Suositut tekstit

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Julistan Jumalan totuutta - Jag förkunnar Guds sanning

Missä kaikessa olen ollut vuosien varrella oikeassa?

Vad allt har jag haft rätt i under åren?

Olen sanonut, että hurriviha ja "pakkoruotsi"-urputus on Venäjältä masinoitua ja johtaa Venäjän imperialististen etujen myötäilyyn. Olin oikeassa.

Jag har sagt att hatet mot svenskan och gnället om "tvångssvenskan" styrs från Ryssland och leder till eftergifter för Rysslands imperialistiska intressen. Jag hade rätt.

Olen sanonut, että "pakkoruotsi"-urputus johtaa yleiseen sivistys- ja koulutusvihamielisyyteen, koska aivan samalla retoriikalla voi vastustaa mitä tahansa kouluainetta. Olin oikeassa.

Jag har sagt att gnället om "tvångssvenskan" kommer att leda till allmän utbildnings- och bildningsfientlighet, eftersom precis samma retorik kan riktas mot vilket skolämne som helst. Jag hade rätt.

Olen sanonut, että persuilu ja rasismi ovat ennen muuta rikollisen alaluokan yritys nousta politiikkaan. Olin oikeassa.

Jag har sagt att sannfinskhet och rasism främst handlar om den kriminella underklassens strävan att komma in i politiken. Jag hade rätt.

Olen sanonut, että suomenkieliset porvaripuolueet ovat viime kädessä näennäisliberaaleja fasistipuolueita, jotka tilaisuuden turvin näyttävät oikean karvansa. Olin oikeassa.

Jag har sagt att finskspråkiga borgerliga partier till syvende och sist är skenliberala fascistiska partier, som visar sitt rätta jag när de ser sin chans. Jag hade rätt.

Olen sanonut, että äärioikeisto ei häikäile uhkailla vihaobjekteiksi valitsemiensa lapsia ja perheenjäseniä. Olin oikeassa.

Jag har sagt att extremhögern inte drar sig för att komma med hotelser mot barn och familjemedlemmar till de som den utvalt till hatobjekt. Jag hade rätt.

Synkimmätkin ennustukseni ovat aina osoittautuneet totuudeksi. Minkä minä sanon, se on Jumalan totuus, ellei tänään niin huomenna.

Mina dystraste förutsägelser har alltid besannats. Vad jag säger är Guds sanning, om inte i dag så i morgon.

Jo huomenna maahanmuuttokriitikot tulevat ampumaan Venäjän antamilla aseilla Venäjän antaman dumdumluodin sinun lapsesi aivoihin, koska olet kasvattanut hänet kohtelemaan kaikenvärisiä ihmisiä ihmisiksi. Poliisi ei estä tätä tapahtumasta, sillä äärioikeistolaisuus on vapaudut vankilasta -kortti, ja äärioikeistolaisten surmaamista tulee postuumisti "äärivasemmistolaisia", vaikka he kuinka olisivat koko ikänsä pitäneet itseään maltillisina porvareina.

Redan i morgon ska invandringskritikerna komma och skjuta ditt barn en rysk dumdumkula i hjärnan med ett av de gevär de fått till skänks från Ryssland, bara för att du uppfostrat barnet till att bemöta människor av alla hudfärger som människor. Polisen kommer inte att ingripa, ty en högerextremist står ovanför lagen, och de som mördas av extremhögern blir postumt "vänsterextremister", även om de under hela sitt liv sett sig själva som moderat borgerliga.

Hiljattain muuan kaveri, jonka nimeä en tässä kerro, koska hänellä on oikeus yksityisyyteen, kirjoitti Twitterissä:

En kille vars namn jag av respekt för hans intimsfär inte avslöjar här skrev nyligen i Twitter:

Tätäkin pidin vielä pari vuotta sitten @panuhoglund|in liioitteluna, mutta tottahan tuo saakeli vieköön on.


"Även det här tyckte jag ännu för ett par år sen var en typisk överdrift av Panu Höglund, men fan anamma, det var ju sant."

Niin. Ei ole "Panu Höglundin liioittelua". On vain Jumalan totuus, jonka voitte lukea tästä blogista. On totuus, joka on totta, saakeli vieköön.

Precis. Det finns inte några Panu Höglundöverdrifter. Det finns bara Guds sanning som ni kan läsa i den här bloggen. Det finns en sanning, som är sann, fan anamma.

Mistä Putinin juoksupojan tuntee - Vad man känner en Putinspringpojke igen på

Tuolla somessa törmäsin niin viimeisen päälle stereotyypin mukaiseen Putinin juoksupoikaan, että täytyy ihan kirjoittaa tänne blogiin niistä piirteistä, jotka kyseistä ihmisen irvikuvaa luonnehtivat.

I sociala medier råkade jag en så stereotypisk Putinspringpojke, att jag känner mig förpliktigad att plita ned en liten lista över de drag som kännetecknade vederbörande karikatyr till människa.

Tärkeä tunnusmerkki on, että asianomainen ei puhu venäjää, parhaassa tapauksessa ehkä osaa vähän turistifraaseja. Totuuden Venäjästä ja Ukrainasta hänelle on ilmoittanut joku esiajattelija, esimerkiksi itse Bäckman, eikä hänen tarvitse informoida itseään riippumattomista lähteistä, saati sitten perehtyä Venäjän kulttuuriin ja historiaan. Lähtökohtana on tietysti, että Venäjä on salaperäinen punaisen hämärän maa, mutta että tätä maata on mahdollista ymmärtää jos siihen on asianmukainen mystinen yhteys. Bäckmanin kaltaisilla selittäjäpapeilla sellainen on.

Ett viktigt kännetecken är att vederbörande inte behärskar ryska utöver turistfraser. Sanningen om Ryssland och Ukraina har han meddelats av någon förtänkare, t ex självaste Johan Bäckman, och han behöver inte inhämta information från oberoende källor, ännu mindre studera rysk kultur och historia. Utgångspunkten är att Ryssland är den röda skymningens hemlighetsfulla land som man bara kan förstå om man har en mystisk förbindelse till det. Det har Bäckman - han är en sorts präst som kan förklara gudens avsikter.

Mistä pääsemmekin seuraavaan hupaisaan piirteeseen eli naiiviin auktoriteettiuskoon. Kuten tällaisilla tapauksilla yleensäkin, asianomainen syyttää vastapuolta siitä mihin itse syyllistyy. Kaikki, jotka eivät usko Venäjän tulkintaa historiasta ja nykyisestä maailmanpolitiikasta, ovat "valtamedioiden aivopesemiä". Sitä vastoin asianomainen itse, joka lukee vain "vaihtoehtomedioita" (samoja Moskovan Tiltun propagandajulistuksia eri tuuteista), kokee olevansa itsenäinen ajattelija. Miksipä hän ei olisi, koska ne propagandatuutit kehuvat aina kuinka juuri niiden lukijat, niitä lukemalla, osoittavat olevansa erityisen älykkäitä ja kriittisiä ajattelijoita.

Det andra utmärkande draget är den naiva auktoritetstron. Som vanligt brukar dessa typer beskylla motståndaren för vad de själva gör sig skyldiga till. Alla som misstror den ryska tolkningen av historien och världspolitiken är "hjärntvättade av mainstreammedierna". Vederbörande själv, som bara läser "alternativa medier" (dvs samma ryska propaganda från varierande webbkällor), anser sig själv givetvis vara en självständig tänkare. Varför skulle han inte vara det - propagandasajterna skryter ju alltid med att ha såna intelligenta och kritiskt tänkande läsare. 

Kovan luokan putinistina tämä keskustelukumppanini oli omassa persoonassaan käynyt Donitsin "tasavallassa". Meininki oli ollut jännittävää, Ukrainan laillisen armeijan sotilaat olivat ammuskelleet ja Donitsin terroristeja oli tarvittu turvaamaan asianomaisen henkeä, mitä tämä herrasmies piti esikuvallisena vieraanvaraisuutena. Kaikki poliittiset pyhiinvaeltajat, joita on vallankin 1900-luvun aikana riittänyt niin oikealla kuin vasemmalla, saavat aina nauttia vieraanvaraisuudesta, eivätkä ilmeisestikään Donitsin murha- ja tuhoaatteen kannattajat ole poikkeus. Minulla on kyllä vähän sellainen kutina, että tätä poikaa oli vedätetty, että Ukrainan laillinen armeija ei ollut siellä päinkään missä hän kävi ja että kyse oli Potemkinin kulisseista, tai tässä tapauksessa Potemkinin pyssyjen paukkeesta.

Som en hårdkokt putinist hade min diskussionspartner också i egen hög person besökt Donut-"republiken". Det hade varit spännande, eftersom soldaterna i Ukrainas lagliga armé hade hållit på med eldgivning och Donutterrorister hade behövts för att skydda vederbörandes liv och lem, vilket besökaren givetvis uppfattade som exemplarisk gästfrihet. Alla politiska vallfärdare, som det särskilt under nittonhundratalet inte varit någon brist på vare sig på vänster- eller högerkanten, får alltid njuta av gästfrihet, och anhängarna av mord- och förintelseideologin i Donutrepubliken utgör ingen avvikelse. Jag misstänker visserligen att värdarna slagit blå dunster i ögonen på den här killen, att Ukrainas lagliga armé inte var någonstans nära var han befann sig och att det hela handlade om Potemkinkulisser, eller snarare Potemkinbössor.

Luonnollisesti tämäkin tapaus oli äänekkäästi ruotsin kieltä vastaan, koska venäjää muka tarvitaan kaupallisiin tarkoituksiin niin paljon enemmän. Täydellinen venäjän taidon puute kulkee käsi kädessä epärealististen kuvitelmien kanssa, joissa Venäjällä ollaan näkevinään suuria kaupallisia mahdollisuuksia ja venäjän taidon uskotaan avaavan pääsyn isoihin rahoihin. Tässä maassa on tällä valheella jo koulutettu sukupolvi tai pari venäjän osaajia kortistoon.

Naturligvis var även den här killen högljutt emot svenska språket, eftersom ryskan kantänka behövs så mycket mer till merkantila syften. En komplett frånvaro av ryskkunskaper går hand i hand med orealistiska griller om stora ekonomiska möjligheter i Ryssland och om den storkovan man skulle tjäna bara man behärskade ryska. Med den här lögnen har det utbildats redan ett par generationer ryskkunniga arbetslösa i det här landet.

Tietysti myös jonkinasteinen islam-kammo ja rasismi kuuluvat asiaan. Tällä tapauksella ne eivät olleet niin selvästi näkyvissä, mutta kun vertasin Itä-Ukrainan terroristeja ISISiin, hän reagoi kuin pyhäinhäväistykseen. No, toki Itä-Ukrainan pelletasavaltojen rikolliset palkkasoltut ovat hänen mielestään sankareita. Ja kai sekin liittyy asiaan että he ovat valkoihoisia slaavilaisia ortodokseja.

Naturligtvis brukar dessa Rysslanddyrkare också utmärka sig med en viss muslimskräck och rasism. Hos den kille som inspirerade den här bloggdrapan var detta inte så uppenbart, men när jag jämförde terroristerna i östra Ukraina med ISIS, reagerade han som på ett helgerån. Nåja, för honom är de kriminella legosoldaterna i östra Ukraina givetvis hjältar. Och visst hänger det ihop med saken att de är vithyade ortodoxa slaver.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Merja Kyllönen, vasemmisto ja Venäjä - Merja Kyllönen, vänstern och Ryssland

Toisin kuin moni muu, en pidä Vasemmistoliittoa lähtökohtaisesti toivottomana Venäjän juoksupoikapuolueena. Jo taistolaisaikoina kriittinen asenne virallista ulkopolitiikkaa ja Neuvostoliittoa kohtaan kyti nimenomaan laitavasemmiston idealistisiivessä, joka tunnettiin myös "SKDL:n sosialisteina". Koska SKDL katosi puoluekartalta jo muutama vuosikymmen sitten, voi olla tarpeen selittää, mikä se oli: lyhenne tarkoittaa Suomen Kansan Demokraattista Liittoa, johon Suomen Kommunistinen Puolue kuului jäsenjärjestönä. 

I motsats till många andra anser jag inte att Vänsterförbundet för alltid är hopplöst fördömt att förbli ett springpojksparti åt Ryssland. Redan under stalinismens tidevarv uppstod det en kritisk attityd mot den officiella utrikespolitiken och Sovjetunionen bland den idealistiska delen av yttervänstern, de som var kända som "socialisterna inom DFFF". DFFF försvann från den politiska kartan för ett par årtionden sedan, så jag måste kanske förklara vad bokstäverna står för: Demokratiska Förbundet för Finlands Folk, som Finlands Kommunistiska Parti ingick i som medlemsorganisation. 

Alun perin se perustettiin kansanrintamaksi, jonka avulla kommunistien oli tarkoitus kerätä kaikki vasemmistolaiset valvontaansa. Vastaavanlaisista juonista jäi jälki Puolan ja Itä-Saksan vallanpitäjäpuolueiden nimiin: neuvostoblokin Puolassa ei ollut kommunistipuoluetta, vaan "Puolan yhdistynyt työväenpuolue" (PZPR, Polska Zjednoczona Partia Robotnicza), ja Itä-Saksan puolue oli "Saksan sosialistinen yhtenäisyyspuolue" (SED, Sozialistische Einheitspartei Deutschlands). Haave sosiaalidemokraattien ja kommunistien yhdistämisestä samaan kommunistijohtoiseen rintamaan jäi Suomessa toteutumatta, eikähän se Itä-Saksassa ja Puolassakaan onnistunut ilman kovakouraista neuvostopainostusta. 

Till att börja med var det en paraplyorganisation avsedd för att underkasta hela vänstern kommunistisk kontroll. Liknande försök lämnade sitt spår i namnen på de polska och östtyska makthavarpartierna: under sovjettiden hade Polen inget kommunistiskt parti, utan "Polens förenade arbetarparti" (PZPR, Polska Zjednoczona Partia Robotnicza), och det östtyska partiet hette "Tysklands socialistiska enhetsparti" (SED, Sozialistische Einheitspartei Deutschlands). Drömmen om att förena sossarna och kommunisterna i samma kommunistledda front gick aldrig i uppfyllelse i Finland, och även i Östtyskland och Polen behövdes hårdhänt sovjetisk påtryckning.

Puolassa koko touhussa oli kyse pelkästä teatterista, koska molemmat yhdistyvät puolueet oli tosiasiassa luotu Neuvostoliiton ohjauksella, vaikka toisella oli sotaa edeltäneen Puolan Neuvostoliitosta riippumattoman sosialistipuolueen nimi. Itä-Saksassa taas toinen unionipartnereista oli ihan oikeasti neuvostomiehitysvyöhykkeellä toiminut SPD, Saksan sosiaalidemokraattinen puolue, mutta puolueunioniin se oli pakotettava mm. pidättämällä unionia vastustavat puoluetoimitsijat. Itä-Saksan sosiaalidemokraatteja johti Otto Grotewohl, joka aluksi vastusti puolueiden yhdistymistä, mutta jonka mieli muuttui kun hänet kutsuttiin Karlshorstiin - neuvostomiehittäjien päätukikohtaan - "keskusteluihin".

I Polen handlade det om ren politisk teater, för båda partierna som förenades var fejkorganisationer skapade under sovjetiskt beskydd - låt vara att ett av dem hade samma namn som ett socialistparti som före kriget hade spelat en stor roll i polsk politik och som inte hade haft någonting att göra med Sovjetunionen. I Östtyskland var en av partners i partiunionen däremot det genuina socialdemokratiska partiet, den del av det som var verksam i den sovjetiska ockupationszonen, men partisammanslagningen tvingades fram bl a genom att arrestera alla partifunktionärer som ogillade unionen. De östtyska socialdemokraterna leddes av Otto Grotewohl, som i början motsatte sig partisammanslagningen, men som ändrade åsikt när han väl kallats till "diskussioner" i Karlshorst, där den sovjetiska ockupationsregimen höll hus.

Myös Suomessa SKDL oli alun perin kommunistien tiukassa ohjauksessa, mutta tästä seurasi kaikenlaisia konflikteja. SKDL:n taitelijasiipi ei ollut alkanut vasemmistolaiseksi alistuakseen Kremlin ohjaukseen, vaan enemmänkin kapinoidakseen Suomen ensimmäisen tasavallan kulttuurikonservatismia vastaan. Neuvostoliiton virallinen kulttuuripoliittinen ohjelma oli kuitenkin sosialistisine realismeineen vähintään yhtä konservatiivinen. 

Även i Finland styrdes DFFF i början strikt av kommunisterna, men detta ledde till allehanda konflikter. Konstnärerna inom DFFF hade inte blivit vänster för att underkasta sig Kreml, utan snarare för att göra uppror mot kulturkonservatismen i Finlands första republik. Det offentliga kulturpolitiska programmet i Sovjet var dock med sin socialistiska realism minst lika konservativt.

SKDL:n kulttuuripoliittiset linjat veti puljun alkuvuosina Armas Äikiä, joka oli kommunistien maanalaisina vuosina omaksunut Neuvostoliiton kansalaisuuden ja jonka maailmankuva oli politbyrootasoisen latteasti neuvostokommunistinen. Vastapuolella oli esimerkiksi Raoul Palmgren, kirjallisuuskriitikkona yli poliittisten rajojen tunnustusta nauttinut mies, joka kehtasikin sanoa Äikiän omien romaanien olevan taiteellisesti kelvottomia.

Under förbundets tidiga år var det Armas Äikiä som definierade de kulturpolitiska målsättningarna för DFFF. Äikiä hade under den finska kommunismens underjordiska år blivit sovjetisk medborgare, och hans världsbild var lika fantasilöst kommunistisk som politbyråns i Moskva. Hans opponenter inkluderade Raoul Palmgren, en litteraturkritiker uppskattad även i andra politiska läger, som vågade säga, att Äikiäs romaner saknade konstnärligt värde.

Vasemmistoliiton muodostamisessa merkittävää roolia esittivät juuri sellaiset henkilöt, jotka olivat saaneet tarpeekseen kommunistien kommelluksista ja jotka halusivat kunnon puolueen ajamaan köyhien ja marginalisoitujen ryhmien asiaa. Puolueen nuoret aktiivitkin ovat muistuttaneet minulle, että puolueen perustajat korostivat Neuvostoliiton tehneen täydellisen moraalisen vararikon ja tämän edellyttävän täydellistä irtiottoa menneisyydestä.

Folkdemokrater (medlemmarna i DFFF kallades "folkdemokrater") som var trötta på kommunisternas framfart och ville ha ett ordentligt parti för att stå för de fattiga och marginaliserade i samhället spelade en central roll i att grunda Vänsterförbundet. Unga partiaktivister har särskilt påpekat för mig att partigrundarna såg Sovjetunionen som moraliskt helt komprometterat, vilket givetvis innebar att partiet helt skulle bryta med det förflutna.

Nuo nuoret tarkoittavat varmasti mitä sanovat, mutta samalla he koettavat puolueuskollisuuden nimissä puolustella Kyllöstä niiltäkin osin kuin hän ei ole puolusteltavissa. Kyllönen möläytti jotain pakotteiden purkamisesta, ja hän sai heitolleen myös positiivista vastakaikua esimerkiksi somessa norkoilevilta vasemmistosympatisoijilta, jotka uskalsivat paljastaa sisikuntansa puolueaktiiveja paremmin.

Dessa unga människor menar säkert allvar, men samtidigt försöker de i partilojalitetens namn ta Kyllönen i försvar även när de borde veta bättre. Kyllönen talade förbi munnen om att avveckla sanktionerna mot Ryssland, och i sociala medier fick hon positivt gensvar av flera vänstersympatisörer som i motsats till partiaktivister öppet visade vad de stod för.

Tyypillinen "argumentti" tässä keskustelussa oli se, että "talouspakotteet eivät auta kumminkaan". Olen kyllin vanha muistaakseni ne ajat, kun Etelä-Afrikan apartheid-hallitusta painostettiin talouspakottein. Siihen aikaan kukaan kova oikeistolainenkaan - aivan marginalisoituneita hörhöjä lukuun ottamatta - ei kehdannut sanoa ääneen uskovansa rotujen arvojärjestykseen ja pitävänsä apartheid-politiikkaa hyvänä ja toivottavana. Sen sijaan he turvautuivat aivan samanlaisiin tekosyihin kuin nyt vasemmistolaiset Venäjän pakotteiden vastustajat.

Ett typiskt argument i den här diskussionen lydde att "ekonomiska sanktioner ändå inte hjälper". Jag är tillräckligt gammal för att minnas hur apartheidregimen i Sydafrika underkastades ekonomisk påtryckning. På den tiden vågade inte ens någon högerextremist - med undantag av marginaliserade tokstollar - öppet medge att han trodde på en rashierarki och ansåg apartheidpolitiken vara god och önskvärd. Däremot anförde de likadana svepskäl som nu en del vänstermänniskor mot Rysslandssanktionerna.

Omasta mielestäni talouspakotteet Venäjää vastaan ovat vähiten huono kolmesta vaihtoehdosta. Ensimmäinen on se, että Venäjän annetaan rauhassa hyökätä naapurimaihinsa. Tämä antaa Venäjälle sellaisen viestin, että vaikka Suomeenkin sopii panssarilla tulla. Toinen on se, että kerätään iso joukko maita, hyökätään Venäjälle ja murskataan se niin, ettei siitä enää ole uhkailemaan naapureitaan. Tässä ideassa on se erittäin huono puoli, että Venäjällä on ydinaseita, joilla se voi tuhota lännen radioaktiiviseksi hieta-aavikoksi. Kolmas vaihtoehto on, että Venäjään kohdistetaan talouspakotteita rangaistukseksi naapurimaan valtaamisesta. Se on noihin kahteen muuhun verrattuna ehdottomasti pienin paha.

Enligt min mening är ekonomiska sanktioner det minst dåliga av tre alternativ. Det första är att Ryssland utan protester tillåts invadera sina grannländer. Det här ger Ryssland budskapet att det är fritt fram att t ex ta över Finland med pansarvagnar. Det andra alternativet är att organisera en internationell allians av länder, invadera Ryssland i stor skala och knäcka ryssarna så att de aldrig mera kommer att utgöra ett hot mot grannarna. Det här är en mycket dålig idé, ty Ryssland har tillräckligt med kärnvapen för att förvandla Väst till en enda radioaktiv sandöken. Det tredje alternativet är att belägga Ryssland med ekonomiska sanktioner som straff för att ha erövrat ett grannland. I jämförelse med de två andra alternativet är det definitivt det minsta onda.

Kun koetin saada Kyllösen puheista nousseessa somekeskustelussa erään (itse asiassa minua luultavasti nuoremman) vasemmistolaistädin tajuamaan, miksi pidän pakotteita välttämättöminä, vaikken täydellisenä keinona, hän osasi vastata vain, että "Suomi ei ole Ukraina" ja että "Venäjälle on turha yrittää opettaa mitään" - siis antaa Venäjälle talouspakotteilla signaalia siitä, että naapurivaltioiden alueelle hyökkääminen ei ole oikein.

När jag i en diskussion kring Kyllönens yttranden på sociala medier försökte förklara för en vänstertant (en tant som förmodligen var yngre än jag) varför jag ansåg att sanktionerna behövdes, kunde hon bara svara med klyschor som "Finland är inte Ukraina" eller "det är inte lönt att lära Ryssland några läxor" - dvs att det inte lönar sig att genom ekonomiska sanktioner signalisera till Ryssland att det inte är acceptabelt att med vapen i högsta hugg invadera grannländer.

Pohditaanpa ensin sitä heittoa, että "Suomi ei ole Ukraina". Sillä kyseinen henkilö tarkoitti, että Suomen turvallisuus ei siitä järky, vaikka antaisimmekin Venäjän miehittää Ukrainan itäosat. Syy tähän on varmaankin se, että Ukraina ei hänen silmissään ole itsenäinen ja itsenäisyyden ansaitseva kansakunta samalla tavalla kuin Suomi.

Vad ville min opponent säga med orden "Finland är inte Ukraina"? Att det inte hotar Finlands säkerhet att tillåta Ryssland ockupera de östra delarna av Ukraina. Skälet är antagligen att Ukraina i hennes ögon inte är en självständig nation, eller en nation som förtjänar att vara självständig, så som Finland är. 

Tällaiselle asenteelle on vaikea löytää muuta selitystä kuin se, että Ukraina on jälkikolonialistinen, vielä siirtomaa-ajoista toipuva valtio. Mutta jostain kumman syystä vasemmistolaiset ovat kyllä hyvin innokkaita puolustamaan sellaisten maiden itsemääräämisoikeutta vaikkapa Ison-Britannian tai Ranskan kaltaisia entisiä siirtomaaisäntiä vastaan, sitten kuitenkin haluavat myöntää Venäjälle oikeuden pompottaa omia vanhoja siirtomaitaan.

Sådana här attityder torde bero på att Ukraina är en postkolonial stat, en som ännu håller på att återhämta sig efter kolonialtiden. Men av något skäl är vänstermänniskor vanligen mycket måna om att ta sådana länders rätt till självbestämmande i försvar mot före detta kolonialmakten om det råkar vara Storbritannien eller Frankrike. Om det handlar om Rysslands kolonier blir det helt andra tongångar.

Juuri vasemmistoidealistisesta näkökulmasta luulisi olevan tärkeää korostaa kaikkien kansojen yhtäläistä oikeutta itsenäisyyteen ja itsemääräämiseen. Sen sijaan idealistiset vasemmistolaiset löytävät itsestään voimapolitiikkapragmaatikon heti kun taikasana "Venäjä" lausutaan. Tätä olen paheksunut ennenkin, mutta täytyy se kai taas kerran toistaa.

Förlåt en yngling, men är det inte precis ur vänsteridealistisk synvinkel som man brukar framhäva alla nationers lika rätt till självständighet och självbestämmande? Men vänsteridealister förefaller återupptäcka inom sig en maktpolitisk pragmatiker varenda gång de hör det magiska ordet "Ryssland". Jag har ogillat det här redan tidigare, men antar att det bör upprepas en gång till.

Mitä sitten tuohon argumenttiin "Venäjälle on turha yrittää opettaa mitään" tulee, se on pohjimmiltaan merkki syvästä kyynisyydestä ja - kyllä, myös halveksunnasta Venäjää ja venäläisiä kohtaan. Tuo heitto perustuu nimittäin viime kädessä siihen ajatukseen, että Venäjä on moraaliton ja paha maa, jolle ei kannata lähettää moraalisia viestejä. Toki siinä voi olla takana myös suoranainen sadomasokistinen, vaivihkainen ihailu Venäjän julmuutta ja ihmisoikeusloukkauksia kohtaan.

Vad sedan gäller argumentet "det lönar sig inte att försöka lära Ryssland några läxor", låter det djupt cyniskt och, ja, föraktfullt gentemot Ryssland och ryssarna. Slängen utgår nämligen från Ryssland som ett omoraliskt och ont land, okänsligt för moraliska budskap. Naturligtvis kan man också skönja en viss sadomasochistisk smygbeundran för Rysslands grymheter och brott mot mänskligheten.

Kyllösen kohdalla näitä älyttömiä asenteita voi toki selittää se, että hän on Kainuusta. En ole käynyt Kainuussa vuosikymmeniin, mutta minulla on sieltä omat muistoni. Kun olin 70-luvulla pikkupoika, äiti oli Kuhmon Lentiirassa englannin ja ruotsin opettajana, ja todella suuri osa paikallisista sai elantonsa Kostamuksen rakennustyömaalta. Neuvostoliitto tarkoitti heille samaa kuin työ, ja työ on aika tärkeää, jos haluaa leipää syödä.

Vad gäller Kyllönen kan hennes idiotiska attityder ha någonting att göra med hennes kajanaländska påbrå. Jag har inte besökt Kajanaland på årtionden, men jag har mina egna minnen därifrån. När jag på sjuttitalet var en liten pojke, arbetade min morsa i Lentiira, Kuhmo som lärare i engelska och svenska, och en mycket stor del av lokalbefolkningen fick sitt levebröd som byggnadsarbetare i Kostamuksja. Sovjetunionen var för dem detsamma som arbete, och utan arbete kan man inte riktigt äta.

Siksi sielläpäin uskotaan yhä Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja, joita saa ottaa mukaansa kun osaa venäjäksi pyytää. Kyllösen suomettuneisuudessa voi siis olla kyse vain kotimaakunnan yleisölle suunnatusta populismista, joka sikäläisessä kontekstissa voi jopa vaikuttaa ihan puhtaasti epäpoliittiselta.

Därför inbillar sig folk där fortfarande att marken i Ryssland ligger full med guldtackor som man får ta med sig bara man kan be om dem på ryska. Kyllönens finlandiserade uttalanden kan sålunda kanske bara vara populism riktad till publiken i hemmaprovinsen, och i den kajanaländska kontexten kan denna populism t o m verka helt opolitisk.

Timo Vihavainen Venäjän asialla

(Alkujaan julkaistu Kolinaa Panuhuoneesta -blogissa 25. lokakuuta 2009. Koska Timo Vihavainen sai juuri näkyvyyttä eräässä paikallislehdessä, ajattelin julkaista tämän uudestaan. Tyvärr bara på finska.)


Kun kerran tulin pyytäneeksi ja saaneeksi arvostelijan kappaleen Timo Vihavaisen sotkuisesta fundeerauskokoelmasta Länsimaiden tuho, niin pakkohan minun on siitä muutama sana kirjoittaakin. Myönnän, että ennakkoasenteeni on kielteinen, sillä vaikka Vihavainen onkin kirjoittanut yhden hyvän kirjan - Kansakunta rähmällään - olen jonkin verran lukenut hänen kirjoituksiaan Kanavasta ja joutunut päätymään johtopäätökseen, että hän on ilmeisestikin paneutunut liiaksi itänaapurin ikävyyksiin ymmärtääkseen länsimaista demokratiaa ja individualismia. Tämä uusi kirja ei muuta käsitystäni asiasta: Vihavainen yhdistää siinä sivistynein sanakääntein ilmaistun rasismin jokseenkin puhdastyyliseen bäckmanilaiseen Venäjä-fanitukseen.


Vihavainen on täydellinen kanavalaisen keskustelukulttuurin edustaja. Siihen kulttuuriin kuuluu tyypillisesti, että kaikki toista mieltä olevat leimataan jo etukäteen entisiksi taistolaisiksi, poliittisesti korrekteiksi tms. ja heidän mielipiteensä siten arvottomiksi. Oma (ja mahdollisesti kaverien) mielipide on niilopaasivirtalaiseen tyyliin Oikea Mielipide, ja muiden mielipiteet vääriä mielipiteitä, joita ei voida älyllisesti puolustaa. Esimerkiksi Samuel Huntingtonin teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä vastustavat vain ”hyvää tarkoittavat moralistit” (s. 9), ja Aleksandr Solženitsynistä tuli ”massaihmisten vähättelyn kohde” (s. 11) Neuvostoliiton romahdettua. Tietenkään kellään ei ole moraalista oikeutta paheksua sitä, että Solženitsyn viimeisinä vuosinaan petti ei-venäläiset vankitoverinsa liittymällä isovenäläisen imperialismin tukijoukkoihin, puhumattakaan hänen myönteisestä suhtautumisestaan Vladimir Putiniin, entiseen KGB-mieheen. Myös häntä jo aiemmin autoritaarisesta maailmankuvasta arvostelleet toisinajattelijatoverit Tertz-Sinjavski ja Vladimir Vojnovitš lienevät Vihavaisen kirjoissa ”vähätteleviä massaihmisiä”, kaipa siksi, että he (tai ainakin pitkään Saksassa asustanut Vojnovitš) ovat antaneet länsimaisen demokratian ja muun hapatuksen myrkyttää venäläisen sielunsa.


Mitä tulee rasismiin ja maahanmuuttoon, Vihavainen kokee hankkia itselleen jo etukäteen luvan jättää huomiotta menneiden vuosisatojen siirtolaisuushistorian julistamalla, että ”nykyisyytemme tuntuu suorastaan irronneen menneisyydestä” (s. 12), ”tämä tilanne”, ts. tilanne, jossa syntyy ”monikulttuurinen länsi”, on ”perustavalla tavalla uusi” (s. 10). Toisin sanoen vaikkapa islamin ja lännen väliselle ristiriidalle ei yksinkertaisesti saa hakea historiallisia analogioita vaikkapa katolisten ja protestanttien välisestä konfliktista, koska Vihavaisen setä sen kieltää. Toki hän kieltää sen vain toista mieltä olevilta, ei itseltään - eihän Jupiteria ennenkään ole saanut tuomita härkien laeilla.


Kuten kaikkien rappion apostolien, myös Vihavaisen pääasiallinen oppi-isä on Oswald Spengler,Länsimaiden perikadon kirjoittaja. Minulle jo tämä on riittävä syy epäillä Vihavaisen älyllistä rehellisyyttä. Olen joskus nuorena miehenä yrittänyt tutustua Spengleriin, koska julmetun paksujen saksankielisten kirjojen lukeminen on ollut yksi lempiharrastuksiani jo 17-vuotiaasta. En ole mikään antiikin erikoistuntija, mutta Länsimaiden perikadon alussa esitetään antiikin ihmisten ajan- ja historiantajun puutteesta väitteitä, jotka minusta jo silloin vaikuttivat yksinkertaisesti faktuaalisesti virheellisiltä. Epäilin, että minua yritettiin huijata, ja löin kirjan närkästyneenä kiinni. Sittemmin olenkin saanut todeta huomattavasti minua viisaampienkin miesten - esimerkiksi R. G. Collingwoodin, jonka Idea of History kuuluu tieteenfilosofian peruskurssikirjallisuuteen - havainneen saman ongelman: Spengler vääntelee faktoja oman historianfilosofiansa muotoon hieman liian luovasti, jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Abraham Lincoln sanoi aikoinaan, että jos jokin on moraalisesti väärin, se ei - ainakaan ajan pitkään - voi olla poliittisestikaan oikein. Minä sanoisin, että jos jokin on historiankirjoituksena väärin, se tuskin on historianfilosofianakaan vakavasti otettavaa: garbage in, garbage out.


Selkeästi paikkansapitämättömiä heittoja Vihavaisenkin kirjoittelusta löytyy, aivan kuten oppi-isän. ”Tietokoneohjelmiin” (mitä tämä sana sitten tarkoittaakin hänen kielessään - ohjelmakoodiako? vai selainta? tekstinkäsittelyohjelmaa?) ei hänen mukaansa sisälly edes saksan ja ranskan erikoiskirjaimia, joten tietokoneiden ylivalta merkitsee väistämättä englannin ylivaltaa. Ilmeisesti ”lokalisoinnin” käsite ei ole tuttu, eikä hän ole kuullut Unicode-standardista, joka on mahdollistanut jopa abhaasinkielisen kyrilliikan käytön netissä - itse asiassa tiedän suomalaisia Facebook-käyttäjiä, jotka piloillaan sotkevat nimeensä abhaasin kyrillisiä kirjaimia.


Isoja lukuja sokeasti tuijottava Vihavainen uskottelee myös, että kiina on seuraava suuri maailmankieli. Tuiki mahdollista, mutta kiina houkuttelee oman kulttuuripiirinsä ulkoa suhteellisen vähän opiskelijoita. Hänelle ei edes teoriassa juolahda mieleen sellainen mahdollisuus, että uudeksi maailmankieleksi nousisikin vaikka kulttuurisesti houkutteleva ja suosittu espanja, joka jo nyt on haastamassa englannin sen kotitanhuvilla - esimerkiksi NASAn kaltaiset amerikkalaiset laitokset kääntyvät kotimaisen yleisön puoleen myös espanjaksi.


Muuten Vihavaisen jutut maahanmuutosta ja tummaihoisista ovat samaa peruskauraa, jota on saanut lukea alan miesten blogeista jo vuosikausia ja jota he ovat lupaa kysymättä levitelleet muillakin nettifoorumeilla. Rasistiksi häntä voi luonnehtia sikäli, että hän operoi monoliittisilla islamin, mustan rodun ym. käsitteillä antaen ymmärtää, että näillä kokonaisuuksilla on jonkinlainen oma, yhtenäinen poliittinen etu tai tahto, jota vastaan yksilön on turha pullikoida - toisin sanoen myöskään tällaisiin kollektiiveihin kuuluvia yksittäisiä henkilöitä ei tarvinne kohdella yksilöinä. Islamilaisen maailman sisäisiä ristiriitoja Vihavainen ei tietenkään näe, ja islamista irrottautuneita tai sitä sisältäpäin kritisoivia henkilöitä ja liikkeitä hän pitää vain mielenkiintoisena teoreettisena mahdollisuutena. Häneltä lienee jäänyt huomaamatta se, että myös Salman Rushdie on alkujaan länteen muuttanut muslimi.


Kuten sivilisaatioiden törmäystä lietsovat höyrypäät yleensäkin, myös Vihavainen sulkee tarkoitushakuisesti silmänsä siltä, että lännen rappio on soluttanut muslimimaailman jo aikoja sitten: länsi ei ole niinkään vastapuoli kuin tahtomattaan yksi osapuoli islamilaisen maailman sisäisessä kuohunnassa. Tämä johtuu tietysti hänen perusteesistään, joka on se, että länsi on rappiolla eikä sillä välttämättä ole mitään annettavaa oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisille ihmisille. Tietenkään Vihavainen ei näe tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjan toisessa kohdassa hän valittelee länsimaisten massakulttuurituotteiden, esimerkiksi Harry Potterin, maailmanlaajuista suosiota, joka latistaa hienot paikalliskulttuurit. Ei kai sitä vaaraa olisi, jos esim. muslimimaiden lapset eivät kieli pitkällä kiljuisi Potterin perään? Ei kai esimerkiksi saudien tarvitsisi yrittää rajoittaa länsimaista kulttuurituontia usein täysin järjettömiltä ja naurettavilta tuntuvin kielloin, jos muslimit todellakin olisivat kulttuurisesti niin itsetietoisia ja -riittoisia, ettei lännellä olisi heille mitään annettavaa?


Jos ja kun Vihavainen on rasisti, se on kuitenkin lähinnä seurausta hänen vihamielisestä suhtautumisestaan juuri länsimaisen kulttuurin keskiössä olevaan individualistiseen humanismiin, jota hän tuntuu pitävän pelkkänä itsekkyytenä ja aivottoman massakuluttamisen moraalisena perusteluna. Isoimmat ja haisevimmat mutamöykkynsä hän säästää tämän individualismin aatekeskuksena pitämälleen Yhdysvalloille: hänen sanoilla piirtämänsä karikatyyri amerikkalaisesta (s. 54) saisi kenet tahansa neuvostopropagandistin vihreäksi kateudesta. Amerikkalainen on hänelle ällöttävän teennäisesti hekotteleva, pinnallinen hymykone, jonka ystävällisyys on teeskentelyä ja josta ei ole kumppaniksi vakavaan keskusteluun. Tietenkään Vihavainen ei tule ajatelleeksi, että samanlaisen rasistisen pilakuvan voisi helposti piirtää myös venäläisistä, joiden hymykone virnuilee tasan yhtä äitelästi, pinnallisesti ja valheellisesti kuin amerikkalaistenkin ja eroaa siitä lähinnä puistattavan votkanhajunsa osalta. Mutta hänen sekasortoisen ja itseään usein korvalle lyövän kirjansa ainoa moraalinen tukipiste tuntuu olevan juuri Venäjä ja Venäjän kansa, jonka hyvyyden ihmeelliseen suojaan hän haluaa lännen - tai ainakin Suomen - kätkeä.


Vihavaisen esittämät perustelut lännen tai rationalismin rappiolle ovat usein lievästi sanoen omituisia. Jotain venäläistä kirjoittajaa lainaten hän julistaa (sivulla 73), että fysiikasta - ”tieteistä eksakteimmasta” - on tullut suhteellisuusteorian myötä ”villien spekulaatioiden temmellyskenttä”, kun fyysikot nykyään keskittyvät vain haaveilemaan mustista aukoista ja muista päättömyyksistä. No, mikä on ratkaisu? Kielletäänkö suhteellisuusteoria kamalana jutkufyssana, kuten Hitler ja kumppanit tekivät?


Myös populaarikulttuurista Vihavainen pystyy olemaan yhtaikaa useampaa ristiriitaista mieltä. Toisaalta hän väittää - tietenkin ilman todisteita - että kuusikymmenluvun rappion myötä juonellisuus ja tarinallisuus hävisi esimerkiksi elokuvasta ja korvautui silmittömällä ja perusteettomalla väkivallalla. Toisaalta taas hän uskottelee, että mustavalkoiset sankari- ja roistotarinat ovat hävinneet ja että niiden tilalle on tullut poliittisesti korrekti, lässyttävä roiston ymmärtäminen ja sankarien halveksunta - kuitenkin mustavalkoinen roistotarina on keskeinen osa ihmisyyttä, jota ei kuuluisi amputoida meistä pois. Ota tästä sitten selvää.


Tyypillisenä kulttuuritaantumuksellisena Vihavainen joutuu käymään sotaa kahdella rintamalla. Toisaalta hän joutuu perinteiseen tapaan julistamaan, että nykymaailma on menossa moraalittomuutta, armottomuutta ja hillitöntä väkivaltaa kohti. Toisaalta taas kaikki nykymaailman pyrkimykset moraalisuuden ja hyvien tapojen elvyttämiseen pitää tuomita ”poliittiseksi korrektiudeksi”, joka ”on ehkä pohjimmiltaan luonnonvastainen” ilmiö (s. 74). Sitä hän ei sentään uskalla sanoa ääneen, että tasa-arvo, demokratia ja ihmisoikeudet ovat luonnonvastaisia ilmiöitä, vaikka niiden ulottaminen koskemaan kaikenlaisia neekereitä, muhamettilaisia ja seksuaalisesti poikkeavia tuntuukin olevan hänen mielestään oleellinen osa länsimaiden rappiota.


Tietysti teos on kokonaisuudessaan hyvin löysä ja sisäisesti epäyhtenäinen - on vaikea sanoa, mitä Vihavainen oikeasti haluaa, paitsi rotuteorioiden rehabilitointia ja lähentymistä Venäjään. Tekisi mieli epäillä Vihavaista savolaisuudesta, koska tässä kirjassa vastuu totisesti siirtyy kokonaan lukijalle. Mutta pikemminkin sanoisin, että hän on kirjoittajana varsin neuvostovenäläinen nimenomaan kielteisessä mielessä, koska hän harjoittaa jatkuvasti sitä mitä kutsutaan perestrahovkaksi eli jälleenvakuuttamiseksi: kaikenlaista löysää heittelyä ja toisaalta-toisaalta -vehtaamista, jolla on tarkoitus kätkeä todellinen asia näkyvistä. Koska hän lehtihaastattelujensakin perusteella uskoo ilmeisesti elävänsä jonkinlaisessa neuvostototalitarismissa, joka on vain naamioitu demokratiaksi, tämä on tietysti ymmärrettävä menettelytapa. Juuri tällaisella venkoilulla itäeurooppalaiset kirjailijat onnistuivat aikoinaan näyttämään rohkeilta ajattelijoilta ottamatta oikeasti kovin suuria riskejä.


Kuten sanottu, Venäjä on Vihavaiselle moraalinen, hyvä ja kultturelli maa. Monessakin suhteessa hän tuntuu omaksuneen venäläisten nationalistien näkemyksen, jonka mukaan Venäjän kaikki huonot puolet ovat pohjimmiltaan muiden syytä - esimerkiksi marxismi, joka johti Neuvostoliiton kauhuihin, oli länsimaista tuontitavaraa - ja Venäjä ja venäläiset itse tervettä ainesta. Kuten kommunistit aikoinaan, myös venäläiset nationalistit selittävät Neuvostoliiton/Venäjän kurjuuden niin, että lännen materiaalisesta ylivoimasta huolimatta Neuvostoliitto/Venäjä on kuitenkin pohjimmiltaan, maailmanhistorian tai Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä, objektiivisesti parempi kuin länsi. Tähän voi vain tylysti vastata, että sen bilhartsiaa ja puolta tusinaa muuta loistautia potevan paskakasassa kyyhöttävän intialaisen gurunkin tietoisuus ja tiedostus ovat tunnetusti ihan toisella tasolla kuin amerikkalaisen tai eurooppalaisen, mutta kumma kyllä valinnanmahdollisuuden ilmaantuessa tyypillinen intialainen ihmisyksilö äänestää innokkaasti jaloillaan tylsän pragmaattisen ja ihanteettoman länsimaalaisuuden puolesta bilhartsialoista vastaan.


Vihavaiselle länsimainen ihminen on tosiaankin hengetön ja vailla kykyä älylliseen itsensäkehittämiseen. Hän murehtii sitä, että yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä - ei luovia ja tasapainoisia kulttuuri-ihmisiä, vaan - sieluttomia omaisuuden kahmijoita ja rihkaman kerääjiä, ahmatteja ja sikailevia paneskelijoita. Kannattaa huomata, että nämä kaksi asiaa ovat hänen mielestään toisensa poissulkevia.

Vihavaista hermostuttavat seksuaaliset teot ja mieltymykset ovat itse asiassa täysin yhdistettävissä hyvinkin moraaliseen ja vastuuntuntoiseen elämäntapaan, ja mitä sitten omaehtoiseen älylliseen luovuuteen tulee, netin myötä olemme saaneet tietää, että esimerkiksi tolkienmainen omien kielien keksiminen on levinneempi harrastus kuin äkkinäinen luulisi. Monet ”rappioilmiöt”, joita Vihavainen on näkevinään, tuntuvat olevan hänen oman lattean ihmiskuvansa ja heikon ihmistuntemuksensa synnyttämiä artefakteja. Vihavainen elää sellaisessa maailmassa, jossa ryhmäseksiä harrastava lesbo ei koskaan voi olla hyvä äiti. Mikä planeetta se sitten onkin, se ei ole minun kotiplaneettani.


Vihavaisen käsitys ”kulttuurista” pyrkimyksenä hyvään ja kauniiseen on jotakuinkin venäläinen, eikä se olisi vieras neuvostovenäläisyydellekään. Pelkästään siitä, että tehdään mitä huvittaa, ei synny kulttuuria, hän julistaa Aleksandr Zinovjevin äänellä. Zinovjev oli venäläinen toisinajattelija, joka oli vakuuttunut siitä, että neuvostojärjestelmä kaikkine absurditeetteineen, julmuuksineen ja tehottomuuksineen kestää iankaiken, koska se pohjimmiltaan on ihmisluonnon mukainen. Tämä väite on sittemmin joutunut hieman tosiasioiden kyseenalaistamaksi, mutta se ei haittaa Vihavaisen tahtia. Vihavaiselle ei juolahda mieleen, että kaikenlainen puuhastelu ja älyllinen harrastelu kuuluu ihmisen nautintoihin siinä missä ruoka, juoma ja seksi, ja että täydellinen vapaus tarjoaa myös älyllisiin nautintoihin parhaat mahdollisuudet.


Lännen rappion kauhisteluun liittyvä venäläisyyden palvonta saa Vihavaisen kirjassa usein hyvinkin merkillisiä muotoja, kun ottaa huomioon, että hän on sellainen oikeistolainen, joka kerkeästi näkee entisiä taistolaisia kaikkialla. Kun lukee hänen tunnelmointejaan Leningradin piirityksestä, ihmettelee, onko hän kopsannut ne nykyisten ”antifasistiemme” blogista. Ensin hän mässäilee Leningradin kauhuilla ja niihin liittyneellä moraalisella rappiolla, mm. ihmissyönnillä. Lopuksi hän julistaa, että suurin osa leningradilaisista kuitenkin säilytti äärioloissa inhimillisyytensä, ja vihjaa, että nössöistä länsieurooppalaisista tai amerikkalaisista tuskin löytyisi yhtä lujaa itsekuria. Olisi mukavaa, jos hän johdonmukaisuuden nimessä toteaisi harmittavaksi takaiskuksi Suomen kannalta sen, että meikäläiset sotilaat talvella 1939-40 taistelivat ase kädessä jalon ja paremman ihmisyyden - venäläisyyden - edustajia vastaan, ilmeisesti jonkin väärän tietoisuuden vallassa. Olisihan meidän toki ollut parempi liittyä osaksi neuvostoliittolaista sankarikansaa kuin tapella oikeudestamme rappeutua länsimaiden mukana.


Vihavainen myöntää kyllä, että leningradilaisten ”inhimillisyyttä” ylläpiti kova stalinilainen kuri ihmissyönnistä annettuine kuolemantuomioineen. Sitä hän ei tajua, että hänen ihailemansa venäläinen moraalisuus ja selkärankaisuus on tulosta äärimmäisen raa’asta hirmuvallasta, joka myös neuvostovallan nimellä tunnetaan. Kuten tiedämme, tämän hirmuvallan väistyminen on johtanut rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Vihavaisen itärajantakaisessa ihantolassa (Vihantolassa?).


Itäeurooppalaiset maat ovat tyypillisesti länsieurooppalaisia rikollisempia, turvattomampia ja vaarallisempia. Nähdäkseni ne kansat, jotka osaavat olla ihmisiksi ilman ylenmääräistä poliisivalvontaa ja vankileirien saaristoa, ovat ihan objektiivisten kriteerien mukaan sivistyneempiä, asiallisempia ja vähemmän ”rappiolla” kuin sellaiset kansat, jotka vajoavat rikollisuuteen ja turvattomuuteen heti kun kommunismin kahle kirpoaa. Yltäkylläisyys, rauha ja järjestys eivät todellakaan merkitse ”rappiota”. Tai jos merkitsevät, niin kertokaa minulle, mitä puoluetta äänestämällä pääsisimme vielä pahemmin rappiolle. (Myös Kokoomus kelpaa.)


Kirjansa loppupuolella Vihavainen pääsee käsiksi itse asiaan eli venäläisten ylistämiseen. Sen jälkeen kun on lukenut hänen junnaavan, bloggaajamaisen juputuksensa siitä, ettei maahanmuuton ongelmista keskustella-lalla-lalla, on suorastaan herkullista nähdä, miten hän itse muuttuu kaikkien äärioikeistossa viljeltyjen ”monikulttuurisalaliitto”-kliseiden mukaiseksi vierasmaalaisen kulttuurin ihannoijaksi ja ulkomaalaisuuden maahantuojaksi. Kun hän muutamaa sivua aikaisemmin on valitellut sitä, ettei Suomessa ymmärretä suomalaisen kulttuurin joutuvan vähemmistöasemaan ja ehkä kokonaisuudessaan katoavan, kun maahan tulee ihan just’ kohta enemmistö muslimeita, venäläisten ihannointisivuillaan hän suorastaan räkä riemusta rinnuksilla hehkuttaa kaikkia niitä ihanan peruuttamattomia muutoksia, joita hänen haaveittensa venäläinen massamaahanmuutto aiheuttaa. Luonnollisestikin hän toivoo maahan asettuvien säilyttävän venäjän kielensä ja lähtee siitä, että yhteiskunta myös tukee tätä - esimerkiksi kurdin, somalin, albanian tai arabian kohdalla samanlainen tuki maahanmuuttajien omalle kielelle olisi hänen mielestään luultavimmin kyyn elättämistä povella. Silmät loistaen Vihavainen katsoo tulevaisuuteen, jossa venäjä ohittaa ruotsin Suomen toiseksi puhutuimpana kielenä.


Venäläisistä ei tietenkään voi tulla ongelmaa, katsoo Vihavainen, koska venäläiset ovat valkoihoisia ja samaa rotua - ihan näin suoraan hän ei tietenkään ilmaise asiaa, vaan sanoo, että ”suomalaiset ja venäläiset ovat geeniperimältään pitkälti samaa kansaa” (s. 209). Suomalaisten vihamielisyys Venäjää kohtaan johtuu tietämättömyydestä, hän julistaa. Krokotiilin kyynelet poskille loristen hän valittelee myös sitä, millaista keskustelua netissä käydään venäläisistä ja Venäjästä, ja toivoo - tämä on jo oikea namipala - lisää poliittista korrektiutta.


Tietenkään hän ei koskaan huomaa edes ajatella sitä mahdollisuutta, että yhteiskunnasta sivuun jääneet ja pääkallonpaikalta moraalista tukea saavat venäläiset voisivat Suomessa mellakoida ja häiriköidä samaan tapaan kuin Virossa taannoisen pronssisoturijupakan yhteydessä. Toki hän kyllä jossain kohtaa siteeraa jotain virolaista, joka paheksuu maan venäläisten haluttomuutta sopeutua yhteiskuntaan, mutta aitovihavaislaisella kuperkeikalla hän käyttää tätä argumenttina - ei venäläisten, vaan - muslimien maahanmuuttoa vastaan, vaikka Suomessa minkään muslimiryhmän prosenttiosuus väestöstä ei ole lähelläkään venäläisten osuutta Viron asukkaista. Vihavaiselta tuntuu jääneen huomiotta sekin, että venäjänkieliset ovat jo nyt Suomessa suurin maahanmuuttajaryhmä - ja että inkeriläisten nuorten huume- ja rikosongelmia hyssyteltiin herrasmiessopimuksella ihan oikeastikin tuossa 1990-luvun puolella.


Vihavaisen kuva ”venäläisestä ihmisestä” on ihannoinnissaan paljon sinisilmäisempi kuin yhdenkään ”monikulttuuri-ihmisen” mielikuvat muslimeista. ”Se, joka on saanut etuoikeuden ystävystyä venäläisten kanssa, ei voi kyllin kiittää sitä ystävällisyyden ja hyvänsuopuuden ylenpalttisuutta, huomaavaisuutta ja uskollisuutta, jolla venäläinen suhtautuu ystäväänsä.” (Tämä sitaatti on sivulta 221.) Tuntuu hämmästyttävältä, että Vihavainen, joka ilmeisestikin osaa venäjää ja on ollut venäläisten kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä vuosikymmeniä, ei kykene näkemään tätä ylenpalttista ystävällisyyttä sinä, mitä se on - pelkkänä kulttuurisidonnaisena kohteliaisuutena, jota ei pidä kuvitella amerikkalaisten hymykonetta syvällisemmäksi.(Vihavaisen kannattaisi muuten tutustua henkilökohtaisesti esimerkiksi muutamaan muslimiin ja huomata, että lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta löytyy siltäkin suunnalta.)


Ehkäpä Vihavaisen pitäisi opetella puolaa, niin hän ymmärtäisi, mitä sen venäläisen hymykoneen takana todella on. Puolalainen nobelistikirjailija Czesław Miłosz kertoi kirjassaan Rodzinna Europa - sitä ei tietenkään ole käännetty suomeksi, mutta ruotsiksi on, nimellä Mitt Europa - tapauksesta, jota oli todistamassa ilmeisesti toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Venäläinen sotilas - ei mikään politrukki, vaan tavallinen musikkasolttu - tarttui komeaan turkkiin pukeutunutta saksalaista sotavankia käsivarresta ja alkoi taivutella tätä mukaansa pihalle. Miłosz korosti, että puna-armeijalainen oli ystävällinen ja pyrki nimenomaisesti rauhoittelemaan sotavankia, ettei tässä hätää ollut. Kohta kuului pihalta laukaus ja samainen puna-armeijan mokkeri tuli sisään saksalaisen nyt verinen turkki päällä.