Natsien hölmöilyjä poliittisen korrektiuden varjossa - Nazistiska dumheter i skuggan av den politiska korrektheten

Poliittinen korrektius tarkoittaa tunnetusti sitä, että kaikille vähänkin asioita seuranneille ilmiselvää asiaa ei saa viestimissä sanoa ääneen, koska siitä tulee ongelmia jonkin vaikutusvaltaisen poliittisen ryhmän kanssa. Koska perussuomalaiset ja maahanmuuttokriitikot, eli lyhyesti sanoen natsiterroristit, ovat tämän hetken Suomessa innokkain ryhmä uhkailemaan ja kiusaamaan mediaväkeä, poliittisen korrektiuden hallitseva muoto on se, jossa hyvitellään ja hyssytellään äärioikeistoa.

Begreppet politisk korrekthet betyder som bekant att det som alla som i någon mån följer med vad som händer anser självklart inte kan yttras öppet i medierna eftersom det blir bråk med någon inflytelserik politisk gruppering. I dag är det sannfinnarna och invandringskritikerna, eller för att uttrycka det kort och gott: de nazistiska terroristerna, som i Finland kommer med hotelser mot mediemurvlar. Sålunda är den förhärskande formen av politisk korrekthet den som tvingar oss att stryka extremhögern medhårs.

Natsiterroristit eli hompanssit eli persut eli maahanmuuttokriitikot sanovat olevansa "kansallismielisiä", ja heidän yhteistoimintamiehensä mediassa uskottelevat sekä itselleen että kansalle tuon porukan tosiaan ajavan Suomen ja suomalaisten etua isänmaallisesti - toki "suomalaisuuden" ahtaan etnisesti rajaten, mutta kuitenkin. Tyypillinen esimerkki tästä on Suomen kiistatta vastenmielisimmän toimittajan jankkaaminen siitä, kuinka "isänmaallisuus ei ole rasismia", mikä tietysti käytännössä on yritys pestä puhtaaksi natsiterroristeja ja selittää heidän räyhäämisensä legitiimiksi huoleksi isänmaasta. "Rasismi ei ole isänmaallisuutta" kuulostaisi jo paremmalta.

De nazistiska terroristerna, eller sannfinnarna, eller hommaiterna, eller invandringskritikerna kallar sig "nationellt sinnade", och deras kollaboratörer i medierna intalar både sig själva och folket att det där gänget verkligen fosterländskt försvarar Finlands och finnarnas sak - låt vara med en etniskt begränsad definition av det finska, men ändå. Ett typiskt exempel är hur Finlands obestridligt mest vämjeliga journalist upprepar hur "fosterländskhet inte är rasism", vilket givetvis i praktiken är ett sätt att rentvätta de nazistiska terroristerna och bortförklara deras excesser som legitim oro över fosterlandet. "Rasism är inte fosterländskhet" skulle låta betydligt bättre.

Mutta puhutaanpa siis isänmaallisuudesta. Viimeistään Trumpin vaalivoiton kommentit ovat osoittaneet, että natsiterroristeillamme ei ole isänmaallisuutta edes teeskentelyn verran. Tarkalleen ainoa asia, joka heitä motivoi, on halu "itkettää suvakkeja". Isänmaan edusta ja vaikkapa maanpuolustuksen tarpeista he paskat nakkaavat. Trump voitti vaalit, eikä edes millään jytkyllä, vaan täysin vaalimatemaattisella tuurilla, koska Clinton sai niukan ääntenenemmistön. Tämänkin natsiterroristit, persut eli maahanmuuttokriitikot toki laskivat kansan antamaksi ylivoimaiseksi mandaatiksi. Trumpin kriitikkoja he tietenkin luonnehtivat vasemmistolaisiksi ja sosialisteiksi.

Men låt oss alltså tala om fosterländskhet. Extremhögerns reaktioner på Trumps valseger har åter en gång bevisat, att våra nazistiska terrorister inte längre ens orkar låtsas vara fosterländska. Deras enda motiv förefaller vara "att få tolerantian att gråta". Fosterlandets och försvarsmaktens bästa skiter de i. Trump segrade i valet, inte ens med någon skrällseger, utan endast genom ett valmatematiskt lyckokast, eftersom Clinton fick en knapp röstmajoritet. Även detta räknade de nazistiska terroristerna, sannfinnarna eller invandringskritikerna dock som ett mäktigt mandat av folket. Trumpkritikerna karaktäriserade de som vänstersinnade och socialister.


Itse asiassa synkimmät kommentit Trumpin vaalivoitosta esitti Anne Applebaum. Kuka Applebaum? No tietysti sama täti, joka on kirjoittanut ensimmäisen merkittävän Neuvostoliiton keskitysleirien historian; toinen hänen teoksistaan käsittelee sitä, miten kommunistit ottivat vallan itäeurooppalaisissa maissa 1940-luvun lopussa. Useampi kuin yksi tuntemani vasemmistolainen pitää Applebaumia oikeistopropagandistina, hyvä jollei fasistina. Hän on naimisissa Puolan entisen ulkoministerin kanssa, joka kuuluu lähinnä kristillisdemokraattiseen, maltillisen konservatiiviseen Platforma Obywatelska -puolueeseen. Applebaumia ei voi luonnehtia "vasemmistolaiseksi" eikä "sosialistiksi" missään järjellisessä merkityksessä, mutta hän julisti dramaattisin sanoin, että Trumpin vaalivoitto vaarantaa juuri sen demokratian, jonka puolesta itäeurooppalaiset taistelivat ilman väkivaltaa ja valheita vuonna 1989.

De dystraste kommentarerna om Trumps valseger härstammar faktiskt från Anne Applebaum. Vem är det, frågar ni. Det är hon som skrivit den första riktiga historieboken om tvångsarbetslägren i Sovjetunionen; en annan av hennes böcker beskriver det kommunistiska maktövertagandet i Östeuropa strax efter andra världskriget. Jag känner många vänstermänniskor som inte drar sig för att kalla henne högerpropagandist och fascist. Hon är gift med en före detta polsk utrikesminister som representerar det snarast kristdemokratiska, moderat konservativa partiet Platforma Obywatelska. Applebaum kan inte i någon vettig bemärkelse karaktäriseras som "vänstervriden" eller "socialist", men hon förkunnade i dramatiska ordalag att Trumps valseger äventyrar precis den demokrati som östeuropéerna utan våld och lögner kämpade för år 1989.

Trumpin suusta on kampanjan aikana pullahtanut sellaisia sammakoita, että oksat pois, ja suurimman osan aikaa hän on sanonut kaikille mitä nämä haluavat kuulla vaikka olisi edellisenä päivänä luvannut päinvastaista. Vertailukohta on siis pikemminkin Karl Lueger kuin Adolf Hitler. On hänellä kuitenkin ollut melko selkeä linja monenkin asian suhteen. Suomen turvallisuuden kannalta oleellista on, että hän on suhtautunut penseästi maansa rooliin Euroopan turvallisuuden takaajana ja antanut ymmärtää olevansa mielistyneempi Putiniin. Putin taas haikailee uutta etupiirijakoa ja Molotov-Ribbentrop-sopimusta, ja Trump tuntuu olevan sellaiseen halukas partneri. 

Trump har under valkampanjen kläckt ur sig sådana grodor att det förslår, och för det mesta har han sagt alla vad de vill höra även om han dessförinnan lovat det precis motsatta till en annan publik. Han kan sålunda snarare jämföras med Karl Lueger än med Adolf Hitler. Men i vissa frågor har han nog en rätt entydig linje. Vad gäller Finlands säkerhet är det relevant att han inte precis är entusiastisk över sitt lands roll som garant för Europas säkerhet och att han helst vill göra geschäft med Putin. Putin trängtar efter en ny indelning i intressesfärer och ett nytt stormaktskontrakt i stil med Molotov-Ribbentroppakten, och Trump förefaller vara villig att göra honom till lags.

Toisin sanoen on aivan mahdollista, että se paljon puhuttu Nato-optio menetetään, koska pian ei enää ole Natoa johon liittyä. Sen jälkeen Venäjän asevoimat saavatkin marssikäskyn ja tramppaavat Suomeen sankoin joukoin, eivätkä sitten lähde maasta kulumallakaan, mitä nyt vähän naisia raiskaavat ja ohikulkijoita teurastavat, kuten miehitysjoukot tapaavat tehdä. Tietenkin heillä on silloin tukenaan kaikenlaisia rajat kiinni -aktivisteja ja muita kotosuomalaisia pienten vihreiden miesten osastoja.

Det här innebär att vi kanske snart förlorar den Natooption som det snackas så mycket om, eftersom de snart inte kommer att finnas någon Nato att ansluta sig till. Sen får de väpnade styrkorna i Ryssland marschorder och trampar in i Finland i massiva skaror, och därefter kommer de inte att åka tillbaka, de stannar kvar för att våldta kvinnor, slakta ned förbipasserande i förbigående och överhuvudtaget göra vad ockupationstrupper brukar. Naturligtvis med flankstöd av allehanda inhemska aktivister t ex från Folkrörelsen Stäng gränserna och andra organisationer för kandidater till små gröna män.

Kun turvallisuuspoliittisen keskustelumme perusliikuttaja Janne "Rysky" Riiheläinen ilmaisi huolensa tästä turvallisuustilanteen muuttumisesta, puolustusministerin avustaja Petteri Leino piti hänen huoltaan pilkkanaan esittäen sen vain vaaleissa tappiolle jääneen urputuksena. Samainen Petteri Leino on myös sanonut venäläisten agenttien uhkailemalle suomalaiselle aktivistille Mikael Storsjölle jota kuinkin niin, että "KGB:n voima ulottuu kaikkialle, halusi sitä tai ei, eikä sitä kannata haastaa". 

När Janne "Rysky" Riiheläinen, primus motor för all säkerhetspolitisk diskussion i dagens Finland, yttrade sin oro över denna förändring i vår säkerhetssituation, gjorde sig försvarsministerns assistent Petteri Leino lustig över hans oro och framställde det som typiskt gnäll efter ett valförlust. Samme Petteri Leino sade förresten också till Mikael Storsjö, en finländsk aktivist som trakasserats av ryska agenter, ungefär att KGBs makt når överallt, ville man det eller inte, och att det inte lönar sig att utmana denna makt.

Kuten aiemminkin olen todennut, tällä asenteella Leino voisi yhtä hyvin sanoa, että maanpuolustus on turhaa, koska Venäjän armeijaa on turha uhmata. Samanlaista retoriikkaa itänaapurin voittamattomuudesta muuten viljeltiin myös 70-luvulla, vasemmistolaisen kaunopuheisuuden kulta-aikana. Persut, jotka ovat menestyneet leimaamalla kaikki muut taistolaisiksi, ovat siis omaksuneet vasemmistolaisen maanpuolustusnihilismin kokonaisuudessaan. Postmoderniksi on meininki mennyt. 

Som jag tidigare konstaterat kunde Leino med den här attityden lika gärna säga att försvarsmakten inte behövs till något eftersom det inte lönar sig att trotsa ryska armén. Liknande retorik om den obesegrade östra grannen förekom förresten även på sjuttitalet, under den vänstersinnade vältalighetens gyllene tidevarv. Sannfinnarna, som fått sina största framgångar genom att utmåla alla andra som stalinister, har alltså gjort den vänsterfärgade försvarsnihilismen helt och hållet till sin egen. Det här är minsann postmodernt om något.

Meillä on siis puolustusministeriötä johtamassa sellaista väkeä, jonka mielestä Yhdysvaltain vaalituloksen turvallisuuspoliittiset implikaatiot Suomelle ovat yhdentekeviä. Pääasia on, että päästään näyttämään keskisormea "suvakeille". Ja "suvakkeihin" luetaan tässä yhteydessä myös kaikki Natoa kannattavat aktiiviupseerit. Siis puolustusministeriön johdossa pidetään pilkkana omaa hallinnonalaa, isänmaan puolustajia.

Vårt försvarsministerium leds alltså av såna figurer som inte alls bryr sig om det amerikanska presidentvalets säkerhetspolitiska implikationer. Huvudsaken är att få visa fingret för "pk-vänstern". I det här sammanhanget är det också alla natovänliga aktiva officerare som klassas som "pk-vänster". I ministeriets ledning gör man sig alltså lustiga över den egna branschen inom staten, över fosterlandets försvarare.

Miten on, toimittajat, jos vaikka sovittaisiin, että lakkaatte uskomasta persujen löpinään, kun nämä väittävät olevansa ainoa "isänmaallinen" puolue? Ai, ette lakkaa? Koska haluatte olla poliittisesti korrekteja äärioikeistoa kohtaan? Asia selvä. Eihän se Hugenberg minunkaan sallinut kertoa totuutta.

Hur är det, journalister: borde ni inte sluta tro det där pladdret om att vara det enda "fosterländska" partiet som sannfinnarna håller på med? Jasså ni slutar inte? Därför att ni vill vara politiskt korrekta gentemot extremhögern? För all del. Hugenberg tillät ju inte heller mig att säga sanningen.

Tietenkin Trumpin voittoa on ylistänyt myös Jussi Halla-aho, jonka puheenvuoro sinänsä oli täysin ennalta arvattavaa löpinää. Konteksti kiinnostaa huomattavasti enemmän. Tässä tapauksessa konteksti on se, että Halla-aho aikoinaan perusteli äärioikeistolaisia vakaumuksiaan ja demarivihaansa vetoamalla Mauno Koiviston aikoinaan presidenttinä osoittamaan nuivuuteen Baltian maiden itsenäisyystaistelua kohtaan. 

Naturligtvis har även den finska extremhögerns avgudade ledare Jussi Halla-aho prisat Trumps valseger. Hans yttrande innehöll ingenting man inte kunde gissa på förhand, men det är ju mest sammanhanget som intresserar. I det här fallet är kontexten att Halla-aho på sin tid motiverade sina högerextrema övertygelser och sitt hat på socialdemokraterna med en hänvisning till den avoga inställning som den socialdemokratiske presidenten Mauno Koivisto på sin tid visade mot de baltiska ländernas självständighetssträvanden.

Nyt sitten Jussi-poika kavereineen ilkkuu kaikkia Trumpin arvostelijoita suvakeiksi ja itkupilliliberaaleiksi - jättäen täysin huomiotta esimerkiksi virolaisten aiheellisen huolen isänmaansa tulevaisuudesta. Mutta kai se sitten on niin että kun demari sen tekee, se on hirveä rikos ihmiskuntaa vastaan, kun oikeistopopulisti sen tekee, se on epäoleellista, koska oikeistopopulisti on joka tapauksessa Halla-ahon ja hänen aateveljiensä sankari.

Nu skäller Halla-aho och hans kompisar ut alla Trumpkritiker som toleransfanatiker och gråtfärdiga liberaler - och struntar blankt t ex i esternas motiverade oro över sitt lands framtid. Men antagligen är det så att samma sak som är ett hemskt brott mot mänskligheten när en sosse gör det blir helt irrelevant när en högerpopulist gör det, eftersom högerpopulisten under alla omständigheter är en hjälte i halla-ahoiternas ögon.

Samalla Halla-aho tietysti osoittaa aikoinaan osallistuneensa Ukrainaa tukevaan mielenosoitukseen täysin laskelmoidusti ja ilman mitään syvempää vakaumusta. Isänmaansa puolesta kaatuvat ukrainalaiset sotilaat - joilla on koko maailman syy pelätä Ukrainan jäävän nyt vaille USA:n tukea ja joutuvan lopulta takaisin Venäjän ikeeseen - ovat hänelle viime kädessä yhtä arvottomia ja pilkattavia kuin muutkin "sosialistit", jotka pitävät Trumpin valintaa omana tappionaan.

Samtidigt bevisar Halla-aho givetvis att han på sin tid deltog i stödsdemonstrationen för Ukraina rent beräknande och utan någon djupare övertygelse. De ukrainska soldater som nu blöder för sitt fosterland har alla skäl i världen att vara rädda om Ukraina som under Trump kommer att förlora Förenta Staternas stöd och till slut underkastas det gamla ryska oket. Men för Halla-aho är de i sista hand precis lika värdelösa och föraktliga som alla andra "socialister", dvs alla som ser Trumps seger som en förlust för sig själva.

Sinänsähän kaikki tämä on aivan normimeininkiä äärioikeistossa eli persuissa. Kuten tiedämme, siinä porukassa on rapajuoppoja ja raiskaajia jotka esiintyvät kristillisinä raittiuden ystävinä ja naisten suojelijoina pahoilta muslimeilta. Miksei siellä sitten olisi myös isänmaallisuudellaan leveileviä asehulluja, jotka käytännössä halveksivat niin armeijaa, veteraaneja kuin itäeurooppalaisia maitakin?

I och för sig är det här ingenting avvikande inom extremhögern, eller sannfinnarna. Som vi vet befolkas denna subkultur av suputer och våldtäktsmän som säger sig vara kristliga nykterhetsvänner och försvara kvinnor mot onda muslimer. Varför skulle där inte finnas också vapentokar som skryter om hur fosterländska de är men som i praktiken föraktar såväl armén, veteranerna som de östeuropeiska länderna?

Vasemmistoliberaalit ja Nato-jäsenyys - Vänsterliberalerna och Natomedlemskapet

Vapaamieliseksi demariksi itseään luonnehtiva espoolaisinsinööri Janne Korhonen puhui kuin minun suullani julistautuessaan hiljattaisessa bloggauksessaan Naton kannattajaksi. Hänen luettelemansa perusteetkin olivat samantyyppisiä kuin minulla:

* tuki, jota Venäjä antaa lännen oikeistopopulistisille ja suorastaan fasistisille liikkeille;

* Naton luonne demokraattisten maiden vapaaehtoisena yhteistyöjärjestönä (sen virheitä ja väärinkäytöksiä kiistämättä);

* Suomen asema ei oleellisesti muuttuisi Nato-jäsenyyden myötä, koska Venäjä pitää Suomea jo nyt vihamielisen länsiblokin edustajana;

* Venäjän taloudellinen hataruus, jonka vuoksi Suomen ei kannata sitoutua esimerkiksi kovin syviin kauppasuhteisiin itänaapurin kanssa.

Voisin itse lisätä vielä sen lempiteesini, että Venäjällä ei ole enää kommunismiin verrattavaa ideologista missiota. Venäjä ei halua esiintyä minään vasemmistolaisesti ymmärretyn oikeudenmukaisuuden esitaistelijana. Venäjä ei tarvitse ystäviä sillä tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Venäjä tarvitsee sille alistuvia alusmaita, ja Venäjän juoksupojat länsimaissa eivät enää ole mitään vasemmistointellektuelleja, vaan ilmirikollisia, katurasisteista korruptoituneisiin liikemiehiin.

Nato-jäsenyyden vastustajat esittävät usein huolenaiheenaan, että Suomi joutuisi järjestön jäsenenä poliittisesti riippuvaiseksi Yhdysvalloista. Todellisuudessa juuri Nato-maat ovat järjestön historian aikana olleet varsin itsenäisiä ulkopolitiikassaan, ja esimerkiksi USA:n omavaltaisuudet Latinalaisessa Amerikassa 1980-luvulla saivat osakseen paljon kritiikkiä. Nyt on herännyt keskustelu suorasta liittoutumisesta amerikkalaisten kanssa Naton ohi, koska Nato-keskustelu on estetty ja tabuisoitu. Seuraus voi hyvinkin olla että Suomi liukuu omien etujensa kannalta juuri sellaiseen riippuvuussuhteeseen Yhdysvalloista, jota Naton vastustajat pelkäävät ja joka Naton jäsenenä vältettäisiin. Kahdenvälisessä suhteessa muut jäsenmaat eivät nimittäin olisi tukenamme, jos haluaisimme tehdä USA:sta riippumattomia ulkopoliittisia päätöksiä. 

Näissä oloissa todellakin vasemmistoliberaalin oikea reaktio on kannattaa Natoon liittymistä, jo siksikin, että Nato on virallisesti ottanut tutkittavakseen äärioikeiston ja Venäjän yhteydet, eli asettunut yksiselitteisesti puolustamaan meitä äärioikeistolta. Ja mitä sitten pahamaineiseen Gladio-operaatioon tulee, en panisi ollenkaan pahakseni, jos Nato perustaisi uuden Gladion tarkoituksenaan hieman salavihkaa apuharventaa Venäjän leivissä olevaa äärioikeistoa. Niin komeaa poikaa ei maahanmuuttokriitikoiden riveistä löydy, ettei hän näyttäisi vielä paremmalta Naton iskujoukkojen ampuma reikä otsassaan.

Vasemmistoliberaali Nato-herännäisyys on toivottava ilmiö siksikin, että on kansakuntaa hajottavaa, jos Naton asian ajaminen jää oikeistolle. Tällöin vasemmistöhörhöjen suosittu propagandamotiivi eli laajalti vastustetun oikeistolaisen talouspolitiikan kytkeminen yhteen Nato-jäsenyyden kanssa näyttää aivan liian uskottavalta. Tähän asti Naton vastustajat ovat pärjänneet pelkästään sen tasoisilla iskulauseilla, että jos Natoon liitytään niin lihava Amerikan liikemies tulee ja yksityistää lastesi päiväkodin pedofiilibordellikseen, eikä tähän ala-arvoiseen populismiin tule muutosta ennen kuin vasemmaltakin alkaa kuulua Natoa kannattavia ääniä.

Nyt kun on niin muodissa syytellä Erkki Tuomiojaa taistolaiseksi ja Venäjän myötäilijäksi, haluan todeta, että pidän täysin mahdollisena Tuomiojan kääntymistä Naton kannattajaksi. Silloin nuoruudessani, kun aloin kehittää jonkinlaista isovanhemmista riippumatonta omaa poliittista tietoisuutta, siihen vaikutti merkittävästi Tuomiojan tuolloin päätoimittama Ydin-lehti, jonka linja oli hyvin kriittinen sekä taistolaisia (niiltä osin kun heitä 80-luvulla vielä sanan alkuperäisessä merkityksessä oli) että Suomen virallisen ulkopolitiikan neuvostomyönteisyyttä kohtaan. 

Tiedämme nyt, että CIA rahoitti kiertoteitse kaikenlaista Neuvostoliitosta riippumatonta ja siihen kriittisesti suhtautuvaa vasemmistolaista toimintaa, enkä pidä mitenkään mahdottomana, että sitä rahaa olisi mennyt myös Ytimen ylläpitoon, kun sitä meni Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueellekin. Tällaisella rahoituksella CIA muuten teki hyvää työtä suomalaisen(kin) demokratian puolesta, mikä on yksi syy, etten pidä CIA:ta minään yksiselitteisenä mörkönä, enkä liioin Natoa. 

Kokonaan eri asia sitten on, että CIA:n toiminta kolmannessa maailmassa oli huomattavasti vähemmän hienostunutta ja asiantuntevaa. Voi sanoa, että USA:n ulkopolitiikkaa tässä asiassa luonnehti eräänlainen rasismi: jossain tummempihipiäisten kansoittamassa latinalaisamerikkalaisessa maassa maltilliset ja demokraattiset vasemmistopuolueet jyrättiin kuolemanpartioilla eikä niitä vaivauduttu erottamaan kommunisteista, kun taas Suomessa, jonka asukkaat ovat valkonaamaista rotua, täkäläiseen poliittiseen järjestelmään perehdyttiin sävykkäämmin.

Tuomioja oli siis 80-luvulla sellaisen lehden päätoimittaja, joka silloisista oloista tiedetyn perusteella saattoi hyvinkin olla CIA:n rahoittama. Kannattaa muistaa, että Suomessa oli tuolloin kaksi rauhanliikettä, yhtäältä avoimesti neuvostomyönteinen (ja nyttemmin varsin venäläismyönteiseksi profiloitunut) Rauhanpuolustajat, ja esimerkiksi 80-luvun sivariliikettä lähellä ollut Sadankomitea, joka oli myös Tuomiojan ja Ydin-lehden taustalla. (Sivarithan eivät olleet taistolaisten suosiossa - heidän mielestään tietoisen kommunistin tehtävä oli mennä armeijaan, koska asepalveluksen suoritti myös työväenluokka eli heidän uskontonsa Jumala, puhumattakaan siitä, että armeijassa opittiin tuiki tärkeitä tappotaitoja tulevassa vallankumouksessa hyödynnettäväksi.) Arvatkaa vain kumpaa porukkaa minä epäilen CIA:n salaa rahoittamaksi, enkä todellakaan pidä sitä paheksuttavana enkä häpeällisenä asiana.

Sitä en tietenkään väitä, että Tuomioja olisi tietoisesti ottanut vastaan rahaa CIA:lta (sitä paitsi ne eurooppalaisten demaripuolueiden saamat summatkin taisivat olla amerikkalaisen ammattiyhdistysliikkeen tai jonkin muun luotettavan bulvaanin välittämiä, niin että uskottava kiistettävyys säilyi, myös oman liikkeen sisällä). Mutta esimerkiksi EU-asiassa, jota Tuomioja päätyi pitkän julkisen fundeerauksen jälkeen kannattamaan, hän täytti juuri sen tehtävän, jota varten CIA ylläpiti ja tuki kommunisteista riippumatonta vasemmistoa. Hän siis puhui vasemmistolle sille hyväksyttävin älyllisin argumentein länteen yhdentymisen puolesta.

Kukaan ei ole niin takkiakääntävä opportunisti kuin vanha radikaali, ja jos SDP:n sisällä nousee Nato-myönteisiä ääniä (kuten Janne Korhonen, eikä toki pidä unohtaa Liisa Jaakonsaarta), Tuomiojakin saattaa olla käännytettävissä hyvän asian kannalle - ainakin jos hän kokee Naton kannattajien edustavan puolueensa nuoria ja vireitä.

Janne Korhonen, en ingenjör från Esbo som ser sig som liberal socialdemokrat, skrev nyligen en bloggdrapa i vilken han tog ställning för Nato i ordalag som kunde vara mina egna. Även hans argument liknar de som jag brukar framföra:

* Rysslands stöd till högerpopulistiska, t o m fascistiska rörelser i Väst;

* Nato må ha sina avigsidor, men när allt kommer omkring är det en frivillig samarbetsorganisation för demokratiska länder;

* Finlands position skulle inte nämnvärt förändras med Natomedlemskapet, eftersom Ryssland redan nu uppfattar Finland som en del av det fientliga västblocket;

* Rysslands ekonomiska bräcklighet, som innebär att det inte är förnuftigt för oss att ha alltför täta handelsförhållanden med grannen.

Här kunde jag tillägga min favorittes om vad det innebär att Ryssland inte längre har någon ideologisk mission jämförbar med kommunism. Ryssland vill inte framträda som förkämpe för rättvisa som den uppfattas ur vänsterns synvinkel. Ryssland behöver inte "vänner" som Sovjet på sin tid. Ryssland vill ha lydiga satelliter. Rysslands springpojkar i Väst är inte längre några vänsterintellektuella, utan öppet kriminella, från rasistiska huliganer till korrumperade affärsmän.

Natomotståndarna påstår sig vara oroade över att Finland som ett resultat av medlemskapet skulle hamna i ett politiskt beroende av Förenta Staterna. I verkligheten har Natoländerna ofta varit rätt självständiga i sin utrikespolitik, och de egenmäktigheter som USA på åttiotalet begick i Latinamerika väckte mycket kritik. I dag har man börjat diskutera om direkt allians med Förenta staterna utan medlemskap i Nato, eftersom Nato är ett tabutema. Följden kan mycket väl vara att Finland hamnar i ett precis sådant beroendeförhållande med USA som Natomotståndarna är rädda för och som vi faktiskt som Natomedlemmar skulle undgå. I ett bilateralt förhållande skulle de andra medlemsländerna nämligen inte ge oss ryggstöd om vi ville fatta egna utrikespolitiska beslut oberoende av Washington. 

Det här är faktiskt något Timo Soini vet och det är precis därför han talar om hur viktigt det är med amerikanska kontakter utan att nämna Nato. Han hoppas på att högerextrema krafter av den sort som han gillar gör sig gällande i USA och stöder honom på hans korståg mot allt vad upplysning heter. 

Under de här omständigheterna är det faktiskt vettigt och rätt av en vänsterliberal att dra en lans för Natomedlemskapet, inte minst därför att Nato åtagit sig att undersöka kontakterna mellan extremhögern och Ryssland, dvs positionerat sig som vår försvarare mot extremhögern. Vad sen gäller den illa beryktade Operation Gladio, skulle jag inte vara så hemskt ledsen om Nato startade en ny operation i samma anda för att i smyg genomföra en viss gallring av den extremhöger som Ryssland upprätthåller.

Vänsterliberal Natoväckelse skulle vara önskvärd även därför att det är söndrande för nationen att låta endast högern kräva Natoanslutning. Det populära propagandamotivet inom tokvänstern - att koppla ihop den impopulära ekonomiska högerpolitiken och Natomedlemskapet - kommer då att framstå som alltför trovärdigt. Hittills har Natomotståndarna kunnat piska upp stöd genom att köra med slagord om en tjock amerikansk affärsman som kommer och privatiserar dagiset du tar dina barn till och gör om det till ett glädjehus för pedofila snuskgubbar - detta alltså som ett exempel på vad Natomedlemskapet leder till, enligt deras mening. Det blir aldrig slut med denna undermåliga populism förrän vi börjar höra Natoförespråkande röster också från vänsterhållet.

I dag är det på modet att kalla Erkki Tuomioja för stalinist och Rysslandsslickare, men enligt min mening är det helt tänkbart att Tuomioja byter sida och blir Natoförespråkare. När jag ännu var ung och vacker och började utveckla egna politiska åsikter oberoende av morföräldrarna var en av de viktigaste influenserna för mig tidningen Ydin, som Tuomioja på den tiden var chefredaktör för. Tidningen var mycket kritisk både mot stalinister (om det på åttitalet ännu fanns några i finsk politik) och den officiellt påbjudna prosovjetismen i vår utrikespolitik. 

I dag vet vi att CIA via omvägar finansierade vänstergrupperingar som var oberoende av och kritiska mot Sovjet, och jag för min del ser det inte som omöjligt att en och annan slant gått till att upprätthålla Ydin, när även socialdemokratiska partiet i Finland fick sin beskärda del. Genom sådan här finansiering bidrog CIA faktiskt på ett välkommet sätt till demokratisk pluralism i Finland och i andra länder, vilket är en av orsakerna till att jag varken vill demonisera CIA eller Nato.

Det är en helt annan sak att CIA uppförde sig på ett mycket mindre raffinerat och sakkunnigt sätt i tredjevärldenländerna. Man kan säga att den amerikanska utrikespolitiken karaktäriserades av en sorts rasism: i latinamerikanska länder där folk hade lite mörkare hud lät man dödspatrullerna slakta ned även moderata vänsterpolitiker utan att skilja på dem och kommunisterna, medan man i Finland, där det bodde kritansikten, skaffade sig mera nyanserad information om det lokala politiska livet.

Tuomioja ledde alltså på åttitalet en tidskrift som mycket väl kunde vara CIA-finansierad, med tanke på hur världen på den tiden låg. Det är värt att komma ihåg att vi då hade två fredsrörelser, å ena sidan de öppet sovjetvänliga Fredskämparna, som sedan dess profilerat sig som Rysslandsvänliga, och De Hundras Komitté, som t ex stod åttiotalets civiltjänstgörare nära och dessutom gav ut tidskriften Ydin. (Civiltjänstgörarna gillades inte särskilt av stalinisterna: de tyckte ju att en medveten kommunist borde göra värnplikt, av två skäl: arbetarklassen, guden i deras religion, brukade också göra värnplikt, och dessutom lärde man sig nödvändiga avlivningskunskaper i armén som kunde komma väl till pass när revolutionen väl började.) Gissa bara vilket av dessa två gäng som jag tycker fick pengar av CIA. Och det är givetvis inte något de bör skämmas över.

Jag vill förvisso inte påstå att Tuomioja medvetet tagit emot pengar från CIA. Även det stöd som europeiska socialdemokratiska partier torde ha kanaliserats via den amerikanska fackrörelsen eller någon annan pålitlig bulvan, så att trovärdig förnekelsebarhet aldrig rubbades. Men vad gäller EU-medlemskapet, som Tuomioja efter många långa och mycket offentliga och synliga om och men kom att uttrycka sitt gillande för, uppfyllde han precis den uppgift som CIA upprätthöll och stödde den icke-kommunistiska vänstern för. Han förespråkade alltså västintegration i intellektuellt hållbara ordalag som vänstern kunde acceptera.

Ingen är en så kappvändande opportunist som en gammal radikal, och om det börjar höras likadana Natovänliga röster inom sossepartiet som Janne Korhonen (och låt oss inte glömma Liisa Jaakonsaari), är det mycket möjligt att även Tuomioja låter sig omvändas, åtminstone om han uppfattar Nato som något de unga och livliga i partiet gillar.