perjantai 31. toukokuuta 2013

Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin

(julkaistu ensimmäisen kerran Plazalla 31. toukokuuta 2013)

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen bloggauksen tänne Plazalle. Nyt on tullut aika panna pillt pussiin. Jo vuodenvaihteen aikoihin sain tiedon, että Panuhuone lakkautetaan keväällä 2013, ja sovimme viimeiseksi bloggauspäiväksi toukokuun viimeisen, koska silloin Panuhuone täyttää vuosia. Sopimamme mukaan kirjoitukset jäävät näkyviin vielä kolmen kuukauden ajaksi, jotta ehdin ottaa varmuuskopiot talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten - esimerkiksi julkaistakseni ne kieliasultaan parannettuina valikoimina. Iirinkielisten kirjojeni kustantaja Michael Everson on ilmoittanut periaatteellisesta halukkuudestaan painaa myös nämä valikoimat. Mieluummin niin, eipähän ainakaan tarvitsisi olla tekemisissä suomenkielisen Suomen kustantamojen kanssa eikä varsinkaan pitää mitään julkistustilaisuuksia, joihin tulisi poliisin estämättä - pikemminkin poliisin avustamina ja aseistamina - kaikenlaisia maahanmuuttokriitikoita sun muita valkoihoisen vastarintaliikkeen miehiä rähinöimään, ammuskelemaan ja tappamaan.

Siinä missä Nigeriassa reuhaa Boko Haram -liike, jonka mielestä länsimainen sivistys (oikeastaan yksinkertaisesti ”kirja”, sillä mitä ilmeisimmin hausan kielen boko tulee englannin kirjaa tarkoittavasta sanasta book) on haram, kielletty ja tabu, meillä Suomessa on omat bokoharamilaisemme, joiden mielestä kirja on homo, kirja on hurri, kirja on islam ja kirja on neekeri. Kun asenteet ja riskit ovat tällaisia, suomeksi ei kannata julkaista kirjoja ainakaan Suomessa, ellei ole elämäänsä väsynyt. Onneksi minä en ole riippuvainen suomen kielestä. Iiriksihän olen saamassa painoon jo kohta neljännen kirjan, ja kotimaiselle yleisölle suunnatut tekstini voin vastedes laatia ruotsiksi. Ympyrä on sulkeutunut: kun kymmenisen vuotta sitten aloin blogata, yksi tärkeimmistä motiiveista siihen oli opetella taas käyttämään suomea kirjoituskielenä. Milleniuminvaihteen tienoilla Kulttuurivihkoissa painettu artikkelintapaiseni iirinkielisestä kirjallisuudesta oli nimittäin jälkikäteen lukemanani niin järkyttävää potaskaa, että oikeasti huolestuin: oliko suomeni tosiaan mennyt näin surkeaksi?

Silloin kun aloin kirjoittaa tänne, minulla oli se 2000-luvun alun positiivinen asenne, johon kuului oleellisesti ajatus, että vapaus oli lopultakin saapunut ja Suomen kansa lopullisesti eheytynyt. ”Punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat viimeinkin yhdentyneet yhdeksi ainoaksi suomalaisuudeksi, joiden kummankin kuvastoon, sanastoon ja kirjallisuuteen nuoret saattoivat postmodernin eklektisyyden hengessä viitata puheissaan ja kirjoituksissaan. Oli aika haudata vanhat sotakirveet ja alkaa lopultakin rakentaa yhdessä isänmaata. Samoihin aikoihin äitini yllättäen kuoli, ja koin velvollisuudekseni tavallaan pitää hänet hengissä kuolemansa jälkeenkin ja omaksua osan hänen usein varsin konservatiivisista näkemyksistään - lopettaa sen George Orwellilta oppimani ”falskin vasemmistolaisen” leikkimisen, josta paras ystäväni (tunnustautunut keskustalainen muuten) oli minua usein moittinut.

Tiedämme, mitä sen jälkeen tapahtui. Tuli natsismi - ”maahanmuuttokritiikki” - kuin hirvittävä petturi, aivan kuten kuusikymmenluvun jälkeen tuli taistolaisuus - ja hävitti kaiken saavutetun, tuhosi isänmaan peruuttamattomasti. Siihen asti täysin normaaleilta vaikuttaneet tutut, joiden persoonallisuudessa epäilevä suhtautuminen maahanmuuttoon tai islamiin oli ollut vain yksi luonteenpiirre eikä edes erityisen keskeinen, muuttuivat kuin olisivat joutuneet psykoosin valtaan. Heidän ajatuksensa alkoivat kiertää kehää ja he alkoivat solvata ja uhkailla, jos heidän kanssaan oli eri mieltä. Heidän kanssaan oli mahdotonta keskustella mistään neutraalista aiheesta, koska heidän mielensä oli alkanut maanisen kuumeisesti pyöriä yhden ainoan asian ympärillä. He olivat valmiita innokkaasti puukottamaan vaikka parasta kaveriaan selkään läpeensä epähumaanin aatteensa nimissä, ikään kuin heiltä olisi terveen ihmisen normaali moraalinen vaisto kadonnut kokonaan. Heistä oli tullut varastettuja ihmisiä, zombeja - ikään kuin jonkin vieraan voiman haltuunsa ottamia. He katosivat varjojen maahan eivätkä koskaan palaa sieltä takaisin - heistä ei kuuna kullan valkeana tule enää tuottavia, lainkuuliaisia eikä luotettavia kansalaisia demokraattiseen maahan, ei liioin luottamuksen arvoisia ystäviä kellekään terveet ja humaanit arvot säilyttäneelle. En ollut ennen tiennyt, miltä pirun riivaama ihminen näyttää. Nyt tiedän.

Tästäkään en minä eikä moni muukaan aivan heti huolestunut. Tiesimmehän (lue: luulimmehan) kaikki, että fasismi ei Suomessa menesty ja että maahanmuuttopolitiikkamme oli jo valmiiksi suunnilleen niin tiukkaa kuin se saattoi olla. Lisäksi natsimme olivat Neuvostoliiton kaaduttua jo pariin otteeseen yrittäneet murtautua valtavirran politiikkaan. Edellisellä kierroksella iskusanana oli ”maahanmuuttokritiikin” sijasta ”roturealismi”, ja silloin heidät oli nopeasti pantu järjestykseen: nolatun Teemu Lahtisen itkuinen ilme tuli sillä kertaa televisiostakin tutuksi. Oli siis helppo luottaa siihen, että tälläkin kertaa heille kävisi yhtä ohraisesti. Vielä vuonna 2007 televisiossa saatettiin esittää draamasarja, joka pani äärioikeiston kiristelemään hampaitaan, koska se sai katsojansa emotionaalisesti samastumaan maahanmuuttajiin ja mieltämään heidät kaltaisikseen ihmisiksi. Mutta sen jälkeen suomalaisille toimittajille, suomalaiselle viestinväelle tapahtui jotain selittämätöntä. Oli kuin jokin sielun vitamiini tai tärkeä ravintoaine olisi ehtynyt. Yhtäkkiä sanavalmiit televisiokasvot ja kolumnistit nieleksien hiljenivät karkean äärioikeistolaisen hyökkäilyn edessä.

Äärioikeiston annettiin ottaa suomen kieli haltuunsa. Kaikki yleisinhimillisiä, humaaneja arvoja ilmaisevat sanat naurettiin puhki, niin ettei kukaan enää uskaltanut käyttää niitä tosissaan. Tiedotusvälineiden ammattilaisilla olisi luullut olevan kykyä palauttaa itselleen hegemoninen valta suomen kieleen, mutta joko he lamaantuivat kauhusta tai sitten antoivat fasismin vuoroveden vain viedä mukanaan. Kuten monikin esimerkki näiltä vuosilta osoittaa, toimittajamme eivät ole sellaisia rohkeita sananvapauden puolustajia kuin minä he mielellään esiintyvät - itse asiassa monet vaikuttavat olevan täysin vailla sellaista moraalista kompassia, jonka avulla he olisivat voineet tunnistaa fasismin fasismiksi, natsismin natsismiksi ja totalitarismin totalitarismiksi. Useimmille suomalaisille toimittajille voi vain todeta halveksien: jos te olisitte olleet Saksassa kolmikymmenluvulla, olisitte riemuin rientäneet hakaristihannuja hännystelemään.


Se, että kommunismi houkutteli ja houkuttelee ihmisiä, ei ole ihmeteltävää: jos luvataan aatteen nimissä universaalista oikeutta, vapautta ja tasa-arvoa ja noin yleisesti ottaen kuuta taivaalta, suunnilleen jokainen, joka ei ole täysin seinään sidottava psykopaattimurhaaja, tuntee itsensä puhutelluksi. Se, että natsismi sai massat mukaansa, on huomattavasti hämmentävämpää, koska koko touhu on vain poliittiseksi aatteeksi kohotettua koulukiusaamista. Tämä on se arvoitus, jonka takia natsismia kummeksutaan ja kammoksutaan niin paljon enemmän kuin kommunismia (joka sitä paitsi vakaissa demokratioissa on vuosien varrella yleensä laimentunut pelkäksi sosiaalidemokratian retorisesti suurisuisemmaksi muunnelmaksi). Mutta suomalaisten toimittajien antaman havainto-opetuksen ansiosta tiedämme nyt tarkalleen, miten Weimarin Saksalle saattoi käydä kuten kävi ja millaiset ihmiset siitä olivat pääasiallisessa moraalisessa vastuussa.

Hyvä on, ovathan toimittajatkin nyt hieman ryhdistäytyneet, mutta vasta kun tuli täysin selväksi, että äärioikeisto uhkailee ja vainoaa myös keskiluokkaisia valkoihoisia ihmisiä, joita ei millään keinoin voi selittää ”vastakkaisen ääripään” edustajiksi eikä äärivasemmistolaisiksi. Mutta nyt on jo liian myöhäistä ja kakka housuissa, itse asiassa se haisee koko yhteiskunnassa poliittisia päätöselimiä myöten niin pahasti, että siihen lemuun jo tikahtuu. Vastaliike olisi kannattanut aloittaa jo silloin kun äärioikeistolainen toiminta oli vielä töryn heittämistä muslimien ja afrikkalaisten niskaan. Valitettavasti toimittajat ovat liian hienopieruja, jotta he voisivat vaivautua tutustumaan henkilökohtaisesti vaikkapa muutamaan somaliin ja hyväksyä heidät kaltaisikseen ihmisiksi.

En voi varsinaisesti sanoa jääväni kaipaamaan näitä bloggausaikoja. Olihan tämä hauskaa aikansa, mutta ajan pitkään siitä ei juuri voi nauttia, että häiriköt tulevat ”työpaikalle” möykkäämään, häiriköimään ja uhkailemaan. Erityisesti ns. miesaktivistien kaksinaamaisuus, moraalittomuus ja selkäänpuukottelu on inhottanut vuosi vuodelta yhä enemmän. Siksi olenkin nykyään sitä mieltä, ettei feministeissä oikeastaan ole mitään pahaa vikaa, ainakaan niin pahaa kuin miesaktivisteissa, jotka ovat koko sivilisaatiomme alasrepimiseen pyrkiviä barbaareja ja villipetoja. (Tämä ei sitten koske fiksuja miesjärjestöjä, kuten Miessakkeja.) Myös ns. alempitasoisten miesten aktivismia voi suositella ja kehua vain siinä tapauksessa, että siinä tosissaan pyritään omien sosiaalisten taitojen kehittämiseen. Suuri osa siitäkin touhusta vain tuntuu suuntautuvan enemmänkin oman sosiaalisen eristymisen ja naisvihan itsepintaiseen ylläpitämiseen.

On tästä toki kostunut muutakin kuin palkkarahat. Katson harjaantuneeni paljon rutinoituneemmaksi kirjoittajaksi, ja se on näkynyt suoraan esimerkiksi iirinkielisyystyössäni - ilman täällä hankkimaani kirjoittamistottumusta en varmaankaan olisi saanut yhden vuoden sisällä kolmea iirinkielistä kirjaa painokuntoon. Monet pitkään koneella muhineet keskeneräiset iirinkieliset hankkeet ovat viime aikoina alkaneet kummasti taas elää ja kehittyä, ja nyt kun kustantajakin on, ne saattavat hyvinkin päätyä kirjoihin ja kansiin lähivuosina. 

Terve sitten. Minä lähden tästä kääntämään ”Marsin sankaria” iiriksi, ellen sitten saa päähäni tällä viikolla alkaa opetella vaikka mongoliaa (oppikirjat jo on, siitä voitte olla varmoja) - somali ja arabia ovat jo työn alla, kiitos kysymästä. Kuka ties päädyn iirintämään myös ”Tarun Sormusten herrasta” - asiasta on ollut jo vakavaa puhetta, mutta se on joka tapauksessa monen vuoden projekti. Vakaumuksellisena kapitalistina voin toki edelleen kirjoitella jotain suomeksi, jos siitä maksetaan. Omasta aloitteestani ja halustani kirjoitan vain muilla kielillä, siitä voitte olla varmat; mutta paskan lapioinnista kuularuiskutulen alla, johon tämä suomeksi kirjoittaminen yhä enemmän vertautuu, haluan likaisen ja vaarallisen työn lisän.




torstai 30. toukokuuta 2013

Mitä minä sanoin, osa tieskuinkapaljon/Vad var det jag sa, del hurmycketsomhelst

(julkaistu ensimmäisen kerran Plazan blogissa 30. toukokuuta 2013/första gången utgiven i Plazas blogg den 30 maj 2013)

Kuten varmaan huomasittekin, eilen osoitettiin mieltä äärioikeiston levittämää nettivihaa vastaan, erityisesti suomenruotsalaisiin kohdistuvaa. En ollut mukana mielenosoituksessa, koska en asu Helsingissä päinkään, mutta katson jo vuosien aikana tehneeni riittävästi hyvän asian puolesta. Kun äärioikeisto nyt on siirtämässä painopistettään maahanmuuttajien demonisoimisesta hurrivihaan, voidaan sanoa sen palanneen juurilleen, Suomalaisuuden liittoon. Liitto on ilmeisesti toiminut koko suomalaisen nykyäärioikeistolaisuuden aatteellisena koulutuskeskuksena - se on se syöpäkasvain, josta kaikki nämä etäpesäkkeet ovat levinneet - ja aikoinaan se tuli tunnetuksi juuri hurrivihan kylväjänä.

Det undgick säkert inte er uppmärksamhet att vi i går upplevde en gatudemonstration mot det näthat som högerextremisterna massivt kör med, inte minst det som riktar sig mot finlandssvenskarna. Jag var inte med, eftersom jag inte bor vare sig i Helsingfors eller någonstans i närheten, men jag anser att jag även utan att delta i demonstrationen gjort mitt för att främja den goda saken. Att högerextremisterna i dag övergår från invandrare till finlandssvenskar som sina främsta hatobjekt innebär att finsk högerradikalism återgår till sina rötter i Finskhetsförbundet, Suomalaisuuden liitto. Förbundet har tydligen fungerat som ideologiskt utbildningsinstitut för all samtida högerextremister i Finland - det är den cancersvulst som gett upphov till alla dessa metastaser - och på sin tid blev det ju ökänt som en svenskfientlig propagandaorganisation.

Suomalaisuuden liiton ensimmäiset hurrivihakampanjat ajoittuvat 80-luvun puoleenväliin, niihin aikoihin kun minä aloittelin yliopisto-opintojani. Vaihdoin Turun yliopistosta Åbo Akademihin alkujaan juuri niiden kampanjojen takia. Vaikka olinkin teinipoikana alkanut puhua isäni kanssa ruotsia, en ensin ajatellut hankkivani yliopistokoulutusta ruotsiksi. Silkka inho ja kuvotus, jota liiton silloin vielä varsin korrektisti ja kirjakielisesti muotoiltu hurrivihalinja minussa herätti, sai minut yksinkertaisen reiluuden ja säällisyyden nimissä menemään heikomman puolelle.

Förbundets första klappjakt mot svenskan ägde rum i mitten av åttitalet, ungefär samtidigt som jag höll på att sätta igång med mina universitetsstudier. Det var precis de svenskfientliga klappjakterna som var orsaken till att jag övergick från Turun Yliopisto till Åbo Akademi. Visserligen hade jag i tonåren börjat prata svenska med pappa men i början tänkte jag inte inhämta universitetsutbildning på svenska. Men det äckel och den vämjelse som Finskhetsförbundets svenskhat ingav mig (då behärskades förbundet ännu av välutbildade, väloljade och slipade herrar som kunde uttrycka sig sakligt) fick mig att i rena anständighetens och rättvisans namn att ta parti för den svagare.

Eurooppalaistyyppiseksi luonnehdittu pakolais- ja ulkomaalaisvastaisuus yleistyivät äärioikeistossamme oikeastaan vasta myöhemmin, jos kohta nekään eivät ole niin vanha ilmiö Keski-Euroopassa kuin yleensä luullaan. Itse asiassa hurrivihan tyyppinen vihamielisyys oman maan etnisiä vähemmistöjä kohtaan on huomattavasti yleisempää ja valtavirtaisempaa länsimaailmassa kuin yleensä tajutaan. Esimerkiksi Jörg Haider aloitti oman poliittisen ilkivallantekijän uransa kylvämällä vihaa - ei maahanmuuttajia, vaan - Itävallan sloveeninkielisiä vastaan (nämä sattuvat näet äärettömän huonoa tuuriaan asumaan Haiderin omassa osavaltiossa, Kärntenissä, jonka pääkaupunki Klagenfurt on ollut aikoinaan merkittävä sloveenikulttuurin tukikohta).

Den sortens invandrar- och flyktingfientlighet som ofta anses typiskt centraleuropeisk blev gängse inom vår extremhöger först senare, låt vara att den inte ens därnere är så gammal och inrotad som vi ofta inbillar oss. I själva verket är hatet mot infödda minoritetsgrupper - som hatet mot finlandssvenskar i Finland - en betydligt mera utbredd och vedertagen förteelse i västvärlden än man vanligen tror. Den österrikiske politiske ofogsmakaren Jörg Haider påbörjade sin karriär genom att så hat mot - nej, inte invandrare, utan - slovensktalande österrikare, som hade den ohyggliga oturen att bo i Kärnten, Haiders egen delstat, vars huvudstad Klagenfurt faktiskt på sin tid varit ett viktigt slovenskspråkigt kulturcentrum.

Ranskassa taas sekä oikeisto- että vasemmistopoliitikot suhtautuvat halveksien kaikkiin yrityksiin valtavirtaistaa maan perinteisiä vähemmistökieliä, kuten bretonia. Ranskaa, tuota Euroopan kielipolitiikan häpeäpilkkua, käytti Suomalaisuuden liitto aikoinaan jopa esimerkkinä kielivähemmistöpolitiikan ”muotoutumassa olevista euronormeista”, joista meidänkin tulisi ottaa oppia. Hyvin samantyyppistä logiikkaa noudattaen Stalinin joukkokarkotukset Siperiaan olisi voinut esittää vähemmistöpolitiikan valistuneena normina esikuvaksi Suomellekin.

I Frankrike ser både höger- och vänsterpolitiker med mycket oblida ögon på alla försök att göra de traditionella minoritetsspråken i landet, som t ex bretonskan, mera accepterade i samhället. Frankrike är en skamfläck i Europa vad gäller de språkliga minoriteternas ställning, men jag kommer väl ihåg hur Finskhetsförbundet hänvisade till de franska förhållandena som någonting eftersträvansvärt, som ett exempel på ”europeiska normer i minoritetspolitik som håller på att ta form”. Med nästan samma logik kunde man tala om de massutvisningar av etniska minoriteter som ägde rum under Stalin som en upplyst norm även Finland bör rätta sig efter.

Suomen kielipolitiikan periaatteena on ollut se, että suomen- ja ruotsinkielisten kulttuuriset ja kielelliset tarpeet ”tyydytetään samanlaisten perusteiden mukaan”. Selvemmin ilmaistuna ajatus on, että ruotsin kielen tulee Suomessa olla samalla tavalla osa yhteiskunnan valtavirtaa kuin suomenkin. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi valtion virastojen tulee palvella molemmilla kielillä, ja kaikille opetetaan mahdollisuuksien rajoissa molemmat kielet. Käytännön kokemus osoittaa, että tämä on tehokkain tapa hoitaa kieliasiat kaksikielisessä maassa.

Den finländska språkpolitiken har av gammalt haft det som princip att de finsk- och svensktalandes kulturella och språkliga behov ska ”tillgodoses på enahanda grunder”. För att uttrycka det mindre högtidligt är det meningen att både svenskan och finskan i Finland hör hemma i samhällets huvudfåra. Detta innebär att t ex statliga ämbetsverk bör betjäna medborgarna på bägge språken och att alla i mån av möjlighet lär sig dem. Praktisk erfarenhet visar att det här är det effektivaste sättet att sköta språkpolitiken i ett tvåspråkigt land.

Toinen vaihtoehto on se, jota noin yleispiirteissään sovelletaan Irlannissa. Siellä virkakoneisto toimii käytännössä yksinomaan englanniksi samalla kun perustetaan erilaisia iirin kielen edistämisvirastoja, jotka julkaisevat säännöllisin väliajoin muistioita siitä, kuinka tärkeää on, että iirin kieltä edistetään virkakunnan piirissä, ja virkamiehet edistävät kuuliaisesti iirin kielen asiaa arkistoimalla tunnollisesti nämä muistiot. Tämä järjestelmö on kallis ja tehoton, ja sitä mieltä ovat sekä iirin kielen edistäjät että sen vastustajat. Kuitenkin täällä meillä kuulee jatkuvasti sensuuntaisia ehdotuksia - nimenomaan jonkinlaisten epämääräisten tehokkuuskuvitelmien vuoksi - että meidän olisi siirryttävä johonkin irlantilaistyyppiseen järjestelmään. Minä tiedän siitä aivan liikaa suositellakseni sitä. Pikemminkin ehdottaisin suomalaista järjestelmää irlantilaisille.

Det andra alternativet är det som i grova drag tillämpas på Irland. Där fungerar ämbetsmaskineriet i praktiken uteslutande på engelska, medan det hela tiden grundas nya ämbetsverk för iriska språkets främjande. Dessa brukar distribuera nya och nya promemorior om hur viktigt det är att främja iriskan inom ämbetsmannakåren, och ämbetsmännen främjar den genom att samvetsgrant arkivera dessa promemorior. Systemet är dyrt och ineffektivt, något som både språkaktivisterna och fienderna till iriskan kan enas om. Ändå hör man hos oss nya och nya utspel - motiverade av nebulösa föreställningar om effektivitet - att vi borde övergå till ett liknande system som Irland har. Jag vet alltför mycket om det för att rekommendera det. Snarare skulle jag föreslå irländarna att överta vårt system.

Itse asiassa ne hysteeriset ruotsinvihaajat, jotka lähettävät tuskaisia ja epätoivoisia uhkauksia ja solvauksia televisiotoimittajille ja journalisteille, samoin kuin ne epämääräisestä liiketaloudellisesta tehokkuudesta vihjailevat, vastustavat nykyistä järjestelmää juuri siksi, että se on toimiva ja tehokas. Sillä on puutteensa, mutta tosiasia on, että se on kyennyt kouluttamaan suuren osan suomenruotsalaisista ja merkittävän osan suomenkielisistä käytännössä lähes kaksikielisiksi. Juuri tämä menestystarina on se mikä ruotsin kielen vihaajia suututtaa. Kaksikielisyys on heille liian elävää ja liian monet suomenkieliset osaavat liian hyvin ruotsia. Tämä ottaa aivan ylettömästi koteloon sitä porukkaa, joka ei voi sietää ruotsia.

De hysteriska svenskhatare som skickar ångestfyllda och förtvivlade hotelser och kränkningar till journalister och programledare - och även de som låter förstå att svenskans ställning borde försvagas i den ekonomiska effektivitetens namn - ogillar det nuvarande systemet precis därför att det fungerar rätt fint. Det har sina brister, men faktum kvarstår att det kunnat utbilda största delen svenskspråkiga och en stor del finskspråkiga nästan till tvåspråkighet. Det är precis den här framgångshistorien som går svenskhatarna på nerverna. Tvåspråkigheten i Finland är alltför levande, och alltför många finskspråkiga behärskar svenska alltför flytande. Det här kan svenskätargänget bara inte stå ut med.

Itsehän jouduin joskus vuosikymmen pari sitten äärioikeiston maalitauluksi mahdollisesti juuri siksi, että olin nettisivuillani kehdannut puolustaa ruotsin asemaa - siis periaatteessa siksi, että olin puolustanut voimassa olevaa lakia, perustuslakia ja valtiosääntöä. Erityisesti roskaväkeä suututti se, mitä olin sanonut ruotsin asemasta vapauden kielenä. Koko itsenäisen Suomen historian ajan ruotsi on ollut se kieli, jolla Suomen asioista on voinut puhua avoimemmin kuin suomeksi. Tasavallan alkuvuosikymmeninä suomenkielistä tiedonvälitystä ja keskustelua rajoitti valkoisen Suomen itsesensuuri, sotien jälkeen taas neuvostoystävällisen ulkopolitiikan vaatimukset. Ruotsinkieliset tiedotusvälineet olivat avoimempia, lisäksi Ruotsin puolella toimi suomenruotsalaisia journalisteja, jotka tunsivat Suomen oloja.

Själv ådrog jag mig högerextremistisk uppmärksamhet antagligen precis därför att jag haft fräckheten att på mina webbsidor försvara svenskans ställning i Finland - dvs i princip därför att jag försvarat gällande lagstiftning, grundlag och regeringsform. Särskilt retade sig pöbeln på vad jag sagt om svenskan som frihetens språk. Under hela Finlands självständiga historia har svenskan varit det språk på  vilket det varit friare att diskutera Finlands förhållanden och angelägenheter än på finska. Under republikens tidiga årtionden var det det vita Finlands självcensur som kringskar finskspråkig nyhetsförmedling och debatt. Efter kriget var det å andra sidan den sovjetvänliga utrikespolitiken och dess krav. Svenskspråkiga massmedier var mera öppna, dessutom hade rikssvenska tidningar anställt finlandssvenska journalister som hade insikt i Finlands samhällsliv.

Äärioikeisto tietää tämän itse asiassa oikein hyvin, ja yksi niistä syistä, miksi se haluaa kieltää suomenkielisiä pääsemästä käsiksi ruotsin osaamiseen, on juuri se, että suomen kieli on se kieli, jota äärioikeisto voi valvoa ja jonka käsitteet se voi määrittää. Näin juuri se on tehnyt lähettämällä nettikommandonsa häiriköimään joka ikiselle keskustelualustalle ja nauramaan pilkallisesti kaikille niille, jotka yrittävät esittää suvaitsevaisia ja humaaneja mielipiteitä suomeksi. Suomen kieli ei ole enää suomalaisten väline ilmaista itseään, vaan äärioikeiston väline suomenkielisen Suomen ajatusten kontrolloimiseksi ja ohjaamiseksi epähumaaniin suuntaan - täysin Orwellin uuskielen hengessä.

Extremhögern vet allt det här egentligen mycket väl, och en av orsakerna varför den vill göra svenskkunskaper oåtkomliga för finnar är att finskan är det språk som extremhögern kan kontrollera och vars begreppssystem den kan definiera. Det är precis det här som den gjort när den låtit sina virtuella kommandotrupper ta över varenda herrans diskussionsforum och skratta ut varje stackare som försöker framföra toleranta och humana åsikter på finska. Finska språket är inte längre ett språk finnarna tar till för att uttrycka sina tankar, utan ett maktmedel som extremhögern använder för att kontrollera tankarna i det finsktalande Finland och styra dem i inhuman riktning - i det orwellska nyspråkets anda.

Tämä ei kuitenkaan ole jäänyt suomenkielisiltä huomaamatta. Itse asiassa uskoisin, että nyt kun suomenkielisiltä on tullut valtavia solidaarisuuden osoituksia suomenruotsalaisille, se johtuu pitkälti siitä, että suomalainen syvällä sisimmässään tietää tarvitsevansa ruotsin kieltä henkireiäkseen. Minä en suinkaan ole keksinyt tätä, vaan tällainen käsitys on luettavissa myös kirjallisuudestamme.

Det här har dock inte undgått de finsktalandes uppmärksamhet. I själva verket tror att de finskspråkiga mäktigt solidariserat sig med finlandssvenskarna precis därför att de vet, innerst inne, att de behöver svenskan som ett andningshål. Det här är ingenting jag hittat på, utan det är en uppfattning en del finska författare delar.

Esimerkiksi Veikko Huovinen laati aikoinaan satiirisen esseen ”Parempi kohtelu keskitysleireille”, johon hän sai innoituksen jostain suomalaisia sodanaikaisia internointileirejä käsitelleestä kirjasta. Huovinen lähti liikkeelle siitä realistisesta oletuksesta, että Suomessa nyt joka tapauksessa on kriisiaikana keskitysleirejä, joten niille pitää jo etukäteen määritellä inhimilliset olot, jottemme päätyisi sellaiseen tilanteeseen, jossa vankiparat joutuvat syömään nälkäänsä mädäntynyttä hevosenlihaa.  Yksi hänen neuvoistaan oli, että keskitysleirille tuli tilata lehti puolueettomasta maasta, mieluiten Ruotsista, koska ”Ruotsi on varmasti puolueeton seuraavassakin sodassa”. Kuvaavaa kyllä hän piti ilmeisesti itsestäänselvyytenä sitä, että suomalaiset osaisivat lukea tuota lehteä.

Jag vill här särskilt nämna Veikko Huovinens satiriska essä ”Parempi kohtelu keskitysleireille” (ungefär ”För bättre förhållanden på koncentrationsläger”), som inspirerades av någon bok om finska interneringsläger under krigsåren. Huovinen utgick realistiskt nog från att Finland under alla omständigheter kommer att ha koncentrationsläger när det en gång blir kris och krig, och att vi därför redan på förhand bör slå fast hurdana förhållanden lägren ska ha, så att framtida fångar inte skulle tvingas äta ruttet hästkött. En av hans idéer var att man borde prenumerera på en tidning från något neutralt land åt fångarna, helst från Sverige, eftersom ”Sverige säkert kommer att bli neutralt även i nästa kriget”. Betecknande nog förefaller han ha tagit det för givet att finnarna kunde läsa tidningen.

Mitä vanhemmaksi elän, sitä sattuvampana pidän tuota Huovisen tarinaa. Itse asiassa keskitysleiri, jolle tilataan ruotsalaista lehteä puolueettoman tiedonvälityksen varmistamiseksi, on jota kuinkin osuva vertauskuva koko Suomelle. Viime aikoina leirillämme ovat alkaneet komennella raakamaiset kapot, jotka ovat pyrkineet viemään lehden pois meiltä. Mutta onneksi vangit ovat pelottomampia kuin kapot luulevat: he panevat kapoille vastaan, vapautensa puolesta. 


Ju äldre jag blir, desto mera träffande känns den där essän för mig, I själva verket är koncentrationslägret som prenumererar på en svensk tidning för att garantera neutral nyhetsförmedling en rätt fin metafor för Finland som ett land. På sistone har brutala kapos försökt ta ifrån oss den där tidningen. Men som tur är är fångarna inte så lätträdda som kapos tror. Fångarna bjuder motstånd för att behålla sin smula frihet.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Thomas Elfgren ja huomioliivijengi

(alkujaan julkaistu Plazan blogissani 27. toukokuuta 2013)

Keskusrikospoliisin kokenut komisario Thomas Elfgren antoi Hufvudstadsbladetille haastattelun, joka taas kerran vahvistaa minun olleen oikeassa koko ajan: Supo ja nettipoliisi, kuten täysin suhteettomasti ihannoitu Marko Forss, ovat systemaattisesti väheksyneet äärioikeiston uhkaa, katsoo Elfgren. Vuonna 2007 Supo oli todistettavasti kartalla siitä, mitä äärioikeistossa oli meneillään, mutta sen jälkeen virasto sai kokoomuslaisen johtajan, jonka valtakaudella sitten mentiinkin alas kuin lehmän häntä. Toki täytyy muistaa, että kyse ei välttämättä ole varsinaisesta pahantahtoisesta äärioikeiston myötäilystä: viime vuosina pulju on tunnettu lähinnä seksi- ja työpaikkakiusaamisskandaaleista, jotka kielivät toimintakyvyttömyydestä.


Poliisin into ylijohtaja Paateroa myöten esittää olemattomat rotumellakat ja vielä olemattomampi muslimiterrori merkittävinä vaaroina on tietysti politiikkaa, määrärahapolitiikkaa. Kun älyllisen laiskuuden ja yleisen ammattitaidottomuuden raskauttamat lehtineekerimme ja mediapellemme intoilevat muslimiuhkakuvista kieli syvällä perussuomalaisen peräsuolessa, totta kai poliisiylijohtaja ajattelee, että tuossa kuorossa kannattaa hoilata mukana ettei määrärahoja taas leikata liikaa ensi budjettiriihessä. Näinä julkisen sektorin silpojaisaikoina on selvää, että joka pomo käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet korostaa juuri oman firmansa tärkeyttä, tarpeellisuutta ja rahoitustarpeita.
Poliisin menettely silloin kun äärioikeistolaisia nettiterroristeja ja rikollisia yritetään saada käpälälautaan kauhuteoistaan on kuitenkin erinomainen todistus siitä, että laitosta vaivaa paha asennevamma. Kun poliisille kiikutetaan kilokaupalla todisteita äärioikeistolaisten nettiterrorista ja tehdään rikosilmoitus laittomista uhkauksista ja kunnianloukkauksista, tutkinta keskeytetään aina resurssipulaan vedoten (ei siis jutun merkityksettömyyteen, vaan resurssipulaan). Mutta antakaas olla jos äärioikeiston terroristit pelkästään kiusantekomielessä tekevät rikosilmoituksen jostakusta vuosia piinaamastaan ja vainoamastaan. Se kyllä otetaan vakavasti ja menee syyteharkintaankin. Syyte tietysti hylätään ennen kuin se menee käräjille saakka, mutta kannattaa muistaa, että se ensinmainittu ei pääse edes syyttäjän pöydälle asti.

Äärioikeisto on yli puolen vuosikymmenen ajan piehtaroinut omilla keskustelusivuillaan tappo- ja sisällissotafantasioissaan, minkä lisäksi se on valinnut itselleen vainottavia ja solvattavia vihaobjekteja pikemminkin orjallisesti tottelemansa kulttijohtajan henkilökohtaisten päähänpistojen kuin minkään järjellä tajuttavien perusteiden mukaan. Tavallisen työssäkäyvän, laillisuutta ja ihmistapoja noudattavan ihmisen kannalta suurin riski tässä maassa ei ole minkään maahanmuuttajamellakoiden keskelle eksyminen, vaan pikemminkin netissä remuavien äärioikeistolaisten pummien reposteltavaksi päätyminen - pummeiksi kutsun heitä siksi, etteivät heidän rällästämistään rajoita ainakaan mitkään normaalien ihmisten työajat. Heillä on aikaa, tupakkaa ja nettiyhteydet ottaa selville uhriensa nimet ja osoitteet ja levitellä näitä foorumeillaan - siinä julkilausumattomassa, mutta aivan ilmeisessä toivossa, että joku impulssikontrolliltaan vähempilahjainen kävisi puukon ja puntarin kanssa asianomaista tervehtimässä.

Poliisi on siis käytännössä valinnut puolensa. Se on tulonsiirroilla elävien roistojen puoli. He voivat luottaa poliisin tukeen ja apuun. Sitä vastoin me jotakuinkin säällisiä inhimillisiä arvoja kannattavat, jotka kohtelemme ihmisiä ihmisiksi ihonväristä riippumatta ja pidämme tätä Suomi-putiikkia pyörimässä, emme saa minkäänlaista vastinetta niille verorahoille, joista maksamme esimerkiksi poliisien palkat, niistä sosiaalisista tulonsiirroista puhumattakaan. Poliisi ei ole lainkuuliaisen keskiluokan suoja alaluokan rikollisuutta vastaan, vaan alaluokan rikollisten käsikassara - lainkuuliaista keskiluokkaa vastaan.

Kuten Thomas Elfgren omassa haastattelussaan ansiokkaasti totesikin, esimerkiksi Ruotsin mellakoiden kaltaiset turhautumisen osoitukset kumpuavat siitä, että poliisin, viranomaisten ja valtion ei koeta olevan omalla puolella. Se, että työelämästä pitkälti syrjäytynyt lähiöväestö, jota poliisi ei koskaan ole puolustanut, alkaa mellakoida, on aika tavanomainen tilanne urbaanin rappion olosuhteissa. Mutta nyt meille on kehittymässä tilanne, jossa keskiluokka vieraantuu poliisista eikä usko sen ammattitaitoon ja reiluuteen, vaan poliisi pikemminkin näyttäytyy jatkuvasti raaemmaksi, röyhkeämmäksi ja väkivaltaisemmaksi käyvän äärioikeiston tukijana, ymmärtäjänä ja myötäkarvaan silittelijänä - äärioikeiston, joka on erottamattomasti sidoksissa tavalliseen alamaailmaan, kuten äärioikeisto aina on.

On yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava laboratoriokoe, miten käy kun yhteiskuntaa rahoittavat veronmaksajat lakkaavat luottamasta poliisiin ja alkavat pitää sitä periaatteessa vain yhtenä liivijengeistä - huomioliivijenginä. Äärioikeisto mesoaa jatkuvasti siitä, kuinka keskiluokkaiset liberaalit muka ovat jotain kommunisteja, joiden päänmenoksi pitäisi perustaa suojeluskunta. Täältä katsoen kyllä tilanne on pikemminkin menossa sellaiseksi, että bolsevikkien ja punakaartin asemassa on lähinnä äärioikeisto ja poliisi, ja että jos kenen, niin meidän tätä lystiä veronmaksajina rahoittavien pitäisi perustaa turvaksemme se suojeluskunta.