tiistai 30. syyskuuta 2014

Mitä Hesari ei halua sinun lukevan

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 30. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa vielä hugenbergeistä. Koska äärioikeisto pitää Helsingin Sanomia ”Hyysärinä” ja äärivasemmistolaisena lehtenä, kirjoitukseni suomalaisesta lehdistöstä äärioikeiston myötäilijänä kuulostaa varmasti vaikealta uskoa. Siksi katson tarpeelliseksi esittää minusta riippumattomia todisteita. Henkilö nimeltä R, joka on tarvittaessa halukas astumaan esiin ja todistamaan väitteensä omalla nimellään, on esittänyt Helsingin Sanomien keskustelusivuilla seuraavat puheenvuorot, jotka keskustelusivujen moderaattorit poistivat. Luetaanpa, mitä Helsingin Sanomat ei halua sinun tietävän.
R: Surrogaatin kirjoitus on täynnä vääristelyjä, jotka vaativat oikaisun.
"Illman käy Van Wontergheimin kimppuun, kun kerran Halla-ahoon jo kyntensä tylsyivät. Demlaattinen syyttely on surkea esimerkki tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta ja itse prosessin käyttämisestä rangaistuksena."
[Nimimerkki Surrogaatti, jonka kirjoitus tuossa yllä on lainausmerkeissä, oli R:n vastaväittäjä keskustelussa.]

R: Halla-ahon oikeusprosessi on kesken. Toivon, että hän saa rangaistuksensa. Joka tapauksessa se, mitä Halla-aho tekee, on kansan suuren enemmistön mielestä eettisesti, moraalisesti ja inhimillisesti ajatellen väärin ja irvokasta.

[Surrogaatti:]"Tosin tuo mitä ilmeisimmin arvojohtajan ja hänen taustaryhmiensä siipien suojassa tapahtunut menettely on jo potkinut takaisin: persujen vaalivoitto suurelta osaltaan johtunee siitäkin, että äänestäjät ovat poliittiset oikeudenkäynnit sellaisiksi havainneet ja protestoivat oikeuslaitoksen käyttämistä koulukiusaamisen välineenä."

R: Persujen äänestäjissä tuskin on suurta osaa sellaisia äänestäjiä, jotka analysoivat oikeudenkäyntejä, erottelevat poliittiset ja epäpoliittiset ja tekevät sitten johtopäätöksiä, jotka vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Persujen äänestäjistä suuri osa ei vieläkään tiedä Halla-ahon missiosta.

R: Halla-ahon hommelifoorumilla taas on käynnissä pikkupoikien salaseura, jossa jaetaan pyhäkoulumerkkejä parhaiten ansioituneille vihapuhujille - siellä ei juurikaan taida olla henkilöitä, jotka pystyvät näkemään asioita objektiivisesti.

[Surrogaatti:] "Van Wontergheim on maahanmuuttaja, joten voidaan hänen kimppuunsa käymisessä olettaa olevan myös rasistisia ja muukalaisvihamielisiä motiiveja. Illmanin menettelyä voidaan perustellusti pitää maahanmuuttajaan kohdistuvana vihatekona."

R: Van Wonterghem on suomalainen kunnallisvaltuutettu, joka on puhunut rasistisia törkeyksiä. On koko Suomen kannalta oikein ja tärkeää, että tällaiset asiat tutkitaan myös siltä kannalta, onko syytä nostaa rikosoikeudellinen syyte. Vain persut käsittelevät ikuisesti maahanmuuttajina muita, kuin äidinkielenään suomea puhuvia suomalaisia.

R: Kirjoitin vastineen Surrogaatin vääristelyihin. Se julkaistiin 9:07. Nyt se on poistettu. Näin käy joka kerran, kun uskallan vähänkin arvostella J. Halla-ahon puuhailuja.

R: Miksi Helsingin Sanomissa saa vapaasti irvailla oikeuslaitosta, vähätellä muslimeja ja muita kansanryhmiä, mutta ei saa arvostella J. Halla-ahoa?
Tämä R:n kysymys huutaa edelleenkin vastausta. Oman vastaukseni olen jo antanut: ei ainoastaan Helsingin Sanomat, vaan myös muu suomenkielinen valtalehdistö pyrkii ujuttamalla, hivuttamalla ja vaivihkaisesti tukemalla nostamaan äärioikeiston valtaan Suomessa. Kyllä vain: äärioikeisto toki haukkuu myös Hesaria ”Hyysäriksi”, mutta tämän ei pidä antaa hämätä: Hesarin äärioikeistolainen taktiikka on toinen, eivätkä Homman suoraviivaisen törkeät öykkärit sitä ymmärrä: vaivihkainen ja varovainenn valtavirtaistaminen on heidän älylleen liian hienostunutta.
Helsingin Sanomien äärioikeistolaistavasta tyylistä parempi esimerkki on hiljattainen Taneli Heikan kolumni – käsittämättömän törkeä raapustus, joka toisti sitä iänikuista valhetta äärioikeistosta reaktiona jonkinlaiseen äärivasemmistoon. Itse asiassa, kuten tiedämme, nykyinen äärioikeistomme pitää jo perustuslakiamme äärivasemmistolaisena ja ”reagoi” siihen. Äärivasemmistolaisuutta on heikäläisten mielestä esimerkiksi oikeus puhua ruotsia (myös saamelaisia on viime aikoina ahdisteltu) ja valko- ja tummaläskisten ihmisten tasavertaisuus lain edessä. Oikea äärivasemmistolainen liikehdintä on jäänyt hamalle 90-luvulle; jos nyt alkaa ilmaantua jotain vasemmistoanarkistisia ikkunansärkijäliikkeitä, niitä voidaan pitää ainoastaan reaktiona äärioikeiston, perussuomalaisten, hompanssien sun muiden nettiriehuntaan, jonka uhreiksi alinomaa joutuu tavallisia ihmisiä – esimerkiksi SDP:n tai RKP:n kaltaisia ”äärivasemmistolaisia” puolueita äänestäviä.
Heikan kaltaiset äärioikeistoa myötäilevät porvarilliset liberaalit toki ovat liiankin ymmärrettäviä inhimillisyydessään. Heidän käytöksestään tulee mieleen Aleksandr Solženitsynin usein toistama vankileirien saariston perusperiaate: kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna.
Heikka ei todellakaan ole niin naiivi, ettei tajuaisi äärioikeiston muodostavan hänelle ja hänenlaisilleen fyysistä kuoleman uhkaa. Äärioikeisto uhkailee jo ”poliittisesti korrekteja porvareita” tahoillansa avoimestikin, ei se kätke tarkoituksiaan. Heikan kaltaiset ihmiset vain eivät halua astua ulos poroporvarillisesta onnelastaan (monilta meistä äärioikeiston hyökkäykset ovat jo tuhonneet mahdollisuuden siihen onnelaan, mutta Heikat porskuttavat vielä), vaan yrittävät paiskoa ”äärivasemmistolaisia” suojaksi itsensä ja hompanssien väliin: tappakaa nuo tuosta, mutta jättäkää minut henkiin.
Tällaisten liberaalien porvarien poliittinen laiskuus saa ajattelemaan Arthur Koestlerin kuuluisaa muistoa Espanjan sisällissodan ajoilta. Koestler (alkujaan unkarilaisittain Kösztler – hän oli saksaa puhuva Unkarin juutalainen), kuten varmaan monet tietävätkin, oli niitä 1900-luvun älykköjä, jotka pyrähtivät lyhyesti kommunismin riveissä kirjoittaakseen siitä sitten pettymyskirjan (Koestlerin hyvin lukemisen arvoinen pettymyskirja oli Sonnenfinsternis tai englanniksi Darkness at Noon, suomennettunaPimeää keskellä päivää). Koestler kävi pariinkin otteeseen Espanjassa maan sisällissodan aikaan kolmikymmenluvulla – sekin oli yksi tuonaikaisen eurooppalaisen intellektuellin velvollisuuksia.
Koestler kertoi Espanjasta olleensa siellä tilanteessa, jossa sisällä lämpimässä pysyttely merkitsi käytännössä varmaa kuolemaa, koska Francon karkeat ja raakamaiset joukot olivat tulossa hakemaan häntä, ja heidän kynsissään häntä uhkasi teloitus. Pelastuminen oli mahdollista ainoastaan poistumalla majapaikasta pusikkoon, missä ilmeisesti oli jonkinlaisia partisaaneja valmiina tarjoamaan hänelle suojeluaan. Koestler oli kuitenkin pohjimmiltaan lokoisa perusporvari, jolle oli äärimmäisen vastenmielistä lähteä yötä vasten metsiin rymyämään. Niinpä hän jäi mieluummin kotiin ja tuli Francon miesten pidättämäksi, ja teloitus liippasi hyvin täpärältä. Onneksi hänen vapauttamisekseen järjestettiin kansainvälinen kampanja, niin että Francon hallinto lopulta taipui vapauttamaan hänet.
Meidän kaikkien tulevaisuus riippuu nyt siitä, havahtuvatko tavalliset porvarilliset ihmiset huomaamaan, että äärioikeisto tulee vielä heitäkin kotoa noutamaan, jos he edelleen yrittävät uskotella itselleen, että kyseessä on vain ”kahden ääripään” vastakkainasettelu.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Myyttejä Venäjästä, Ukrainasta ja Neuvostoliitosta

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 28. syyskuuta 2014)
Näin putinismin aikana liikkeellä on kaikenlaisia myyttejä niin Venäjästä, Neuvostoliitosta kuin Ukrainastakin. Kuten salaliittoteorioiden aikakaudella on tavallista, samoihin myytteihin uskotaan usein molemmilla äärilaidoilla. Itä-Eurooppa ja Venäjä eivät ole tuttuja paikkoja ja Neuvostoliittokin on katoamassa myyttien ja huhujen hämäriin.
Käydäänpä siis asiaan.
Venäläiset ovat joutuneet kärsimään eniten Stalinista/Hitleristä/toisesta maailmansodasta jne.Täällä Suomessa on pilvin pimein näitä sentimentaalisia Venäjän nyyhky-ystäviä joihin tämä puppu on uponnut kuin sukellusvene Mariaanien hautaan. Tavallisesti se sama porukka julistaa Venäjän kulttuurin suurenmoisuutta tietämättä kyseisestä kulttuurista paljon mitään.
Nyt kun Timothy Snyderin erinomainen teos Tappotanner on lopultakin saatu suomeksi, umpisuomalaisetkin voivat sieltä lukea, mikä ryhmä Neuvostoliitossa joutui kärsimään eniten Stalinin vainoista: Neuvostoliiton puolalainen vähemmistö. Mitä sitten toisen maailmansodan itärintamaan tulee, on aika selvää, että siellä ukrainalaiset ja valkovenäläiset, jotka joutuivat sodan ja miehityksen jalkoihin ja rintaman kohdalle, saivat kärsiä eniten. Itärintaman sotaa käytiin itse asiassa ukrainalaisilla ja valkovenäläisillä sotilailla puolin ja toisin: sekä Saksan armeijan alkuasukasvahvistuksiin että neuvostoarmeijaan värvättiin paljon näiden kansojen edustajia, ja veli nousi veljeään vastaan aivan sananmukaisesti. Jopa oikeaoppinen neuvostosotakirjallisuus myöntää tämän kautta rantain (venäjäntaitoisille vihjeeksi Emmanuil Kazakevitšin kertomus Zvezda, ”Tähti” – en toki tiedä, onko suomennettu).
Itse asiassa yksi venäjänkielisen, neuvostoaikaisen sotakirjallisuuden merkittävimpiä kielellisiä erikoispiirteitä on, että kirjoissa esiintyy useinkin ukrainan tai valkovenäjän sekaista venäjää solkkaavia sivuhenkilöitä (tämä ei toki näy suomennoksissa). Kirjailijoiden mielestä se ilmeisesti kuului oleellisena, määrittävänä piirteenä rintaman autenttiseen tunnelmaan.
Ukrainalaisten esittäminen jonkinlaisena fasistikansana, joka loukkaa itsenäisyyspyrkimyksillään kauan kärsinyttä Venäjän kansaa, on siis historiallisesti valheellista. Se toki on totta, että Ukrainasta, kuten muiltakin miehitetyiltä alueilta, löytyi paljon yhteistoimintamiehiä. Mutta niin löytyi myös etnisten venäläisten joukosta sieltä, minne Hitlerin pitkä koura ulottui.
Krim oli ukrainalaisen Hruštšovin nousuhumalassa päähänpistosta antama lahja Ukrainalle.Tällä koetetaan alinomaa perustella Krimin rikollista valtaamista ja laitonta liittämistä Venäjään. Ensimmäinen valhe on, että Nikita Hruštšov, Neuvostoliiton johtaja viisi-kuusikymmenluvulla, olisi ollut ukrainalainen. Itse asiassa Hruštšov syntyi Kalinovkan kylässä Kurskin oblastissa (”oblast”, joka suomennetaan usein ”alueeksi”, on lähinnä läänin tyyppinen hallintoalue), joka on kyllä Ukrainan itärajan lähellä, mutta etnisesti ja kielellisesti se on varmasti yksiselitteisen venäläistä aluetta ja poliittisesti Venäjää.
Hruštšov oli siis venäläinen; hänen ukrainalaisyhteytensä on siinä ja vain siinä, että hän teki nuorena uraa Ukrainassa sikäläisen puoluepomon Lazar Kaganovitšin kakkosmiehenä. Sitten kun Kaganovitš siirtyi Ukrainasta Moskovan puolueaparaattiin, hän otti apumiehensä mukaansa. Sodan jälkeen Hruštšov palasi Ukrainaan jälleenrakennustyötä johtamaan.
Krimin siirto Ukrainan alaisuuteen johtui ennen muuta infrastruktuurin hallinnointitarpeista: tarina nousuhumalaisesta lahjasta Ukrainalle lienee syntynyt siinä vaiheessa kun Hruštšovin vastustajat ryhtyivät häntä kaatamaan ja halusivat esittää hänet Staliniin verrattavana mielivaltaisena johtajana. Siinä missä Stalinia syytettiin ”henkilökultista”, seuraajalle keksittiin synniksi ”voluntarismi”, sanahirviö, jolla viitattiin hänen liian ”omatahtoiseen” ja tempoilevaan politiikkaansa (kuka tahansa Neuvostoliiton ja kylmän sodan historiaan tutustunut tietää, ettei syyte ollut kaikilta osin aivan tuulesta temmattu). Propagandaväite Krimin mielivaltaisesta siirrosta osavaltiolta toiselle sopi tähän kuin nyrkki silmään.
Länsimaista kirjallisuutta ei ollut ollenkaan saatavana Neuvostoliitossa. Tähän täysin järjettömään väitteeseen törmäsin joskus Agricolan foorumeilla. Se on kaivellut siitä lähtien, joten otanpa ja oikaisen sen tässä. Se on esimerkki siitä, millaisiin tolkuttomuuksiin väki uskoo silloin kun on a) tarpeen esittää Neuvostoliitto kaikkia muita pahempana, absoluuttisena hirmuvaltana (tosin Neuvostoliiton on äärioikeiston kammoksumana demonina alkanut viime aikoina korvata islamilainen maailma) ja b) kaikki ei-äärioikeistolaiset Neuvostoliiton myötäjuoksijoina.
Neuvostoliiton pahuutta ja vastenmielisyyttä ei todellakaan ole syytä vähätellä. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliiton kehityksessä oli monia vaiheita: Stalinin mielivaltaisen diktatuurin ja Hruštšovin tempoilun jälkeen maa rauhoittui konservatiiviseen perusneukkuelämäntapaan, jonka suomalaiset itse asiassa tuntevat melko hyvin vanhoilta kunnon votkaturistiajoilta. Se myöhäisaikojen Neukkula pyrki luomaan kulttuurisuhteita länteen, ja myös lännen kirjallisuutta käännettiin jonkin verran (tosin saksittuna). Toki suosituimpia ja vapaimmin saatavissa olleita läntisiä kirjoja olivat sellaiset poliittisesti yhdentekevät klassikot kuin Huckleberry Finnin seikkailut tai Aarresaari. (Omasta hyllystäni löytyy muuten venäjäksi Robinson Crusoe, tosin jo Venäjällä, ei Neuvostoliitossa painettuna.)
Silloin kun länsikirjallisuutta sensuroitiin, sakset söivät luultavasti enemmän seksikuvauksia kuin poliittisesti arkoja kohtia. (Poliittiset sopimattomuudet selitettiin luultavasti alaviitteissä ja esipuheissa; neuvostoaikaisissa kirjoissa muuten on yleensä varsin hyvä alaviiteaparaatti, joka poliittisten soo-soo-sormennostojen lisäksi sisältää aivan asiallisiakin selityksiä.) Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden rehevä eteläamerikkalainen sukupuolisuus vimmastutti neuvostosensorit siinä määrin, että kirja puukotettiin juonettomaksi. Neuvostosensuurin menettelytavoista hyvää käytännön tietoa on saatavana Mihail Bulgakovin romaanin Saatana saapuu Moskovaan ensimmäisestä suomenkielisestä painoksesta, jossa neuvostosensuurin poispätkimät kohdat näkyvät tekijänoikeussyistä kursiivilla painettuina. Lukija huomaa pian, että poliittisesti huolestuttavien osuuksien lisäksi kirjasta on suorastaan naurettavan säntillisesti poistettu kaikki viittaukset seksiin ja alastomuuteen.
Länsimaisen kirjallisuuden ja kulttuurin asema Neuvostoliitossa oli oikeastaan kaksinainen. Toisaalta eliitti vihasi sitä, mutta toisaalta yksi eliitin tunnusmerkeistä oli, että se pääsi tavallista rahvasta esteettömämmin käsiksi siihen. Eliittikoulu tarkoitti 70-luvun Neuvostoliitossa käytännössä koulua, jossa opetettiin englantia ja jossa kävi ulkomaalaisia vieraita lännestä puhumassa oppilaiden kanssa englantia (tästä lisää Viktor Pelevinin elämäkerrassa Pelevin i pokolenie pustoty).
Venäläiset ovat lukevia, henkeviä ja sivistyneitä ihmisiä, koska jo neuvostoaikana neuvostoraitiovaunut olivat täynnä lukevaa kansaa. Venäjän hienoa kulttuuria ihannoivat venäläismieliset jankkaavat usein tätä iskulausetta. Se on pinnalta katsoen totta. Mutta kannattaa miettiä, mitä luettiin.
Kuten monet varmasti muistavat, Stalin kutsui kirjailijoita ”ihmissielun insinööreiksi”, mikä tarkoitti, että kirjailijoilla nähtiin olevan propagandistinen tehtävä osana neuvostososialismin rakentamista. Tämä tarkoittaa, että niiden lännessä ihailtujen toisinajattelijoiden lisäksi Venäjällä oli paljon samoinajattelevia kirjailijoita, siis moraaliltaan venyviä ja kirjailijaliiton tarjoamista eduista lokoisasti nauttivia kynämiehiä, jotka osasivat olla hankkimatta itselleen vihollisia puoluejohdosta.
Neuvostoliitossa oli runsaasti kirjailijoita, elokuvaohjaajia ja muuta kulttuurielämää, eivätkä kaikki olleet aivan huonoja. On kuitenkin syytä muistaa, että Neuvostoliitossa kirjallisuus oli pitkälti massaviihdettä. Lukeva yleisö oli valtava ja suuri osa luettavasta melko teollisesti tuotettua tavaraa. Ei pidä hetkeäkään kuvitella, ettei Neuvostoliitossa olisi kirjoitettu paljon ajanvietekirjallisuutta melko rahvaanomaiseen makuun.
Täällä meillä kuviteltiin silloin ja kuvitellaan usein vielä nytkin, että Neuvostoliitossa ei olisi ollut viihdeteollisuutta eikä viihdyttäväksi tarkoitettua lukemista. Tämä johtuu siitä, että Neuvostoliitto nähtiin kaiken kivan kieltäjämaana. Lännessä oli bestsellereitä ja salapoliisijännäreitä, Neuvostoliitossa uuvuttavia agitaatiokokouksia ja punalippukulkueita. Lisäksi suomeksi käännetystä venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kirjallisuudesta suurin osa oli vakavaksi tarkoitettua ja pyrki noudattamaan 1800-luvulta periytyvää klassista realistista estetiikkaa.
Itse asiassa Neuvostoliitossa tietysti oli jännärikirjallisuutta, vieläpä sellaista jännärikirjallisuutta, joka samalla toimi propagandana neuvostojärjestelmän puolesta. Sellaisissa jännäreissä KGB:n miehet olivat tietysti hyviksiä, punatähti- James Bondeja, ja lännen agentit fasisteja. Synkästi kalskahtava sana tšekisti, joka viittaa Tšekaan eli KGB:n ensimmäiseen edeltäjään, oli Neuvostoliitossa ja itäblokissa virallisesti sankarin kunnianimi. Neuvostojännärikirjailijoista suomeksi on taidettu kääntää ainakin Julian Semjonovia.
Tällä kirjallisuudella kasvaneiden ja päänsä sotkeneiden ihmisten arvomaailma ei ole mitenkään yksiselitteisesti syvällisempi tai jalompi kuin länsimaisella joukkotiedotuksella kasvaneiden. Omasta mielestäni ihmemies MacGyverin tai vaikka Teksasin rajajääkäri Walkerin edustama amerikkalainen partiopoikaidealismi, jota televisiostamme näinä päivänä onneksi tulee sitä kaipaaville yllin kyllin, on paljon terveemmällä pohjalla kuin neuvostokirjallisuuden sanoma.
Kannattaa panna merkille sekin, että Neuvostoliitossa fasismia hipovaa venäläistä nationalismia sai itse asiassa julistaa verraten vapaasti. Tämä johtui siitä, että venäläinen nationalismi oli kuitenkin kansakuntaa koossapitävä voima, siinä missä esimerkiksi ukrainalainen nationalismi oli hajottava voima. Avoimesti nationalistinen viihdekirjailija Valentin Pikul', jota ei ole taidettu suomeksi kääntää, ei joutunut poliittisiin vaikeuksiin ainakaan nationalisminsa vuoksi. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, johon kuului esimerkiksi Valentin Rasputin (Rasputin on Siperiassa yhtä tavallinen nimi kuin Piirainen Kainuussa, joten kirjailija ei ollut sukua tsaarin neuvonantajalle), vastusti nationalistiskonservatiivisista lähtökohdista suunnilleen koko modernia yhteiskuntaa, mutta hänelläkään ei ollut sellaisia vaikeuksia sensuurin kanssa kuin länsimaisia arvoja kannattavilla toisinajattelijoilla.
Ukraina ei ole kieli, vaan venäjän murre. Mainitsin edellä, että venäjänkielisessä neuvostokirjallisuudessa esiintyy usein ukrainaa tai valkovenäjää solkkaavia sivuhenkilöitä autenttisuustarkoituksessa. Tämä on luonnollisesti ollut omiaan synnyttämään venäläisten keskuudessa käsityksen, että ukraina olisi turmeltunutta tai murteellista venäjää.
Ukraina ja venäjä ovat läheistä sukua toisilleen, koska molemmat kuuluvat slaavilaisten kielten itäiseen haaraan. Monet sellaiset piirteet, jotka venäjässä ovat murrepiirteitä, ovat ukrainassa osa normitettua kirjakieltä. Samaa voidaan toki sanoa monista muistakin lähisukuisista naapurikielistä. Esimerkiksi ruotsissa rein 'puhdas' on pohjalaista murretta, ren taas kirjakieltä. Toisaalta norjassa rein on kirjakieltä (ainakin nynorskin kirjakieltä). Silti harvoin kuulee väitettävän, että Pohjanmaan ruotsinkieliset olisivat norjalaisia.
Ukraina eroaa venäjästä esimerkiksi seuraavilla tavoin:

  • Siinä missä venäjässä on o tai e, ukrainassa esiintyy konsonanttiin päättyvässä tavussa yleensä erityinen ukrainalainen i, joka kirjoitetaan ihan länsimaisen i:n näköisellä kirjaimella. Kissa on venäjäksi kot (кот - nykykielessä tosin mieluummin koška; kot on ennen kaikkea kollikissa) mutta ukrainaksi kit (кіт).
  • Sitä vastoin venäjän kaksi i:tä, pehmeä и ja kova ы, ovat ukrainassa yksi ja sama äänne, niin että noista kahdesta kirjaimesta jälkimmäinen puuttuu ukrainan kielestä kokonaan.
  • Kirjain г, joka venäjässä äännetään g, on ukrainassa h. Ukrainaan on kuitenkin eräiden lähinnä puolasta (tai puolan kautta saksasta) lainattujen sanojen mukana tullut uusi g-äänne, jolle on tarvittu oma kirjain ґ. Tämä jälkimmäinen kirjain tosin julistettiin neuvostoaikana fasistiseksi ja nationalistiseksi kirjaimeksi eikä sitä saanut käyttää (tämä ei todellakaan ole mikään vitsi, kunpa olisikin), mutta nyt se on taas elvytetty.
  • Siinä missä venäjän sanavaraston kehitykseen on vaikuttanut kirkkoslaavi, ukrainaa (kuten myös valkovenäjää) on vuosisatoja muovannut puolan vaikutus. Kirkkoslaavi on oikeastaan muinaista bulgariaa, joka on täynnä ortodoksisen kirkkokreikan mallin mukaan muodostettuja sanahirviöitä. Kreikassa yhdyssanoja käytetään paljon enemmän kuin tyypillisissä slaavikielissä, ja siksi niitä on paljon kirkkoslaavissakin. Tämän takia minä, joka olen opetellut puolaa ennen kuin venäjää, pidän jälkimmäistä pahimmillaan hirveän kömpelönä ja lyijynraskaana byrokraattikielenä, kun taas valkovenäjä ja ukraina tietysti ovat erikseen opettelemattakin helpompia, luontevampia ja ilmavampia. Venäläiset kuitenkin tuntuvat elävän siinä groteskissa harhaluulossa, että juuri kirkkoslaavi on sitä oikeaa slaavilaisuutta, ja pitävät siksi ukrainaa ja valkovenäjää jotenkin pilallisina.
  • Ukrainassa on kokonaan omanlaisensa, muista slaavilaisista kielistä täysin poikkeava tapa muodostaa futuuri (tulevaisuuteen viittaava aikamuoto). Ukrainaksi ”me elämme (tulevaisuudessa)” on žytymemo, kun taas venäjäksi se on budem žit' ja puolaksi będziemy żyć (toki ukrainassakin on käytössä tämä jälkimmänen malli, oletettavasti sekä venäjän että puolan vaikutuksesta).
  • Venäjän standardikielessä (tosin ei kaikissa venäjän murteissa) painollista tavua edeltävät o:t heikkenevät a:ksi. Sen, että golová (”pää”) kuuluu lausua galava, oppivat kaikki venäjän opiskelijat suunnilleen ensimmäisellä oppitunnilla. Mutta ukrainaksi sama sana äännetään tietysti holova, kuten kaikki varmaan jo arvasivatkin.

On toki selvää, että ukraina on neuvostoaikana jatkuvan venäläistämisen vuoksi kehittynyt venäjän suuntaan. On myös syntynyt ukrainan ja venäjän sekakieltä, jota käytetään siksi, ettei kumpaakaan kieltä aina osata kirjakielisen normin mukaisesti, kun koulu on käyty milloin milläkin kielellä jos ollenkaan. Joku maalaistäti voi esimerkiksi puhua äidinkielenään hyvinkin puhdasta ukrainaa, mutta käyttää sen seassa yksittäisiä venäläisiä sanoja, koska on käynyt venäjänkielistä koulua. On ukrainalaisia, jotka puhuvat vain venäjää, mutta puhuvat sitä ukrainan kielen äännejärjestelmällä. Ei myöskään ole epätavallista, että Ukrainassa asuva syntyperäinen venäjänkielinen yrittää parhaansa mukaan puhua ukrainaa, koska on noin yleisesti ottaen kunnon ihminen eli inhoaa Itä-Ukrainaan soluttautuneiden ”pienten vihreiden miesten” raakuuksia ja haluaa sanoutua heistä irti. Hänen parhaansa vain voi olla kovin huono. Kaikki nämä ovat tietoisen kielisorron seurausilmiöitä.
On tietysti syytä muistuttaa myös siitä, että Neuvostoliitossa ukrainan kielen kirjallista normia on yritetty tietoisesti lähentää venäjään. Minulla on Puolassa painettu ukraina-puola -sanakirja (näinä päivinä se tulee kovasti tarpeeseen), joka on ensimmäisen kerran julkaistu 1900-luvun alkupuolella. Sen mukaan ”kansa” on ukrainaksi narid, mikä kuulostaakin kieliopin pääsäännön mukaiselta. Nykyisessä Ukrainassa sitä vastoin käytössä tuntuu olevan yksinomaan venäläisemmän näköinen muoto narod. Jokin pistää epäilemään, että kielen normia on tuossakin asiassa tahallisesti rukattu venäjän suuntaan: ukrainalaisen i:n paikalle on muilutettu venäläinen o.
Ukrainan, puolan ja venäjän sanaston eroista ja yhtäläisyyksistä esimerkiksi muutama sana:
Tuntea (tunteita): puolaksi czuć, ukrainaksi tšuty, venäjäksi tšuvstvovat' (veikkaanpa että tämäkin johtuu siitä kirkkoslaavista: sanavartalo on sama kuin puolassa ja ukrainassa, mutta johtotapa on mutkikkaampi)
Vero: puolaksi podatek, ukrainaksi podatok, venäjäksi nalog (venäjän sanakirjoista löytyy kyllä veroa tarkoittamaan sellainenkin sana kuin podat', mutta se ei enää ole nykykieltä, vaan taitaa kuulua enemmän maaorjien ja linnanherrojen aikakauteen)
Oppikirja: puolaksi podręcznik, ukrainaksi pidrutšnyk, venäjäksi utšebnik (vrt. tšekki, jolla sanotaan učebnice)
Unohtaa: puolaksi zapomnieć, ukrainaksi zabuty, venäjäksi zabyt'
Uhri: puolaksi ofiara, ukrainaksi ja venäjäksi žertva (tämän sanan osalta valkovenäjä menee puolan, ukraina venäjän mukaan – valkovenäjäksi sana on achviara, koska siellä äffästä tulee ihan oikeasti ähvä, ainakin tuossa sanassa)
Asia: puolaksi sprawa, ukrainaksi sprava,venäjäksi delo (puolan dzieło tarkoittaa esimerkiksi kirjailijan teosta, venäjäksi sotšinenie tai proizvedenie)
Tori, aukio: puolaksi plac (äännetään ”plats”, eli saksastahan tämä tulee), ukrainaksi majdan (kuten kaikki jo tietävät – tämä sana taas tulee persiasta, oletettavasti turkkilaiskielten välittämänä), venäjäksi ploštšad'. (Valkovenäjä menee tämän sanan osalta venäjän mukaan, tosin se dee puuttuu sieltä lopusta.)
Kiitos: puolaksi dziękuję, ukrainaksi djakuju tai spasybi, venäjäksi spasibo
Sijainen tai korvaaja: puolaksi zastępca, ukrainaksi zastupnyk, venäjäksi zamestitel'(puolan ja ukrainan sanat tarkoittavat tilalle astuvaa, venäjän sana taas paikan ottavaa).
Puoli tuntia: puolaksi pół godziny, ukrainaksi piv hodyny, venäjäksi pol tšasa
Sanaston lähteet ovat Eugeniusz Hrycakin ja Konstanty Kisielewskin (ukrainalaisittain Evhen Hrytsak ja Kost' Kysilevs'kyj) ukraina-puola -sanakirja Słownik Ukraińsko-polski/Ukrajins'ko-pol's'kyj slovnyk (kustantaja Wydawnictwo Międzymorze, Varsova 1990), Svetlana Amir-Babenkon ukrainan oppikirja saksalaisille (Lehrbuch der ukrainischen Sprache), kustantaja Helmut Buske Verlag, Hampuri 2007 sekä Ukrajins'ka Pravda -lehden nettisivut. Niin, ja sen mitä ”puoli tuntia” on ukrainaksi olen oppinut 1990-luvun alussa solkatessani ukrainalaisten kauppiaiden kanssa sekakieltä puolalaisilla toreilla. Ukrainaa en voi sanoa osaavani, vaikka jokainen puolaa ja venäjää opiskellut sitä kyllä ymmärtää ainakin kirjoitetussa muodossa, aivan kuten saksaa ja ruotsia osaava ymmärtää hollantia (mutta se ei tee hollannista saksan murretta).
Venäjän kieltä ja/tai venäjänkielisiä sorretaan UkrainassaTälle väitteelle joku ukrainalainen jo esittikin tyhjentävän vastatodisteen: kuvan ukrainalaisesta lehtikioskista, jossa on myynnissä parikymmentä venäjänkielistä ja pari-kolme ukrainankielistä lehtinimikettä. Ukrainassakin venäjän kieltä ylläpitää sekä tapa että taloudellinen valta. Silloin kun säädetään ”sortolakeja venäjää vastaan”, kyseessä ovat yleensä lait, joilla yritetään saada taloudellisen vallan haltijoita ottamaan ukrainankieliset paremmin huomioon ja tuoda ukrainan kieli myös venäjänkielisten koululaisten ulottuville. Vaikka ukrainasta tehtäisiin Ukrainan ainoa virallinen kieli ja venäjän kielen käyttö viranomaisissa oikeasti kiellettäisiin, käytännön seuraus olisi luultavasti se, että ukraina nousisi lähes tasa-arvoiseen asemaan venäjän kanssa.
Huomattava osa, luultavasti enemmistö, niistäkin ukrainalaisista, jotka pitävät ukrainaa ensimmäisenä kielenään, on harmitonta ja sovinnollista väkeä, joka ei halua vettäkään samentaa ja jolle ei tulisi mieleenkään pakottaa ketään olemaan puhumatta venäjää, koska sellainen olisi huonoa käytöstä. Sitä vastoin monet venäjän puhujat katsovat yhä olevansa itseoikeutettu hallitsijakansa, jolta ei saa odottaa maanmatosten kielen opettelua.
Venäjällä muuten oikeasti sorretaan ukrainankielisiä, vaikka ukraina on Venäjän suurimpia vähemmistökieliä. Se, että Kubanin kasakat (oikeastaan ”kasakka” tarkoittaa ainakin nykyään rikollis- tai terroristiliigan jäsentä) ovat nyt Ukrainassa taistelemassa terroristien puolella, on suurta historian ironiaa, sillä Kuban oli neuvostovenäläistämiskampanjoihin asti ukrainankielinen alue, jossa ilmestyi Neuvostoliiton alkuaikoina paljon ukrainankielisiä lehtiä ja kirjoja. Jos Krim pitää palauttaa Venäjälle, niin aivan yhtä suurella ellei paremmallakin syyllä Kuban tulisi liittää Ukrainaan.
Mistäkö Kuban löytyy kartalta? No tuosta Krimin itäpuolelta Mustan meren rannalta. Kuban vastaa suunnilleen nykyistä Krasnodarin kraita sekä osaa Stavropolin kraista. Krai on oblastin tasoinen hallintoyksikkö Venäjällä – sana käännetään suomeksi usein ”aluepiiri”. Krai-nimitys viittaa reuna-alueeseen (itse asiassa Ukrainan nimen ytimessä on sama sana) ja tarkoittaa, että aluepiiri on joskus muinoin tsaarin aikana perustettu valtakunnan rajoille tarkoituksena nujertaa alkuperäisasukkaat, ”inorotsit”, ja korvata heidät venäläisasutuksella. Kubanin alueella inorotsit olivat adygein kieltä puhuvia tšerkessejä; kieltä puhutaan alueella yhä jonkin verran, ja se kuuluu yhteen Kaukasuksen pienistä ja hyvin konsonanttipitoisista kielikunnista. Kubanin ensimmäiset ”venäläiset” asuttajat kuitenkin olivat ukrainalaisia kasakoita. Siksi Kubanista tuli pariksi vuosisadaksi ukrainalainen alue. Nykyasukkaista suuri enemmistö katsoo (pyssyllä uhattuina?) olevansa venäläisiä.