Retoriikkaa argumentaationa - Retorik som argumentering

Suuresti kunnioittamani turvallisuuspoliittisen keskustelumme unilukkari Rysky Riiheläinen nosti hiljattaisessa bloggauksessaan esille niinkin odottamattomalla taholla kuin Voima-lehdessä ilmestyneen vasemmistoputinismia arvostelleen artikkelin. En kuitenkaan aio kommentoida sitä, vaan saman lehden vanhaa pääkirjoitusta, johon Voiman jutusta vei linkki.

Janne "Rysky" Riiheläinen, som förtjänar all respekt för sitt bidrag till den säkerhetspolitiska diskussionen i dagens Finland, påpekade nyligen i en bloggdrapa att t o m vänsterblaskan Voima kritiserat vänsterputinismen i en hel artikel. Det är dock inte denna artikel jag tänker kommentera, utan en gammal Voimaledare, som en länk från artikeln ledde till. 

Pääkirjoitus on tosiaan jo aika monta vuotta vanha, enkä mainitse sen kirjoittajan nimeä, koska hän on tällä välin saattanut jopa viisastua. Sitä vastoin nostan sen esille esimerkkinä siitä, miten Naton vastustajat - joilta argumentit joko puuttuvat tyystin tai ovat loppuneet kesken - turvautuvat pelkkään retoriikkaan niiden sijasta.

Ledaren är faktiskt redan ett antal år gammal, och jag vill inte nämna ledarförfattaren med namn, eftersom han sedan dess t o m kunnat besinna sig. Däremot vill jag ta upp ledaren som ett exempel på hur Natomotståndare litar på ren retorik när argumenten tryter.

Alkajaisiksi kirjoittaja kertoo tavanneensa vanhan koulukaverinsa, joka toimii diplomaattina suuressa maailmassa. Koulukaveri on kääntynyt kannattamaan Natoa, koska on YK-urallaan nähnyt Venäjän torpedoivan rauhanprosesseja turvallisuusneuvostossa. Tällöin kirjoittaja hätääntyy, että onhan siellä muitakin maita jotka tekevät samoin. Tätä kutsutaan nimellä "whataboutism" eli kansankielellä "mutkuttelu". Yleensä mutku-sanan jälkeen tulee USA, mutta koska kyseessä on vasemmistolehti, kirjoittajamme saarnaa jo käännytetylle yleisölle - sille ei tarvitse edes erikseen kertoa, mitä "muita maita" siellä turvallisuusneuvostossa on.

Till att börja med säger sig skribenten ha träffat en gammal skolkamrat, nu verksam som diplomat i stora världen. Kompisen har nu blivit anhängare av Nato, eftersom han under sin FN-karriär så många gånger sett Ryssland torpedera fredsprocesser på säkerhetsrådet. Då grips av skribenten av panik: det finns ju andra länder där som gör så. Det här kallas för "whataboutism", dvs att hävda hyckleri utan att möta sakfrågan (för att citera en artikel om ämnet på webben). Vanligen nämns USA explicit, men på en vänstertidning predikar skribenten för en publik som redan känner noterna, så han behöver inte särskilt påpeka någonting.

Seuraavaksi kirjoittajamme sanoo pelkäävänsä, että jos "jonkin Nato-maan" ja Venäjän välille "syntyy" konflikti, Suomi voi Nato-jäsenenä tämän konfliktin myötä päätyä sotakentäksi. Siis konflikti tuosta vain "syntyy", ikään kuin väistämättömien historiallisten (tai geopoliittisten?) voimien vaikutuksesta. Mietitäänpä miten sellainen konflikti voisi "syntyä". Venäjälle hyökkääminen ei kiinnosta ketään, koska maa on sekä taloudellisesti heikko että sotahullu (Venäjän paljonpuhutut luonnonvarat eivät missään tapauksessa riitä syyksi ottaa sellaisia riskejä). Lisäksi Nato ei todellakaan ole olemassa yksittäisten jäsenmaiden sotaseikkailuja tukeakseen - edes Yhdysvallat ei voi käyttää järjestöä tahdottomana käsikassaranaan. Toisin sanoen tällaista konfliktia ei voi syntyä mitenkään muuten kuin niin, että Venäjä alkaa uhitella.

Sedan säger vår skribent sig frukta att Finland som Natomedlem kunde bli ett slagfält om det "uppstår" en konflikt mellan Ryssland och "något Natoland". Sålunda "uppstår" konflikter bara så där, som om det bara handlade om ofrånkomliga historiska (eller kanske geopolitiska?) krafter. Låt oss reflektera över hur en sådan konflikt kunde "uppstå". Ingen vill invadera Ryssland, för landet är både ekonomiskt svagt och krigsgalet (Rysslands mycket omtalade naturresurser räcker verkligen inte till som motiv för sådan risktagning). Dessutom erbjuder Nato inget stöd till enstaka medlemmars krigsäventyr - t o m USA kan ingalunda utnyttja organisationen som viljelöst verktyg. En sådan konflikt kan alltså bara uppstå genom att Ryssland ensidigt kommer med hotelser.

Kirjoittaja jatkaa: "Kuinka todennäköisesti Venäjän ja Naton välille syntyy konflikti?" Hän lisää heti uskovansa todennäköisyyden kasvavan, jos Nato saa uusia jäsenmaita. Tälle uskolle hän ei mainitse mitään perusteluita. Liioin hän ei uskalla sanoa ääneen, että ainoa syy, miksi sellainen ristiriita syntyisi, on Venäjän halu sotkeutua Neuvostoliiton entisten osatasavaltojen sisäisiin asioihin. Jos kyse olisi mistä tahansa muusta maasta, vasemmistolainen kutsuisi tätä imperialismiksi ja revansismiksi.

Skribenten fortsätter: "Hur sannolikt uppstår det en konflikt mellan Ryssland och Nato?" Han lägger genast till, att sannolikheten - tror han - ska växa om Nato får nya medlemsländer. Han framför inga argument för sin tro. Han vågar inte heller öppet säga att den enda orsaken till sådana motsättningar är att Ryssland hela tiden envisas med att lägga sig i före detta sovjetiska delrepublikernas angelägenheter. Om det rörde sig om ett annat land än Ryssland, skulle vänstermänniskan kalla det här för imperialism och revanchism.

Kirjoittaja ihmettelee sitten, miksi hän itse ei pysty ajattelemaan Natoa "pelkkänä rauhankumppanina ja avustusjärjestönä". No tuota, mistä hän päättelee, että me Naton kannattajatkaan ajattelisimme? Monet meistä ovat joutuneet kulkemaan pitkän tien 80-luvun ajattelemattomasta sivaripasifismista sellaiseen pragmaattiseen ajatteluun, jossa Naton jäsenyys hyväksytään yhtenä mahdollisena turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Ei tarvitse olla mitenkään naiivi Naton huonojen puolten suhteen päätyäkseen rankan omantunnonkamppailun jälkeen asiaperusteilla siihen johtopäätökseen, että Nato on pienempi paha kuin Naton ulkopuolelle jättäytyminen.

Skribenten förundrar sig sedan över att han inte själv kan uppfatta Nato som "fredspartner och biståndsorganisation, men inget annat". Jasså. Varför inbillar han sig att vi Natoanhängare skulle göra så? Många av oss har haft en lång väg att vandra från åttiotalets oövervägda civiltjänstspacifism till ett pragmatiskt tänkande som accepterar Natomedlemskapet som ett möjligt sätt att arrangera säkerhetspolitiken. Man behöver inte vara naiv gentemot Natos eventuella skuggsidor för att efter en långt utdragen jakobsbrottning genom sakliga argument komma till slutsatsen att det är ett mindre ont att bli Natomedlem än att stanna utanför.

Kirjoittaja panee myös ylimielisesti sanoja "ystävänsä" suuhun ja esittää tämän jotenkin palvovan tai ihannoivan (silloisen) ulkoministeri "Cai-Göran Alexander Stubbin" rohkeutta, kun tämä uskaltaa puhua Natoon liittymisen puolesta. Tämä on käsittämättömän ala-arvoista. Naton kannattajat leimataan rutiinilla jonkinlaiseksi johtajan ihailukultiksi, ja Stubbin etunimillä mässäilyssä on jotain samaa kuin Venäjän äärioikeiston tavassa keksiä toista mieltä oleville juutalaisia sukunimiä. Tuolla tasolla liikkuu jokin Hommafoorumi: "eihän sellainen ihminen jonka nimessä on c ja g ja x ja b voi olla Suomen asialla, eihän".

Skribenten lägger också arrogant ord i munnen på sin "vän" och insinuerar att denne på något sätt beundrar eller idealiserar (den dåvarande utrikesministern) "Cai-Göran Alexander Stubbs" mod, när Stubb vågar förespråka Natomedlemskap. Det här är oerhört tarvligt. Natoanhängarna utmålas som någon sorts ledarkult, och att så där frossa i Stubbs alla förnamn får en att tänka på hur den ryska extremhögern hittar på judiska efternamn åt ideologiska motståndare. Det där är något man kunde se på det rasistiska webbforumet Homma: "en sådan som har både c, g, x och b i sitt namn kan ju inte vara för Finlands bästa, nää". 

Rauhanpuolustajien uusimmasta Naton vastaisesta kampanjasta - Om Fredskämparnas nyaste anti-Nato-kampanj

Suomen Rauhanpuolustajat ry on nyt järjestämässä mielenosoitusta Suomen ja Naton yhteisiä sotaharjoituksia vastaan. Mielenosoituksen syyksi esitetään suihkukoneiden Lapin luonnolle aiheuttama häiriö ja vahingot, mikä kyllä olisi suhteellisen hyvä perustelu, jos siitä huolestuisivat ensimmäisinä paikalliset asukkaat ja jos Rauhanpuolustajien ja muiden valtakunnallisten järjestöjen toiminta olisi ennen muuta solidaarisuutta ja tukea näille paikallisille asukkaille. Nyt vaikutelma on se, että Rauhanpuolustajat käyttävät koko asiaa tekosyynä taas kerran haukkua Natoa. Voi toki olla, että olen väärässä ja että aloite mielenosoitukselle lähti paikallisilta. Mutta siltä ei nyt näytä; ja politiikassa asiat ovat sitä miltä näyttävät, ja Rauhanpuolustajat on - väittipä se päinvastaista tai ei - oleellisilta osin poliittinen järjestö.

Fredskämparna i Finland rf håller på att anordna en demonstration mot Finlands och Natos gemensamma krigsövningar. Demonstrationen motiveras med de störningar och skador jetflygplanen åsamkar naturen i Lappland, vilket i och för sig skulle låta relativt trovärdigt, om det främst vore lokalbefolkningen som oroade sig och om Fredskämparna och liknande organisationer på statsnivån skulle koncentrera sig på att solidarisera sig med och stöda lokalbefolkningen. Nu får man intrycket att Fredskämparna bara hittat på ett svepskäl för att skälla ner Nato. Det kan visst hända att jag har fel och att initiativet till demonstrationen var genuint lokalt. Men så ser det inte ut nu; och i politiken är saker och ting som det ser ut, och Fredskämparna är i praktiken en politisk organisation, de må sen medge det eller ej.

Pieni historiallinen katsaus on paikallaan. Ennen vanhaan Kekkosen aikoina ja vähän sen jälkeenkin Rauhanpuolustajat kunnostautui ulkopolitiikan kurinpitojärjestönä, jossa taistolaisilla ja keskustalaisilla oli vahva asema. 80-luvun alussa, kun itse tulin poliittisesti tietoiseen ikään, puljun päämpänä oli keskustalainen Matti Ruokola, merkittävä lääkäri ja terveysbyrokraatti, jonka käsitys kansainvälisestä politiikasta oli käsittämättömän stasilainen: hän piti silloista Länsi-Saksaa vaarallisena fasistivaltiona.

Det skadar inte att ta en titt i historien. Förr i världen - under Kekkoneneran och strax därefter - utmärkte sig Fredskämparna som en organisation ansvarig för utrikespolitisk disciplinering som stod under stalinistiskt och centerpartistiskt inflytande. I början av åttiotalet, när jag började utveckla någon sorts eget politiskt medvetande, leddes Fredskämparna av centerpartisten Matti Ruokola, läkare och inflytelserik hälsovårdsbyråkrat, vars besynnerliga uppfattningar om internationell politik fick en att tänka på Stasi: han uppfattade det dåvarande Västtyskland som en farlig, fascistisk stat.

Muuten on mielenkiintoista, että Ruokolan Wikipedia-sivulla ei puolella sanallakaan mainita herran aktiivisuutta Rauhanpuolustajissa, vaikka hän oli typerine Saksa-vainoharhoineen aika näkyvä (ja jossain määrin naureskeltukin) hahmo silloisessa julkisuudessa. Ilkeänä ihmisenä epäilen, että suomenkielistä Wikipediaa (ja suomenkielistä julkisuutta yleisemminkin) hallitseva hommalaishegemonia pyrkii häivyttämään näkyvistä porvaripuolueiden osallistumisen neuvostomyötäilyyn.

För övrigt är det intressant att den finska Wikipediasidan om Ruokola inte med ett halvt ord nämner hans aktivitet i Fredskämparna, trots att han med sin idiotiska antityska noja var en rätt synlig gestalt (och i viss mån ett föremål för åtlöje) i åttitalsoffentligheten. Elak som jag är misstänker jag att den högerextrema hegemoni som har ett järngrepp om finskspråkiga Wikipedia (och om den finskspråkiga offentligheten överhuvudtaget) vill dölja de borgerliga partiernas bidrag till Finlands kryperi inför Sovjet.

Nyt kun Erkki Tuomiojan käsittämätön hurahtaminen uuskekkoslaisuuteen on saanut erinäiset tahot syyttämään häntä taistolaisuudesta, on syytä muistuttaa, että Suomessa oli 80-luvulla kaksi rauhanliikettä, jotka olivat lähes sotatilassa keskenään - rauhanpuolustajat ja sadankomitealaiset. Juuri Sadankomitean, eli Tuomiojan viiteryhmän, aikakauslehti Ydin arvosteli Rauhanpuolustajia hyvinkin kärkevästi taistolaisjohtoisuudesta ja neuvostomielisyydestä. Itse asiassa Ydin taisi olla ainoa taho, joka edes vaivautui sanomaan sen avoimesti. Kaikki muut vain sanattomasti tiesivät Rauhanpuolustajien olevan neuvostohenkinen organisaatio.

I dag beskylls vår före detta utrikesminister Erkki Tuomioja i allmänhet för stalinism, inte minst därför att han blivit ett språkrör för nykekkonenska idéer. Det är därför skäl att påminna, att Finland på åttiotalet hade två fredsrörelser som nästan låg i krig med varandra: Fredskämparna och De hundras kommitté. Det var precis Tuomiojas gelikar i De hundras kommitté som i sin tidskrift Ydin ibland i mycket vassa ordalag kritiserade Fredskämparnas okritiska inställning till Sovjet. Jag tror till och med att Ydin var den enda tidskriften där det sades öppet. Alla andra "bara visste" att Fredskämparna var en sovjetstyrd organisation.

Tämän verran historiasta. Nykyisin Rauhanpuolustajien asenne tuntuu jäljittelevän silloista Sadankomiteaa, joka pyrki säntilliseen tasapuolisuuteen kannanotoissaan suurvaltojen puuhiin. Siinä missä Rauhanpuolustajat seuraili melko orjallisesti Neuvostoliiton kantoja, Sadankomitea otti sen linjan, että molemmat suurvallat olivat yhtä pahoja ja että pienten sieti pitää hajurakoa kaikkiin isoihin maihin.

Så mycket om historien. I dag förefaller Fredskämparna försöka imitera De hundras kommitté på åttiotalet, då den sistnämnda organisationen strävade efter att behandla de två stormakterna så neutralt och opartiskt som möjligt. Medan Fredskämparna orienterade sig sovjetvänligt ansåg De hundras kommitté Förenta Staterna och Sovjet vara lika mycket av ondo och ville helst se de små staterna undvika alltför vänligt umgänge med både den ena och den andra supermakten.

Tietenkään Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät silloin ennenkään olleet yhtä pahoja, eivätkä samalla tavalla. Tuonaikaisessa Suomessa kuitenkin pyrkimys aitoon puolueettomuuteen - sellaiseen, jossa Neuvostoliittoakin arvosteltiin - oli jo rohkeaa ja kyseenalaisti virallisen ulkopolitiikan (ja siitä hyvästä Tuomiojan puljua sitten haukuttiinkin piilofasismista ja vaikka mistä siellä taistolaisella puolella).

Naturligtvis var Förenta Staterna och Sovjetunionen inte lika onda ens då, och inte på samma sätt. I den tidens Finland var dock en strävan till genuin neutralitet - till att också kritisera Sovjet - ett modigt sätt att ifrågasätta den officiella utrikespolitiken (vilket var orsaken till att stalinisterna beskyllde Tuomioja och hans fredsgrupp för kryptofascism och värre saker).

Nyt kun parin muun Naton kannattajan kanssa paheksuin Rauhanpuolustajia jossain Facebook-keskustelussa, meille väitettiin vastaan, että järjestö ei voi olla Venäjän juoksupoika, koska sen julkaisusarja sisältää myös Venäjää arvostelevia teoksia, kuten Anna Politkovskajaa. Tämä argumentti näyttää ensivilkaisulla pätevältä, mutta katsotaanpa sitä vähän tarkemmin.

När jag och ett par andra Natoanhängare nyligen uttryckte vårt ogillande av Fredskämparna i någon Facebookdiskussion, invändes det att organisationen inte kan vara en springpojke åt Ryssland, eftersom dess publikationsserie också innehåller böcker som kritiserar Ryssland, bl a skrivna av Anna Politkovskaja. Argumentet ser vid första ögonkastet seriöst ut, men låt oss syna det i sömmarna.

Politkovskajan ohella Rauhanpuolustajien Pystykorvakirjoissa (onpas sotaisa nimi) julkaistaan mm. Michel Chossudovskya, joka pyörittää Global Research -nimistä vaihtoehtomediaa. Kyseinen nettisivusto yhdistelee surutta vakavastiotettavaa huolta ihmisoikeusrikkomuksista jokseenkin pimahtaneisiin salaliittoteorioihin. Lisäksi se tulkitsee aivan kaikki maailmanpoliittiset tapahtumat automaattisen länsivastaisesta näkökulmasta, jolloin esimerkiksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan nähdään oikeutettuna.

Förutom Politkovskaja ger Fredskämparna ut i sin bokserie Pystykorvakirjat (namnet låter egentligen ganska krigiskt, eftersom ordet "pystykorva", spetsöra, inte bara används om spetshundar utan är även öknamnet på en finsk gevärstyp med särskilt korn med "spetsöron") bland andra Michel Chossudovsky, som har sin egen alternativa nyhetssajt Global Research. På sajten kan man hitta både seriösa nyheter om brott mot mänskliga rättigheter och rent nojiga konspirationsteorier. Dessutom tolkar den hela världspolitiken ur en automatiskt västfientlig synvinkel, vilket innebär att t ex Rysslands invasion av Ukraina anses berättigad.

Samaa reseptiä noudattaa Chossudovskyn kirjallinen tuotanto. Länttä arvostellaan ja joskus syystäkin, mutta lännen mitään intressiä ei ymmärretä, vaan aivan kaikki länsimaiden tekemä selitetään pahaksi imperialismiksi. Kun länsi yritti varautua Neuvostoliiton hyökkäykseen, se oli Chossudovskyn mielestä alusta loppuun paha juttu, fasismia ja imperialismia, eikä sellainen näkökohta edes mielenkiintoisena teoreettisena mahdollisuutena pääse tarkasteluun, että lännellä olisi ollut imperialistisen pahuuden sijasta tai ohessa myös oikeita puolustuksellisia syitä pelätä Neuvostoliittoa ja pitää sitä uhkana.

Chossudovskys egna böcker är samma vara. Han kritiserar Väst, inte alltid utan orsak, men att Väst alls kunde ha legitima intressen möts inte med förståelse, utan allting Väst gör utmålas som hemsk imperialism. När Väst försökte förbereda sig för sovjetisk invasion, var detta enligt Chossudovsky någonting ont och hemskt, ren fascism och imperialism. Att västledarna och de västliga nationerna vid sidan om, eller i stället för, sin bottenlösa imperialistiska ondska också hade haft genuina, försvarsbetonade skäl att vara rädda för Sovjet och se det som ett hot - ja en sådan möjlighet granskas inte av Chossudovsky, ens som ett intressant teoretiskt tankeexperiment. 

On selvää, että länsi ja Nato ovat aika ajoin ajautuneet tekemään arveluttavia asioita. Naton vihaajat pitävät mielellään esillä Gladio-operaatiota ja ylipäätään Naton selustaanjättäytymisverkostoja, joiden oli tarkoitus neuvostomiehityksen sattuessa organisoida vastarintaliikettä. On jonkin verran näyttöä siitä, että nämä selustaverkostot ainakin eräissä maissa (lähinnä Italiassa) sekaantuivat äärioikeistolaiseen terrorismiin - ja ennen islamistisen terrorismin aikoja Euroopan eniten uhreja vaatinut terroriteko oli äärioikeistolainen pommi-isku Bolognan rautatieasemalle vuonna 1980, jossa kuoli yli 80 ihmistä. 

Det är klart att Väst och Nato under kalla kriget begick en del mycket betänkliga saker. Natohatarna talar gärna om operation Gladio och Natos såkallade stay behind-nätverk, som var avsedda att organisera motståndsrörelser i fall av en eventuell sovjetisk ockupation. En del bevis antyder att dessa nätverk åtminstone i vissa länder (främst i Italien) blev involverade i högerextrem terrorism - och innan det blev aktuellt med islamistisk terrorism var det värsta terrordådet i Europa den högerextremistiskt inspirerade bombningen på Bologna järnvägsstation år 1980, som kostade över 80 människoliv.

Selustaverkostojen organisoinnissa tehtiin se paha virhe, että niihin värvättiin äärioikeistolaisia vain koska heitä pidettiin luotettavan antikommunistisina. Näiltä ei vaadittu sitoutumista demokraattisiin periaatteisiin, koska poliittinen polarisaatio oli sillä tasolla, että antikommunismi oli tärkeämpää. Tämä oli tietysti erittäin paha juttu, jolla oli hyvin ikäviä seurauksia; mutta selustaverkostojen perustaminen sinänsä ei ollut fasismia, vaan reaktiota Neuvostoliiton uhkaan, joka ainakin kylmän sodan alkuvaiheessa oli hyvin reaalinen.

Vid organiseringen av stay behind-nätverken begick Nato det ödesdigra felet att rekrytera högerextremister bara därför att de ansågs tillförlitligt antikommunistiska. Man ställde dem inga krav att förbinda sig till demokratiska principer, ty politisk polarisering hade nått den nivån att det var viktigare med antikommunism. Det här var naturligtvis en mycket tråkig sak som ledde till ohyggliga följder; men att organisera sådana här nätverk var i och för sig inte ett tecken på fascism, utan en reaktion på det sovjetiska hotet - ett mycket reellt hot åtminstone under kalla krigets tidiga skede.

Tietenkin voi olla sitä mieltä että salaisten armeijoiden perustaminen sinänsä on uhka demokratialle. Tämä on erittäin varteenotettava ja uskottava ajatus. Toivoisi kuitenkin, että se esitettäisiin perustellussa muodossa "salainen armeija on uhka demokratialle, koska sitä ei voi valvoa kunnolla, ja väärinkäytökset uhkaavat", ei propagandistisessa muodossa "salainen armeija on fasismia eikä koskaan voi olla muuta kuin fasismia ja sen olemassaolokin todistaa että koko Nato ja länsi ovat hirveä fasistisysteemi".

Naturligtvis kan man anse att det är ett hot mot demokratin att överhuvudtaget grunda hemliga arméer. Det här är en mycket trovärdig och beaktansvärd tanke. Det skulle dock vara bättre om den skulle underbyggas med argument ("en hemlig armé utgör ett hot mot demokratin, eftersom den inte kan underkastas normal demokratisk kontroll, vilket leder till oegentligheter och missbruk"), inte med propagandistiska, retoriska floskler ("en hemlig armé är fascism och kan aldrig vara något annat än fascism och att en sådan alls existerat bevisar för all framtid att Nato och Väst är ett hemskt fascistiskt skräckvälde").

Kyllä Naton kritiikkiä voi harjoittaa siitä näkökulmasta, että Nato sinänsä oli legitiimi ja tarpeellinen henkivakuutus Neuvostoliittoa vastaan, mutta että eräät järjestön haarat ja niiden tekemät teot olivat ristiriidassa juuri sen demokraattisen järjestyksen kanssa, jota järjestön oli määrä puolustaa. (Nyt emme edes puhu siitä, että organisaation jäseneksi hyväksyttiin ikidiktatuuri Turkki.) Chossudovsky kuitenkin pitää Naton olemassaoloa ja länsiblokin puolustamista sinänsä pahana asiana ja tuomitsee ne keskustelutta. Aivan kaikki, mitä Nato tekee, on hänelle pahasta, ja yksiselitteisesti puolustuksellisetkin tavoitteet ovat kauheaa imperialismia.

Man kan kritisera Nato utifrån det perspektivet att försvarsförbundet som sådant var en legitim och nödvändig livsförsäkring mot Sovjet men att vissa branscher av organisationen och deras aktiviteter skadade och motarbetade den demokratiska ordning som organisationen skulle försvara. (Nu talar vi inte ens om Turkiet, en obotlig diktatur vars medlemskap i en organisation för demokratiska stater alltid varit ett dåligt skämt.) För Chossudovsky är det dock förkastligt att Nato alls existerat eller att det alls företagits försök att försvara Väst. Allt vad Nato gör är av ondo om man frågar honom, och även entydigt defensiva målsättningar är hemsk imperialism.

Se, että Rauhanpuolustajat julkaisee myös Anna Politkovskajan teoksia, ei oikein riitä perusteluksi antaa julkisuutta Chossudovskyn kaltaisille vainoharhaisen länsivastaisille hörhöille. Pikemminkin siinä tehdään karhunpalvelus Politkovskajalle vetämällä hänet samalle tasolle Chossudovskyn kanssa.

Att Fredskämparna också ger ut böcker av Anna Politkovskaja räcker inte till som motivering för att ge offentlighet åt västfientliga tokstollar som Chossudovsky. Snarare gör man Politkovskaja en björntjänst genom att likställa henne med Chossudovsky.

Perusongelma tässä on juuri se ajatus "puolueettomuudesta idän ja lännen välillä". Länsimainen demokratia on monella tapaa kriisissä (on tietysti syytä kysyä, milloin se ei olisi ollut) ja täynnä ongelmia ja epätäydellisyyksiä. Mutta länsimaiset demokratiat eivät ole diktatuureja. Tämä on aika oleellinen ero.

Det grundläggande problemet här är idén om "opartiskhet mellan Öst och Väst". Västerländska demokratier befinner sig i kris, det är sant (man kan visserligen fråga, när de inte gjort det) och de har sina problem och imperfektioner. Men västerländska demokratier är inte diktaturer. Det är en rätt relevant skillnad.

Tämä tarkoittaa, että sellaiset Venäjää kritisoivat kirjoittajat, jotka torjuvat koko nykyvenäläisen (diktatuuri-)järjestelmän, ovat keskimäärin aika lailla tolkuissaan ja heidän esittämänsä kritiikki on pitkälti vakavasti otettavaa. Sitä vastoin sellaiset kirjoittajat (kuten Chossudovsky), jotka yhtä ehdottomasti torjuvat ja tuomitsevat lännen, ovat keskimäärin aika vainoharhaisia kiihkoilijoita, joiden todellisuuden- ja suhteellisuudentaju on hakusessa.

Det här innebär att de skribenter som kritiserar Ryssland och därvid förkastar hela det nuvarande (diktatoriska) statsskicket i landet för det mesta är förnuftiga människor vars kritik kan tas på allvar. De skribenter som kritiserar Väst i lika kategoriskt avvisande och fördömande ordalag (som Chossudovsky) är vanligen förföljelsemaniska fanatiker som tappat allt sinne för verkligheten och proportioner.

Mitä sitten tekee vakavasti otettava lännen kriitikko? Hän myöntää, että länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion ihanteet ovat sinänsä hyviä ja tavoiteltavia, ja hän arvostelee ennen kaikkea länsimaisen demokratian ja oikeusvaltion käytäntöä siitä, että se jää jälkeen näistä ihanteista. En sano, että nämä ihanteet kyseenalaistava kritiikki olisi torjuttava, mutta ainakin sen on kyettävä hyvin vankasti perustelemaan ehdottamansa parempi tapa organisoida yhteiskunta. Tämän maailman Chossudovskyt vain luovat epäluottamusta länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota kohtaan, mutta heillä ei ole tarjottavanaan vaihtoehtoa (elleivät he sitten esitä kiinalaista tai venäläistä diktatuuria sellaiseksi). 

Vad skulle då en seriös Västkritiker göra? Han skulle medge att de västliga idealen, som demokrati och rättsstat, i och för sig är goda och eftersträvansvärda, och i stället kritisera de västliga länderna för att de i praktiken inte lever upp till dessa ideal. Vill någon tänkare då ifrågasätta dessa ideal, så vill jag inte säga att hans kritik alltid bör avvisas, men åtminstone bör han kunna föreslå ett bättre sätt att organisera samhället och framföra mycket gedigna argument för detta alternativ. Sådana som Chossudovsky klarar inte av detta, de bara sår misstroende mot den västerländska demokratin och rättsstaten, men säger inte vad för sorts statsskick de skulle föredra, om det inte är diktatur i rysk eller kinesisk tappning.

Rauhanpuolustajien perusvirhe on ajatella, että USA ja Venäjä ovat yhtä pahoja ja että molempia tulee kritisoida yhtä ankarasti ja samoista asioista. Tällainen puolueettomuus ei kuitenkaan ole mielekästä siksikään, että niillä on selvästi erilaiset tavoitteet interventiomaissaan. Esimerkiksi Yhdysvallat ei ole koskaan yrittänyt liittää Irakia ja Afganistania alueisiinsa, kun taas Venäjä pyrkii nimenomaan sellaiseen pysyväisluonteiseen valloitukseen Krimillä, Itä-Ukrainassa ja ilmeisesti myös miehittämillään Georgian alueilla.

Det grundläggande felet Fredskämparna begår är att USA och Ryssland är lika elaka och att bägge bör kritiseras lika strängt och för samma saker. Det är dock inte förnuftigt att iaktta en sådan här neutralitet, när USA och Ryssland så uppenbart har olika målsättningar i de länder de invaderar: till exempel har USA aldrig försökt att annektera Irak och Afghanistan, medan det som Ryssland eftersträvar i Krim, östra Ukraina och antagligen även i de ockuperade delarna av Georgien är precis en sådan varaktig erövring.

Ja mitä sitten siihen paljon puhuttuun Lähi-idän öljyyn, USA ei myöskään ole ottanut haltuunsa Irakin öljykenttiä - ne ovat päätyneet avoimessa tarjouskilpailussa mm. kiinalaisten hyödynnettäviksi. Tästä huolimatta suuri osa ns. yhteiskuntakriittistä vasemmistoa varmaan tänäänkin on valmis vastaamaan myöntävästi kysymykseen, onko koko Irakin öljyvaranto nyt amerikkalaisten yhtiöiden rajoittamatta hyödynnettävissä.

Vad sedan gäller den berömda oljan i Mellanöstern, har USA faktiskt aldrig bemäktigat sig oljefälten i Irak. Det är bl a kinesiska oljebolag som nu, efter ett öppet anbudsförfarande, har fått tillgång till Iraks olja. Ändå inbillar sig en stor del av den s k samhällskritiska vänstern i dag att det är amerikanerna, och bara de, som obegränsat exploaterar oljan i Irak.