leninin vainoja toimeenpanneet puolueen veteraanit, jotka tietysti Kunjajevin katsannossa olivat juutalaisia. Olisi kiintoisaa tietää, mitä mieltä Kunjajev on esimerkiksi vähemmistökansallisuuksien (mm. suomalaisten, puolalaisten ym.) vainoista, joita Stalinin aikana harjoitettiin. Kaipa nekin olivat hyvän ja viisaan hallitsijan toimeenpanemia tarpeellisia kurinpitotoimia.

Tämä käsitys bolševikkivallan alkuvuosikymmenistä ei-venäläisen, juutalaisjohtoisen vallan vuosina ei toki ole Kunjajevin eikä Solouhinin keksintöä - Roy Medvedev paneutui omassa Stalin-kirjassaan (se on ruotsiksi julkaistu nimellä Stalin och stalinismen) erityisesti kumoamaan tätä hänen mukaansa ennen muuta antisemitistisistä emigranttipiireistä levinnyttä väitettä - mutta herrat ovat omaksuneet sen aika lailla kritiikittömästi. 

Esimerkiksi Solouhin esittää Leninin hallituksen ulkomaalaisena, venäläisvastaisena miehityshallintona, jossa muka Kalinin oli yksinään venäläinen. Ilmeisesti Lenin, jonka isä Ilja Uljanov oli juurevaa talonpoikaissyntyperää suoraan maaorjista, ei kelvannut Solouhinille venäläiseksi, koska äiti Maria Blank oli uskosta luopuneen juutalaisisän ja saksalaistaustaisen luterilaisen äidin tytär. Kaipa Venäjällä sitten on tämän juutalaisuuden osalta voimassa sama sääntö kuin USA:n vanhassa Etelässä: pisarakin "pahan rodun" verta, niin kuulut itse "niihin".

Solouhinin kunniaksi on sanottava, että Kunjajev on vielä aika monta pykälää häntä hullumpi. Siinä missä Tšaša sisältää paljon mielenkiintoista tietoa emigranttien kulttuurista, jota ylistäessään Solouhin mainitsee myös Ivan Buninin ja Vladimir Nabokovin kaltaiset modernistiset kirjailijat myönteisessä sävyssä, parantumaton kulttuuritaantumuksellinen Kunjajev pauhaa, että modernistikirjailijat olivat myrkyttämässä Venäjän yhteiskuntaa ja siksi osasyyllisiä vallankumouksen tuhoihin. Toisin kuin Kunjajev, Solouhin ei sentään ole kulttuuriasioissa täysin lukutaidoton.

Kunjajevin höyrypäisyydelle antaa oman pikantin sävynsä se, että juutalaisten lisäksi hän kauhistelee myös vapaamuurareita, joiden historiaa Venäjällä on hänen mukaansa salailtu. Kun ei kaikesta voi syyttää juutalaisiakaan, niin sitten rappareita. Itse asiassa kylläkin vapaamuurariuden historia Venäjällä tunnetaan aika hyvin: kuuluisin venäläinen vapaamuurari on ehkä Nikolai Novikov, lukumies ja kustantaja, joka oli Nikolai Karamzinin oppimestari. Karamzin taas - no, hän oli ensimmäinen suuri venäläinen historioitsija, jonka pääteos, "Venäjän valtion historia", on tuhatkunta foliokokoista sivua pientä pränttiä venäjäksi. Ennen muuta Karamzin oli sellainen ehdottoman keisarivallan kannattaja, jonka poliittisen näkemyksen luulisi viehättävän Kunjajevia. 

On jota kuinkin ironista, että tämäkin venäläisen kulttuurin kulmakivenä pidettävä kirjailija on Kunjajevin paheksuman rappariaatteen saastuttama. Mutta tällaisiahan äärinationalistien kulttuurinäkemykset yleensä ovat: "puhtaan" kulttuurin kiihkossaan he käytännössä kieltäytyvät koko kulttuurista. Meilläkin on erittäin vähän elämään jäänyttä kirjallisuutta, joka ei olisi joko ruotsinkielistä tai jollain tavalla "kommunismin" saastuttamaa, ainakin äärioikeiston määritelmän mukaan. 

Sekä Solouhinissa että Kunjajevissa - tällä kertaa ehkä jopa enemmän Solouhinissa - ärsyttää heidän kykenemättömyytensä nähdä Venäjässä ja venäläisissä mitään vikaa. Syy on aina muiden, milloin vapaarappareiden, milloin juutalaisten ja milloin pahan lännen, joka kadehtii (hah!) Venäjää ja haluaa tuhota sen. Ottaen huomioon, millaisella pitkämielisyydellä länsi on suvainnut esimerkiksi Putinia, tuollaisesta on jo koko maailman oikeus suuttua. Ei ole toki venäläisille itselleenkään hyväksi loputtomiin vain uhriutua. Se tuudittaa heidät tilaan, jossa he ovat helposti minkä tahansa "kansallismielisen" sortovallan hyväksikäytettävissä. 

Herroja potuttaa myös raskaimman jälkeen se, että venäläisiä moititaan kansalliskiihkoisiksi. Miksi venäläiset eivät saa esiintyä nationalistisesti, kun kaikilla pienillä kansallisuuksillakin on omat erityiset juhlansa ja oma kulttuurinsa? Tähän voi vain vastata, että se on imperiumin hinta. Venäläisen nationalismin ongelmallinen piirre on siinä, että siinä törmäävät etninen nationalismi ja imperialismi, jotka ovat itse asiassa vastakkaisia käsitteitä. Imperialismi merkitsee imperiumin rakentamista, ja imperiumit ovat määritelmällisesti monikansallisia luomuksia. Etninen nationalismi taas vaatii yksikielistä ja yksietnistä maata.

Venäläiseen nationalismiin kuuluu erottamattomana osana imperialismi, eli se käsitys, että kaikki alueet, joihin Venäjän valta on joskus ulottunut, kuuluvat Venäjälle ja venäläisille. Mutta silloin kun on vallannut jonkin toisen kansakunnan asuinalueet, joutuu ottamaan vastuuta siitä kansakunnasta imperiaalisena käskijänä, tai sitten antamaan sille oikeuksia imperiumin sisällä ja suvaitsemaan sen kulttuurisia erikoisuuksia.

Kolmaskin tie on toki olemassa, se kaasukammioiden ja etnisten puhdistusten tie. Ja valitettavasti näiden Solouhinien ja Kunjajevien juttuja lukiessa tulee sellainen olo, että sinne päin viettää. He nimittäin haluavat kaikesta päätellen takaisin Venäjän vuoden 1914 rajoissa (imperialismi), mutta näiden rajojen sisäpuolella he sitten haluavat elää venäläisinä antamatta millekään ei-venäläisille ryhmille minkäänlaisia myönnytyksiä (etninen nationalismi). He haluavat imperiumin, mutta eivät ole valmiita maksamaan imperiumin hintaa. Tälle ei oikein löydy muuta ratkaisua kuin meidän ei-venäläisten tappaminen (muistakaa, että Suomi oli vuonna 1914 osa Venäjää).

Sofi Oksanen sa nyligen i veckotidningen Suomen Kuvalehti att varenda en som förhåller sig aggressiv mot flyktingar går Kremls ärenden, medvetet eller inte. Det som mästaren för alla invandrarkritiska, han vars viljelösa kroppsdelar de är, brukar kalla för "Höglunds noja" är sålunda i dag en dagsens sanning som även Sofi Oksanen är beredd att förkunna.  Jag skulle inte vara hemskt ledsen om det mera allmänt erkändes att det var er ödmjuke tjänare som allra först uppmärksammade förbindelsen mellan extremhögern och Ryssland och även fick betala dyrt för det; men tankar är tullfria, och i dag, då Finland är i fara och partiet för Rysslands cyniska springpojkar infiltrerat regeringen, är det småaktigt att gräla om vem som kom med den första varningen. Men nu ska jag alltså, även till Sofis ära, författa en ordentlig drapa om det hot som Ryssland utgör för vårt fosterland.

Medan jag skrivit på det här inlägget, har det kommit in två andra intressanta nyheter om Ryssland: Timo Soini, så ivrig han var att möta Sergej Lavrovs penis med en slickande tunga, gick inte med på att träffa den ukrainske utrikesministern. Som svepskäl nämndes förkylning, om jag inte missminner mig. Det handlar antagligen om en s k politisk förkylning, som de sovjetiska ledarna vid behov brukade drabbas av. Och förkylningsordern har antagligen utgått från Lavrov, som Soini är lojal mot, medan han inte är det mot fosterlandet.

En annan nyhet, om det nu är någon, lyder att Markku Kivinen, professor på Alexanderinstitutet, förnekat att Ryssland alls för ett hybridkrig, och utmålat hela tanken som paranoja. Det förefaller att Muhammad Sa'id al Sahhaf, före detta informationsminister i Irak under Saddam Hussein och även känd som Comical Ali och Baghdad Bob, i dag arbetar på samma institut. Institutet är känt bl a för sina snillrika prognoser som "int ska väl Putin inta Krim int" och "int ska väl Putin invadera östra Ukraina int".

På sistone har jag koncentrerat mig på mitt stora projekt - att skriva en historia av modern rysk prosa. Därför har jag inte riktigt orkat skriva i bloggen, inte heller slarva på webbfora. Det är motiverat att skriva ett par ord om vad jag just nu håller på att läsa, eftersom det hänger samman även med ryska webbprovokatörer.

Nyligen var det en rysksinnad webbprovokatör som på en Facebookgrupp som alltför ofta hemsöks av hans gelikar delade en länk till en intervju med Aleksandr Zinovjev, en rysk nationalistisk författare och konspirationsstolle. Zinovjev, det bör ni veta, blev på sin tid världsberömd tack vare sin satiriska roman Zijajusjtjie vysoty/Gapande höjder (det finns en svensk översättning som heter så), och var länge en både mycket uppskattad och mycket förföljd sovjetisk oliktänkare.

På den tiden ansåg Zinovjev att kommunismen i Sovjetunionen trots, eller kanske t o m på grund av, alla sina brister och orättvisor var människosläktets naturliga tillstånd, som skulle vara i evighet där det en gång uppnåtts - en sorts samhällelig motsvarighet till begreppet värmedöden i termodynamiken. I Väst inbillar man sig - förkunnade Zinovjev - att det går att rösta kommunisterna till makten för en enda valperiod och sedan sparka dem om folket inte längre gillar deras politik i nästa val. I verkligheten - sade Zinovjev - blir man inte längre av med kommunismen, när man en gång blivit offer för den; och han såg fredlig men destruktiv kommunistisk infiltrering överallt i det västerländska samhället.

När Sovjetunionen sedan började närma sig sitt sammanbrott, vände Zinovjev kappan helt och hållet. Nu började han yttra sig mera positivt om sovjetsamhället - till en början var det bara med förbehåll och urskillning, sedan allt mera entydigt och oreserverat. Väst hade med sitt svammel om mänskliga rättigheter inte bara förstört Sovjetunionen, utan även Ryssland; och Väst var ett enda ondskans imperium, som ville förinta ryssarna och Ryssland. Denna utveckling ledde till att Zinovjev även började prisa Stalin och idealisera tvångskollektiviseringen av jordbruket, en av Stalins värsta grymheter som kostat flest människoliv. År 1999 återvände Zinovjev, som tillbringat två årtionden i Tyskland, från det västliga fiendeimperiet till Ryssland, där han år 2006 lämnade det jordiska.

Strunt i Zinovjev, men just nu håller jag på att läsa Vladimir Solouchin, som representerar den såkallade byprosan, en författarskola som var särskilt aktiv under sjuttitalet. Det här kotteriet blev känt för rysk nationalism, även för en imperialistisk nationalism som nertrampade andra folkslags rättigheter. De som känner modern rysk litteratur vet vad rubriken över den här bloggdrapan hänvisar till: Solouchins essä Vid läsning av Lenin, i vilken författaren försökte bevisa, att de massvisa grymheterna i Sovjet inte hade börjat under Stalin, utan redan under Lenin och på hans befallning. För oss invigda är det här givetvis inget nytt, men i det efterstalinska Sovjet gällde det att staten under Lenins grundartid hade utvecklat sig mot det bättre och att det onda hade börjat under Stalin. Sålunda var det mycket vågat att framställa Lenin som en skurk.

Även boken jag läser i, Tjasja eller "Dryckeskärlet", "Kalken", tangerar dessa grymheter under Lenins maktperiod i den tidiga Sovjetstaten. Boken har egentligen skrivits för att hedra de emigranter som lämnade Ryssland efter revolutionen: titeln avser "landsflyktens bittra kalk", som de fick dricka upp och ta avsked av fosterlandet. Solouchin beskriver färgstarkt de grymheter som pågick under Lenin för att framom allt betona, att emigranterna verkligen befann sig i akut livsfara och nöd och att de hade alla skäl i världen att rädda sitt skinn och bosätta sig i Väst.

(Här är det förresten skäl att påpeka, att ryska nationalisters inställning till invandring är en aldrig sinande källa av oavsiktlig humor. Sig själva unnar de givetvis en ovillkorlig rätt att bosätta sig var som helst - många rysknationaliska agitatorer, som den ovannämnde Zinovjev, slarvade i tietals år i Väst - men vänta bara när det dyker upp mera mörkhyade invandrare, då sällar sig de här vrålaporna till den snaggade skaran för att skryta hur mycket bättre och förmer man själv är än nykomlingarna. Solouchin förtjänar att prisas för att han stannade i hemlandet trots att han tog betydande risker med sina antisovjetiska texter. Visserligen var sovjetmyndigheterna mycket mera toleranta mot nationalister som idealiserade gamla Tsarryssland och ogillade Väst, än mot västvänliga, liberala oliktänkare. Jag tror nog inte riktigt att Solouchin någonsin riskerade vare sig hispa eller fängelse.)

Solouchins bok har utkommit på ett förlag som heter Russkij Mir, Ryska Världen, och det låter ju illavarslande med tanke på att det är ett imperialistiskt uttryck som flitigt används av den storrysk-nationalistiskt anstuckne Putins kamarilla. Förordet har skrivits av en viss Stanislav Kunjajev: både han och Solouchin var anknutna till tidskriften Nasj sovremennik ("Vår samtida"), och vad jag vet är Kunjajev fortfarande chefredaktör för denna redan på sovjettiden för sin extrema nationalism ökända blaska. Till ryssarnas försvar bör det konstateras, att upplagan för NS i dag bara är en bråkdel av vad den var i slutet på åttitalet och i början av nittitalet.

Kunjajev utgår från att Stalins förföljelser egentligen var ett rättvist straff - om man alltså talar om partiets interna förföljelser, de såkallade utrensningarna, mot slutet av trettitalet. De som föll offer för dem var nämligen partiveteraner som själva begått lika stora grymheter under Lenin - och som enligt Kunjajevs världsbild dessutom var judar. Det skulle vara intressant att veta, vad Kunjajev anser om förföljelserna mot nationella minoriteter (finnar, polacker osv) i Sovjet, som likaså pågick under Stalin. Var det månne också nödvändiga disciplineringsåtgärder genomförda av en god och klok härskare?

Den här uppfattningen om den tidiga bolsjevikmakten som icke-rysk och som judiskt styrd är givetvis inte något Kunjajev och Solouchin själva hittat på - Roy Medvedev förde i sin bok Stalin och stalinismen (som den svenska översättningen heter) en särskild polemik mot detta påstående, som på den tiden enligt honom särskilt kolporterades i antisemitiska emigrantkretsar - men herrarna torgför det nog som om det vore deras egen uppfinning. 

Solouchin t ex framställer Lenins regering som en utländsk, ryssfientlig ockupationsregim, där Kalinin kantänka var den enda ryssen. Uppenbarligen accepterade Solouchin inte Lenin som ryss, trots att dennes far Ilja Uljanov var av rotfast liveget bondeursprung. Å andra sidan var modern Maria Blank dotter till en judisk avfälling och en lutheransk kvinna av tysk bakgrund. Tydligen gäller i Ryssland samma regel i fråga om judendomen som i USAs sydstater förr i världen i fråga om de svarta: bara en droppe av det "onda" blodet, och då ingår du redan i "deras ras".

För rättvisans skull konstaterar jag att Kunjajev är betydligt mera korkad och vrickad än Solouchin. Medan Tjasja innehåller en hel del intressant information om emigrantkulturen och även hyllar sådana modernistiska författare som Ivan Bunin och Vladimir Nabokov, förkunnar den obildbare kulturreaktionären Kunjajev att modernistiska författare var med om att förgifta det ryska samhället med revolutionsidén och sålunda medansvariga för revolutionen och dess grymheter. I motsats till Kunjajev är Solouchin ingen kulturanalfabet.

Som konspirationsstolle är Kunjajev såtillvida originell att han inte bara förfasar sig över judarna, utan även frimurarna, vars historia i Ryssland enligt honom hemlighållits. Det man inte kan skylla på judarna skyller man på frimurarna. Egentligen är dock frimureriets historia i Ryssland ganska väl känd och utforskad: den mest berömde representanten för rörelsen är kanske Nikolaj Novikov, en boklärd man och förläggare som agerade läromästare åt Nikolaj Karamzin. Vem var denne Karamzin då? Den förste store ryske historikern, vars viktigaste verk, "Ryska statens historia", omfattar ett tusental foliosidor tryckta i petit på ryska. Framom allt var Karamzin anhängare av strikt kejsarvälde, och sålunda torde hans politiska åsikter tilltala Kunjajev. 

Det är rätt ironiskt att även denne författare - en av grundstenarna till rysk litteratur och kultur - är anstucken av det för Kunjajev så förhatliga frimureriet. Men så här brukar extremhögerns uppfattningar om kultur se ut: när de hungrar och törstar efter kulturell renhet blir de i praktiken tvungna att avvisa all kultur. Vi här i Finland har faktiskt knappast någon levande skönlitteratur som inte vore antingen på svenska eller på något vis "kommunistpåverkad" (så som extremhögern definierar "kommunism").

Både Solouchin och Kunjajev - särskilt den förstnämnde den här gången - irriterar med hur svårt det är för dem att ansvarsbelägga ryssar och Ryssland för någonting. Det är alltid någon annan som är roten till allt ont, ibland frimurarna, ibland judarna, ibland det hemska Väst, som avundas (!) Ryssland och vill förinta det. Med tanke på det tålamod och den tolerans som Väst t ex visat mot Putin känner man sig föranledd att bli förnärmad. Det är inte heller bra för ryssarna själva att i all evighet invagga sig i offerrollen, ett mentalt tillstånd i vilket de kan exploateras av vilken som helst tyrannregim som kallar sig nationell och nationalistisk. 

Herrarna är också djupt indignerade över att ryssar beskylls för nationalistisk chauvinism. Varför får ryssar inte uppträda nationalistiskt, när alla små nationaliteter har sina särskilda fester och sin egen kultur? Man kan bara svara, att det är priset för imperiet. Det problematiska med rysk nationalism är att den är samtidigt etnisk nationalism och imperialism, och dessa två är i princip oförenliga. Imperialism innebär att man bygger upp ett imperium, och imperier är enligt definitionen multinationella riken. Etnisk nationalism däremot kräver enspråkighet och etnisk monokultur inom landet.

Den imperialism som oskiljaktigt ingår i rysk nationalism går ut på att alla områden som någonsin lytt under ryskt välde tillhör Ryssland och bör få bosättas av ryssar. Vad som ryska nationalister aldrig fattar är konsekvenserna av att inta och annektera någon annan nationalitets hemland. Då måste man antingen patriarkalt ta hand om den nationaliteten som det anstår en kejsare, eller också ge den autonomi och rättigheter inom imperiet och tolerera dess kulturella egenheter.

Visst finns det också en tredje väg. Den leder till gaskamrar och etniska rensningar, och när man läser vad Solouchin, Kunjajev och deras likar anser om sakerna, får man känslan att det är ditåt det drar. Tydligen vill de återupprätta Tsarryssland i gränserna från år 1914 (imperialism), men inom dessa gränser vill de sen leva som rena ryssar utan att göra icke-ryssar några eftergifter alls (etnisk nationalism). De vill ha sitt imperium, men de vill inte betala priset för det. Och det finns inte riktigt någon annan lösning för det här dilemmat än att slå ihjäl alla icke-ryssar - oss alltså: Finland ligger ju innanför de ryska gränserna från år 1914.