Verta ja aivoja jäälle, öygh-öyh-höyh

Lord Boredomin blogia lukiessa on tullut viime aikoina hyvä olo siitä, että hän ja varmaan muutkin älykkäät ja urheilijaroistojen ahdistamat nuoret miehet uskaltaa sentään edes blogissaan avoimesti sanoa, miltä perisuomalainen urheiluhulluus lieveilmiöineen näyttää sellaisen näkökulmasta, joka ei siihen kykene osallistumaan. Lisäksi minua ilahduttaa nähdä, miten ilmiselvää kaikille nykyään on se, että nimenomaan urheilijat hakkaavat, ryyppäävät, polttavat tupakkia ja vetävät joskus tuota huumeenpuoltakin. Uskokaa tai älkää, mutta silloin kun minä olin koulussa, se oli julkinen salaisuus, jonka kaikki tiesivät ja jota kukaan ei myöntänyt.

Kun muistelen lapsuuteni 1970-lukua, neuvostohyssyttely ei ollut ollenkaan häiritsevin tai totalitaarisin hyssyttelyn muoto. Neuvostohyssyttelyssä oli kyse samasta asiasta kuin uskovaisten myötäkarvaan silittelyssä: nuo nyt tunnustivat tuollaiseen uskontoa, ja niiden oli annettava noudattaa rituaalejaan ja palvoa Neuvostoliittoa jumalanaan. Televisiossa ja radiossa oli sitten neuvostouskontoa tunnustaville suunnattuja hartausohjelmia aivan kuten siellä oli kristityille suunnattuja hartausohjelmia. Tämä oli sen ajan monikulttuuria. Itse kullakin oli siihen aikaan jumalansa, toisilla Jeesus ja toisilla Lenin, ja heidän uskontonsakin olivat aika samanlaisia: ero oli siinä, että kristitty sanoi kaikki mikä on minun on myös sinun ja kommunisti kaikki mikä on sinun on myös minun. Niistä päivistä olemme sentään hiukan kehittyneet: nykyään olemme saaneet uusia uskontoja, kuten libertarismin, joka sanoo kaikki mikä on minun on minun ja vitut muista.

Urheiluhyssyttely oli häiritsevämpää, koska urheiluun, toisin kuin Jeesukseen ja/tai/eli Leniniin, kaikkien oli pakko uskoa. Urheilu-uskonnon pyhiä lauseita ei saanut epäillä silloinkaan, kun koko ympäröivä todellisuus julisti ne valheeksi. Urheilu-uskonnon pyhissä ikoneissa ja urheilupropagandaministeriön tietoiskuissa esitettiin urheilijapojat raittiina, tupakoimattomina ja raikkaina esikuvina, joiden ympärillä pienemmät pojat tanssivat viattoman innokas ihailu silmissään, kaikki kiihkeän halukkaina tulemaan esikuvansa kaltaisiksi. Jossain taustalla hymyili urheilijapojan pikemminkin reippaan urheilijamaisella ja samalla äidillisellä tavalla söpö kuin kylmän valokuvamallimaisella tavalla kaunis tyttöystävä, hymyssään ja silmiensä loisteessa tarkoin annosteltu määrä sellaista viekkautta, jonka takaa voi aavistaa diskreetisti maailmalta salatun seksuaalisluonteisen, mutta tiukan monogaamisen onnen.

Tähän kuvaan oli pakko uskoa. Sitä ei kerta kaikkiaan saanut kyseenalaistaa. Monet kerrat olen pikkupoikana kiristellyt hampaitani nähdessäni esimerkiksi televisiossa sen idioottimaisen tietoiskun, jossa ensin esiteltiin kapakan pimeyttä, tupakansavua ja viinaisuutta, ja tyttökuoro lauloi laulua, jossa kapakkamaailman synnillisyydelle sanottiin säe säkeen jälkeen kiitos ei - muistan säkeen joku halaa, vannoo valaa muka - kiitos ei, josta huomaamme, että tupakanpolton ja viinanjuonnin kansanterveydellisestä vahingollisuudesta ei silläkään kertaa osattu varoittaa sekoittamatta mukaan nuorten seksuaalisuuden itsetarkoituksellista rajoittamista. Paljon paremman palveluksen nekin valistajat olisivat tehneet nuorten sekä ruumiilliselle että psyykkiselle terveydelle, jos olisivat julistaneet, että naida saa vaikkei polttaisi ja joisikaan.

Ärsyttävintä tuossa tietoiskussa kuitenkin oli kapakkamaailmakohtauksia seuraava huomattavasti duurihenkisempi osuus, jonka kuvituksena oli nuoria koripalloheittoja harjoittelevia tyttöjä: Kuviot on toiset mun, niillä paljon paremmin mä onnistun. Kaikkihan me helvetti soikoon tiesimme, että tupakka, viina ja kapakka kuuluivat nimenomaan urheilijaporukoiden elämään kuin nenä naaman keskelle, väkivallasta nyt puhumattakaan: toisinaan tuntui siitä, että urheiluharrastuksen pääasiallinen tarkoitus oli lihasten vahvistaminen, jotta voitaisiin lyödä ja potkia maassa makaavaa koulukiusattua nörttiluuseria entistä kipeämmin ja vaarallisemmin.

Urheilijoiden todelliset kasvot eivät tietenkään jääneet näkemättä niiltä, jotka onnettomuudekseen joutuivat asumaan Heinolassa, Pie...Vierumäen urheiluopiston naapurissa. Tunsin aikoinani heinolalaisen kaverin, joka kertoi paljon hauskoja juttuja siitä, miten maankuulut urheilijat ja maailmanmestarit meuhasivat ja rellestivät paikkakunnan kapakoissa. Sain siitä itsekin unohtumattoman kokemuksen silloin, kun ainoan kerran elämässäni matkustin bussilla Turusta Varkauteen. Vaihto oli muistaakseni Lahden keskitysleirin ruumisuunia muistuttavalla linja-autoasemalla. Joka tapauksessa Heinolasta hyppäsi kyytiin kaksi urheilijanuorukaista, jotka linnoittautuivat bussin takapäähän ryyppäämään. Puheet olivat rikollisten tasoa niin kirosanojen määrän suhteen kuin sisällöltäänkin - ja silloin ennen vanhaan alaluokan raakuudesta ei ollut vielä tullut suomen puhekielen normi, vaan nuoren miehen oli vielä teknisesti mahdollista kuulostaa keskitasoista raakalaismaisemmalta - viinaa juotiin täysin esteettä ja nuoren, heiveröisen ja selvästi pelokkaan bussiemännän ruumiinrakenteesta esitettiin avoimia, kovaäänisisä arvioita, samoin hänen soveltuvuudestaan maailman vanhimpaan ammattiin. Nämä valtion rahoilla paapotut muskelimiehet poistuivat bussista Joroisissa, ilmeisenä tavoitteenaan mennä ryyppäämään motelli Joronjälkeen, joka sijaitsi linja-autoasemalla, jollei peräti toiminut linja-autoasemana.

Salailu sai kaikkein surkuhupaisimmat muotonsa silloin kun Matti Nykäsestä kirjoitettiin juorujuttuja, joissa ei saanut suoraan mainita hänen ryyppäämistään ja perheväkivaltaansa. Tämä oli kahdeksankymmenluvun lopulla, kun Matin vaimon nimi oli Piia. Matin virallinen jumaloitsija ja ylimmäinen palvoja, Seuran toimittaja Isto Lysmä kirjoitti juttuja, jotka olivat muodoltaan Matille suunnattuja kirjeitä ja joissa häntä kehotettiin käyttäytymään kypsemmin, jotta hän pystyisi säilyttämään avioliittonsa koossa. Me juoruille persot lukijat saimme aavistella rivien välistä, mitä häämatkalla oli tapahtunut: oliko Matti vain ryypännyt, vai oliko hän hakannut vaimoaan? Ryyppäämisestäkään ei tuohon aikaan saanut kirjoittaa avoimesti. Matin alkoholiongelmasta minäkin taisin ensimmäisen kerran lukea Der Spiegelistä ("Finnischer Skistar Nykaenen: Wunderkind mit Alkoholproblem?").

Olihan se toki ymmärrettävääkin tavallaan. Vielä siihen aikaan oltiin niin viattomia, että haluttiin ylläpitää virallista fiktiota urheilusta hyvänä harrastuksina ja urheilijoista nuorison esikuvina. Kun sitten tähdeksi nousi urheilija, joka ei kerta kaikkiaan kelvannut esikuvaksi, päädyttiin mahdottomaan tilanteeseen ja kömpelöön salailuun ja kaksinaamaisuuteen, joka sai todella neuvostoliittolaiset mitat.

Kaurismäki

Birdy on kirjoittanut varsin ennalta-arvattavat arvionsa kauden menestyselokuvista. Brokeback Mountain on tietysti parempi ja herkempi kuin heterorakkautta käsittelevät elokuvat, valitettavasti vain sekään ei saa alempitasoisia miehiä rakastumaan toisiinsa ja jättämään naisia rauhaan iljettäviltä himoiltaan. Narnia on tietysti huono, koska se on kristillisesti inspiroitunutta fantasiaa, ja sellaistahan kukaan arvonsa tunteva ateisti-intellektuelli ei voi sietää. (Valitettavasti Tolkien onnistui käärmeenä kiemurtelemaan paratiisiin ateistiälykköjen huomaamatta hänen uskonnollista vakaumustaan, ja nyt on vähän myöhäistä julistaa häntä fasistiksi ja kristityksi ja huonoksi kirjailijaksi. Onneksi ne höyrypääuskonnolliset tahot, jotka vaistomaisesti julistavat demoniseksi eksytykseksi kaiken, mitä eivät ole Raamatusta löytäneet, ovat ehtineet jo omilla anateemoillaan sertifioida Tolkienin ateisteillekin kelpaavaksi taiteilijaksi.) Ja Kaurismäki on tietysti hyvä, koska se on Kaurismäki ja glorifioi öyhöttäjiä ja syrjäytyneistöä. Birdy on kyllä pahasti jälkijunassa, jollei ole huomannut, että Kaurismäen väsähtänyttä maneeria on jo sosiaalisesti hyväksyttyä arvostellakin.

Minä en tietenkään ole niin takinkääntäjä, että alkaisin nyt pitää Kaurismäen kaikkia elokuvia huonoina. Muistan pitäneeni esimerkiksi sekopäistä road-elokuvaa nimeltä Arvottomat aika hauskana, ja Calamari Unionin kaltaista sekopäistä ateljeekokeilua arvostetaan jonain päivänä vielä enemmän kuin Akin kliseisimpiä köyhälistökuvauksia. Itse asiassa Arvottomat voi jälkeenpäin asiaa ajatellen olla omalaatuisin ja kiinnostavin Kaurismäki-elokuva - ja on kuvaavaa, että senkin pääohjaajaksi on merkitty Mika, ei Aki Kaurismäki.

Itse asiassa minun nuoruudessani Kaurismäki tarkoitti aivan eri, öhhmm, brändiä, kuin nykyisin. Sillä viitattiin veljesten yhteisiin, usein enemmän Mikan kuin Akin tekemiin oikeasti omintakeisiin elokuviin, joissa oli aina jokin vinkeys. Ennen kaikkea ne tuntuivat aina erinomaisilta mieleenjuolahduksilta: oli pakko ihailla sitä, että joku keksii tehdä vakavissaan elokuvan noin älyttömästä aiheesta. Kuvamaailmakaan ei vielä ollut sitä mitä nykyään: uuvuttavan tekoviisikymmenluvun sijasta se oli seitsemänkymmenlukua, joka nuoruudessani oli juuri ja juuri menneisyyttä, lapsuuden muistoja. Seitsemänkymmenlukua oli esimerkiksi Arvottomien kiskobussi, jolla päähenkilön tyttöystävä aloittaa matkansa myyttiseen Pariisiin. Toinen kahjon perusideansa vuoksi nautittava elokuva oli tietysti Rosso; ja mitä tulee Calamari Unioniin, en jaksaisi varmaankaan enää katsoa sitä, mutta silloin kun vielä jaksoin, nauroin sille kippurassa. Olen edelleen sitä mieltä, että suomalaiseen elokuvaan tarvittaisiin lisää kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien surrealistisia ja borgesilaisia ideoita, kuten juuri jokin sellainen, että joukko samannimisiä ja samannäköisiä tyyppejä lähtee täysin vakavissaan vaeltamaan Jakomäestä kohti Eiraa siinä toivossa, että paratiisi on siellä.

Itse asiassa jossain Star Wreckissä on nykyään paljon enemmän sitä kahdeksankymmenluvun Kaurismäkien filmintekemisen riemua ja hulppeaa yrittämisen makua kuin Akin yhä maneerimaisemmissa köyhälistö- ja syrjäytyneistökuvauksissa. Jos hän oikeasti haluaisi luoda jotain uutta, hän tekisi elokuvan ahdistuneiden nörttien epätoivosta ja nuorten naisten fasistisesta pahuudesta. Se kun oikeasti olisi uusi aihe, jonka käsittelyyn miehen sentimentaaliset maneerit sitä paitsi erinomaisesti soveltuisivat. Mutta kun on itse tupakkamiehiä, ei kykene ymmärtämään raittiin ja tupakoimattoman ahdistusta. Tuon viimeisen lauseen kirjoitin itse asiassa huomattavasti kirjaimellisemmin vakavissani kuin aluksi luulinkaan.

Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun Pahkasiassa irvailtiin alaluokan ihannoinnille fiktiivisen elokuvan arvostelussa otsikolla "Pikkurikollinen - suomalaisen elokuvan myyttinen sankari", jossa sitten Peter von Baghinkin laudalta lyövin ylisanoin kehuttiin kuvitellun filmin pikkuvaras- ja huoranrooleja esittäviä nuoria näyttelijöitä sekä heidän kykyään saada näkyviin "näiden ihmisten herkkyys ja hyvyys". Siitä huolimatta Kaurismäki jatkaa tätä samaa rataa entiseen tapaan, ja nykyisellään hänen työtään voidaan pitää jo osana sitä nörttienvastaista valtavirtakulttuuria, jota velloo joka tuutista: alaluokan väkivaltaisuutta, raakuutta ja viheliäisyyttä pitää ihailla aitoutena ja vieraantumattomuutena, ja "oikea elämä", jollainen nörttienkin pitäisi hankkia, on parhaimmillaan mahdollisimman lähellä öyhöttävän alaluokan elämää.

Minä haluaisin jo sellaisia elokuvia ja sellaisia taideteoksia, joissa esitettäisiin keskiluokkaista elämää - ja joissa sen hyviä ja myönteisiä puolia arvostettaisiin. Joissa hyväksyttäisiin, että halu vakaaseen elämään ja eheisiin perhesuhteisiin on syvästi inhimillinen halu. Ja joissa ymmärrettäisiin alaluokan traagisuuden olevan juuri siinä, ettei alaluokalla ole pääsyä keskiluokkaan, elämään edes keskiluokan elämää - että alaluokka haluaisi keskiluokkaan, muttei pääse sinne, eikä itsekään tiedä tai ymmärrä miksei.

Kas

Luin juuri Lord Boredomin blogia ja totesin, että jossain on kuulemma ollut meneillään jokin urheilutapahtuma, johon suomalaisia on näköjään osallistunut jotenkin. Asia ei tietenkään anna aihetta kommentointiin.

Turkissa, siis ei Turussa, Antalyan lentokentällä nuori suomalainen nainen taas on aiheuttanut terrorihälytyksen vinkumalla viime hetkellä, että pääsisi pois lentokoneesta ennen sen lähtöä, jotta voisi jäädä turkkilaisen lomapanonsa luo. Mitenkäs se Haavikon Pate taas sanoikaan: heitä ei voi parodioida, he tekevät sen itse.

Minusta olisi ihan kivaa, jos suomalaiset naiset vaihteeksi olisivat käyttäytymättä kuten panuismin ja markkina-arvoteorian mallinuket. Mutta noin yleisesti ottaen naisten käyttäytymisen voi ennustaa markkina-arvoteorian mukaan. Jos se nolottaa heitä, niin on aivan turha solvata viestintuojaa. Sen sijaan kannattaisi mennä itseensä.

Mutta eiväthän suomalaiset naiset koskaan voi mennä itseensä. Ja hormonientsyyminsä ohjaamalta luojanluomalta elikolta on turha odottaa tahdonalaista toimintaa.