Pentti Linkola täytti juuri 75 vuotta. Asian johdosta Rosa Meriläinen julkaisi Hesarissa ihan asiallisen ja fiksun kirjoituksen, joka tosin oli joiltakin osiltaan tahattomasti huvittava - muistaakseni Meriläinen sanoi jotain sen suuntaista, että Linkola on vihreille myös rasite. Hänelle ei sitten tullut mieleen, että kiilusilmäinen askeettifanaatikko, joka kehottaa surmaamaan joukoittain ihmisiä, on länsimaisessa demokratiassa toimivalle puolueelle ensisijaisesti rasite? No, mitäs siitä, mutta Linkola on luultavasti yksi Suomen yliarvostetuimpia poliittisia ajattelijoita.
En ole itse lukenut Linkolan juttuja kirjamuodossa vuonna 1979 julkaistun Toisinajattelijan päiväkirjan jälkeen, koska tietyssä vaiheessa äijä alkoi käydä tylsäksi ja toistaa itseään. Tuo kirja kannattaa kyllä lukaista, koska siitä saa aika hyvän kuvan Linkolan kehityksestä kohti sitä ekofasismia, josta hän on tullut tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa. Nuoruudessaan hänellä oli tunnetusti pasifistinenkin vaiheensa, sillä 1960-luvun alussa, jo ennen kuin se oli muotia, hän kehotti aseistakieltäytymiseen pamfletillaan Isänmaan ja ihmisen puolesta eikä ketään vastaan. Lieneeköhän pamfletin nimi jonkinlainen alluusio Abraham Lincolnin sanoihin With malice toward none, with charity for all, with firmness in the right, as God gives us to see the right? Miten vain, mutta luullakseni hänen kääntymyksensä väkivallan kannattajaksi voidaan ajoittaa aika tarkasti Toisinajattelijan päiväkirjasta löytyvään kirjoitukseen Murhaajat joukossamme - sen nimi ainakin viittaa Hildegard Knefin läpimurtoelokuvaan vuodelta 1946, Die Mörder sind unter uns.
Saksalainen elokuva kertoi tietenkin sodan jälkeen piileskelevistä natseista, mutta Linkolalle ”murhaajat joukossamme” ovat yksityisautoilijoita, ja kirjoituksen loppupuolella - se on muistaakseni peräisin vuodelta 1969, mutta nettihaku osoittaa sen tulleen sittemmin uudelleenjulkaistuksi ainakin Elämänsuojelija-lehdessä vuonna 1999 - Linkola innostuu fantasioimaan kokonaisen ruuhka-autoilijoiden jonon surmaamisesta ampumalla. Kirjoituksen lähtökohtana oli muistaakseni kirjoittajan tuttavapiirissä tapahtunut pienen tytön kuolema auto-onnettomuudessa tai yliajettuna; Linkola taisi vielä korostaa, että onnettomuuden syyllinen, tai ainakin Linkolan itsensä syylliseksi kokema henkilö, oli naarmuitta selvittyään jo hankkimassa uutta autoa itselleen. Näin syntyi vaikutelma, että autoilu ja auton omistaminen oli jonkinlainen psykopaattisten kaaharifanaatikkojen uskonto, jolle uskovaiset halusivat uhrata pieniä lapsia kuin Moolokille ikään - tavallinen motiivi ekoväen propagandassa, mutta ei mikään kovin syvämielinen eikä nerokas oivallus, ainakaan nykynäkökulmasta.
Linkolan suuri maailmankatsomuksellinen idea, jota koki omalla tavallaan toteuttaa hänen opetuslapsensa, Jokelassa joukkomurhan tehnyt Pekka-Eric Auvinen, tuntuu olevan se ajatus, että hyvinvoinnin veltostamien nykyihmisten elämässä ei esiinny evolutiivista valintapainetta, joka valikoisi parhaat jatkamaan sukua ja siivoaisi heikot pois kuljeksimasta. On kuitenkin kyseenalaista, uskooko hän itsekään tähän ajatukseensa johdonmukaisesti. Johdonmukainen sosiaalidarwinisti nimittäin olisi sitä mieltä, että auton alle joutuva pikkutyttö on tietenkin huonoa perimäainesta ja että auton alle joutuminen jäljittelee erinomaisesti saaliseläimen leukoihin joutumista. Kun lapsia jää auton alle, heikot siinä vain karsiutuvat, aivan kuten he karsiutuivat silloin, kun ihmiskunta vielä eli metsästäjä-keräilijäelämää. Voidaan itse asiassa perustellusti väittää, että pikkutytön kuolemaa voivotellessaan Linkola syyllistyy juuri sellaiseen humanistiseen vetistelyyn, jollaista hän kovasti muka vastustaa; ja kysymys kuuluu, kuinka perusteltu ylipäätään on käsitys Linkolasta tinkimättömänä, loogisena ajattelijana.
Omasta mielestäni juuri Linkolan johdonmukaisuutta on suuresti liioiteltu, sillä varsinkin hänen myöhemmästä tuotannostaan - jota olen lukenut muistaakseni ainakin Suomen Kuvalehdestä - on helppo löytää sisäisiä ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi puolalaisella maaseudulla liikkuessaan hän näkee vain idylliä ja luonnonmukaista, lannalta haisevaa elämäntyyliä. Puolaa osaamattomana turistina, joka nauttii paikallisten ylitsevuotavasta vieraanvaraisuudesta, hän ei tietenkään huomaa katkeruutta eikä ristiriitoja. Liioin hän ei koskaan tule kysyneeksi, mitä luonnollisesti sonnassaan kieriskelevien sikojen jätökset tekevät luonnolle ja vesistöille. Monissa kirjoituksissaan Linkola on kyllä raivokkaasti hyökkäillyt ”tehoviljelyä” vastaan, mutta on syytä kysyä, kuinka hyvin informoituja hänen käsityksensä vaikkapa maatalouden ympäristökuormituksesta ovat. Tuntuu siltä, että Linkola pitäisi kotitarve- ja omavaraisviljelyä määritelmällisesti luonnonmukaisena ja hyvänä ympäristön kannalta, mikä nähdäkseni ei ole tutkimustulosten valossa mitenkään itsestään selvää.
Tiettyyn rajaan asti olen valmis myöntämään, että Linkolan epähumaani maailmankuva perustui alun perin aitoon huoleen luonnosta. Näyttää kuitenkin siltä, että raivokas viha on jo kauan sitten muodostunut hänelle tärkeämmäksi. Linkolan uran seuraaminen on kuin katsoisi Sam Peckinpahin elokuvaa: aluksi väkivallalla ja vihalla on jokin tolkullinen motiivi, mutta pikku hiljaa perustelut murenevat ja alta paljastuu pelkkä yksitotinen, kouristuksenomainen itsetarkoituksellisuus, sadismi ja reuhaamisen halu, johon liittyy aivan yhtä vähän luovuutta ja mielekkyyttä kuin jonkun rähinöivän nahkapäähuligaanin turhautumiin. Väkivaltaiset yritykset ratkaista yhteiskunnallisia epäkohtia johtavat yleensä siihen, että nousee vähintään yhtä vaarallinen vastaterrori, minkä esimerkiksi kommunismin ja siihen reaktiona syntyneen natsismin historia erinomaisesti todistaa. Jos myyttisiä saastuttajaporhoja on muuallakin kuin vihreässä propagandassa, he pitävät linkolalaisuutta eittämättä kannaltaan parhaana luonnonsuojelun muotona, koska linkolalaisuus ei koskaan pysty saamaan merkittävää poliittista tukea eikä sillä ole toteuttamiskelpoista käytännön ohjelmaa (”v—u tapetaan kaikki” ei edelleenkään ole toteuttamiskelpoinen poliittinen tavoite).
Vaikka Linkola esittääkin köyhän kalastajan roolia, hän on tunnetusti vanhan tiedemies- ja pappissuvun jälkeläinen. Kyse on eräästä sellaisesta vanhasta sivistyssuvusta, jotka sittemmin intoutuivat flirttailemaan natsismin kanssa, kun kansanihmiset, ne penteleet, eivät tyytyneetkään elämäänsä säätyläisten johtamina ja opastamina, vaan alkoivat vaatia parannusta osaansa sosialismin sun muiden modernien aatteiden elähdyttäminä. Tämä viime kädessä selittää myös Linkolan vihan teollista sivilisaatiota kohtaan. Jo varhaisissa kirjoituksissaan hän esitti sen merkillisenä pilakuvana: hän puhui saastuttavista tehtaista, jotka tuottivat ”sähkökäyttöisiä pyllynpyyhkijöitä”. Taustalla on ajatus, että huonojen, tavallisten, totuuden valoa näkemättömien keskivertoihmisten ei kuulu elää hyvää elämää, vaan raataa plantaaseilla, jotta linkolat - valaistuksen saaneet - voisivat vetää lonkkaa ja ”ylläpitää huorahaaremia”, lainatakseni herran ja hidalgon omia sanoja.
”Sähkökäyttöinen pyllynpyyhkijä” ei viime kädessä ole paha asia siksi, että sellaisen tuottamiseen menee luonnonvaroja ja käyttämiseen energiaa, vaan siksi, että ainoastaan feodaalieliitin edustajalle kuuluu oikeus olla pyyhkimättä itse pyllyään - tavallisten ihmisten tulee olla plantaasinekruja ja orjia, jotka pyyhkivät hänen pyllynsä. Näinhän se meni vielä ennen vanhaan hyvään aikaan, kun asiat olivat mallillaan, ts. Linkolan esi-isät olivat merkkimiehiä ja rahvas painoi nöyrästi naamansa kuraan ja lehmänlällään heidän edessään. Tämän kanssa on erinomaisesti linjassa se, että Linkolalle tiettävästi kyllä kelpaavat teollisen sivilisaation tuottamat sokeritauti- ja masennuslääkkeet hänen kaikkia muita parempaa elämäänsä pidentämään, vaikka hän epäilemättä kieltäisi ne keskivertoroskaväeltä. No, hän totisesti elää kuten opettaa. Minä-minä-minä. Minä-minä-minällä on Oikeus diabeteslääkkeisiin, koska Minä-minä-minä on niin Tärkeä Henkilö ja Poikkeusyksilö, toisin kuin tavallinen rahvas, joka vain soittelee kännyköillä toisilleen ja katselee telkkarista tositeeveetä. Hyi, miten vulgaaria.
Niiltä osin kuin Linkolan kirjoittelussa on sitä väitettyä johdonmukaisuutta, se on johdonmukaista ekologisten perustelujen hakemista feodaaliselle yhteiskuntamallille. Yleisesti ottaen näkisin Linkolan kirjoittelun kuitenkin yhtenä muotona sitä ilmiötä, jota minulla on tapana kutsua kovaluontoisuuspornoksi. Kovaluontoisuuspornolla tarkoitan sellaista poliittiseksi tai yhteiskuntafilosofiseksi tarkoitettua kirjoittelua, jossa mässäillään epähumaaneilla, epädemokraattisilla tai muuten vain sadomasokistisesti kiihottavilla yhteiskunnallisilla ratkaisumalleilla, ne esitetään ainoina mahdollisina ja niiden vastustajat leimataan ämmiksi, nynnyiksi ja halveksuttaviksi pehmoiksi. Yleensä niiden kirjoittajat haluavat esiintyä jämerinä ja järkevinä, mutta tavallisesti tällaisia tekstejä ei tarvitse lukea pitkään, kun huomaa, että kirjoittajat pikemminkin hakevat joka kiven alta perusteita brutaaliudelleen kuin päätyvät siihen johdonmukaisen päättelyn tietä. Oman sadismini tiedostavana miehenä minulla ei ole vaikeuksia tunnistaa tällaisen kirjoittelun seksuaalislähtöistä perusmotivaatiota.
Valitettavasti monet ihmiset ovat kaikilla poliittisilla tahoilla kovin vastaanottavaisia kovaluontoisuuspornolle, koska sadomasokismi on keskeisempi osa ihmisen - ilmeisesti ennen kaikkea naisen - kokemusmaailmaa kuin useimmat suostuvat myöntämään. Lienee kuitenkin lupa toivoa, että ihmiset ja naiset näinä suvaitsevina aikoina myöntäisivät sadisminsa ja masokisminsa ja harjoittaisivat sitä kontrolloidusti ja tiedostetusti makuuhuoneessaan, sen sijaan että antavat tiedostamattomien halujensa ohjailla poliittisia kantojaan.
