maanantai 27. toukokuuta 2013

Thomas Elfgren ja huomioliivijengi

(alkujaan julkaistu Plazan blogissani 27. toukokuuta 2013)

Keskusrikospoliisin kokenut komisario Thomas Elfgren antoi Hufvudstadsbladetille haastattelun, joka taas kerran vahvistaa minun olleen oikeassa koko ajan: Supo ja nettipoliisi, kuten täysin suhteettomasti ihannoitu Marko Forss, ovat systemaattisesti väheksyneet äärioikeiston uhkaa, katsoo Elfgren. Vuonna 2007 Supo oli todistettavasti kartalla siitä, mitä äärioikeistossa oli meneillään, mutta sen jälkeen virasto sai kokoomuslaisen johtajan, jonka valtakaudella sitten mentiinkin alas kuin lehmän häntä. Toki täytyy muistaa, että kyse ei välttämättä ole varsinaisesta pahantahtoisesta äärioikeiston myötäilystä: viime vuosina pulju on tunnettu lähinnä seksi- ja työpaikkakiusaamisskandaaleista, jotka kielivät toimintakyvyttömyydestä.


Poliisin into ylijohtaja Paateroa myöten esittää olemattomat rotumellakat ja vielä olemattomampi muslimiterrori merkittävinä vaaroina on tietysti politiikkaa, määrärahapolitiikkaa. Kun älyllisen laiskuuden ja yleisen ammattitaidottomuuden raskauttamat lehtineekerimme ja mediapellemme intoilevat muslimiuhkakuvista kieli syvällä perussuomalaisen peräsuolessa, totta kai poliisiylijohtaja ajattelee, että tuossa kuorossa kannattaa hoilata mukana ettei määrärahoja taas leikata liikaa ensi budjettiriihessä. Näinä julkisen sektorin silpojaisaikoina on selvää, että joka pomo käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet korostaa juuri oman firmansa tärkeyttä, tarpeellisuutta ja rahoitustarpeita.
Poliisin menettely silloin kun äärioikeistolaisia nettiterroristeja ja rikollisia yritetään saada käpälälautaan kauhuteoistaan on kuitenkin erinomainen todistus siitä, että laitosta vaivaa paha asennevamma. Kun poliisille kiikutetaan kilokaupalla todisteita äärioikeistolaisten nettiterrorista ja tehdään rikosilmoitus laittomista uhkauksista ja kunnianloukkauksista, tutkinta keskeytetään aina resurssipulaan vedoten (ei siis jutun merkityksettömyyteen, vaan resurssipulaan). Mutta antakaas olla jos äärioikeiston terroristit pelkästään kiusantekomielessä tekevät rikosilmoituksen jostakusta vuosia piinaamastaan ja vainoamastaan. Se kyllä otetaan vakavasti ja menee syyteharkintaankin. Syyte tietysti hylätään ennen kuin se menee käräjille saakka, mutta kannattaa muistaa, että se ensinmainittu ei pääse edes syyttäjän pöydälle asti.

Äärioikeisto on yli puolen vuosikymmenen ajan piehtaroinut omilla keskustelusivuillaan tappo- ja sisällissotafantasioissaan, minkä lisäksi se on valinnut itselleen vainottavia ja solvattavia vihaobjekteja pikemminkin orjallisesti tottelemansa kulttijohtajan henkilökohtaisten päähänpistojen kuin minkään järjellä tajuttavien perusteiden mukaan. Tavallisen työssäkäyvän, laillisuutta ja ihmistapoja noudattavan ihmisen kannalta suurin riski tässä maassa ei ole minkään maahanmuuttajamellakoiden keskelle eksyminen, vaan pikemminkin netissä remuavien äärioikeistolaisten pummien reposteltavaksi päätyminen - pummeiksi kutsun heitä siksi, etteivät heidän rällästämistään rajoita ainakaan mitkään normaalien ihmisten työajat. Heillä on aikaa, tupakkaa ja nettiyhteydet ottaa selville uhriensa nimet ja osoitteet ja levitellä näitä foorumeillaan - siinä julkilausumattomassa, mutta aivan ilmeisessä toivossa, että joku impulssikontrolliltaan vähempilahjainen kävisi puukon ja puntarin kanssa asianomaista tervehtimässä.

Poliisi on siis käytännössä valinnut puolensa. Se on tulonsiirroilla elävien roistojen puoli. He voivat luottaa poliisin tukeen ja apuun. Sitä vastoin me jotakuinkin säällisiä inhimillisiä arvoja kannattavat, jotka kohtelemme ihmisiä ihmisiksi ihonväristä riippumatta ja pidämme tätä Suomi-putiikkia pyörimässä, emme saa minkäänlaista vastinetta niille verorahoille, joista maksamme esimerkiksi poliisien palkat, niistä sosiaalisista tulonsiirroista puhumattakaan. Poliisi ei ole lainkuuliaisen keskiluokan suoja alaluokan rikollisuutta vastaan, vaan alaluokan rikollisten käsikassara - lainkuuliaista keskiluokkaa vastaan.

Kuten Thomas Elfgren omassa haastattelussaan ansiokkaasti totesikin, esimerkiksi Ruotsin mellakoiden kaltaiset turhautumisen osoitukset kumpuavat siitä, että poliisin, viranomaisten ja valtion ei koeta olevan omalla puolella. Se, että työelämästä pitkälti syrjäytynyt lähiöväestö, jota poliisi ei koskaan ole puolustanut, alkaa mellakoida, on aika tavanomainen tilanne urbaanin rappion olosuhteissa. Mutta nyt meille on kehittymässä tilanne, jossa keskiluokka vieraantuu poliisista eikä usko sen ammattitaitoon ja reiluuteen, vaan poliisi pikemminkin näyttäytyy jatkuvasti raaemmaksi, röyhkeämmäksi ja väkivaltaisemmaksi käyvän äärioikeiston tukijana, ymmärtäjänä ja myötäkarvaan silittelijänä - äärioikeiston, joka on erottamattomasti sidoksissa tavalliseen alamaailmaan, kuten äärioikeisto aina on.

On yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava laboratoriokoe, miten käy kun yhteiskuntaa rahoittavat veronmaksajat lakkaavat luottamasta poliisiin ja alkavat pitää sitä periaatteessa vain yhtenä liivijengeistä - huomioliivijenginä. Äärioikeisto mesoaa jatkuvasti siitä, kuinka keskiluokkaiset liberaalit muka ovat jotain kommunisteja, joiden päänmenoksi pitäisi perustaa suojeluskunta. Täältä katsoen kyllä tilanne on pikemminkin menossa sellaiseksi, että bolsevikkien ja punakaartin asemassa on lähinnä äärioikeisto ja poliisi, ja että jos kenen, niin meidän tätä lystiä veronmaksajina rahoittavien pitäisi perustaa turvaksemme se suojeluskunta.