lauantai 20. helmikuuta 2016

Samaa maata kuin maalarin housut - Lika goda kålsupare

Esittelen teille kaksi Venäjän juoksupoikina toimivaa suomalaista. He ovat kotoisin poliittisen spektrin eri äärilaidoilta.

Tämän blogin yleissävyn mukaisesti ensimmäiseksi puhutaan Sampo Terhosta, joka nojailee Suomi-nimisen laivan tyyrpuurin puoleiseen reelinkiin. Terho on, kuten tiedämme, perussuomalaisten äärimmäistä äärilaitaa, joka on kunnostautunut melko avoimesti rotuopillisilla kirjoituksilla. Nyt Terho kehuu Venäjää estottomasti turvalliseksi maaksi. Venäjä on hänen mukaansa sitoutunut noudattamaan ihmisoikeussopimuksia, kun tosiasiassa Venäjällä on nimenomaisesti säädetty laki, joka mahdollistaa Euroopan ihmisoikeussopimusten noudattamatta jättämisen. Päälle päätteeksi Venäjän ihmisoikeustilanne on sellaisella tolalla, että Suomesta on viime vuonna saanut turvapaikan 85 Venäjän kansalaista. Venäjä ei siis ole turvallinen maa.

Kokonaan eri juttu sitten on, että Venäjällä ei ole mitään asiaa lykätä tänne omia paperittomien laumojaan. Toisin kuin Venäjän maahanmuuttopolitiikkaa aiemminkin ylistäneet persut tuntuvat luulevan, itänaapurin rajat vuotavat, ennen muuta entisten neuvostotasavaltojen suunnalta, ja maassa on dokumentoimattomia ja rekisteröimättömiä maahanmuuttajia kuin Jenkkilässä konsanaan. Huomattava osa Venäjän paperittomista on jo ehtinyt oppia venäjää ja hankkia maasta jotain hanttihommia. Oikeutta myöten Venäjän kuuluisi siis hyväksyä tämä porukka kansalaisikseen.

Toinen Venäjän juoksupoika notkuu laivan vasemmalla reelingillä, nimittäin Esko Seppänen. Hiljattain Seppänen paheksui Facebook-sivullaan jotain kokousta, jossa Suomi istui samoissa pöydissä Puolan ja Liettuan kaltaisten russofobisten maiden kanssa. Siis maat, jotka ovat olleet puoli vuosisataa Venäjän sorron alla, eivät saa olla "russofobisia". Samanaikaisesti Seppänen olisi varmasti ensimmäisenä ymmärtämässä ja hyvittelemässä jonkin latinalaisen Amerikan maan vihamielisyyttä Yhdysvaltoja kohtaan. Siinä ei sinänsä olisi mitään väärää - on jota kuinkin selvää, että lattareissa ollaan katkeria jenkeille ja halutaan kokeilla vasemmistolaisia ja sosialistisia ratkaisuja "nyt kun lopultakin saa" - mutta on raivostuttavaa, että Itä-Euroopan mailla ei saisi olla samasta syystä oikeutta olla katkeria Venäjälle.

Seppänen itse asiassa havainnollistaa sitä, mikä on vikana vasemmiston asenteissa Itä-Euroopan maita kohtaan. Se olettaa, että itäeurooppalaiset ovat lopullisesti pilalla ja vasemmistolaisten arvojen tavoittamattomissa. Itse asiassa itäeurooppalaisilla ei todellakaan olisi mitään vasemmistolaisuutta vastaan - siis jos vasemmistolaisuudella tarkoitetaan ammattiliittoja, hyvinvointivaltiota, kaikille yhteistä terveydenhuoltoa ym. Valitettavasti vain liian suurelle osalle vasemmistoa Venäjän ymmärtäminen ja hyysääminen on luovuttamaton vasemmistolainen arvo. Heti kun itäeurooppalaiset alkavat puhua Venäjän uhasta ja tarpeesta varustautua sen varalle, lännen vasemmistolaiset järkyttyvät: tuohan on kamalaa russofobiaa!

Sen sijaan voisi kenties ajatella niin, että itäeurooppalaisilla on oikeus katkeruuteensa Venäjää kohtaan, ymmärtää sitä ja pyrkiä yhteistyöhön heidän kanssaan tältä pohjalta. Voisi vasemmisto senkin tajuta, että Venäjä on tietoisella, taistelevalla otteella liikkeellä juuri niitä humaaneja arvoja vastaan, joiden puolustajana vasemmisto itsensä mielellään näkee.

Seppänen julkaisi Facebook-sivullaan pian edellämainitun päivityksen jälkeen (jota minä kommentoin, ja jota jostain syystä en sen jälkeen enää löytänyt hänen sivultaan) uuden, jossa hän julisti latteaa paasikiveläis-kekkoslaista valtioviisautta siitä, kuinka Suomen tässä maantieteellisessä asemassa pitää olla reaalipoliittisesti mielin kielin Venäjään päin. No mikäs siinä, mutta olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka pitkälti pitää reaalipolitiikan nimissä sietää avoimesti fasistista naapuria, jonka kanssa ei ilmeisesti voi sopia pitäviä sopimuksia.

Jag ska presentera för er två personer som agerar springpojkar åt Ryssland i finska politiska livet. De befinner sig i olika extremiteter på det politiska spektrumet.

Som sig bör i den här bloggen ska vi allra först ta upp Sampo Terho, som står vid styrbordsrelingen på skeppet Finlands översta däck. Som vi vet representerar Terho den yttersta extremhögern i Sannfinländarna och har profilerat sig genom att i sina drapor öppet främja rasläror. Nu hyllar Terho Rysslan hämningslöst som ett tryggt land. Enligt honom har Ryssland förpliktat sig att iaktta alla konventioner om mänskliga rättigheter, men i verkligheten har det i Ryssland stiftats en särskild lag som möjliggör myndigheterna att kringgå de europeiska människorättskonventionerna. Till på köpet är situationen i Ryssland sådan att 85 ryska medborgare i fjol beviljats asyl i Finland. Ryssland är sålunda inget tryggt land.

Sen är det en helt annan historia att Ryssland inte är berättigat att skeppa hit sina skaror av oregistrerade invandrare. I motsats till vad sannfinländarna - som även tidigare prisat invandringspolitiken i Ryssland - verkar inbilla sig, är gränserna hos vår östra granne rätt illa bevakade, och landet vimlar av odokumenterade invandrare minst lika mycket som Förenta Staterna. En stor del av de oregistrerade i Ryssland har lyckats t o m lära sig språket och hitta jobb. Sålunda borde Ryssland i princip acceptera dem som medborgare.

En annan springpojke lutar sig mot babordsrelingen - Esko Seppänen heter han. Nyligen ogillade han på sin Fejasida något möte där Finlands representanter satt vid samma bord som ryskfientliga Polen och Litauen. Länder som i ett halvt århundrade lidit under ryska oket får alltså inte uppträda "ryskfientligt". Men hur månne skulle Seppänen förhålla sig till ett latinamerikanskt lands fientlighet mot Förenta Staterna? Säkert med stor förståelse och empati, vilket jag inte förebrår honom, ty det är helt naturligt att latinamerikanska länder är sura på jänkarna och nu vill experimentera med socialism när de kan. Men det gör mig rasande att östeuropeiska länder inte får vara bittra på Ryssland av liknande skäl.

Fallet med Seppänen åskådliggör fint vad som är fel med vänsterns attityder mot Östeuropa. Vänstern utgår från att östeuropéerna är skämda och oemottagliga för vänsterns värden och värderingar. I själva verket skulle östeuropéerna ingenting ha emot vänstern, om alltså vänstern definieras som fackrörelse, välfärdsstat, hälsovård för alla osv. Dessvärre ser en alltför stor del av vänstern en överdriven förståelse för och empati med Ryssland som ett vänstervärde de inte kan ge avkall på. Om en östeuropé tar upp det ryska hotet och nödvändigheten att rusta upp mot detta hot, tappar vänstern fattningen: det där är ju förskräcklig russofobi!

I stället kunde man kanske utgå från att östeuropéerna har all anledning att ogilla Ryssland, visa förståelse för det och sträva till samarbete med dem på denna grundval. Vänstern kunde också äntligen inse, att Ryssland nu medvetet och militant är ute efter att utplåna precis de humana värden som vänstern gärna anser sig försvara.


Snart efter den statusuppdatering som jag här kommenterar (och som jag av något skäl inte längre hittat på hans Fejasida) skrev Seppänen snart en ny, där han förkunnade trött statsklokhet i Paasikivis och Kekkonens anda om hur Finland av realpolitiska skäl bör stryka Ryssland medhårs. För all del, men det skulle vara intressant att höra, hur långt man ska gå i att i realpolitikens namn tolerera en öppet fascistisk granne som inte håller några avtal.

perjantai 19. helmikuuta 2016

"Liekeissä Suomen puolesta" - "Eld och lågor för Finland"

Ennen vanhaan, kun Suomen valtavirtafasismia edusti Isänmaallinen Kansanliike, kyseinen poliittinen suuntaus hankki rahoitusta myymällä omalla tunnuksellaan brändättyä kahvia. Huomattava osa kansanliikkeen kannattajista oli uskonnollisia raittiusihmisiä, joten raittiusjuoman markkinointi sopi hyvin pirtaan.

Persujen kannattajille maistuu tunnetusti viina ja piri paremmin, mutta ikävä kyllä brezhneviläis-kommunistis-epälibertaristinen valtiojärjestyksemme ei salli poliittisten puolueiden rahoittavan toimintaansa myymällä alkoholia ja amfetamiinia. Ajatelkaa millaisia mahdollisuuksia tällaisen salliminen avaisi: "Persu-viina - koska työmies on kopsunsa ansainnut!" "Persu-svimballa säkenöivämmät sävärit!"

Mutta onneksi sentään tulitikkujen myyntiä ei ole kielletty. Persuilta sidosryhmät saavat näppärästi stidit vaikka vastaanottokeskuksen polttamiseen.

Förr i världen, när fascismen i Finland främst representerades av Fosterländska Folkrörelsen IKL, skaffade den sig finansiering genom att sälja kaffe under eget varumärke. En stor del av anhängarna var på den tiden kristna nykterister, så det var naturligt att saluföra nykterhetsdrycken.

Anhängarna av sannf brukar som bekant föredra brännvin och amfetamin, men dessvärre tillåter inte vår brezjneviansk-kommunistisk-antilibertarianistiska samhällsordning någon försäljning av starksprit och uppiggande medel för att finansiera ett politiskt parti. Tänk vad det skulle öppna för utsikter: "Sannfinska brännvinet - för jobbaren bör få sin snaps!" "Speedigare uppåt med Sannfinska tjacket!"



Till all lycka är det dock inte förbjudet att sälja tändstickor. Nu kan sannfinnar tutta eld på flyktinghem med partiets egna strillor.


(Slagordet betyder "Eld och lågor för Finland". Rubrikerna: "Politiker tackar Gud för att mottagningscentrumet brann ner - partikamrat i bestörtning". "Igen en eldsvåda på ett planerat flyktinghem - en hotfull brand i Raumo". "Brännflaska kastad mot dörren till ett nödboende." "Försök att bränna ner mottagningscentrum i Lampis - barn inne i byggnaden.")

torstai 18. helmikuuta 2016

Arvokkaasta kuolemasta - Om att dö värdigt

On tullut vähä vähältä yhä selvemmäksi, että Suomessa ei ole merkittävää poliittista eikä yhteiskunnallista voimaa, joka voisi pysäyttää fasismin nousun. Kuten olen monesti ennenkin muistuttanut, suomenkieliset porvaripuolueet eivät ole luotettavan liberaaleja, koska suomenkielinen porvarius kuitenkin on viime kädessä sisällissotamme valkoisen puolen jatkaja. Toisin sanoen persujen kaltainen katalysaattori pystyy houkuttelemaan valkokaartilaisen teloittajan esiin vapaamielisen julkisivun alta.

Jussi Jalonen ja Jiri Nieminen kiistelivät aikoinaan jälkimmäisen erään bloggauksen kommenttilaatikossa porvarillisesta liberaaliudesta niin mielenkiintoisella tavalla, että rohkenen ottaa sen taas kerran esiin. Jalonen näki sivistysporvarillisen liberalismin niin sanoakseni aitona ja itsenäisenä poliittisena näkemyksenä. Nieminen, joka on ymmärtääkseni oikeasti marxilainen ja sellaiseksi julistautunut yhteiskuntatutkija, suhtautui kaikenlaiseen liberaaliin porvarillisuuteen vain hämäyksenä, silkkihansikkaana, jonka alta fasismin rautanyrkki pilkistää.

Siihen aikaan kun luin tämän keskustelun, pidin sitä lähinnä oireena (Niemisen edustaman) suomalaisen vasemmistolaisen ajattelun vainoharhaisuudesta. Nykyisin taas olen sitä mieltä, että Jiri Nieminen oli jokseenkin oikeassa. Tosin en pidä hänen oikeassaoloaan merkkinä siitä, että marxilainen yhteiskunta-analyysi sinänsä olisi universaalisti oikeassa, vaan siitä, että se sattuu natsaamaan suomenkielisen Suomen valtavirtamentaliteettiin. 

Suomenkielisellä puolella nimittäin liberaali sivistysporvarillisuus on oikeastaan mahdottomuus. Kaikki sitä yrittävät päätyvät ennemmin tai myöhemmin vasemmiston tai vihreiden riveihin (hyvin harva tekee kuten minä ja asettuu periaatteelliseen vastarintaan suomenkielistä suomalaisuutta ryhtyen vaatimaan suomen asteittaista purkamista kirjakielenä). Ne, jotka yrittävät ajaa liberaalia sivistysporvarillisuutta suurten suomenkielisten porvaripuolueiden sisällä, saavat ennemmin tai myöhemmin kuulla olevansa "kommunisteja" tai "äärivasemmistoa" (ainoa nimitys, jonka fasistit, eli suomenkieliset porvaripoliitikot, pystyvät keksimään liberaalille). Tyypillisesti ne ihmiset, jotka ovat joutuneet maahanmuuttokriitikoiden hampaisiin muka punikkeina, ovat aloittaneet elontiensä vankoissa porvariskodeissa, näitä rivejä kirjoittavasta nöyrimmästä palvelijastanne alkaen.

Suomenkieliset porvaripuolueet eivät siis koskaan ole sisäistäneet liberaaliutta. Liberaalius on ollut niille viime kädessä vain pragmaattista perääntymistä tosiasiallisista tavoitteista, jotka ovat aina olleet fasistisia. Ne ovat kytänneet aina tekosyytä riisua sivistyksen ohut pintasilaus ja paljastaa todellinen luontonsa. Yhteisessä hallituksessa perussuomalaisten kanssa ne ovat saaneet tämän tilaisuuden. 

Perussuomalaiset ovat fasistipuolue, ja ainoa mikä muilla suomenkielisillä porvaripuolueilla on yhteistä perussuomalaisten kanssa on juuri fasismi. Siksi persujen, keskustalaisten ja kokoomuslaisten hallitus on väistämättä fasistihallitus. Ainoa perusta, jolle mitään yhteistä voi rakentaa, on fasismin perusta.

Tämä merkitsee, että Suomi vääjäämättä siirtyy fasismiin, tai ainakin fasistissävyiseen epäliberaaliin demokratiaan. Käytännössä oikeuslaitos politisoidaan Unkarin ja Puolan mallin mukaan. Mikäli näin pitkälle ei päästä, oikeuslaitos pelotellaan hiljaiseksi ja Suomesta tulee poliisivaltio. Poliisivaltio tarkoittaa maata, jossa ihmisiä pidätetään mielivaltaisesti pitkiksi ajoiksi ilman oikeuden määräystä eikä heitä päästetä oikeuden eteen. Luonnollisesti pidätysaikana esiintyy väkivaltaa - myös tappavaa väkivaltaa - pidätettyjä kohtaan.

Suomessa on jo nyt havaittavissa poliisivaltion piirteitä siinä, että äärioikeiston uhrien tekemät rikosilmoitukset jäävät säännöllisesti tutkimatta. Oli kyse sitten tappouhkauksista tai kunnianloukkauksista, poliisi lähtee siitä, että kaikki äärioikeiston nettiterrorin kohteeksi joutuneet ovat "vastakkaisen ääriryhmän" edustajia, jotka ovat kerjänneet verta nenästään. Sitä vastoin äärioikeiston vastustajistaan tekemät rikosilmoitukset - täysin kiusanteon ja terrorin luonteiset - tutkitaan aina, kuten olen kokemuksesta joutunut huomaamaan.

Tätä voisi luonnehtia "passiiviseksi poliisivaltioksi". Tästä on vain lyhyt askel "aktiiviseen poliisivaltioon" mielivaltaisine pidätyksineen ja putkaväkivaltoineen. Oleellinen yhtäläisyys on se, että poliisi on avoimesti politisoitunut ja asettunut äärioikeiston puolelle. Tämän poliisi on itsekin myöntänyt: Turussa sen edustaja vastasi tuntemalleni valtuutetulle maahanmuuttokeskustelussa, että poliisi pyrkii antamaan kriittisille tahoille (lue: öyhöttäville rasisteille) mahdollisimman laajan sananvapauden. Väkivaltaista kiihotuspropagandaa maahanmuuttajia ja "mokuttajia" vastaan saa siis poliisin luvalla harjoittaa. Siitä tehtyjä rikosilmoituksia ei tutkita. Nyt vielä vähemmän, kun presidentti on puolensa valinnut.

Presidentin puheesta ja kokoomuspoliitikkojen kannanotoista aiemminkin on heijastunut vihamielisyys niin kansainvälisiä sopimuksia kuin perustuslakia kohtaan. Ei vain perussuomalaisten Laura Huhtasaari ole sitä mieltä, että perustuslaki estää hänen puoluettaan viemästä läpi "hyviä asioita". Itse asiassa näyttää siltä, että ainoa mihin suomenkieliset porvaripuolueet nykyään kykenevät on ideologinen ja itsetarkoituksellinen perustuslaillisuuden, oikeusvaltion, hyvinvointivaltion ja kansalaisoikeuksien purkaminen. Tässä mielessä perussuomalaiset ovat vain keskustan ja kokoomuksen yhteinen "taistolaissiipi".

Tässä yhteydessä minun pitää tietysti todeta, että hyvinvointivaltiossa on varmasti yhtä ja toista tiivistettävää ja parannettavaa. En ole perehtynyt hyvinvointivaltion poliittiseen historiaan, mutta näppituntumalta pidän mahdollisena, että se on täynnä toisistaan riippumattomilla pikkulaeilla väsättyjä tukimuotoja, joiden yhdistäminen isommiksi ja standardisoidummiksi järjestelmiksi voisi säästää niin rahaa kuin organisaatiota. Pidän myös periaatteessa uskottavana sitä väitettä, että sotkuisten ja tehottomien järjestelmien ylläpito vaatii valtavaa määrää hallintoväkeä, josta sitten on muodostunut suuri tuottamatonta työtä tekevä intressiryhmä. 

Mutta nykyinen hyvinvointivaltion vastainen ristiretki vaikuttaa ideologiselta tuhoamissodalta, eikä oikeisto ole todellisuudessa kyennyt esittämään mitään käytännön ratkaisuja hyvinvointivaltion tehostamiseksi, ainoastaan neuvostoliittolaistyylisiä iskulauseita, joiden tarkoitus tuntuu olevan asiapuheen välttely. Kuvaavaa on, että ainoa selkeä käytännön ehdotus hyvinvointivaltion byrokratiaa perkaavaksi uudistamiseksi - kansalaispalkka, tai perustuloksihan sitä nykyään kutsutaan - on peräisin vasemmistoutopistiselta taholta. (En ota tässä kantaa ehdotuksen toimivuuteen enkä toteutettavuuteen.)

Kokoomuksen nousu demarien tilalle Suomen valtionhoitajapuolueeksi joskus vuosikymmen sitten ei tietenkään ollut mikään yksiselitteisen huono juttu, vallankin kun se nyt loppujen lopuksi oli kansan tahto. Kansa halusi liikemies- ja yrittäjäliberalismia, ja Jyrki Kataisen erinomainen imagonhallinta varmisti, että puolue näyttäytyi nimenomaan liikemiesliberaalina. Myös Venäjän uhkaan oli pikkuhiljaa herätty, ja vanhasta muistista kansa uskoi, että kokoomuslaiset olisivat paras vakuutus sen varalta. 

Nyt kuitenkin olemme nähneet, että näin ei ole. Kokoomuksen yrittäjäystävällisyys on ennen muuta aynrandilaista ideologiaa, jossa ihannoidaan yrittäjyyttä muttei tiedetä siitä mitään. Puolueessa on nostettu yrittäjyyden asiantuntijoiksi sällejä, joiden osaaminen on siinä, että he ovat kupanneet jotain yritystukia saman tien konkkaan menneelle firmalleen ja panneet tukiaisrahat kurkustaan alas. Päälle päätteeksi nämä sällit vaativat viinan, tupakan ja maksullisten naisten saatavuuden helpottamista, koska heidänlaisensa tärkeät liikemiehet eivät muuten pärjää, ja yhteiskunnan tehtävä on heidän mielestään hyysätä tärkeitä liikemiehiä. Jos joku oikeasti tuottavaa yritystä vetävä tyyppi rohkenee kysyä, onko tällainen edes liiketaloudellisesti kovin fiksua, vastaväite kuitataan sukupuolielimen nimellä ja kommunismisyytöksellä.

Puolueen yhtymäkohtia fasismiin taas havainnollistaa erinomaisesti Saul Schubakin tapaus. Tämä nuorukainen herätti aikoinaan huomiota sosiaalidarwinistisilla näkemyksillään "heikommasta aineksesta", jota ei hänen mukaansa kannattanut kouluttaa eikä muutenkaan hyysätä. Tämä leimattiin fasismiksi, mikä tietysti on hiukan epätarkkaa. Pikemminkin Schubak edusti samaa esifasismia kuin natsismin edeltäjinä pidetyt aatelismiehet Arthur Gobineau ja Houston Stewart Chamberlain.

Gobineau ja Chamberlain olivat ennen muuta aatelismiehiä, jotka olivat järkyttyneet siniverettömien porvarien noususta vanhan vallasväen ohi pelkän rahvaanomaisen rahan ja lahjakkuuden voimalla. Siksi he ryhtyivät kehittelemään rotuteorioita todistellakseen, että noin ei kuulunut käydä, vaan paremman väen piti pelkän syntyperänsä perusteella päästä rahvaanomaisempien ohi jälkimmäisten lahjakkuudesta riippumatta. 

Schubakin uhosta syntyy sellainen mielikuva, että hän ainakin omasta mielestään edustaa vastaavanlaista yläluokkaa, jonkinlaista uusaatelia, joka haluaa sementoida asemansa ja keskeyttää säätykierron, ts. viedä "heikommalta ainekselta" mahdollisuudet nousta kilpailemaan hänen viiteryhmänsä kanssa, ja pyrkii perustelemaan tämän muka biologisin argumentein. Tämä on luonnollisesti täysin ristiriidassa sen kanssa, mitä "porvaripuolueet" tai "porvarillisuus" historiallisesti edustaa, ts. juuri omilla lahjoilla ja omalla osaamisella pärjäämisen eetosta periytyvien etuoikeuksien sijasta.

Mitä sitten tulee kokoomuksen oletettuun maanpuolustushenkisyyteen ja Venäjä-kriittiseen asenteeseen, sekin tuntuu olevan pelkkää sanahelinää. Sauli Niinistöä ajettiin presidentiksi vetoamalla siihen, että hän muka ottaisi Putiniin kovan asenteen eikä Halosen tapaan silittäisi tätä myötäkarvaan. Niinistön asenne Venäjään ei kuitenkaan ole poikennut Halosesta mitenkään edukseen. 

Sinänsähän ne puheet Halosesta jotenkin erityisen venäläismyönteisenä ovat liioittelua. Sekä Halonen että Niinistö ovat noudattaneet Venäjän suhteen samaa poliittista korrektiutta, joka on ollut viime aikoihin asti koko Euroopan unionin valtavirtaa - ollaan Putinille kilttejä ja osoitetaan yhteistyöhalua, niin eiköhän se Venäjä siitä vielä demokratisoidu. Se taisi olla tuo Anne Applebaum, joka selitti tämän asenteen kaikkein parhaiten: sen jälkeen kun Neuvostoliitto romahti, lännessä lähdettiin pitkälti siitä, että Venäjän kysymys oli ratkaistu eikä nousisi enää esityslistan kärkeen, sanoi Applebaum. 

Venäjän aggressio on Putinin kaudella alkanut taas uhata länttä, mutta ketään ei oikein ole hotsittanut myöntää itänaapurimme vaarallisuutta, tarttua härkää sarvista ja ryhtyä kehittelemään lännelle yhteistä politiikkaa idän uhkaa vastaan (talouspakotteita lukuun ottamatta). Tämä flegmaattisuus on luonnehtinut niin vasemmistoa kuin oikeistoakin (sitten erikseen on tietysti vielä se, että äärioikeisto ja -vasemmisto syövät suurelta osin Putinin kädestä).

Vasemmiston asenne Venäjään on se, että pitää neuvotella ja olla diplomaattisia, koska kaikenlainen sotilaallinen varustautuminen sinänsä on pahasta ja koska armeija on valkokaarti, jota ei ylläpidetä maanpuolustustarkoituksessa, vaan työläisten ja vasemmistolaisten murhaamiseksi (tätä jälkimmäistä ajatusta ei tietenkään sanota ääneen, mutta yllättävän pitkälle se tuntuu yhä hallitsevan maltillisenkin vasemmiston maanpuolustusasenteita). Tietenkään vasemmistolaisilta ei koskaan saa vastausta kysymykseen, mitä sitten tehdään jos diplomatia ja neuvottelut eivät auta - mikä on suunnitelma B. 

Toisaalta bisnesoikeiston asenne Venäjään on se, että Venäjällä on joka suo täynnä kultaharkkoja, jotka saa suunnilleen mukaansa ottaa jos jaksaa kantaa ja osaa venäjäksi pyytää. Venäjän käsittämättömiä liiketaloudellisia mahdollisuuksia on julistettu jo kaksi vuosikymmentä, ja siinä on koulutettu muutama sukupolvi työttömiä venäjän kielen osaajia. Samalla tietysti on kaivettu maata ruotsin kielen alta ja tyrkytetty venäjää sen tilalle. 

On opettavaista nähdä, miten hyvin tämäkin äärioikeiston meemi (urputus "pakkoruotsista") on onnistuttu syöttämään valtavirtaoikeistolle, vaikka Neuvostoliiton aikana juuri oikeisto olisi kavahtanut sitä. Kukaan ei edes ole kysynyt, mitä Suomen maabrändille merkitsee etääntyminen skandinavismista ja lähentyminen Venäjään. 

Mutta tässäkin nähdään, että suomenkielisellä valtavirtaoikeistolla ei oikein ole mitään äärioikeistosta eroavaa omaa sanottavaa eikä ajatusmaailmaa. Kuten Niinistön puhe osoitti, fasistinen äärioikeisto on oikeiston aivot ja suomenkielinen valtavirtaoikeisto toimii ainoastaan äärioikeiston zombina, joka keksii äärioikeiston meemeille uskottavan ja rationaalisen näköiset perustelut ja tuo ne valtavirtaan. Mihinkään muuhun se ei älyllisesti kykene. 

Merkillepantavaa on sekin, että kun Venäjä horjuttaa Suomea syöttämällä tänne omia maahanmuuttajiaan, kokoomuslainen presidentti ottaa tähän hommalaisen, pakolaisia demonisoivan tarkastelukulman. Sitä vastoin häntä ei kiinnosta Venäjän osuus asiassa eikä maan mobilisoiminen vastaamaan Venäjän uhkaan. Presidentti noudattaa siis tarkasti Hommafoorumin linjaa, johon kuuluu oleellisesti Venäjän vaivihkainen ihannointi, koska siellä sekä rasistinen väkivalta että luonnonsuojeluaktivistien murhat ovat arkipäivää, ja homoseksuaalejahan valtio siellä vainoaa aktiivisesti.

Taustalla on tietysti Venäjän houkuttelevuus oikeiston strategisena yhteistyökumppanina. Oikeisto pysyi demokratian kannalla - onnistuipa stilisoimaan itsensä demokratian takuumieheksikin - niin kauan kuin merkittävin ja vakain diktatuurin muoto Euroopassa oli äärivasemmistolaisuudesta ponnistava itäblokin "kansantasavalta". Olihan maanosassamme toki oikeistodiktatuurejakin, mutta ne olivat Francon Espanjan ja everstien Kreikan kaltaisia. 

Suomessa Espanjaa ja Kreikkaa pidettiin kehitysmaina, jotka olivat sekä talouspoliittisesti kehittymättömiä että (meidän näkökulmastamme) poliittisesti alkeellisia; Franco oli sitä paitsi ennen muuta kolmikymmenluvun diktaattorien aikakauden jäännös, siis edusti periaatteessa jo voitettua kantaa. Toki Kreikan sotilasjunttaa ymmärrettiin meilläkin, esimerkiksi kirjaileva eversti Wolf Halsti (jonka testamentiksi jäänyt viimeinen teos, Euroopan kriisi 1987, on muuten suorastaan hämmentävän idealistinen ja pasifistinen) sanoi muistaakseni pari sanaa helleenikollegojensa puolustukseksi. Kreikkaa ja Espanjaa ei kuitenkaan nähty Suomelle sopivina esikuvina eikä samastumiskohteina.

Kekkosen aikakaudella suomalaisen oikeiston tavoite oli jäsenyys Natossa ja lännen muissa yhteistyörakenteissa. Yhdysvallat toki tuki fasistisia diktatuureja Etelä-Euroopassa ja kehitysmaissa, mutta suurin osa sen Nato-liittolaisista oli asiallisia demokratioita, joissa vasemmistoa ei vainottu eikä fasistisilla ryhmillä ollut merkittävää jalansijaa. Nato-maa Norjassa valtaa piti huikaisevin kannatusluvuin työväenpuolue eli paikalliset demarit, sama puolue jonka nuorisoleirille Breivik sittemmin iski. 

Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys ei siis merkitsisi mitään äärioikeistolaista diktatuuria, ja niiltä osin kuin suomalainen oikeisto haluaa Natoon, kyse ei todellakaan ole fasismista - pikemminkin suomalaisen oikeiston harvoista selkeästi fasismin vastaisista tavoitteista. Natossa on nimittäin jo tiedostettu Venäjän strateginen yhteistyö äärioikeiston kanssa ja herätty tähän uhkaan.

Nyt kuitenkin Venäjä heristää suomenkieliselle oikeistolle syöttiä, jota sen on vaikea vastustaa: ajatusta autoritaarisesta oikeistolaisvaltiosta itänaapurin suojeluksessa. Se, että oikeistomme kokee houkutusta tällaisen tarjouksen edessä, ei edes ole merkki mistään erityisestä fasistisesta pahuudesta, pikemminkin vanhan aatamin syntiinlangenneisuudesta: kun valtaa tullaan tyrkyttämään, se kyllä houkuttaa.

On aivan turhaa uskotella, että esimerkiksi kokoomus olisi luotettavan Nato-henkinen. Jotkut siellä toki ovat. Kannattaa kuitenkin miettiä sitä, että nettiin venäläismielistä propagandasontaa lykkäävän MV-lehden omistaja on itse asiassa osa samaa pinnallista bilettäjäjengiä kuin suuri osa kokoomuksen nuorisojärjestöstä. Ei pidä hetkeäkään kuvitella, että Janitskinilla ei olisi tukijoita kokoomuksen sidosryhmissä. Hänen lehtensä propagandateemoista merkittävä osa on suunnattu juuri kokoomuksen rivikannattajille: Yle-vastaisuus on leimallisesti oikeistolaista kansanperinnettä, ja avoin ja karkea vasemmistoviha luonnehtii MV-lehteä yhtä lailla.

Myös uuden ydinvoimalan tapauksessa kokoomus on mennyt täysin Venäjän tarpeiden mukaan. Voimalan rakentamisesta tulee joka tapauksessa ikuisuusprojekti ja voimalasta valkoinen elefantti. Todennäköisesti se ei tuota ikinä mikrowattituntiakaan sähköä, mutta sitä vastoin se toimii kyllä Venäjän taloudellis-poliittisena peniksenä Suomi-neidon emättimessä. Mitään muuta funktiota sillä ei ole. On ilmiselvää, että kokoomus meni projektin taakse pelkästään halusta vinoilla vihreille. Se trollaus tulee kalliiksi isänmaalle.

Siinä missä vasemmistolaiset hyvittelevät Venäjää naiiviuttaan tai dogmaattisuuttaan, persut ovat Venäjän fasismin ideologinen etäispääte maassamme, keskusta uskoo lapsellisiin satuihin Venäjän-kaupan kannattavuudesta (niihin samoihin satuihin, joiden takia meillä on nyt työllistymättömiä venäjää osaavia kotiäitejä) ja kokoomus on Venäjän kiertoteitä korruptoima. Vihreät ovat leimautuneet maanpuolustuksen vastaiseksi puolueeksi; vaikka leima ei ole täysin oikeudenmukainen (puolueessa on yllättävänkin paljon sekä Naton kannattajia että reserviupseereja), on totta että puolueessa ei ole helppoa puhua maanpuolustuksen välttämättömyydestä Venäjän uhan takia. 

Ainoa puolue, joka selvästi tietää mitä länsimainen demokratia on ja mikä sitä uhkaa, on RKP. Juuri sen takia maahanmuuttokriitikot ja persut (eli Venäjä) halusivat RKP:läisen puolustusministerin pois hallituksesta. Alun pitäenkin suomalaisuusliike oli tsaarin Venäjän juoni, jolla takaisin Ruotsin oloihin kaipaavat suomalaiset aivopestiin pitämään Ruotsia sortajana. Tämä ajatus on helposti osoitettavassa vääräksi: tsaarin Venäjää ylistetään vieläkin suurenmoisesta reiluudesta, kun se kohotti Suomen kansakuntien joukkoon, mutta tämä suurenmoinen reiluus ilmeni niin, että Suomi sai sortovuosiin asti pitää ruotsalaiset lakinsa, eli ne kauheat sortolait.

On siis syytä lähteä siitä, että maahanmuuttokriitikoilla on piakkoin kontrolloimaton ja rajaton valta sinun ja lastesi elämään ja ruumiiseen niin kepulien, kokkarien kuin poliisin luvalla ja tietenkin Venäjän tuella. Vasemmistolta on turha odottaa apua, koska se periaatteesta tukee ja ymmärtää Venäjää pikkuvauvan naiiviudella, kunnes Venäjän sotilaat (jollaisiksi niin persut kuin muutkin Odinin soturit innokkaasti ilmoittautuvat) ampuvat sille luodin takaraivoon.

Näissä olosuhteissa ei todellakaan ole muuta vaihtoehtoa kuin ruveta pohtimaan, mikä olisi kunniakas ja arvokas tapa kuolla. Maahanmuuttokriitikot ovat läpeensä kunniatonta ja säälimätöntä roskaväkeä, ja alkukantainen himo kiduttaa ja silpoa on heidän "politiikkansa" keskeisiä motiiveja, mistä voi varmistua koska vain lueskelemalla heidän foorumikirjoituksiaan. Esimerkiksi sinun lapsesi on heille vain pala lihaa, jota he haluavat leikellä saadakseen mielihyvää sinun kärsimyksistäsi ja hänen kuolintuskistaan. Omiakaan lapsiaan he eivät rakasta - he surmaisivat nämä koska vain, jos voisivat lavastaa sinut tai kenet tahansa muun inhoamansa syylliseksi.

Mitä sitten pitäisi tehdä? En todellakaan suosittele aseellista kapinaa. Venäjä ei nimittäin muuta odotakaan kuin tekosyytä lähettää joukkonsa Suomeen "pelastamaan laillisen hallituksen" länsimielisiltä "terroristeilta". Kuten Syyrian tapaus opettaa, Venäjä ei pahemmin siviilien hengistä välitä antaessaan "veljellistä" apua. Voi toki olla, että Venäjä tyytyy vain aseistamaan täkäläiset rikolliset, jotka sitten Venäjältä saamillaan singoilla, pää Venäjän amfetamiinilla sekoitettuna, räjäyttävät vaikka päiväkoteja asukkaineen ilmaan "kommunistiterroristeja" vastustaakseen.

(Ja on muuten aivan turha tässä alkaa lässyttää siitä, ettei Venäjä mitään amfetamiinia myy. Itsenäisyytemme varhaisvuosikymmeninä Suomessa levisi kokaiini, joka oli Venäjän bolševikkihallituksen nimenomaisella luvalla tänne meille salakuljetettua. Kokaiinia käytettiin Neuvosto-Venäjällä paljon tšekan teloittajien huumaamiseen, jotta he eivät alkaisi oireilla psyykkisesti ammuttuaan tuhansia ihmisiä takaraivoon. Sitä riitti vientiinkin. Nyt kun Venäjä horjuttaa Suomen vakautta, siihen kelpaa varmasti huumekin - esimerkiksi kovien miesten aine, amfetamiini, jota Venäjän juoksupojat varmasti jo jakelevat Odinin sotureille kuin karamelleja.)

Toisin sanoen sinun tulisi vakavasti keskustella lastesi kanssa siitä, millainen voisi olla arvokas kuolema. Mitään pelastusta ei nimittäin ole. Maahanmuuttokriitikot ovat poikkeuksetta parantumattomia psykopaattisia sadisteja, joiden kanssa ei pääse luotettavaan yhteisymmärrykseen mistään. Heidän kanssaan ei kannata yrittääkään luoda mitään sopua siitä, että ollaan eri mieltä, koska se sopu ei pidä sen enempää kuin Venäjän kanssa solmittu tulitauko.

Eikä todellakaan kannata vedota omiin ansioihin esimerkiksi armeijassa. Voit olla vaikka aktiiviupseeri viidennessä polvessa, mutta tämä porukka ei siitä välitä, jos kerran olet heidän silmissään profiloitunut "mokuttajana". Se, että yrität todistella isänmaallisuuttasi, on heille vain pilkan aihe ja osoittaa että heillä on sinusta henkinen yliote. Heidän porukoissaan nimittäin perinteinen isänmaallisuus ei ole minkään väärtiä. Siellä saa olla vaikka sivari tai totaalikieltäytyjä, jos on riittävän sadistinen ja rasistinen mielipuoli.

Det har blivit allt klarare att det inte finns någon politisk eller samhällelig kraft i Finland som kunde stoppa fascismens uppgång. Som jag så många gånger förr påpekat är finskspråkiga borgerliga partier inte pålitligt liberala, eftersom finskspråkig borgerlighet i sista hand utgör en fortsättning till vitgardismen i vårt inbördeskrig. Med andra ord kan en katalysator som sannfinnarna locka fram den vitgardistiska avrättaren som gömt sig bakom den frisinnade fasaden.

Jag minns mycket väl hur krigshistoriker Jussi Jalonen och samhällsvetare Jiri Nieminen en gång i tiden debatterade om borgerlig liberalism i kommentarlådan till Nieminens bloggdrapa - det var en så intressant diskussion att jag en gång till vill ta upp den. Jalonen såg den bildade borgerligheten som en genuin, autonom politisk världsåskådning. Nieminen, som vad jag vet öppet företräder marxistisk samhällsvetenskap, såg dylik borgerlighet uteslutande som kamouflage, under vilket man kan ana fascismens stålnäve.

När jag första gången läste igenom denna diskussion, uppfattade jag den som ett typiskt exempel på hur paranoida en del vänstermänniskor är, inklusive Nieminen. Sedan dess har jag kommit till slutsatsen att Jiri Nieminen hade rätt. Jag menar inte att den av honom representerade marxistiska samhällskritiken skulle hålla vatten universellt, däremot tycker jag att den i det här specifika fallet beskriver mentaliteten i finska livets huvudfåra rätt träffande. 

På finska sidan är det nämligen omöjligt med liberal bildningsborgerlighet. Alla som försöker sig på den kommer förr eller senare att återfinna sig i vänsterns eller de grönas led (mycket få gör som jag, som i princip ställt mig emot finskspråkig kultur och kräver att finskan gradvis ska avvecklas som bildnings- och bokspråk). De som vill uppträda för liberal bildningsborgerlighet innanför stora finskspråkiga borgerliga partier får förr eller senare höra att de är "kommunister" eller "vänsterextremister" (det enda namn som fascister, dvs finsktalande borgerliga politiker, kan hitta på för en liberal). De som ådragit sig invandringskritikernas online-hatkampanjer och smutskastats som "rödingar" har växt upp i solitt borgerliga hem, inklusive eder ödmjuke tjänare som skriver dessa rader.

Finskspråkiga borgerliga partier har sålunda aldrig internaliserat liberalismen. Liberalism har för dem aldrig inneburit något annat än taktiskt prutande på deras verkliga målsättningar, som alltid varit fascistiska. De har alltid lurpassat på ett tillfälle att ta av sig civilisationens tunna skal och avslöja sin sanna natur. När de nu sitter i samma regering med sannfinnarna har de fått denna efterlängtade chans. 

Sannfinländarna är ett fascistiskt parti, och det enda som de övriga finskspråkiga borgerliga partierna har i gemen med dem är just fascismen. Därför kommer en koalitionsregering av sannfinländarna, centern och samlingspartiet oundvikligen att bli en fascistisk regering. Den enda gemensamma grundvalen att bygga på är fascismen.

Det här innebär att Finland ofrånkomligt kommer att övergå till fascistiskt styre eller åtminstone till en fascistiskt influerad illiberal demokrati. I praktiken kommer rättsväsendet att politiseras som i Ungern och Polen. Lyckas man inte gå så långt, tystas rättsväsendet ned genom skrämsel- och terrorkampanjer så att Finland blir en polisstat. Polisstat är ett tydligt definierat begrepp: det är en stat där folk godtyckligt arresteras och fängslas för lång tid utan rättsligt beslut, och där de inte får uppträda inför rätta. Naturligtvis förekommer det våld - även dödligt våld - mot de arresterade.

Finland påminner redan om en polisstat i att de brott som offren till extremhögern anmäler till polisen systematiskt förblir outredda och undanhålls rättsväsendet. Mordhot och ärekränkningar hit eller dit - polisen utgår från att alla som råkat ut för högerextremistisk webbterror är representanter för "motsatt extremism" och sålunda fått vad de förtjänar. Däremot rannsakas alla brottsanmälningar högerextremister gör om sina motståndare, även om det handlar om rena trakasserier - något jag vet av egen erfarenhet.

Finland kan sålunda karaktäriseras som en "passiv polisstat". Men det är bara en liten skillnad på denna och en "aktiv polisstat" med godtyckliga arresteringar och våld mot arresterade. Den väsentliga likheten består i att polisen öppet politiserats och tagit parti för extremhögern. Det är något polisen själv medgett: en representant för den sade till en ledamot på stadsfullmäktige i Åbo som jag personligen känner att polisen strävar till att ge "invandringskritiska" personer (läs: fräcka rasister) så stor uttrycksfrihet som möjligt. Det är alltså accepterat av polisen att uppvigla till våld mot invandrare och "mångkulturvänner". Brottsanmälningar om sådan uppvigling intresserar polisen inte. Ännu mindre nu, då även presidenten valt sin sida.

Presidentens tal till riksdagen återspeglar samma fientlighet mot internationella avtal och grundlagen som även tidigare gjort sig gällande i samlingspartistiska politikers yttringar. Det är inte bara sannfinländska Laura Huhtasaari som tycker att grundlagen står i vägen för de "bra saker" hennes parti vill införa. I själva verket verkar de finskspråkiga borgerliga partierna ha ingenting att erbjuda annat än avvecklingen av grundlagen, rättsstaten, välfärdsstaten och de medborgerliga rättigheterna, allt detta som självändamål. I denna bemärkelse är sannfinländarna bara centerns och samlingspartiets gemensamma "stalinistiska flygel".

I detta sammanhang bör jag givetvis konstatera, att det alldeles säkert finns ett och annat i välfärdsstaten som man kunde täta till och rationalisera. Jag är inte förtrogen med välfärdsstatens politiska historia, men det är min fingerspetskänsla att det kan föreligga en del stödformer som införts genom sinsemellan oberoende lagar och som det kunde vara möjligt att slå ihop för att spara på både pengar och byråkrati. Likaså är jag på principnivån beredd att acceptera, att välfärdsstaten är ett byråkratiserat system och att det finns en massa välfärdsadministratörer vars arbete inte är särskilt produktivt och som dessutom tenderar att som en intressegrupp kämpa för sin rätt till att vara improduktiva. 

Det pågående korståget mot välfärdsstaten framstår dock som ett ideologiskt motiverat förintelsekrig. Dessutom har högern inte riktigt kunnat erbjuda några praktiska planer på att göra välfärdsstaten smidigare, endast slagord som får en att tänka på Sovjetunionen och som förefaller gå ut på att undvika saklig diskussion. Det är typiskt att det enda praktiska förslaget att avbyråkratisera och reformera välfärdsstaten - medborgarlönen, eller är det basinkomst i dagens språkbruk? - härstammar från vänsterutopistiskt håll. (Jag vill här inte ta ställning till om förslaget alls är realiserbart och fungerande.)

Att samlingspartiet för tie år sen blev det riktgivande partiet i Finland efter årtionden av socialdemokratisk hegemoni var givetvis inte någon katastrof - det var ju ändå vad folket ville. Vad folket väntade sig var affärs- och företagarliberalism, och Jyrki Katainens excellenta imagevård garanterade att partiet framstod som affärsliberalt. Man hade också vaknat till ryska hotet, och av gammalt trodde folk att samlingspartiet skulle vara den bästa försäkringen emot Ryssland. 

Nu har vi dock sett att så inte är fallet. Företagarvänligheten inom partiet är snarast ideologi i Ayn Rands anda: man idealiserar företagaren, som man dock ingenting vet om. Inom partiet har "företagaridealet" i praktiken förkroppsligats av unga arroganta killar vars förtjänster bestått i att kvittera ut företagsstöd till en firma som genast kraschat. Stödpengarna har killarna druckit upp på någon fin klubb. Deras politiska programm går ut på att kräva lättare tillgång till sprit, tobak och lättköpta kvinnor, eftersom det är vad de som viktiga affärsmän behöver. Överhuvudtaget tycker de att samhället finns till för att skämma bort viktiga affärsmän. Om någon som styr ett riktigt produktivt företag vågar ifrågasätta det vettiga i detta, bortmotas dubierna med vulgära könsord och beskyllningar om kommunism. 

Partiets kontakter med fascism åskådliggörs däremot av fallet med Saul Schubak. Denne yngling väckte på sin tid uppmärksamhet med sina socialdarwinistiska åsikter om människor av "svagare virke", som det enligt honom inte var lönt att vare sig utbilda eller ägna någon annan omtanke. Detta kallades i offentligheten för fascism, vilket givetvis är något inexakt. Snarare representerade Schubak samma protofascism som nazismens adliga företrädare Arthur Gobineau och Houston Stewart Chamberlain.

Gobineau och Chamberlain var framför allt adelsmän som var förskräckta över att borgare utan blått blod hade kört om bättre folk bara tack vare någonting så vulgärt som pengar och begåvning. Därför började de utveckla rasteorier för att bevisa att påbrå var bättre än personliga färdigheter.

Schubak inbillar sig tydligen att han och hans likar utgör en motsvarande överklass, en sorts ny adel, och då känner han sig föranledd att cementera sin och de sinas egen ställning och sätta stopp för ståndscirkulation. De som är av "svagare virke" bör inte få konkurrera med hans egen referensgrupp, tycker han och motiverar detta med pseudobiologisk argumentation. Det här går givetvis stick i stäv med vad "borgerlighet" och "borgerliga partier" historiskt står för: deras etos har av gammalt handlat om att alla får hävda sig, visa vad de kan och vad de har anlag till, och att några nedärvda privilegier inte räknas.

Vad sen angår samlingspartiets påstådda försvarsvänlighet och kritiska attityd mot Ryssland, verkar även den bara vara struntprat. I presidentvalet marknadsfördes Sauli Niinistö som en kandidat som skulle ta till hårdhandskarna mot Putin i stället för att stryka honom medhårs, som Halonen. Niinistös förhållande till Ryssland skiljer sig dock inte markant från Halonens. 

I och för sig är det överdrivet att framställa Halonen som en stor vän till Ryssland. Både Halonen och Niinistö har iakttagit samma politiska korrekthet gentemot Ryssland som ännu helt nyligen var det vedertagna i hela Europeiska Unionen: låt oss vara snälla och samarbetsvilliga mot Putin, då kommer Ryssland säkert att så småningom demokratiseras. Jag tror att det var Anne Applebaum som bäst förklarade den här inställningen: när Sovjetunionen kraschade utgick västvärlden från att det ryska problemet nu var löst och att Ryssland hädanefter inte skulle utgöra något större huvudbry. 

Rysk aggression har under Putin åter börjat hota västvärlden, men ingen har brytt sig om att medge att den ryska faran finns till, ta tjuren vid hornen och sätta igång med att utveckla en gemensam västlig policy mot hotet österifrån (med undantag av ekonomiska sanktioner). Denna flegmatism har karaktäriserat både högern och vänstern (och som vi vet är extremhögern och extremvänstern till stor del Putins allierade och springpojkar).

Vänsterns inställning till Ryssland är att man alltid måste förhandla och vara diplomatisk och att militär upprustning alltid är av ondo och att armén i och för sig är en skara vitgardister som inte upprätthålls i försvarssyfte utan för att slå ihjäl vänstermänniskor och arbetare (den här paranojan brukar de nuförtiden hålla tyst om, men det är i överraskande hög utsträckning den förefaller ligga bakom även den moderata vänsterns attityder till försvarsfrågor). Naturligtvis klarar vänstermänniskorna aldrig att besvara frågan, vad månne är deras plan B, om diplomati och förhandlingar inte leder någonstans och om Ryssland sviker alla fördrag

Å andra sidan ser affärshögern Ryssland som en sumpmark full med guldtackor som man får bära bort med sig om man orkar och om ens kunskaper i ryska räcker till. I tjugu år har de förkunnat att Ryssland har obegränsade affärschanser att erbjuda, och under den tiden har man utbildat två generationer arbetslösa magistrar i ryska. Samtidigt har man givetvis också utnyttjat det påstådda behovet av ryskkunskaper som ett svepskäl att bekämpa svenskan och tvåspråkigheten

Det är lärorikt att ske hur vitt även denna högerextremistiska idé - det eviga gnället om "tvångssvenska" - slagit rot i den finskspråkiga högerns huvudfåra. På sovjettiden skulle det ha varit precis högern som slagit larm om vad det innebär för Finlands internationella image att avlägsna sig från skandinavismen och söka mera närhet till Ryssland. 

Men även här ser vi att den finskspråkiga mainstreamhögern inte har någonting originellt att säga som skulle skilja sig från extremhögern. Som även president Niinistös tal visade, är det den fascistiska extremhögern som agerar hjärna åt hela högern, och partierna i den finsktalande högerns huvudfåra fungerar som zombies åt extremhögern genom att hitta på någorlunda trovärdiga och rationella argument för att göra extremhögerns idéer acceptabla. Något annat är de inte intellektuellt kapabla till. 

Det är värt att uppmärksamma, att när Ryssland försöker sätta Finland i gungning genom att mata in sina egna invandrare hit, så ser den samlingspartistiska presidenten på detta ur en hommaitisk synvinkel och demoniserar flyktingarna. Däremot är han inte intresserad av Rysslands aktiva bidrag till det skedda, inte heller vill han mobilisera landet för att besvara hotet från östra grannlandet. Presidenten fogar sig sålunda exakt i Hommaforumets policy, som går ut på att i smyg idealisera grannlandet, eftersom både rasistiskt våld, mord på naturskyddsaktivister och statlig förföljelse av homosexuella i Ryssland är vardagsmat.

Givetvis är Ryssland mycket attraktivt som strategisk partner för högern. Jag vill absolut inte förneka att högern förr i världen utmärkte sig som garant för demokratin: det berodde på att de viktigaste och mest stabila diktaturerna i Europa var vänsterextremistiskt inspirerade östeuropeiska "folkrepubliker" som högern med rätta ogillade. Visst fanns det även högerdiktaturer, sådana som Spanien under Franco och Grekland under överstarna. 

I Finland sågs Spanien och Grekland som u-länder, både ekonomiskt outvecklade och ur vår synvinkel politiskt primitiva. Dessutom uppfattades Franco som en kvarleva från trettiotalets diktaturer, alltså hemma från ett förgånget tidevarv. Visst fanns det en hel del förståelse för den grekiska juntan även hos oss: åtminstone den skriftställande översten Wolf Halsti (vars sista bok och testamente Euroopan kriisi 1987 ["Den europeiska krisen 1987"] överraskande nog gör ett snarast idealistisk-pacifistiskt intryck) tog på sin tid sina grekiska kolleger i försvar, om jag inte missminner mig. Grekland och Spanien sågs dock inte som lämpliga förebilder eller identifikationsobjekt för Finland.

På Kekkonens tid eftersträvade den finska högern medlemskap i Nato och i övriga västliga samarbetsstrukturer. Förenta Staterna stödde visserligen fascistiska diktaturer i Sydeuropa och i u-länderna, men de flesta av USAs allierade i Nato var stabila demokratier där vänstern inte förföljdes och där fascistiska grupperingar inte hade något större inflytande. I Natolandet Norge var det Arbeidarpartiet, dvs de lokala sossarna (samma parti vars ungdomsorganisation blev offer för Breiviks attentat) som brukade vinna alla val med rungande siffror. 

Finlands eventuella medlemskap i Nato skulle sålunda inte innebära någon högerextremistisk diktatur. Den finska högerns strävan till Natomedlemskap beror definitivt inte på någon fascism - snarare är det en av högerns få entydigt antifascistiska målsättningar. Nato har nämligen redan uppmärksammat Rysslands strategiska samarbete med extremhögern och vaknat till detta hot.

Nu lockar Ryssland dock den finsktalande högern med ett lockbete den har svårt att stå emot: tanken om en högerauktoritär stat under östra grannens skydd. Att vår höger känner sig frestad är inte ens något tecken på särskild fascistisk ondska, snarare på alltför mänsklig syndafallenhet: få kan motstå lockelsen när man kommer och formligen pådyvlar dem makten.

Det är helt bortkastat att inbilla sig att t ex samlingspartiet vore pålitligt Natovänligt. En del i partiet är. Det lönar sig dock att komma ihåg, att ägaren till den rysslandsvänliga webbpropagandasajten MV-lehti har trivts i samma kretsar av ytliga festprissar som en stor del av partiets ungdomsorganisation. Sålunda kan man utgå från att Janitskin har stöd i intressegrupperna bakom samlingspartiet. Propagandateman i hans webbtidning är ofta riktade till anhängare av partiet: det är mest högern som ogillar Finlands Rundradio (eller Yle, som vi i dag förutsätts kalla den, även på svenska), och likaså utmärker sig MV-lehti med öppet och brutalt hat mot vänstern.

I historien om det nya kärnkraftverket har samlingspartisterna likaså uppträtt som Rysslands allierade och positiva hjältar. Kraftverkbygget kommer under alla omständigheter att bli ett evighetsprojekt och kraftverket en vit elefant. Med all sannolikhet ska det aldrig producera så mycket som en mikrowattimme el, men däremot blir det Rysslands ekonomisk-politiska penis i ungfru Finlands vagina. Något annat syfte tjänar det inte till. Det är självklart att samlingspartiet ställde sig bakom projektet bara för att jäklas med de gröna. Det trollandet kommer att kosta fosterlandet dyrt.

Medan det är naivitet eller dogmatism som ligger bakom vänsterns Rysslandsvänlighet, är sannfinnarna den ryska fascismens ideologiska brohuvud i vårt land. Centern tror på barnsliga sagor om lukrativ Rysslandshandel (samma sagor som gett upphov till den ovannämnda generationen ryskkunniga hemmamammor) och samlingspartiets ryska korrumpering har skett på omvägar. De gröna uppfattas som ett försvarsfientligt parti; medan detta vanrykte inte är helt rättvist (det finns överraskande mycket Natoanhängare och reservofficerare i partiet) är det sant att det inte är lätt att uppträda som försvarsvän och Rysslandskritiker i partiet.

Det enda partiet som uppenbarligen vet vad västerländsk demokrati är och vad som hotar den är Svenska Folkpartiet. Det är precis därför som invandringskritikerna och sannfinländarna, dvs Ryssland, ville bli av med SFP och då särskilt med försvarsminister Haglund. Den såkallade finskhetsrörelsen var faktiskt från början en tsaristisk rysk komplott med syftet att vända finländarna emot Sverige, få dem att uppfatta svenska väldets tid som förtryck. Att hela idén om "svenskt förtryck" motsäger sig själv är lätt att visa: Tsarryssland hyllas fortfarande som en rättvis övermakt som upphöjde Finland till en nation, men denna stora rättvisa innebar att Finland ända till ofärdsåren fick behälla sina svenska lagar - alltså samma lagar som införts under det "hemska förtrycket".

När det inte finns någon motkraft ska man alltså utgå från att invandringskritikerna snart kommer att ha en okontrollerbar och gränslös makt över ditt och dina barns liv och lem med både centerns, samlingspartiets och polisens tillstånd och givetvis även med ryskt stöd. Vänstern är det inte lönt att vänta sig hjälp av, eftersom den principiellt stöder och förstår Ryssland med bäbisliknande naivitet, tills Rysslands frivilliga soldater (allehanda odinkrigare och sannfinnar) skjuter den en kula i bakhuvudet.

Under dessa omständigheter finns det verkligen inget annat alternativ än fråga sig, vad som vore ett ärorikt och värdigt sätt att dö. Invandringskritikerna är utan undantag ohederlig och obarmhärtig pöbel, och en primitiv åtrå att tortera och stympa, något man när som helst kan övertyga sig om genom att läsa vad de skriver på sina webbfora. Har du barn så ser denna pöbel dem som kött att skära i för att njuta av deras dödsvåndor och dina lidanden. Sina egna barn älskar denna pöbel inte heller - den skulle döda dem när som helst, om det bara vore möjligt att utpeka dig eller någon annan pöbeln hatar som mördare.

Vad borde man då göra? Väpnat uppror är definitivt ingen bra idé. Ryssland väntar hela tiden på första bästa svepskäl för att skicka hit sina trupper och "rädda den lagliga regeringen" undan västvänliga "terrorister". Som fallet med Syrien visar ger Ryssland katten i civila liv när det broderligt bistår de skurkar det är allierat med. Det kan givetvis hända att Ryssland bara nöjer sig med att beväpna finska brottslingar, som sedan med ryskt raketgevär i högsta hugg, berusade med ryskt amfetamin, riktar verkanseld mot daghem och förskolor för att "bekämpa kommunistiska terrorister".

(Och kom nu inte och påstå att Ryssland inte skulle sälja amfetamin. Under de tidiga årtiondena av vår självständighet hade Finland ett massivt kokainproblem, och då var det faktiskt Sovjetryssland som smugglade in tjacket. Det gick massor av kokain åt i det tidiga Sovjetryssland, eftersom tjekisterna behövde drogen för att inte bli helt galna när de hade för uppdrag att skjuta tusentals människor i bakhuvudet. Kokainproduktionen var så stor att det räckte till för export. I dag försöker Ryssland åter sätta Finlands samhällsfrid i gungning, och i det syftet går det att dela ut amfetamin till tuffa killar och odinssoldater i vårt land.)

Med andra ord bör du allvarligt diskutera frågan om en värdig död med dina barn. Någon räddning är inte i sikte. Invandringskritikerna är utan undantag obotliga psykopatiska sadister, som man inte kan bli pålitligt överens med om någonting. Det är inte lönt att försöka skapa sämja med dem om att vara av olika åsikt i fred, ty den sämjan håller precis lika litet som ett eld upphör med Ryssland.


Och det lönar sig definitivt inte att ta upp dina egna fosterländska förtjänster t ex i armén. Du kan vara en aktiv officerare i femte generationen om det så gäller, men det ger pöbeln katten i, om du profilerat dig som en "mångkulturvän" i deras ögon. Att du försöker bevisa din fosterländskhet för dem är för pöbeln bara en anledning att skratta åt dig och visar dessutom att de har mentalt övertag över dig. Pöbeln hyser nämligen ingen uppskattning för traditionella föreställningar om fosterländskhet. Den välkomnar i sina led även civiltjänstgörare och totalvägrare, förutsatt att dessa är tillräckligt sadistiska och rasistiska galenpannor.