Jussi Halla-aho spelar martyr - Jussi Halla-aho esittää marttyyria

Extremhögern har i åratal ägnat sig åt att beskylla "den våldsamma extremvänstern" för att vara mycket mycket mera hemsk och farlig än extremhögern, som dessutom inte ens existerar, om man frågar extremhögern själv. Nu fick vi denna gamla skåpmat serverad av självaste Jussi Halla-aho, den okritiskt dyrkade ledaren för halvkriminell extremhöger.

Till en början envisades Halla-aho att han på något sätt blivit hotad eller kanske t o m tillknuffad av "våldsbenägna vänsterextremister". Sedan visade det sig att han bara fått frän kritik av folk som inte enades med honom - de hade kallat honom för en fascist eller dylikt. Vad förskräckligt. En internationell känd politisk tänkare som inspirerat självaste Anders Behring Breivik till oförglömliga vikingabragder kan ju inte kallas fascist.

Det här ändrar givetvis ingenting på att anhängarna nu ser sin hjälte attackerad av internationella terrorister och att finskspråkiga borgerliga medier (i praktiken fascistiska medier) okritiskt upprepar Halla-ahos cyniska lögner. Det är ju det enda de kan.

Ett berömt citat av Jussi Halla-aho: "När jag väl tilltalats av en bög i Fabriksparken, undrade jag en stund om jag borde gå och hämta min bössa och skjuta honom i huvudet. Skulle detta inge mig en så stor njutning att det skulle vara värt fängelsestraffet därefter? Att lösa problem med våld är undervärderat nuförtiden."

Kääntäkää vittu itse suomeksi, minäpä en viitsi. 

Vihreä vaara, eli Täti Vihreän merkillinen tapaus/Det gröna hotet, eller det märkliga fallet med Tant Grön

FI) Hiljattain erään vihreän poliitikon Facebook-sivulla käytiin keskustelua maahanmuuttokriitikoista. Sinne tuli eräs itäsuomalainen – ärsyttävän teennäisesti murresanoja ja persumaisesti väärin kirjoitettuja sivistyssanoja käyttelevä – provinssivihreä nainen julistamaan, että hän ainakin haluaa rakentaa sopua ja dialogia persujen kanssa. Siellä jumalan selän takana missä hän asui kohtaamiset persujen kanssa ovat arkea ja heidän kanssaan on vain tultava toimeen. Ei pidä vastustaa sopua, täti selitti ylimielisesti, koska siitä sisällissotammekin aikoinaan syttyi.

FI) Jouduin blokkiin sen vihreän vaikuttajan (Halla-ahon vaimon entisen bändikaverin) sivulta, kun koetin suunnilleen rautalangasta vääntää kyseiselle tädille, että on väärin, jos poliittiset aktivistit uhkailevat tavallista epäpoliittista kansalaista ja ajavat hänet pellolle työpaikastaan. Täti-ihminen kuitenkin kehotti minua hakeutumaan hoitoon traumojeni vuoksi. Toisin sanoen hänen kantansa on että kun jostain ilmaantuu äärioikeistolainen ryhmä uhkailemaan mielipiteiltään valtavirtaisia ja maltillisia ihmisiä väkivallalla ja sisällissodalla, uhrien pitäisi vain pitää mölyt mahassaan ja mennä terapiaan hyvityksen vaatimisen sijasta. Rikollisillekaan ei sitten kai pitäisi vaatia rangaistusta.

FI) Tässä on takana jota kuinkin samanlainen ajattelutapa kuin Venäjän myötäilyssä ja liehittelyssä: ollaan kilttejä roistolle, jotta roisto ei löisi. Niistä viis, joita roisto on jo lyönyt, niistä viis, jotka ovat jo joutuneet Venäjän murhaamiksi ja joiden veri huutaa maasta. Tärkeintä on säilyttää oma nahka. Tämä on pelkurin moraalia. Mutta olen näköjään täysin oikeassa siitä, mitä olen sanonut Itä-Suomesta. Siellä järjestäytynyt yhteiskunta on ilmeisesti jo romahtanut ja valtatyhjiöön on noussut äärioikeisto määräilemään asioista. Toisin sanoen vihreiden pitää siellä olla nöyriä ja hiljaisia vallan kamareissa, perussuomalaisten armoilla kun ollaan.


FI) Sekä minä että monet tuntemani olemme jo kauan sitten joutuneet toteamaan, että juuri kaikenlainen sillanrakennus, kamuilu ja sovittelu äärioikeiston kanssa on ajan haaskausta, ja siitä saa vain itselleen hankaluuksia. Jos äärioikeistoa lähestyy sovittelutarkoituksessa tai jos ottaa esimerkiksi kolumnissa käsiteltäväkseen ja monesta näkökulmasta pohdittavakseen äärioikeiston esittelemiä huolenaiheita, tämä johtaa vain massiiviseen nettihäiriköintihyökkäykseen, joka kestää – kuten kokemuksesta tiedän – vuosikausia.


FI) Äärioikeiston poliittiseen taktiikkaan kuuluu näet esitellä huolenaiheensa ehdottomina ja sataprosenttisina ongelmina ja oma näkemyksensä niihin absoluuttisena totuutena. Kaikki yritykset suhteuttaa niitä, hankkia niistä oikeaa tietoa ja kehitellä niille ratkaisuja oikeusvaltion periaatteiden hengessä saavat äärioikeiston aina mielipuoliseen raivoon sovittelijaa kohtaan. Tämä johtuu siitä, että äärioikeisto ei oikeastaan halua ratkaista mitään asioita, ainoastaan rypeä niissä ja elämöidä niillä. Lisäksi tietysti äärioikeisto pelkää menettävänsä propagandavaltin, jos sen valittama asia hoidetaan asiallisesti kuntoon. Äärioikeisto ei halua ratkaisuja – se haluaa itsetarkoituksellisesti tuhota oikeusvaltion ja päättää yksinään maan asioista.

FI) Tämänhän näkee sellaisesta äärioikeiston aikaisemmin suosimasta vetonaulasta kuin Karjalan palautuksesta. Vanhoina hyvinä aikoina kuvioihin ilmaantui jo monta kertaa aiemminkin linkittämäni blogi karjalatakaisin.blogspot.com – vai lieneekö nykyisin karjalatakaisin.blogspot.fi – jossa esitettiin konkreettisia pohdintoja ja suunnitelmia siitä, miten Karjalan palautuksen voisi toteuttaa loukkaamatta nykyisten asukkaiden oikeuksia. Vaikka en itse kannatakaan Karjalan palautusta, opin vuosien mittaan arvostamaan blogin kirjoittajien järkevää asennetta.

FI) Mutta arvostivatko äänekkäimmät Karjalan palautuksen vaatijat? Ei suinkaan. Blogin viisaasti anonyymeina pysytelleet kirjoittajat joutuivat Karjala-foorumeilla karkean solvaamisen ja uhkailun kohteiksi ja heitä tietenkin nimiteltiin rutiinilla kommunisteiksi ja stalinisteiksi. Tämä johtuu siitä, että solvaajia ei ollenkaan kiinnosta Karjalan palauttaminen, vaan pikemminkin sadistinen hekumointi sillä, kuinka nykyiset asukkaat ajetaan kodeistaan mäkeen – tai sitten Karjalan asian hyväksikäyttö vallan, nimenomaan mandatoimattoman ja fasistisen vallan tavoitteluun.

FI) Jos Karjala todella palaisi Suomen yhteyteen tavalla, jossa voittaisivat sekä Venäjä, Suomi että alueen nykyiset asukkaat, nämä räyhärit olisivat onnettomia, koska heiltä olisi propagandavaltti mennyt. Toki he keksisivät pian uuden. Äärioikeistolaisuushan on viime kädessä enemmän luonne- ja mielenterveyskysymys kuin mikään varsinainen aaterakennelma. Muiden ihmisten solvaamiseen ja kiusaamiseen löydetään kyllä aina uusia tekosyitä. (Eihän maahanmuuttokaan Suomessa ole lähelläkään muiden vastaavien maiden tasoa, mutta silti siitä saatiin tekosyy fasistiselle reuhaamiselle.)

FI) Plazan blogini alkuaikoina itse asiassa tartuin muutamiin äärioikeistolaisiksi leimattuihin asioihin ja koetin kirjoittaa niistä ymmärtäväisestä näkökulmasta. Sainkin ilahtunutta vastakaikua eräiltä perinteiseen isänmaallisuuteen palautuvaa kansallismielisyyttä edustavilta nettikirjoittajilta. Mutta kun äärioikeistolaisille kommentoijilleni pikku hiljaa selvisi, etten kannattanut äärioikeistoa enkä rasismia, vaikka minun olisi feminismin arvostelijana ja perinteisen isänmaallisuuden valikoivana kunnianpalauttajana heidän mielestään kuulunut niin tehdä, he aloittivat massiivisen lokakampanjan. Ja onkin selvää, miksi näin oli: heikäläisille olin vaarallinen soluttautuja, joka koetti riisua heidät aseista.

FI) Tuo naiivi Täti Vihreä sitä vastoin kokee äärioikeistolaiset hyviksi ystävikseen. Itse asiassa hän on täysin sisäistänyt heikäläisten näkemyksen varsin monissa asioissa. Rasismista puhuttaessa hän alkaa esimerkiksi saivarrella rasismin määritelmästä, kuten persut tekevät. Persujen maahanmuuttopoliittinen ohjelma hänen mukaansa leimattiin lukematta rasistiseksi, kuten persut väittävät. No, itse asiassa siitä löysivät rasistisia ja syrjiviä sävyjä tai aikeita muun muassa sen lukeneet valtiosääntöoikeuden ja julkisoikeuden professorit, jotka olivat lukeneet sen nimenomaan oikeusoppineen silmin, vaikka he totesivat, että se oli laadittu kyllin kierosti niin, ettei se rikkonut lakia.

FI) Esimerkiksi vaatimus, että maahanmuuttajilla olisi velvollisuus asua tietyillä seuduilla, on syrjivä, koska Suomen perustuslaki takaa kaikille maassa laillisesti oleskeleville vapaan liikkumisoikeuden. Silloin ennen vanhaan Neuvostoliittoa pidettiin kamalan epäoikeudenmukaisena maana muun muassa siksi, että siellä ei ollut vapaata liikkumisoikeutta. Isoilla kaupungeilla oli siellä erityinen ”kansalaisuus”, johon syrjäseutujen asukkaat eivät olleet mitenkään itsestään selvästi oikeutettuja. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen esimerkki siitä, että persut tai hompanssit, jotka sanovat vastustavansa ”kommunismia”, haluavat muuttaa suomalaista yhteiskuntaa neuvostoliittolaisemmaksi.

FI) ”Sillanrakennuksessaan” Täti Vihreä ei ole erityisen tasapuolinen. Kun hän joutui kasvokkain sellaisten ihmisten kanssa, jotka olivat joutuneet kärsimään persujen vainosta (keskusteluun osallistui siis muitakin kuin minä), hän oletti virheellisesti kaikkien olevan vihreitä ja suorastaan polvillaan pyysi persuystäviltään anteeksi näiden ”puoluetoveriensa” puolesta. Ajatus tämän takana tuntui olevan, että perustuslain, perusoikeuksien ja laillisuuden puolustaminen persuilta on jonkinlaista poliittista, vihreää radikalismia. ”Maltillisena” vihreänä hän ilmeisesti oli sitä mieltä, että hänen velvollisuutensa on ”ymmärtää” oikeusvaltion tuhoajia ja antaa heille periksi.

FI) Oikeastaan Täti Vihreän myöntyväisyys persuja kohtaan edustaa sitä vihreän aatteen ongelmallista piirrettä, jota juuri persut ja maahanmuuttokriitikot ovat aiheellisesti ja ansiokkaasti kritisoineet ja paheksuneet. Hehän ovat usein sanoneet pelkäävänsä, että vihreät naiiviudessaan saattavat myöntää kiihkomuslimeille kaikenlaisia etuoikeuksia ja sallia erityisten sharia-oikeuksien perustamisen oikeusvaltion vastaisesti, koska olisi niin ikävää loukata muslimeja. Nyt meillä on esimerkki siitä, että vihreä poliitikko vastaavalla tavalla myötäilee – persuja ja äärioikeistoa!

FI) Itsehän olen jo vuosikausia korostanut, että paras ratkaisu on aina vahvistaa oikeusvaltiota ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Lain on oltava tylyn muodollinen ja sama kaikille. Kuten Olli Immonen tuli todistaneeksi sanomalla, että pitää yhdenvertaisuutta ongelmallisena periaatteena maahanmuuttajien osalta, juuri tämä ajatus samasta laista kaikille on se, mitä äärioikeisto eniten vihaa. Täti Vihreä, kuten varmaan aika monet vihreät, lähtee kuitenkin sellaisesta ajattelutavasta, jossa muodollinen laillisuus ei merkitse mitään. Lait ovat ikäviä tunteettomien ja rakkaudettomien pukumiesten juttuja, ja ihmisten pitää mieluiten rakastaa toisiaan ilman sellaisia muodollisuuksia. Juuri tätä ajattelutapaa äärioikeisto on – todellakin aivan aiheellisesti ja perustellusti – pilkannut ”kumbaya-idealismiksi”.

FI) Ei minulla ole vaikeuksia myöntää, että äärioikeisto on huomannut oikean ongelman, aivan kuten länsieurooppalaisten maiden kommunistit menneinä vuosikymmeninä huomasivat oikeita epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuuksia omien kotimaidensa kapitalistisessa rahavallassa. Mutta äärioikeistolaisten tarjoama ratkaisu – kansakunnan alistaminen fasistiselle mielivallalle – on tarkalleen yhtä kelvoton kuin perinteisten kommunistien ehdottama – eli se, että perustetaan vallankumouksellinen kommunistinen proletariaatin diktatuuri, jossa sosialisoidaan valtiolle kaikki mitä ei ole naulattu kiinni.

FI) Me laillisuusrintaman kannattajat olemme sitä mieltä, että vihreiden naiivia rakkauslällätystä on paras vastustaa vahvistamalla yhdenvertaisuutta ja laillisuutta, eikä siihen tarvita mitään fasistien diktatuuria. Aivan samalla tavalla olemme sitä mieltä, että kapitalistisen markkinatalouden epäkohtia voidaan vastustaa tylsillä sosiaalidemokraattisilla keinoilla kuten sosiaaliavustuksilla ja tulonsiirroilla, eikä mitään kommunistista diktatuuria tappotyöleireineen tarvitse panna pystyyn vaikka vallankumouksen tekeminen nuorison mielestä olisi kuinka jännää ja romanttista.

FI) Päädymme siis merkilliseen tilanteeseen. Täti Vihreä uskoo, että äärioikeistoa voidaan vastustaa vain vihreistä motiiveista. Hän siis pyytää anteeksi ”puoluetoveriensa” käytöstä perussuomalaisilta ”ystäviltään”. Muodollisesta laillisuudesta hän ei ymmärrä mitään, ei siitä, että se voisi olla syy kritisoida perussuomalaisia, eikä varsinkaan sitä, että siinä on kyse yhteiskunnan sellaisten perussääntöjen puolustamisesta, jotka ovat riippumattomia poliittisista suhdanteista ja intresseistä. Sellaisten sääntöjen, joiden noudattamista vaaditaan kaikilta poliitikoilta. Ja joiden rikkomisesta kaikkien puolueiden poliitikkoja tulee voida moittia ja vastuullistaa.

FI) Täti Vihreä julisti kyseisessä keskustelussa myös, että hänen paheksujansa tekivät jotain paljon pahempaa kuin persut koskaan. Siis miettikääpä: tämän vihreän naisen mielestä hänen näkemystensä arvosteleminen – siis se, että kansalaiset arvostelevat poliitikkoa – avoimella Facebook-sivulla on jotain hirveän paljon pahempaa kuin se, että poliittisen järjestön (persujen, tai Suomen Sisun) aktivistit vainoavat vuosikausia netissä tavallisia ihmisiä, joihin ovat syystä tai toisesta sydämistyneet. Kansalainen ei siis tädin mielestä saa arvostella poliitikkoa, mutta poliitikolla tai hänen juoksupojillaan tulee olla täysi oikeus vainota kansalaista. Tätä tällaista kutsutaan totalitarismiksi, ihan määritelmän mukaan.

FI) Täti on nyt tavoittelemassa vastuupaikkaa Vihreiden johdossa. Toivottavasti hän ei sinne pääse. Hänen johdollaan Vihreistä tulisi pelkkä persujen puisto-osasto. Mutta hänen kaltaisensa ovat yksi syy, miksi en itse äänestä Vihreitä. Minä äänestän RKP:tä, koska RKP on niiden (meidän) puolue, joiden kaasukammioksi persut haluavat muuttaa suomalaisen yhteiskunnan.

FI) Täti Vihreä havainnollistaa kyllä sitä, mikä vihreydessä ja pasifismissa on vialla: kyvyttömyys ymmärtää, että aktiivista, taistelevaa ja petollista pahaa vastaan ei voi käydä ymmärtämällä ja hyväksymällä loputtomiin. Tietysti ongelma ei ole vain vihreiden, vaan samanlainen ääriainesten kuoliaaksi syleileminen on ollut suomalaiselle politiikalle ominaista yleisemminkin. Sitä on helppo pitää järkevänä menettelynä ja ääriainesten henkilökohtaisen vainon uhrien vastalauseet voidaan näppärästi sivuuttaa ”vastakkaisen ääriryhmän” urputuksena – niin kauan kuin et itse joudu sen terrorin kohteeksi.

FI) Mutta nöyrästi ääriryhmän kaveria esittämällä ja sille kohteliaasti pokkaamalla ei joudu pelkäämään. Näin se oli taistolaisten hallitessa Suomea ja näin on nytkin, kun fasistit hallitsevat Suomea. Tai siihen ainakin Täti Vihreä luottaa.

FI) Täti Vihreän tapaus (joka ei ole Vihreissä ainutlaatuinen) saa kyllä ajattelemaan Jussi Jalosen olleen oikeassa (kuten hän monissa asioissa on) sanoessaan, että Vihreät pitäisi pitää kaukana sekä valta-asemista että terävistä esineistä. Jälkimmäisistä kylläkin lähinnä siksi, että Vihreät sovinnon merkkinä jakelisivat ne terävät esineet heti äärioikeistolaisille, jotka menisivät sitten niillä puukottamaan tavallisia kansalaisia.

SV) Nyligen diskuterades invandrarkritikerna på en grön politikers sida på Fejan. Där dök det upp en kvinna från Östra Finland som skrev en irriterande tillgjort dialektal finska med felskrivna kulturord, precis som en sannfinländare skulle göra. Hon var en grön politiker från vischan, och hon ville förkunna att hon åtminstone ville sträva efter försoning och dialog med sannfinländarna. Hon bodde någonstans ute i obygden där man hela tiden har med sannfinländare att göra i vardagslivet, och där måste man bara lära sig samexistera med dem, sa hon. Man får inte vara oförsonlig, förklarade tanten med en viss arrogans, ty det var så vårt inbördeskrig en gång började.

SV) Den åsiktsledare inom de gröna på vars sida diskussionen pågick (han brukade förresten spela i samma orkester som Halla-ahos fru) uteslöt mig från sin Fejasida, när jag försökte förklara för tanten i fråga som för ett litet barn att det faktiskt är fel om politiska aktivister kör med hotelser mot en vanlig opolitisk medborgare och lyckas få honom sparkad från sitt jobb. Tanten bara uppmanade mig att söka psykiatrisk hjälp för att bli av med mina trauman. En vanlig medborgare som plötsligt attackeras med hotelser om våld och inbördeskrig av en högerextremistisk grupp bör alltså enligt hennes åsikt bara hålla tyst och söka terapi, men absolut inte ställa krav på någon sorts gottgörelse – verkade hon tycka. Antagligen borde man då inte yrka på straff för brottslingar heller.

SV) Tankestrukturen bakom den här attityden påminner mig om den undfallenhet gentemot Ryssland som är alltför vanlig här i Finland: man ska inte vara stygg mot skurken, för annars blir skurken arg. Strunt i den som redan mördats av Ryssland och vars blod ropar ur marken. Det viktigaste är att rädda den egna livhanken. Det här är en ynkryggs moral. Men tydligen har jag besannats i vad jag redan länge ansett om Östra Finland. Där har det goda samhället uppenbarligen redan kollapsat och maktvakuumet fyllts av extremhögern som börjat styra och ställa. Där måste sålunda de gröna vara ödmjuka och inte tala alltför högt på maktens korridorer, där är man nämligen på nåd och onåd utlämnad åt sannfinländarna.

SV) Såväl jag som många av mina bekanta har för länge sen tvingats konstatera, att allehanda brobyggande, medling och försoningssökande med extremhögern är tidsslöseri och självbedrägeri som bara leder till tråkigheter. Närmar man sig extremhögern med en försonande attityd eller skriver man en drapa där man tar på allvar något av extremhögerns bekymmer och reflekterar över det ur många synvinklar, blir man bara föremål för en massiv klappjakt som – det här är min egen erfarenhet – kan fortsätta i åratal.

SV) Extremhögerns politiska taktik går nämligen ut på att framställa de egna bekymren som absoluta och hundraprocentiga domedagsproblem och de egna åskådningarna som dagsens sanning. Alla försök att sätta dessa bekymmer i ett sammanhang, inhämta riktig information om dem och utarbeta lösningar i rättsstatlig anda får extremhögern alltid att bli vansinnigt rasande och attackera försoningssökaren. Det här beror givetvis på att extremhögern aldrig vill lösa några problem, endast vältra sig och frossa i dem. Naturligtvis är extremhögern även rädd för att förlora ett propagandavapen om problemet det klagar över på ett sakligt och effektivt sätt åtgärdas. Extremhögern ger katten i lösningar: den vill, som ett mål i sig, tillintetgöra rättsstaten och ensamt styra och ställa i landet.

SV) Det här ser vi t ex i ett dragplåster som tidigare var populärt hos extremhögern, dvs återbördandet av Karelen. På gamla goda tider dök det upp en blogg som jag redan tidigare ofta nämnt och gett länken till: karjalatakaisin.blogspot.com – eller heter det månne karjalatakaisin.blogspot.fi i dag? Bloggen erbjöd konkreta överväganden av och planer på hur Karelen kunde återbördas till Finland utan att på något sätt kränka de nuvarande innevånarnas rättigheter. Jag är ingen anhängare av Karelensaken, men under åren lärde jag mig uppskatta den förnuftiga inställning som bloggförfattarna utmärkte sig med.

SV) Men uppskattades de av de mest högljudda Karelenaktivisterna? Nähä. De klokt nog anonyma bloggskribenterna blev på webbforumen för karelianer föremål för grova förolämpningar och hotelser och även – som rutinmässigt är – utskällda som kommunister och stalinister. Det här beror på att belackarna inte alls är intresserade av att återfå Karelen, utan snarare av att sadistiskt frossa i fantasier om att vräka de nuvarande innevånarna – eller av att utnyttja Karelensaken i sin strävan efter makt, särskilt fascistisk makt utan mandat.

SV) Om Karelen verkligen återbördades till Finland på ett sätt som skulle gynna både Rysslands, Finlands och de nuvarande innevånarnas intressen, skulle de här skränfockarna vara olyckliga, eftersom de då skulle gå miste om ett trumfkort i propagandaspelet. Inte för att de inte snart kunde ta fram ett nytt. När allt kommer omkring är högerextremismen främst en fråga om lynne och psykisk hälsa, inte någon politisk ideologi i egentlig mening. Högerextremisterna kommer alltid att hitta nya svepskäl för att mobba och kränka andra människor. (Vi bör komma ihåg att invandringen i Finland också ligger på en synnerligen låg nivå i jämförelse med liknande länder, men ändå kunde den exploateras som svepskäl för fascistisk anarki.)

SV) När jag höll på att inleda min karriär som bloggkåsör på Plaza.fi, upptog jag en del teman som vanligen associerades med extremhögern och försökte skriva om dem ur en förståelsefull synvinkel. Jag fick också positiv respons från en del webbskribenter som representerade en nationalism baserad på traditionell fosterländskhet. Men när det så småningom gick upp för högerextremisterna i kommentarlådan på min blogg att jag inte var en anhängare av vare sig extremhögern eller rasismen, trots att jag kritiserade feminism och ville rehabilitera vissa aspekter av traditionell fosterländskhet, satte de igång med sin massiva pajkastningskampanj. Och det var klart som korvspad varför: de såg mig som en farlig infiltratör ute efter att avväpna dem.

SV) Den naiva Tant Grön däremot uppfattar högerextremisterna som sina såta vänner. I själva verket har hon anammat deras åskådningar i rätt många saker. Talar man om rasism börjar hon t ex käbbla om hur man ska definiera rasism, precis som sannfinländarna gör. Sannfinländarnas invandringspolitiska linjedragning brännmärktes enligt henne som rasistisk utan att läsa själva dokumentet – precis som sannfinländarna påstår alltså. Egentligen lästes dokumentet av professorer i författningsrätt och offentlig rätt, och även de uppfattade det som rasistiskt och diskriminerande ur sin rättslärda synvinkel, låt vara att de konstaterade, att dokumentet utarbetats så slugt att det i och för sig inte var kriminellt.

SV) Kräver man t ex att invandrarna bara får bo på vissa orter så är det diskriminerande, eftersom Finlands grundlag garanterar rätten att röra sig fritt i landet för alla lagligt bosatta. Förr i tiden ansågs Sovjetunionen vara ett hemskt orättvist land precis därför att folk där inte fick röra sig fritt. Storstäderna hade eget ”medborgarskap” som inflyttarna från Rysslands glesbygder inte alls var självklart berättigade till. Det här är inte det första och inte det sista exemplet på ett för Sovjetunionen typiskt missförhållande som sannfinländarna eller hommaiterna vill införa i Finland, så ”antikommunistiskt” inställda de än påstår sig vara.

SV) I sitt ”brobyggande” är Tant Grön inte särskilt balanserad. Konfronterad med människor som hade fått lida av sannfinländsk klappjakt på nätet (även andra än jag var involverade i diskussionen) antog hon felaktigt att alla var gröna och bad sina sannfinländska vänner på knäna om att förlåta henne dessa ”partikamraters” uppträdande. Tanken bakom det hela var att det kantänka är någon sorts politisk, grön radikalism att ta grundlagen, de grundläggande rättigheterna och lagligheten i försvar mot sannfinländarna. Som en grön ”moderat” ansåg hon tydligen sig förpliktigad att visa rättsstatens fiender ”förståelse” och göra dem eftergifter.

SV) Egentligen är Tant Gröns undfallenhet gentemot sannfinländarna ett exempel på samma problem med de grönas tankevärld som sannfinländarna och invandrarkritikerna med fog kritiserat och ogillat. De har ju sagt sig befara att de gröna i sin naivitet kunde vara beredda att bevilja muslimska fanatiker allehanda privilegier, inte minst att tillåta särskilda shariadomstolar i stridighet med rättsstaten, eftersom de inte vill förolämpa muslimer. Nu har vi fått en grön politiker som på ett motsvarande sätt vill göra till lags för – sannfinländarna och extremhögern!

SV) Jag för min del har sedan många år tillbaka framhävt, att det bästa alltid är att förstärka rättsstaten och likaberättigandet inför lagen. Lagen bör vara hårt formell och densamma för alla. Som Olli Immonen medgav, när han talade förbi munnen om att han anser det vara problematiskt att tillämpa principen om likaberättigandet på invandrare, är det precis idén om samma lag för alla som extremhögern mest hatar. Tant Grön, som alltför många gröna, utgår från ett tänkande som inte tillmäter någon betydelse för legalism. Lagar är för dem tråkiga saker för känslokalla och kärlekslösa gubbar i kostym och slips, och folk bör helst ta varandra i hand och älska varandra utan sådana formaliteter. Det är detta tänkande som extremhögern – helt motiverat och berättigat – har löjliggjort som flummig ”kumbaya-idealism”.

SV) Jag har inga svårigheter alls att medge, att extremhögern här utpekat ett verkligt problem. På precis samma sätt lade kommunister i västeuropeiska länder på gångna årtionden märke till verkliga missförhållanden och oegentligheter i sina respektive hemländers kapitalistiska plutokrati. Men den lösning som extremhögern erbjuder – att underkasta hela nationen för fascistiskt godtycke – är lika galen som den lösning traditionella kommunister brukade föreslå – dvs att grunda en revolutionärt kommunistisk proletariatets diktatur där allt som inte är fastspikat förstatligas.

SV) Vi legalister anser att det bästa sättet att motarbeta de grönas naiva kärleksflum sker genom att stöda och förstärka likaberättigandet och lagligheten i samhället – någon fascistisk diktatur behöver vi inte. På ett liknande sätt anser vi, att missförhållanden i den kapitalistiska marknadsekonomin i princip kan bekämpas genom urtråkiga socialdemokratiska metoder som socialbidrag och inkomstöverföringar, och att någon kommunistisk diktatur med dödsarbetsläger inte behövs, hur spännande och romantiskt ungdomarna ändå skulle anse det vara att göra revolution.

SV) Det hela leder till ett mycket besynnerligt resultat. Tant Grön är övertygad om att alla som bekämpar extremhögern är någon sorts gröna. Sålunda ber han sina sannfinska ”vänner” om ursäkt för hennes ”partikamraters” beteende. Formell laglighet begriper hon ingenting av, inte av att den kunde vara orsaken till att kritisera sannfinländarna, och allra minst av att det hela handlar om att försvara sådana grundregler i samhället som är oberoende av politiska konjunkturer och särintressen. Det är regler som alla politiker bör iaktta. Oberoende av partiet bör de politiker som bryter mot dessa regler kunna kritiseras och ansvarsbeläggas.

SV) Tant Grön förkunnade i diskussionen även att de som kritiserar henne gör någonting mycket värre än sannfinländarna någonsin. Tänk er: att vanliga människor kritiserar hennes åsikter – att medborgare kritiserar en politiker – på en öppen Fejsansida är någonting oändligt värre än att politiska aktivister (sannfinländare eller medlemmar i den högerextrema organisationen Suomen Sisu) i åratal förföljer på webben vanliga människor de av något skäl fått för sig att ogilla. Tant Grön tycker att en medborgare inte får kritisera en politiker, men en politiker eller en politikers springpojkar har all rätt i världen att förfölja vanliga medborgare. Det här kallas totalitarism helt och hållet enligt definitionen.

SV) Tant Grön söker nu en ansvarsfull post i De Grönas ledning. Vi får hoppas att hon inte lyckas. Under hennes ledning skulle De Gröna bli en ren parkavdelning åt Sannfinländarna. Men hennes gelikar är ett skäl till att inte rösta på De Gröna. Jag röstar på SFP, eftersom SFP är partiet för dem (oss), vars gaskammare sannfinländarna vill förvandla samhället till.

SV) Tant Grön åskådliggör nog fint, varför grön pacifism inte riktigt funkar: gröna pacifister begriper inte att ett aktivt, bedrägligt och militant ont inte kan övervinnas genom att i all oändlighet visa förståelse och acceptera det oacceptabla. Problemet är givetvis inte bara de grönas, ty finsk politik har i allmänhet brukat gå ut på att omfamna extremister till döds. Det är mycket lätt att se det här som ett förnuftigt tillvägagångssätt, och om de som förföljts av extremisterna ogillar sådan konsensuspolitik kan deras invändningar lätt avfärdas, eftersom de kantänka representerar ”den motsatt extrema” gruppen. Den som själv råkar ut för detsamma kan givetvis vara av annan åsikt...

SV) Men bugar man och bockar för extremisterna och visar man ett vänligt ansikte måste man inte vara rädd. Så var det när taistoiterna härskade i Finland, och så är det nu, när fascisterna härskar i Finland. Det verkar åtminstone Tant Grön lita på.

SV) Fallet med Tant Grön (som inte är unikt i De Gröna) får en nog att tänka, att krigshistorikern Jussi Jalonen hade rätt (som han brukar) när han sade att gröna politiker helst borde hållas borta såväl från makten som från vassa föremål. Från de sistnämnda dock därför att de gröna genast skulle överlåta de vassa föremålen till högerextremisterna som ett tecken på försoning, varefter högerextremisterna genast skulle gå och knivhugga en och annan vanlig opolitisk medborgare.

Mitä Hesari ei halua sinun lukevan

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 30. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa vielä hugenbergeistä. Koska äärioikeisto pitää Helsingin Sanomia ”Hyysärinä” ja äärivasemmistolaisena lehtenä, kirjoitukseni suomalaisesta lehdistöstä äärioikeiston myötäilijänä kuulostaa varmasti vaikealta uskoa. Siksi katson tarpeelliseksi esittää minusta riippumattomia todisteita. Henkilö nimeltä R, joka on tarvittaessa halukas astumaan esiin ja todistamaan väitteensä omalla nimellään, on esittänyt Helsingin Sanomien keskustelusivuilla seuraavat puheenvuorot, jotka keskustelusivujen moderaattorit poistivat. Luetaanpa, mitä Helsingin Sanomat ei halua sinun tietävän.

R: Surrogaatin kirjoitus on täynnä vääristelyjä, jotka vaativat oikaisun.
"Illman käy Van Wontergheimin kimppuun, kun kerran Halla-ahoon jo kyntensä tylsyivät. Demlaattinen syyttely on surkea esimerkki tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta ja itse prosessin käyttämisestä rangaistuksena."

[Nimimerkki Surrogaatti, jonka kirjoitus tuossa yllä on lainausmerkeissä, oli R:n vastaväittäjä keskustelussa.]

R: Halla-ahon oikeusprosessi on kesken. Toivon, että hän saa rangaistuksensa. Joka tapauksessa se, mitä Halla-aho tekee, on kansan suuren enemmistön mielestä eettisesti, moraalisesti ja inhimillisesti ajatellen väärin ja irvokasta.

[Surrogaatti:]"Tosin tuo mitä ilmeisimmin arvojohtajan ja hänen taustaryhmiensä siipien suojassa tapahtunut menettely on jo potkinut takaisin: persujen vaalivoitto suurelta osaltaan johtunee siitäkin, että äänestäjät ovat poliittiset oikeudenkäynnit sellaisiksi havainneet ja protestoivat oikeuslaitoksen käyttämistä koulukiusaamisen välineenä."

R: Persujen äänestäjissä tuskin on suurta osaa sellaisia äänestäjiä, jotka analysoivat oikeudenkäyntejä, erottelevat poliittiset ja epäpoliittiset ja tekevät sitten johtopäätöksiä, jotka vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Persujen äänestäjistä suuri osa ei vieläkään tiedä Halla-ahon missiosta.

R: Halla-ahon hommelifoorumilla taas on käynnissä pikkupoikien salaseura, jossa jaetaan pyhäkoulumerkkejä parhaiten ansioituneille vihapuhujille - siellä ei juurikaan taida olla henkilöitä, jotka pystyvät näkemään asioita objektiivisesti.

[Surrogaatti:] "Van Wontergheim on maahanmuuttaja, joten voidaan hänen kimppuunsa käymisessä olettaa olevan myös rasistisia ja muukalaisvihamielisiä motiiveja. Illmanin menettelyä voidaan perustellusti pitää maahanmuuttajaan kohdistuvana vihatekona."

R: Van Wonterghem on suomalainen kunnallisvaltuutettu, joka on puhunut rasistisia törkeyksiä. On koko Suomen kannalta oikein ja tärkeää, että tällaiset asiat tutkitaan myös siltä kannalta, onko syytä nostaa rikosoikeudellinen syyte. Vain persut käsittelevät ikuisesti maahanmuuttajina muita, kuin äidinkielenään suomea puhuvia suomalaisia.

R: Kirjoitin vastineen Surrogaatin vääristelyihin. Se julkaistiin 9:07. Nyt se on poistettu. Näin käy joka kerran, kun uskallan vähänkin arvostella J. Halla-ahon puuhailuja.

R: Miksi Helsingin Sanomissa saa vapaasti irvailla oikeuslaitosta, vähätellä muslimeja ja muita kansanryhmiä, mutta ei saa arvostella J. Halla-ahoa?

Tämä R:n kysymys huutaa edelleenkin vastausta. Oman vastaukseni olen jo antanut: ei ainoastaan Helsingin Sanomat, vaan myös muu suomenkielinen valtalehdistö pyrkii ujuttamalla, hivuttamalla ja vaivihkaisesti tukemalla nostamaan äärioikeiston valtaan Suomessa. Kyllä vain: äärioikeisto toki haukkuu myös Hesaria ”Hyysäriksi”, mutta tämän ei pidä antaa hämätä: Hesarin äärioikeistolainen taktiikka on toinen, eivätkä Homman suoraviivaisen törkeät öykkärit sitä ymmärrä: vaivihkainen ja varovainenn valtavirtaistaminen on heidän älylleen liian hienostunutta.

Helsingin Sanomien äärioikeistolaistavasta tyylistä parempi esimerkki on hiljattainen Taneli Heikan kolumni – käsittämättömän törkeä raapustus, joka toisti sitä iänikuista valhetta äärioikeistosta reaktiona jonkinlaiseen äärivasemmistoon. Itse asiassa, kuten tiedämme, nykyinen äärioikeistomme pitää jo perustuslakiamme äärivasemmistolaisena ja ”reagoi” siihen. Äärivasemmistolaisuutta on heikäläisten mielestä esimerkiksi oikeus puhua ruotsia (myös saamelaisia on viime aikoina ahdisteltu) ja valko- ja tummaläskisten ihmisten tasavertaisuus lain edessä. Oikea äärivasemmistolainen liikehdintä on jäänyt hamalle 90-luvulle; jos nyt alkaa ilmaantua jotain vasemmistoanarkistisia ikkunansärkijäliikkeitä, niitä voidaan pitää ainoastaan reaktiona äärioikeiston, perussuomalaisten, hompanssien sun muiden nettiriehuntaan, jonka uhreiksi alinomaa joutuu tavallisia ihmisiä – esimerkiksi SDP:n tai RKP:n kaltaisia ”äärivasemmistolaisia” puolueita äänestäviä.

Heikan kaltaiset äärioikeistoa myötäilevät porvarilliset liberaalit toki ovat liiankin ymmärrettäviä inhimillisyydessään. Heidän käytöksestään tulee mieleen Aleksandr Solženitsynin usein toistama vankileirien saariston perusperiaate: kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna.

Heikka ei todellakaan ole niin naiivi, ettei tajuaisi äärioikeiston muodostavan hänelle ja hänenlaisilleen fyysistä kuoleman uhkaa. Äärioikeisto uhkailee jo ”poliittisesti korrekteja porvareita” tahoillansa avoimestikin, ei se kätke tarkoituksiaan. Heikan kaltaiset ihmiset vain eivät halua astua ulos poroporvarillisesta onnelastaan (monilta meistä äärioikeiston hyökkäykset ovat jo tuhonneet mahdollisuuden siihen onnelaan, mutta Heikat porskuttavat vielä), vaan yrittävät paiskoa ”äärivasemmistolaisia” suojaksi itsensä ja hompanssien väliin: tappakaa nuo tuosta, mutta jättäkää minut henkiin.

Tällaisten liberaalien porvarien poliittinen laiskuus saa ajattelemaan Arthur Koestlerin kuuluisaa muistoa Espanjan sisällissodan ajoilta. Koestler (alkujaan unkarilaisittain Kösztler – hän oli saksaa puhuva Unkarin juutalainen), kuten varmaan monet tietävätkin, oli niitä 1900-luvun älykköjä, jotka pyrähtivät lyhyesti kommunismin riveissä kirjoittaakseen siitä sitten pettymyskirjan (Koestlerin hyvin lukemisen arvoinen pettymyskirja oli Sonnenfinsternis tai englanniksi Darkness at Noon, suomennettunaPimeää keskellä päivää). Koestler kävi pariinkin otteeseen Espanjassa maan sisällissodan aikaan kolmikymmenluvulla – sekin oli yksi tuonaikaisen eurooppalaisen intellektuellin velvollisuuksia.

Koestler kertoi Espanjasta olleensa siellä tilanteessa, jossa sisällä lämpimässä pysyttely merkitsi käytännössä varmaa kuolemaa, koska Francon karkeat ja raakamaiset joukot olivat tulossa hakemaan häntä, ja heidän kynsissään häntä uhkasi teloitus. Pelastuminen oli mahdollista ainoastaan poistumalla majapaikasta pusikkoon, missä ilmeisesti oli jonkinlaisia partisaaneja valmiina tarjoamaan hänelle suojeluaan. Koestler oli kuitenkin pohjimmiltaan lokoisa perusporvari, jolle oli äärimmäisen vastenmielistä lähteä yötä vasten metsiin rymyämään. Niinpä hän jäi mieluummin kotiin ja tuli Francon miesten pidättämäksi, ja teloitus liippasi hyvin täpärältä. Onneksi hänen vapauttamisekseen järjestettiin kansainvälinen kampanja, niin että Francon hallinto lopulta taipui vapauttamaan hänet.

Meidän kaikkien tulevaisuus riippuu nyt siitä, havahtuvatko tavalliset porvarilliset ihmiset huomaamaan, että äärioikeisto tulee vielä heitäkin kotoa noutamaan, jos he edelleen yrittävät uskotella itselleen, että kyseessä on vain ”kahden ääripään” vastakkainasettelu.

Miten Suomesta tuli fasistimaa

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 13. huhtikuuta 2014)

Kuten tiedämme, Suomi on viime aikoihin asti ollut leimallisesti vasemmistolainen maa.Monia yllättää siksi se, että fasismi on ottanut suomalaisista näin nopeasti niskalenkin. Tämän fasismin syitä ja taustoja on siksi aiheellista vakavasti pohtia.

Aivan ensimmäiseksi tietysti sivuutan kaiken löpinän siitä, että fasismi ja rasismi muka olisivat jonkinlainen ymmärrettävä reaktio joihinkin maahanmuuttopolitiikan väärinkäytöksiin. Ne samat tyypit, jotka nyt esiintyvät maahanmuuttokriitikoina, heittivät minun niskaani sontaa ruotsinkielisyysasian vuoksi jo lähes kaksi vuosikymmentä sitten. Vasta paljon myöhemmin he keksivät uudelleenbrändistäytyä maahanmuuttokriitikoiksi. Maahanmuuttopolitiikka on vain uusi tekosyy, jonka ne ottivat käyttöön, kun hurriviha ei riittänyt.

Puhutaan siis mieluummin oikeista syistä siihen, että Suomesta tuli muutamassa vuodessa fasistimaa, jossa valtalehdet toimivat käytännössä äärioikeiston äänenkannattajina. Nyt on siis kyse syväulotteisista mentaliteettikysymyksistä, ei esimerkiksi siitä mahdollisuudesta, että medioita ohjaavat ja omistavat rikkaat hugenbergit olisivat tietoisesti käskyttämällä muovanneet ilmapiirin tällaiseksi. Siitä olen kirjoittanut riittävästi jo toisessa yhteydessä.

Jos ajatellaan Suomen historiaa, niin aivan ensiksi on muistettava yksi Euroopan historian verisimmistä sisällissodista, joka on merkittävästi muovannut koko nyky0suomalaista mentaliteettia. Vastaitsenäistynyt Suomi oli yksi ensimmäisiä maita, joissa on ollut keskitysleirejä. Myös punaisten tekemät poliittiset murhat, joilla valkoiset oikeuttivat punavankien kärsimykset, olivat poikkeuksellisia julmuudessaan, varsinkin kun muistetaan, että Suomi ei ollut suoraan osallistunut ensimmäiseen maailmansotaan, jolla monien muiden eurooppalaisten maiden samanaikainen raaistuminen ja radikalisoituminen oli selitettävissä.

Jo ennen kuin maahanmuuttokritiikkiä sanana oli keksittykään, äärioikeiston nettisivuilla hekumoitiin vuoden 1918 ottamisesta uusiksi kivääri kädessä. Hekumoijat eivät edes aina olleet mitään syrjäytyneitä pikkurikollisia, vaan vaurasta keskiluokkaa, jolla ei ollut mitään toimeentulo-ongelmia, eikä siihen aikaan ollut menossa talouskriisiäkään. Mutta ilmeisesti näiden hekumoijien mielestä vakaus ja vauraus oli jotain äärimmäisen vastenmielistä, ja oikeaa elämää olisi ollut vain jonkin romahtaneen kehitysmaan pyssyanarkia.

Edelläoleva selittääkin aukottomasti sen, miksi ns. libertaristiset järjestöt suomenkielisessä Suomessa käytännössä päätyvät aina fasististen äärioikeistolaisten kaappaamiksi. Suomalainen fasismi tai äärioikeistolaisuus ei oikeastaan ole valtiokeskeistä. Siinä ei ole kyse vahvemman valtion kaipuusta, vaan siinä vahva, raaka ja väkivaltainen ”valkoinen heteromies” valtiosta piittaamatta ”teurastaa, teurastaa ja teurastaa” (tämä on sitaatti erään esihommalaisen nettipuheenvuorosta 2000-luvun idylliseltä alkupuolelta: Milloin se valkoinen heteromies herää unestaan ja teurastaa, teurastaa ja teurastaa?). Libertarismi ja amerikkalainen karski rajaseutuindividualismi sopivat siis oikeastaan hyvin yhteen suomalaisen sadistisen äärioikeistolaisuuden kanssa. Itse asiassa karkea ja väkivaltaa palvova äärioikeistolainen nationalisti voi Suomessa ihan vilpittömästi kuvitella olevansa libertaristinen individualisti.

Tämä sisällissotamme julmuuksia ihannoiva väkivaltaoikeisto muistuttaa varsin vähän sitä porvarillista Suomea, joka itse sisällissodan kävi. Sisällissodan valkoiset kokivat nousevansa nimenomaan lain ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta vasemmistolaisia anarkisteja ja kaaoksenlietsojia vastaan. Väkivaltaoikeisto taas pitää valtiota sinänsä vasemmistolaisena ja kommunistisena ja kokee järjestyneen yhteiskunnan sortavaksi yhteiskunnaksi. Sitä voi siksi luonnehtia anarkistiseksi tai anarkistis-fasistiseksi.

Nykyäärioikeiston anarkistisuutta havainnollistaa erinomaisesti se, että eräs Facebookissa vasemmistovihaansa tuulettava maahanmuuttokriitikko tai muu uusnatsi hiljattain toivoi prosenttijengeistä apua vasemmisto- tai ihmisoikeusmielenosoitusten mukamas aiheuttamien järjestyshäiriöiden kurissapitämiseen. Äärioikeiston anarkistisesta, yhteiskunnan- ja valtionvastaisesta luonteesta on vaikea löytää selvempää todistetta kuin se, että se näkee järjestäytyneen rikollisuuden järjestyksenpitäjänä ja liittolaisena.

Tähän toki voi olla ihan asialliset käytännön syyt: erityisesti itäsuomalaisissa maaseutukaupungeissa järjestysvalta lienee käytännössä siirtynyt jo prätkä- ja prosenttijengeille, eikä mitään toimivaa poliisilaitosta ole. Luonnollisesti tämä sopii erittäin hyvin yhteen myös sen kanssa, että Perussuomalaisista on tullut samanaikaisesti sekä äärioikeiston että järjestäytyneen rikollisuuden kanava politiikkaan – eikähän näillä kahdella tunnetusti mitään selvää rajaa olekaan.

Sisällissodan taustalla oli suomalaisen poliittisen terrorismin perinne, joka on vasta viime aikoina tullut yleisesti tunnetuksi uuden tutkijasukupolven ansiosta – Teemu Keskisarjan nimi on syytä muistaa, hän on pitänyt asiaa esillä esimerkiksi radioesitelmillään. Erityisesti pitää mainita Keskisarjan aiheesta kirjoittamassa kirjassa kuvattu nuorukaisten murhaajajoukkio Verikoirat, joka surmasi kansallismielisin perustein muutaman poliisin sekä yhden venäläisten yhteistoimintamieheksi kuvitellun suomalaisen työläisen.

Monelle suomalaiselle isänmaallisuuden syvintä olemusta edustaa toisen suomalaisen surmaaminen hänen todellisten tai oletettujen mielipiteidensä vuoksi. Tämä johtuu sisällissodan sukupolvi sukupolvelta eteenpäin kerrotuista muistoista, mutta siinä voi olla taustalla vaikutusta myös Verikoirien – ja mahdollisesti vielä historioitsijoiden huomiolta välttyneiden muiden samanlaisten ryhmien – toiminnasta ja ajattelutavasta.

Sisällissodassamme toimi puolin ja toisin ns. lentäviä osastoja. Nämä olivat terrori- ja murhaosastoja, ja ainakin valkoisella puolella ne kuuluvat olleen (minulla ei ole nyt lähteitä käsillä, mutta olen tästä aika varma) pitkälti aikuisten miesten johtamia alaikäisten teini- tai lapsisotilaiden joukkoja. Murhatessaan ja teurastaessaan ihmisiä nämä nuoret sosiaalistuivat tappajaroboteiksi ja ilmeisesti kasvattivat myös jälkipolvensa tappajarobotin arvoihin.

Eräs maahanmuuttokriitikko kuvasi kymmenkunta vuotta sitten turhautumistaan epämääräiseen ”nykymenoon” julistamalla, että ”pieni poika sisälläni” vaatii vuoden 1918 ottamista uusiksi kivääri kädessä. On hyvin kuvaavaa, että hän puhui pienestä pojasta sisällään. Kukaties hänen sukunsa kulttuurissa, hänen isovanhempiensa opetusten ja muistojen valossa toista mieltä olevien tappaminen oli juuri pienten poikien työtä ja pienille pojille sopivaa elämää. Pienet pojathan saadaan kyseenalaistamatta uskomaan kansallismielisyyden ja rasismin kaltaisiin maailmaa yksinkertaistaviin satuihin. Kaikkia niiden kyseenalaistajia ”pieni poika” hänen sisällään piti tietysti ”suomalaisuuden mädättäjinä”.

Kun mainitsin, että Suomi on viime aikoihin ollut leimallisesti vasemmistolainen maa, se tarkoittaa, että maltillista, liberaalia ja porvarillista suomenkielistä suomalaista ei oikeastaan ole. Suomenruotsalaisuuteen maltillinen ja liberaali porvarillisuus tietysti kuuluu, ja juuri tähän perustuu suomenkielisten hurriviha: vasemmistolle suomenruotsalaiset ovat iljettäviä rikkaita kapitalistisortajia (vasemmistoväritteiseen poliittiseen tietämättömyyteen kuuluu se hörönaurettava mutta yllättävän laajalle levinnyt käsitys, että Kokoomus [!] olisi jotenkin leimallisesti ruotsinkielinen puolue), äärioikeistolle taas neekerien hyysääjiä ja kommunisteja (mutta äärioikeistollehan aivan kaikki paitsi äärioikeisto itse ovat neekerien hyysääjiä ja kommunisteja, joten sinänsähän tässä ei ole mitään erikoista).

Jos nyt ei puhuta aivan öyhöjunteista, niin kyllä moni vasemmistolainen intellektuellikin on kyvytön samastumaan liberaaliin maltillisuuteen. Tästä esimerkkinä pidän Jiri Niemisen, tunnustautuneesti marxilaislähtöisen tutkijan jossain blogissaan muutama vuosi sitten heittämää melko paljastavaa läppää liberaaleista porvareista jonkinlaisena fasistien tai äärioikeiston harhautuksena. Hän ilmeisesti ei ollenkaan osannut kuvitellakaan, että liberaali, maltillinen porvari olisi vilpittömästi liberaali, maltillinen porvari. Hänen mielestään kyseessä oli tai saattoi olla ainoastaan naamioitumisoperaatio, tappavaa teräsnyrkkiä verhoava silkkihansikas.

Kyse tuskin oli mistään Niemisen alitajuisesta ohjelmoinnista – eiköhän tällainen näkemys ole oleellinen osa sitä marxilaista pakkopaitaa, jonka hän on tietoisesti ja tunnustautuen hyväksynyt osaksi tutkijan identiteettiään. On silti merkillepantavaa, että ilmeisesti omassa elämässään tyypillisen liberaalin kaupunkikeskiluokkaisen ihmisen elämänmallia noudattava henkilö – en voi sanoa tuntevani Niemistä henkilökohtaisesti, mutta eiköhän tämä arvio osu aika oikeaan – omaksuu tällaisen poliittisesti polarisoituneen maailmankuvan ilmeisen vakavissaan.

Tässä tullaankin siihen, että vasemmisto on suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa ominut itselleen liberalismin paikan. Äärioikeiston mielestä äärivasemmisto hallitsee maata. Tämä johtuu siitä, että suuri osa tosiasiallisesti liberaaleista keskiluokkaisista ihmisistä esiintyy vasemmistolaisina ja äänestää vasemmistoa. Samalla monet liberaaliin länsimaalaiseen oikeusjärjestykseen itsestäänselvyyksinä kuuluvat asiat yhdenvertaisuusperiaatteesta alkaen näyttäytyvät vasemmistolaisuutena tai kommunismina. Niitä puolustavat vain ”vasemmistolaiset”, siis tosiasiassa liberaalit keskiluokkaiset ihmiset, jotka Suomen poliittisen historian vuoksi katsovat velvollisuudekseen esittää tai kuvitella olevansa vasemmistolaisia.

Siksi liberaalit ja legalistiset arvot näyttäytyvät vasemmistolaisina – esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaate on ainakin eräiden perussuomalaisten mielestä ”ongelmallinen” ja implisiittisesti vasemmistolainen. Niinpä muodollinen laillisuus on äärioikeistolle vasemmistolaisuutta ja ”demla-lakia” sinänsä, roomalaista oikeutta ja Olaus Petrin tuomarinohjeita myöten. Ja vihollisia - ”mokuttajia”, ”kommunisteja”, ”stalinisteja” ym. - ovat kaikki lainkuuliaiset keskiluokkaiset ihmiset. Heidät voidaan vaikka surmata, jos maahanmuuttokriitikosta siltä tuntuu.

Tietenkin vasemmisto on osasyyllinen siihen, että tällaiset mielipuoliset käsitykset ovat saattaneet valtavirtaistua. Vasemmiston oma ns. ”yhteiskuntakritiikki” on suurelta osin kalvanut maata demokraattisten ja oikeusvaltiollisten instituutioiden alta. Tietoinen, aatteellisesti marxilainen kirjoittelu on leimannut esimerkiksi oikeudenkäytön luokkaperustaiseksi. Sittemmin marxilainen aatteellisesti kouluttautunut kaaderivasemmisto on korvautunut mutuvasemmistolla, omantunnonvasemmistolla ja marxilaisen maailmankuvan jäännöksiä eräänlaisena kansanrunoutena omaksuneella vasemmistolla, mutta sama vihamielisyys ja epäluulo lakia ja laillisuutta kohtaan on jatkanut elämäänsä tässä marxisminjälkeisessä vasemmistossa.

Vasemmistolaiseen ”yhteiskuntakritiikkiin” sen vulgääreimmissä muodoissa on aina kuulunut vainoharhaa hipova (mutta yleensä teennäinen ja rituaalisesti ylläpidetty) vastenmielisyys systeemiä, siis ns. establishmentia, vakiintuneistoa, yhteiskunnan vakiintuneita valtarakenteita kohtaan. Haluan kiinnittää tässä huomiota sanaan systeemi. Tuota kansainvälistä sanaa käyttivät nimittäin tuossa merkityksessä ensimmäisinä natsit. System tarkoitti heidän kielenkäytössään Weimarin tasavaltaa,Systemzeit eli systeemiaika Weimarin tasavallan aikaa.

En pyri tässä toistamaan niiden ihmisten etymologiaharhaa, joiden mielestä jokin ihan tavallinen sana pitää torjua, koska natsitkin käyttivät sitä. Sitä vastoin kehottaisin kyllä innokkaita nuoria vasemmistoradikaaleja miettimään, voisiko heidän ”yhteiskuntakritiikillään” olla muutakin yhteistä natsien ”systeeminvastaisuuden” kanssa kuin tuo termi.

Natsien ”systeemikritiikin” tietoisena tarkoituksena oli vahingoittaa yhteiskunnan instituutioiden perusluottamusta ja arvostusta. He selittivät sorroksi sellaisetkin asiat, jotka terveellä järjellä pohtien eivät sitä olleet. Tällä on varsin paljon yhteistä marxilaisen yhteiskunta-analyysin kanssa. Siinäkin on kyse siitä, että kaikkialla nähdään vaikka väkisin, teoriakirja kädessä ja siitä iskusanoja lunttaamalla, valtarakenteita, sortoa ja heikomman päähänpotkintaa.

Tuskinpa suurin osa laitavasemmistosta – joka on tyypillisesti kilttiä ja hyväätarkoittavaa idealistiporukkaa, yleensä vielä varsin keskiluokkaista – pyrkii yhteiskunnan tietoiseen horjuttamiseen. Pikemminkin nuoret vasemmistoradikaalit lähtevät enemmän tai vähemmän tietoisesti siitä, että porvarit kuitenkin pitävät huolen laillisesta menosta ja vakaudesta. Näin radikaalit itse voivat vähän irrotella ennen kuin aikuistuvat ja lähtevät siisteihin sisätöihin.

Hankaluudet – koko yhteiskunnan kannalta – alkavat siinä kohdassa kun myös oikealle ja porvaripuolelle alkaa ilmaantua radikaaleja, jotka ovat hylänneet oikeusvaltion perusperiaatteet ja laillisen menon. Tätä puolustetaan sillä, että ”niinhän vasemmistokin tekee” – tai sillä, että oikeusvaltio ja laillinen meno sinänsä ovat pelkkä vasemmiston ja ”suvaitsevaisten” tapa huijata ihmisiä.

Vasemmiston olisi syytä pohtia sitä, missä määrin tällainen radikalismi on lainaa vasemmistolta, kuten vasemmistolaiset itse ovat lainanneet slangiinsa ”systeemin” tuossa merkityksessä natseilta. Samalla laitavasemmiston olisi syytä kysyä itseltään, haluaako se oikeasti horjuttaa yhteiskunnan perusluottamusta. Palveleeko tällainen veneenkeikutus millään tavalla vasemmiston myönteisiä tavoitteita?

Seuraava avainkohta on nörttimiehen identiteettikriisi väkivaltaista miehisyyttä palvovassa kulttuurissa. Suomenkielisen Suomen kulttuurissa miehen pitää olla väkivaltainen juoppo. Muuten hän ei ole mies. Näin asia on ollut sen jälkeen kun kävimme talvi- ja jatkosodan. Tämä ei johdu siitä, että sotaveteraanien sukupolvi olisi ollut lähtökohtaisesti väkivaltaisten juoppojen sukupolvi. Pikemminkin veteraaneja seurannut sukupolvi pitkälti koki veteraanit pyhänä isänmaallisena sukupolvena. Pyhää miestä ei saanut mitenkään kritisoida. Paljon puhuttu veteraanivastainen taistolaisuus tai muu radikalismi oli pelkkää tyhjää mediakohua ja pintakuohuntaa. Kansakunnan syvät vedet velloivat siitä riippumatta ihan eri suuntaan.

On sanottu, että veteraanit jätettiin vaille tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa. Sotavammainen ihminen, sielultaan ja ruumiiltaan raudan satuttama, nostettiin samalla arvostelun yläpuolelle. Hyvinkin sairaan ja tasapainottoman ihmisen harhat ja katkeruuden purkauksetkin ymmärrettiin isänmaallisen sankarina pyhänä käytöksenä. Jälkeentulevaisten oli parhaansa mukaan noudattaminen sankarin esimerkkiä.

Mielestäni huomattava, ehkä jopa suurin osa hompanssitouhusta ja äärioikeistolaisuudesta selittyy tällä. Hompanssit ovat ilmeisesti kasvaneet juuri sellaisissa miljöissä, joissa sodasta mielisairaana palanneen, hoitamatta jääneen ja pahasti vaurioituneen ihmisen käytöstä on ihannoitu ja jäljitelty sillä tavalla kuin ihmisihanteita jäljitellään. Itse asiassa tuntuu siltä kuin sotaveteraanien psyykkiset ongelmat olisi jätetty tutkimatta ja parantamatta samasta syystä kuin laulajaa ei yritetä parantaa hänen lauluäänestään.

Yksi esimerkki tästä on suomalainen viinakulttuuri. Se saavutti nykyisen hillittömyytensä vasta kuusikymmenluvulla, kun veteraanien lapset tulivat ryyppäysikään. Veteraaneille itselleen se oli ainoa tapa hoitaa traumoja ammattiavun puuttuessa. Kun ahdistusta voi purkaa vain ryyppäämällä sotakaverien kanssa ja muistelemalla, niin myös tehdään.

Seuraavalla sukupolvella ei ollut oikeasti samanlaista inhimillistä perustetta ryyppäämiselleen kuin sotakokemukset. Silti ryypättiin, koska oikeat miehet (veteraanit) tekivät niin. Tietysti se esitettiin silloin kuusikymmenluvulla useinkin kapinana tiukkapipoisia vanhempia sukupolvia vastaan, mutta kyllä siinä pohjimmiltaan oli takana se, että runsas viinankäyttö oli opittu näkemään normaalina, koska veteraanien sukupolvi – se omien vanhempien sukupolvi – joi paljon tuskiinsa.

En muuten edes pidä tätä mielisairaiden ja sielultaan vaurioituneiden ihmisten ihannointia yksinomaan veteraaneihin liittyvänä piirteenä. Depressiota esiintyy Suomessa näin paljon siksi, että depressio on meillä nostettu kulttuuri-ihanteeksi.

Esimerkiksi Eino Leinon arvostetuimmat runot ovat tosiasiassa depressiopotilaan sairaskertomusta. Aleksis Kivikin päätyi tunnetusti hoitamattoman ja pahenevan masennuskierteen vuoksi lopulta vakavaan ja krooniseen mielisairauteen. Tätä kehitystä vauhditti alkoholisoituminen, joka juopottelupuuskien aikana vei Kiven oman aikansa pultsariporukoihin.

Kun depressioon valmiiksi taipuvainen nuori lukee Leinoa, hän alkaa luulla, että depressio ei olekaan sairaus, vaan osa lahjakkaan ja syvällisen ihmisen normaalia luonnetta. Tällöin depression parantaminen olisi siipien amputoimista runoratsulta.

Tätä mielikuvaa toki Leino itsekin koki teoksissaan ylläpitää. Piru tietää kuka tämänkin muodin aloitti, mutta tulos on, että koko suomenkielinen kirjallisuus on yhtä helvetin ankeutta alusta loppuun. Pitäisin jopa puolusteltavana esimerkiksi Leinon koottujen teosten sensuroimista. Ne ovat nimittäin kansanterveydelle vaarallinen tartunnan lähde.

Viinanjuonnin ja depression lisäksi veteraanien ihannointiin kuuluu väkivaltaisuus. Kun pyrittiin olemaan pyhän veteraanin kaltaisia isänmaallisia ihmisiä, pyrittiin olemaan väkivaltaisia. Pyhä veteraani oli näet rintamalla väkivaltaisesti taistellut ryssää vastaan.

Veteraani itse saattoi toki suhtautua väkivaltaan hyvinkin vastenmielisesti. Hänhän itse oli joutunut sitä kokemaan, näkemään ja kärsimään, ja siihen pakon edessä myös syyllistymään. Ne, jotka nostivat veteraanin kulttuuri-ihanteeksi, viis veisasivat kuitenkin siitä, mitä mieltä veteraani oikeasti oli. Tärkeintä oli julistaa väkivallan ihanuutta ja väkivallattomien miesten epämiehekkyyttä. Eiväthän veteraanitkaan olisi rintamalla pärjänneet väkivallattomuudella.

Tänään Suomessa on kasvanut sukupolvi nuoria miehiä, joiden ei luulisi tarvitsevan väkivaltaa yhtään mihinkään. He ovat ns. nörttejä. Heidän ammateissaan ruumiillisuus sinänsä on toissijainen juttu ja älyllinen symbolien analysointikyky tärkeintä. Samanaikaisesti väkivaltarikollisuus on asettunut laskevalle kaarelle. Nämä kaksi ilmiötä ovat varmasti suorassa yhteydessä toisiinsa.

Väkivaltaa ihannoiva kulttuuri muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti väkivaltaa vierastavaksi. Viime aikoihin asti jonkinasteinen väkivaltaisuus on Suomessa ollut sosiaalisesti välttämätöntä esimerkiksi pariutumisen vuoksi. Feministit ovat kyllä kehuneet avanneensa nuorille miehille mahdollisuuksia uudenlaisiin mieheyksiin, mutta tämä on pelkkää ideologista propagandaa: samanaikaisesti feministit ovat korostaneet naisen oikeutta seksuaaliseen hedonismiin ja himojen mukaiseen seksikumppaniin.

Tämä on viime aikoihin asti tarkoittanut tosiasiassa väkivaltaista seksikumppania, koska kilteiltä miehiltä ovat puuttuneet sekä sosiaaliset että seksuaaliset taidot. Väkivallattoman mieheyden nousu ei ole feministien ansiota. Nörttiytyminen johtuu ennen kaikkea tekniikan kehityksestä ja elinkeinorakenteen muutoksista. Toki samat muutokset varmaan ovat myös feminismin nousun ja naisten parantuneen aseman taustalla.

Se, että väkivallan käytännön välttämättömyys ja tarpeellisuus on kadonnut arjesta, ei myöskään ole merkinnyt väkivaltaisuuden perinteen katoamista. Itse asiassa meillä on nykyään paljon nuoria nörttimiehiä, jotka ovat kasvaneet väkivaltaa ihannoivissa kodeissa tai ympäristöissä. He kokevat oman nörttiytensä hävettävänä epämiehekkyytenä. He eivät voi keskittyä nauttimaan korkeista palkoistaan, itsenäisyydestään ja riippumattomuudestaan. Sellainenhan olisi auttamattoman homoa.

Esteettisten ilojen ja harrastusten täyteinen omaehtoinen elämä on heidän silmissään homomieheyttä, eikä ihme. Tällaisen mieheyden näkyvimmät ja trendikkäimmät edustajat ovat hömppäjulkisuudessakin homoja. Näiden vastentahtoisten nörttien täytyy siksi tehdä jonkinlaista katumustyötä koetusta epämiehekkyydestään. Niinpä he yrittävät ylläpitää machoutta, väkivaltaisuutta ja fasismia itsetarkoituksellisena perinteenä ja leimaavat koko nyky-yhteiskunnan degeneroituneeksi hinttiläksi. Tämä tietysti on vain projektiota siitä, miten he näkevät itse itsensä.

Se on meidän perinne tai se on meidän kulttuuri viittaa tunnetusti usein tapoihin, jotka ovat oikeastaan taloudellisesti tai sosiaalisesti tarpeettomia tai jopa nyky-ympäristön kannalta haitallisia, mutta joita pelkän nostalgian vuoksi itseisarvoisesti ylläpidetään. Äärioikeistolaisuudeksi politisoituva väkivallanpalvonta on vain yksi esimerkki tällaisesta. Epäilemättä monet löytävät vaikkapa vähemmistökulttuureista kaikenlaista tehottomuutta ja turhuutta, jota harjoitetaan, koska se nyt vain on perinne. Omasta mielestäni kuitenkin poronhoito, ruotsin kielen puhuminen ja Mekkaan päin kumartaminen – muutaman esimerkin mainitakseni – ovat selvästi harmittomampaa touhua kuin tappofantasioissa kieriskeleminen ja väkivaltaisuuden itsetarkoituksellinen ihannointi.

Muuten nostaisin esille vielä sen, miten Hitler on noussut myöhäsyntyisten ”isänmaallisten” sankariksi näinä maailmanloppua ja ylöstempausta edeltävinä hävityksen ja ahdistuksen aikoinamme (heh). Aikalaisille Suomen liitto Hitlerin kanssa oli tietenkin ennen kaikkea käytännön päätös. Se ei sulkenut pois epäilevää tai kriittistä suhtautumista Hitlerin politiikkaan esim. antisemitismin ja juutalaisvainojen osalta.

Sitä vastoin hompanssi-ikäisissä sukupolvissa pyritään olemaan tässäkin asiassa paavia paavillisempia. Siellä ollaan sitä mieltä, että yhteistyössä Hitlerin kanssa ei ollut yhtään mitään moraalisesti väärää eikä paheksuttavaa. Sota, varsinkin Suomen käymä, on nimittäin heille pyhä asia. Pyhiin sotiin osallistuneet ovat sodan pyhittämiä eivätkä koskaan ikinä missään ole voineet tehdä mitään väärää. (Tämä ei toki koske rasismia arvostelevia sotaveteraaneja. Sellaiset hommapiireissä haukutaan seniileiksi patuiksi.)

Sotavuosina Hitlerin Saksa oli aluksi ainakin muodollisesti vihollinen – talvisodan aikana, kun Ribbentropin ja Molotovin sopimus oli voimassa ja Neuvostoliitolla siis Saksalta saatu lupa hyökätä Suomeen. Sen jälkeen, jatkosodassa, Saksa oli liittolainen, mutta monille suomalaisille arveluttava ja vastenmielinen liittolainen: kannattaa taas kerran muistaa sitä suomalaista kenttäsynagogaa, joka toimi saksalaisten silmien edessä. Lopuksi käytiin Lapin sota. Siinä Saksa oli oikeastikin vihollinen, ampui suomalaisia sotilaita taistelussa hengiltä ja poltti talot ja aitat maan tasalle. Lapin sodan aikana Suomessa – erityisesti tietenkin pohjoisessa – esiintyi aitoakin saksalaisvastaisuutta.

Tämä mutkikas ja ristiriitainen suhde Saksaan on nyttemmin pelkistynyt äärioikeistomme mielessä hyvin yksinkertaiseksi. Saksa oli Suomen, siis hyvien puolella, damit gut und damit basta, ja itse asiassa Natsi-Saksan ihannointi on suomalaisen isänmaallisuuden korkein muoto, ainakin äärioikeistolaistemme keskuudessa. He ilmaisevat tätä ”isänmaallisuuttaan” solkkaamalla yksittäisiä fraaseja säälittävällä Korkeajännitys-saksalla: Ich will, haluan ratkaisua loputtomaan kysymykseemme. / Deutschland und Finnland sind uber [!] alles. Deutschland hat Finnland frei gemacht. Vielen Dank. Näiden sitaattien alkuperäislähteet löydätte kyllä netistä – armahdan poikaraasuja ja jätän nimet tässä mainitsematta. Toinen on joka tapauksessa espoolainen perussuomalainen ja toinen kansanedustaja.

Mieleen tulevat lähinnä natsiarmeijan juoksupoikina palvelleet itäeurooppalaiset ”askarit” mielistelemässä herrakansaa vähäisellä saksallaan. Alkujaan ”askari” muuten tarkoitti keisarillisen Saksan siirtomaajoukoissa palvellutta afrikkalaissotilasta. Esimerkiksi nykyisen Tansanian alueella ensimmäisen maailmansodan aikana taistellut kenraali Lettow-Vorbeckin sissiarmeija koostui suurimmaksi osaksi askareista. Natsiaikana askari-sana oli enemmänkin rintamaslangia ja kuvasteli natsien rasistista suhtautumista itäeurooppalaisiin yhteistyökumppaneihinsa.

Tietenkään nämä meidän askarimme eivät opettele kunnolla saksaa, saati sitten tutustu kunnolla nyky-Saksan kulttuuriin. Siinähän voisi paljastua, ettei enää ole olemassa sellaista imperialistista Saksaa, joka tarvitsisi armeijaansa juoksupoikia Suomesta. Poikien askarifantasialle tulisi äkkiä loppu, koska nyky-Saksa on sentään aika demokraattinen ja tasa-arvoinen maa. Tyypillinen nykysaksalainen on halukas kohtaamaan suomalaisen tasa-arvoisena ihmisenä, hän ei kaipaa nöyristeleviä suomalaisia orjia avukseen imperialistisille valloitusretkille.

Mutta tästäpä se juuri kiikastaakin. Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikko ei kykene kohtaamaan somalia kaltaisenaan, vaan pitää häntä alempiarvoisena. Vastaavasti maahanmuuttokriitikko ei myöskään näe saksalaista – siis idealisoitua natsisaksalaista sotilasta – tasa-arvoisena olentona, vaan ylempirotuisena määrääjänä. Sellaisen tahdolle hänen, askarin, on suloista alistua.

Askari haluaa itselleen ylivoimaisen käskijän. Sellainen vapauttaa hänet tottelemasta moraalia ja antaa hänen käytännössä toteuttaa väkivaltafantasiansa, purkaa murhanhimonsa ilman rangaistuksen pelkoa. Saman askarivaiston toisia ilmenemismuotoja on maahanmuuttokriitikoiden tahdoton, raajamainen tottelevaisuus Halla-ahoa kohtaan sekä heidän Vladimir Putinin ja Venäjän julmuuden ihannointinsa.

Palataanpa kuitenkin siihen Hitlerin uuteen arvonnousuun. Kiihkeimmille suomalaisille sodanmuistelijoille Hitlerin tai natsismin pahuus ei ole mitenkään selvä eikä yksiselitteinen juttu. Mahdollisesti ollaan epämääräisen tietoisia natsien keskitysleireistä ja hyväksytään, etteivät ne olleet maailman järkevin päähänpisto edes Saksan omien sotilaallisten etujen kannalta. Juutalaisten joukkotuho sijoittuu kuitenkin heidän mielessään johonkin toiseen, Suomen sotakokemusten kannalta toisarvoiseen ja vähämerkityksiseen todellisuuteen.

Natsien pahuuden kammoksunta on siis Suomen näkökulmasta oikeastaan kulttuurilainaa sellaisista maista, jotka ovat joutuneet natsismin julmuuksista kärsimään tai joissa asuu paljon ne omakohtaisesti kokeneita. Suomessa natseja kauhisteleva yrittää olla mieliksi jollekin ulkomaiselle mielipidekeskukselle – näin asiat nähdään meillä.

Lopuksi täytyy todeta, että isänmaallisuuden käsite on päässyt karkaamaan pihalle, kun sanaa käytetään paljon mutta sen merkitystä ei vakavissaan pohdita. En yritäkään väittää keksineeni tätä ajatusta itse: samansuuntaista näkemystä on kehitellyt niinkin paljon minua viisaampi mies kuin Jussi Jalonen omissa blogeissaan. Meihin on viime neljännesvuosisadan ajan aktiivisesti iskostettu huonoa omaatuntoa veteraanien unohtamisesta ja laiminlyömisestä.

Sitä meille sitä vastoin ei ole kukaan halunnut kertoa, mitä se oikea ja hyvä isänmaallisuus voisi olla ja mikä olisi terve suhde isänmaahan ja sen historiaan. Ainoa tarjolla oleva isänmaallisuuden merkitys on väkivalta ja rasismi. Ne, jotka yrittävät keksiä sille rakentavampia tulkintoja, joutuvat aina äärioikeiston nettivihakampanjoilla vaiennetuiksi.