perjantai 20. syyskuuta 2019

Raiskausten poliittinen hyväksikäyttö ja persut - Sannfinnarna och det politiska exploaterandet av våldtäkter

Viikon suurimmasta tahattomasta poliittisesta vitsistä vastaavat persut, joiden mielestä rikoslain raiskauspykälän käynnissä oleva päivittäminen on ennennäkemätöntä raiskausten poliittista väärinkäyttöä.

Veckans bästa oavsedda politiska vits bör vi åter tacka sannfinnarna för, ty de anser att den uppdatering av strafflagsparagrafen om våldtäkt som pågår är oerhörd politisk exploatering av våldtäkter.

Siis hetkinen...? Persujen koko poliittinen toiminta perustuu raiskausfantasioilla mässäilyyn. Persuilla ei ole ikinä ollut muuta sanottavaa kuin yliampuvat propagandatarinat siitä, kuinka maahan tulee laumoittain väkivaltaisia tummaihoisia miehiä, joiden kulttuuri perustuu vapaaseen raiskaamiseen. Ja nyt HE syyttävät muita puolueita omasta helmasynnistään.

Precis så: Sannfinnarnas hela politiska karriär handlar om att frossa i våldtäktsfantasier. Sannfinnarna har aldrig haft något annat att erbjuda än överdrivna propagandahistorier om hur landet erövras av väldiga skaror av mörkhyade män som våldtar vem de vill och när de vill, eftersom det är deras kultur. Och nu är det DE som beskyller alla andra partier för sin egen skötesynd.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Vasemmistoterrorismi ja persut - Sannfinnarna och vänsterterrorism

Persujen pohjattomasta hölmöydestä nähtiin hiljattain esimerkki, kun jokin populäärilehdistön edustaja - ettei peräti ollut itse Iltsukka? - painoi sinänsä kiinnostavan jutun Venäjän vallankumouksellisten terrorista ja sen suhteesta Suomeen. 

Den bottenlösa dumhet som karaktäriserar sannfinnarna fick vi se ett nytt exempel på när någon mindre intellektuell dagstidning, kanske till och med Ilta-Sanomat, tryckte en i och för sig intressant artikel om rysk revolutionär terror och dess förhållande till Finland.

Jutun sisältö oli suunnilleen se, että kaikenlaiset venäläiset pomminvirittäjät ja terroristit saivat 1900-luvun alussa turvapaikan Suomen suuriruhtinaanmaalta, kun täkäläiset intellektuellit - eivätkä edes vasemmistolaiset, vaan porvarilliset kansallismieliset - olivat käärmeissään sortovuosista ja halusivat näyttää tsaarille kuka on kuka. Tämän seurauksena bolševikkiterroristeja suorastaan hyysättiin Suomessa, ja meikäläisten kirjailijoiden ja vaikuttajien avustuksella he syyllistyivät luvuttomiin murhiin.

I artikeln berättades det att ryska bombmakare och terrorister i början av nittonhundratalet fick asyl i Finland, eftersom finländska intellektuella - inte ens vänstermänniskor, utan också borgerliga nationalister - ville hämnas på tsaren för ofärdsåren. Därför fjäskade man för bolsjevikiska terrorister i Finland, och med finländska författares och koryféers stöd begick dessa terrorister otaliga mord. 

Luulisi tällaisen historiapläjäyksen olevan juuri persuille oikea herkkupala. Siinähän naiivit suomalaisen eliitin edustajat paapoivat kommunisteja, tai ainakin näiden edeltäjiä (bolševikkeja), ja kommunistit tietysti tekivät julmia terroritekoja, eiväthän he muuten kommunisteja olisi olleetkaan. Mutta ei suinkaan. Eräs nuori persunainen intoutui selittämään somessa, että tässä yritetään leimata suomalaiset terroristeiksi ja kiistää islamin merkitys terrorismin innoittajana.

Vid första ögonkastet kunde man inbilla sig att en sådan här artikel är en verklig läckerbit för sannfinnarna: naiva representanter för finländsk elit stödde kommunister eller bolsjeviker, dvs företrädare för kommunister, och sagda kommunister begick grymma terrordåd för det är vad kommunister gör. Men ingalunda så! I stället förkunnade en ung sannfinsk kvinna på sociala medier att artikeln var ett försök att utmåla finnar som terrorister och bagatellisera islams roll som inspiration till terrorism.

Siis kelatkaa: persun mielestä edes kommunistien terrori-iskuista ei saisi puhua, koska sillä yritetään kääntää huomio pois islamista ja muslimeista. Islam ja muslimit ovat persulassa ohittaneet jo kommunistitkin uhkakuvana.

Tänk er: sannfinnen tycker att man helst inte borde ta upp kommunistiska terrordåd, eftersom det är ett försök att vända uppmärksamheten från islam och muslimer. För sannfinnarna är islam och muslimer redan en större och viktigare fiende än någon kommunism.

Toki persut kertovat jatkuvasti satujaan jostain olemattomasta "väkivaltaisesta Antifasta", jota ei ainakaan Suomessa ole olemassa äärioikeiston fantasioiden ulkopuolella, kun taas äärioikeistolainen terrorismi ja väkivalta on jo ilmennyt mm. joukkoampumisina. Mutta oikeista, olemassa olleista ja historian tuntemista kommunisti- ja vasemmistoterroristeista ei persujen mielestä sovi keskustella. Kaipa siksi, että heillä oli valkoinen iho. Valkoihoinen kommunismi lienee sitä parempaa kommunismia, ja valkoihoinen ei tunnetusti voi olla terroristi ollenkaan, ilmeisesti ei edes valkoihoinen kommunisti.

Visst berättar sannfinnarna fortfarande amsagor om "våldsamma Antifa-terrorister", som åtminstone i Finland inte existerar utanför extremhögerns fantasivärld, medan högerextrem terrorism och högerextremt våld redan kommit till uttryck bl a i skolmassakrerna i Jokela och Kauhajoki. Men verkliga kommunistiska och vänstersinnade terrorister historien känner till borde vi inte diskutera, tycker sannfinnarna. Kanske därför att sagda terrorister hade vit hy. Ljushyad kommunism är antagligen bättre kommunism, och som bekant kan en ljushyad person inte alls vara terrorist, inte ens en ljushyad kommunist.

maanantai 16. syyskuuta 2019

Persunuoret ja Karjala - Sannfinsk ungdom och Karelen

Persunuorten suunnalta kuului hiljattain sensuuntaisia ääniä, että Karjala pitäisi meinaten taas saada takaisin, eivätkä he tarkoittaneet olutta. Tämä oli peräti virkistävää vaihtelua kaiken sen Putinin kanssa flirttailun ja venäläisen propagandan levittelemisen jälkeen.

Nyligen hördes det från sannfinsk ungdom att Karelen måste återerövras, och då menade de inte ölmärket Karjala. Det här kändes nästan uppfriskande efter det evinnerliga sannfinska flörtandet med Putin och alla de ryska propagandaartiklar sannfinnar kolporterat.

Joku voi nyt heittää minulle väitteen, että tämähän todistaa vääräksi kaikki puheeni persujen venäläismyönteisyydestä. Jos persut olisivat Putinin taskussa, eivät kai he sallisi nuorisojärjestönsä vaatia Karjalaa takaisin? Mutta tilanne on vähän monimutkaisempi.

Någon ska nu kanske påstå att det här felbevisar allt jag skrivit om sannfinnarnas Putinvänlighet. Skulle sannfinnarna stå i maskopi med Putin, skulle de väl inte tillåta sin ungdomsorganisation att kräva tillbaka Karelen? Men situationen är mer komplicerad.

Venäjän sekaantumisessa Suomen asioihin on pitkälti kyse propagandatarpeista. Esimerkiksi Johan Bäckman toimii tosiasiassa Venäjän sisäiseen käyttöön suunnatun propagandan tuottajana. On Putinille hyvä, kun Venäjällä on täällä oman asiansa kritiikitön ajaja, jonka lausuntoja voidaan sitten venäläisessä mediassa siteerata "suomalaisen ihmisoikeusaktivistin" mielipiteinä.

När Ryssland lägger sig i Finlands angelägenheter är det främst frågan om propagandabehov. Johan Bäckman producerar främst propaganda för Rysslands interna behov. Putin storgillar att ha en okritisk advokat i Finland vars uttalanden kan citeras i ryska medier som en "finsk mänskorättsaktivists" åsikter. 

Vastaavalla tavalla Putin hyötyy siitä, että täällä on fasistipuolueen nuorisojärjestö, joka uhkailee Karjalan takaisinvaltaamisella. Siitä saadaan tarvittaessa hyvä tekosyy hyökätä Suomeen, pudottaa pieni ydinräjähde suomalaisten sotilaiden niskaan ja ampua sinunkin lapsillesi dumdumluoti takaraivoon - eikä tarvitse olla huolissaan mistään toisinajattelijoiden rauhanmarsseista, kun Venäjän kansa on saatu myötämieliseksi Suomen nujertamiselle levittämällä persunuorten möläytyksiä sopivasti paisuteltuina Venäjän mediassa.

På ett liknande sätt drar Putin nytta av att det finns en fascistisk ungdomsorganisation i Finland som ger ifrån sig hotelser om att återerövra Karelen. Det kan vid behov användas som ett svepskäl för att invadera Finland, utplåna Finlands armé med ett litet taktiskt kärnvapen och skjuta även dina barn en dumdumkula i bakhuvudet - och hemma i Ryssland blir det inga fredsmarscher, när de sannfinska satungarnas oförsiktiga uttalanden i lämpligt överdriven form spridits i ryska medier.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Älyllisen konservatiivisuuden mureneminen - Hur intellektuell konservatism vittrar bort

Miikka-Markus Leskisestä ja Kristillisdemokraateista laatimani kirjoitus antoi aihetta sanoa vielä pari sanaa konservatiivisuudesta. Jo pitkään sekä minä että viisaammat miehet maailmalla olemme nimittäin joutuneet huomaamaan älyllisesti edes jotakuinkin rehellisen konservatiivisuuden olevan katoavaa kansan- ja kansainvälistä perinnettä. Sen sijaan on tunkeutunut raaka ja törkeä populismi.

Den drapa jag skrev om Miikka-Markus Lehtinen och Kristdemokraterna gav anledning att plita ned ännu ett par ord om konservatism. Sedan länge har både jag och klokare män ute i världen nämligen sett oss tvungna att konstatera, att intellektuellt någorlunda ärlig konservatism håller på att helt försvinna, både hos oss och internationellt. I stället har vi fått en brutal och fräck populism.

Pidän tätä kehitystä valitettavana. Itsehän olen tietysti nykyisten "konservatiiviemme" eli perussuomalaisen äärioikeiston näkökulmasta takaraivoonammuttava äärivasemmistolainen, mutta normaalissa - persuja edeltävässä - maailmassa koin olevani monilta yksittäisiltä poliittisilta impulsseiltani aika konservatiivi. 

Jag beklagar denna utveckling. De som i dag kallar sig konservativa - den sannfinska extremhögern - ser mig givetvis som en vänsterextremist de helst ville avrätta på fläcken, men i den normala värld som existerade före sannfinnarna var jag på många sätt konservativt lagd eller inspirerad.

Tunnetusti olen niin ankara raittiusmies, ettei minulla olisi mitään Hizbollah-tasoista viinakieltopolitiikkaa vastaan, ja tämä juontaa viime kädessä juurensa vanhoillisesta kotikasvatuksesta. Kannatan myös ruotsin kielen aseman säilyttämistä ja toisen kotimaisen kielen opetusta kaikille pohjimmiltani konservatiivisista vaikuttimista. Ja mitä sitten tulee maanpuolustukseen, nuoruuteni pasifistisilta harharetkiltä palattuani olen sitä mieltä, että Venäjä pysyy toistaiseksi vihollisena ja uhkana ja että perinteisessä maanpuolustushengessä on paljon hyvää.

Som bekant är jag en sträng helnykterist: skulle det införas ett spritförbud på Hizbollahnivå i det här landet, så skulle det inte ändra på någonting i mitt liv. Nykterheten är i princip en följd av konservativa aspekter i min uppfostran. Jag vill naturligtvis också behålla svenska språkets ställning i Finland och svenskundervisningen för alla finsktalande därför att jag är konservativt lagd. Vad sedan gäller försvaret, har jag, när jag väl vänt hem från min ungdoms pacifistiska villovägar, kommit till slutsatsen att Ryssland under överskådlig framtid förblir en fiende och ett hot och att mycket talar för traditionell försvarsvänlighet.

Tuskin kukaan muukaan on johdonmukaisesti "vihervasemmistolainen" tai "vasemmistoliberaali". Meillä kaikilla on sekä konservatiivisia, liberaaleja että vallankumouksellisia impulsseja. Jokainen on sekä vähän maailmankansalainen että vähän nationalisti. Jokainen on sekä vähän uskonnollinen että vähän ateisti. Jokainen on sekä vähän militaristi että vähän pasifisti. Ja tähän tyyliin useimpien ihmisiä jakavien kysymysten suhteen.

Jag antar att ingen är konsekvent och undantagslöst "grön" eller "vänsterliberal". Vi alla har både konservativa, liberala och revolutionära impulser. Var och en är både lite världsmedborgare och lite nationalist. Var och en är både lite religiös och lite ateist. Var och en är både lite militarist och lite ateist. Och så här går det egentligen med alla tvistefrågor som delar folk. 

Pienehköjen konservatiivisten puolueiden, kuten vaikkapa Kristillisdemokraattien, sauma merkittävään yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on ollut siinä, että ne voivat puhutella sellaisten ihmisten yksittäisiä konservatiivisia impulsseja, jotka eivät välttämättä ole kokonaisnäkemykseltään konservatiiveja. Silloin kun minä nuorena äänestin kristillisiä raittiusmiehen protestina, lähdin siitä, että joiltakin osin kannattamiani liberaaleja tai vasemmistolaisia aatteita ajavat yhteiskunnassa jo toiset, voimakkaammat puolueet, ja että minä saatoin äänestää raittiushenkisyyteni mukaan, koska se nyt kuitenkin oli ja on minulle aika tärkeä identiteettikysymys ja koska raittiutta ei kukaan muukaan ajanut kuin Kristillisdemokraatit.

Relativt små konservativa partier, som t ex Kristdemokraterna, kan ibland spela en betydelsefull roll i politiken genom att tilltala konservativa impulser hos människor vars helhetssyn på samhället inte nödvändigtvis är konservativ. När jag som en ung man röstade på kristdemokraterna för att s a s inregistrera min protest som helnykterist, utgick jag från att de liberala idéer eller vänsteridéer som jag i viss mån var anhängare av redan representerades av andra, starkare partier och att jag sålunda kunde rösta enligt min helnykterism, eftersom den alltid har varit en viktig identitetsfråga för mig och eftersom det bara var Kristdemokraterna som var ett uttalat nykterhetsparti. 

(Siihen aikaan raittius oli nimenomaan nuorten ihmisten keskuudessa täysin marginaalissa. Jos olisin nuori nykymaailmassa, minun ei tarvitsisi äänestää raittiuspuoluetta, koska nykynuoret uskaltavat olla raittiita paljon avoimemmin, eikä raittiuden takia tarvitse pelätä joutuvansa sosiaalisesti niin eristyksiin kuin muutama vuosikymmen sitten. Nykynuorille raittius tuskin edes on mikään erityinen identiteetti isolla I:llä, se on luonteva elämäntapa, jonka voi ja saa valita siinä missä minkä tahansa muunkin.)

(På den tiden var nykterheten särskilt bland unga människor helt marginaliserad. Skulle jag vara ung i dagens värld så skulle jag inte behöva rösta på ett nykterhetsparti, för i dag vågar unga människor vara nyktra helt öppet, och nykterhet innebär inte en sådan social isolering som för ett par årtionden sen. För dagens ungdomar är nykterism knappast ens en särskild identitet med stort I, utan en naturlig livsstil som man kan välja precis som vilken som helst annan.) 

Nykyään "konservatiivisuudella" tarkoitetaan kuitenkin aivan muuta. Silloin kun itse nettikolumnistina ajoin valikoivasti tiettyjä konservatiivisia asioita, persujen nettiprikaati katsoi, että minulla oli jonkinlainen velvollisuus allekirjoittaa koko "poliittisen epäkorrektiuden" aatepaketti ruotsin kielen vastaisuuksineen ja rasismeineen. Olisi pitänyt nähdä esimerkiksi vasemmisto tai sosiaalidemokraattinen puolue läpeensä pahoina hirvityksinä, ei puolueina, joiden kanssa en välttämättä ole samaa mieltä asioista ja joiden en välttämättä katso kaikilta osin vievän yhteiskuntaa oikeaan suuntaan, mutta joilla ymmärrettävistä syistä on kannatusta yhteiskunnassa.

I dag menar man någonting helt annat när man talar om "konservatism". När jag som webbkåsör tillät mig att ta ställning för vissa konservativa målsättningar, ansåg den sannfinska webb-brigaden att jag på något sätt var förpliktigad att acceptera hela det "politiskt inkorrekta" idépaketet inklusive svenskfientligheten och rasismen. Sannfinnarna krävde att jag skulle se t ex vänstern eller socialdemokratiska partiet som alltigenom onda monster, inte som partier som jag inte nödvändigtvis är enig med och som enligt min åsikt inte nödvändigtvis för samhället i rätt riktning, men som av förståeliga skäl åtnjuter stöd i samhället.

Minullahan oli ja on periaatteessa postmodernin liikkuvan äänestäjän maailmankuva, eli ketä vain voi vaaleissa tukea joka sillä hetkellä vaikuttaa siltä mitä yhteiskunta tarvitsee, ja minulla joka tapauksessa yksilönä on aina jotakin hampaankolossa aivan mitä tahansa puoluetta vastaan. Minä olen suvereeni äänestäjä, "kansalainen, joka valitsee kuninkaan ja syöksee valtaistuimelta tyrannin", ja minun äänestäni on sitten eri puolueiden parhaansa mukaan kilpailtava.

Min världsbild var och är, när allt kommer omkring, en rörlig postmodern väljares: jag är beredd att rösta på vem som helst som i den tidpunkten förefaller vara vad samhället behöver, och under alla omständigheter har jag som individ alltid någonting emot vilket som helst politiskt parti. Jag är en suverän väljare, en "medborgare som utser konungen och störtar tyrannen", och de olika partierna får sen konkurrera med varandra om min röst.


Niin kauan kuin puolueetkin - olivatpa oikeistolaisia, vasemmistolaisia, keskustaa, vihreitä, liberaaleja tai mitä milloinkin - ovat tyytyväisiä pelaamaan näiden sääntöjen mukaan, asiat ovat periaatteessa mallillaan ja demokratia toimii. "Maahanmuuttokriitikot" ja persujen nettikommandot ovat kuitenkin toista mieltä. Heillä on mielestään yksinoikeus vaatia kaikilta vähänkin konservatiivisilta ihmisiltä, että nämä liittyvät heidän vallankumoustaisteluunsa koko oikeusvaltiota vastaan.

Så länge partierna - vänster-, höger-, centerpartier, gröna eller liberaler, vad det än är för partier - nöjer sig med att iaktta dessa regler, står saker och ting till som de bör och demokratin fungerar. "Invandringskritikerna" och de sannfinska onlinekommandona är dock av annan åsikt. De anser sig få tvångsrekrytera alla någorlunda konservativa människor för sin revolutionära kamp mot rättsstaten.

Kun poliittinen ryhmä esittää tällaisia vaatimuksia tavallisille kansalaisille, kyse on totalitarismista. Kansalaisella on oikeus päättää itse mielipiteensä, jopa valita à la carte -periaatteella yksittäisiä mielipiteitä eri mielipidekimpuista. Tai pitäisi olla. Valitettavasti persut ja äärioikeisto ovat aivan väkisin palauttaneet voimaan sellaisen tilanteen, jossa pitää olla kaikkien mielipiteidensä osalta joko "vihervasemmistolainen" tai "poliittisesti epäkorrekti", ja jos valitsee kantansa yksittäisiin kysymyksiin oman järkensä ja omantuntonsa mukaan, joutuu täysin marginaaliin.

När en politisk gruppering vill tvinga vanliga människor att rösta på ett visst sätt o. dyl., handlar det om ren totalitarism. Medborgaren får själv besluta om sina politiska åsikter och ta ställning till enstaka frågor på ett a la carte-sätt, dvs. mixa och blanda höger-, vänster- och gröna åsikter precis som han vill. Eller det är så det borde vara. Dessvärre har sannfinnarna och extremhögern återinfört situationen i vilken man antingen är "grön vänster" eller "politiskt inkorrekt", och tar man ställning till enstaka frågor efter sitt samvete och sitt bästa förnuft, så blir man helt marginaliserad. 

Tämä on johtanut sellaiseen tilanteeseen, että juuri maltillista porvarillisuutta tai järkevää konservatiivisuutta mielestään edustavat kirjoittajat ja ajattelijat huomaavat olevansa äärioikeiston ankarimman painostuksen alaisina. Stalinisti-, homo- ja narkkarileimat lyödään lujimmin ja kipeimmin juuri sellaisiin ihmisiin, joiden pieneen mieleenkään ei tulisi sanoa hyvää sanaakaan Stalinista, jotka suhtautuvat epäilevästi homoseksuaalien vapautusliikkeeseen ja jotka eivät ole eläissään viinaa maistaneetkaan, saati sitten laittomia huumeita.

Det här innebär att det är precis de skribenter och tänkare som alltid sett sig som borgerliga eller moderat konservativa plötsligt befinner sig under massiv högerextrem påtryckning. Att bli brännmärkt som stalinist, bög eller knarkare svider värst när man aldrig ens kunde tänka sig yttra ett vänligt ord om Stalin, eller när man förhåller sig skeptiskt till bögarnas befrielserörelse eller när man aldrig ens smakat vare sig på brännvin eller på några olagliga rusmedel.

Mikä tämän taustalla on? Ikävä kyllä yksi uskottavimmista tulkinnoista on, että vainoharhaisin vasemmistonäkemys on oikeassa. Eli siis se, että maltillinen konservatiivisuus ei koskaan ole ollut mitään muuta kuin viikunanlehti öykkäröinnille, törkeydelle ja suoranaiselle fasismille. Julkisuudessa on puhuttu kauniita perinteisistä arvoista ja isäin kulttuurin säilyttämisen tärkeydestä, mutta tämän retorisen verhon takana on aina piileskellyt alkukantainen murhan- ja verenhimo. Murhanhimoinen äärioikeisto viis veisaa perhearvoista ja kansallisesta kulttuurista.

Vad står bakom allt detta? Tyvärr börjar den mest paranoida vänstersynen låta allt mindre paranoid och allt mer berättigad. Alltså, att moderat konservatism aldrig har utgjort någonting annat än ett fikonlöv att kamouflera rena grobianfasoner, brutalitet och fascism med. I offentlighet talar man en massa i nattmössan om hur viktigt det är att kämpa för traditionella värderingar och förfädernas kultur, men bakom denna ridå av retorik gömmer sig primitiv mordlystnad och blodlusta. Den mordlystna extremhögern ger katten i familjevänliga värderingar och nationell kultur. 

Tarkoittaako tämä, että maltillisina konservatiiveina itseään pitäneet tavalliset ihmiset ovat salanatseja? Ei toki. He vain ovat antaneet salanatsien ulkoisen rekrytointi- ja mainospuolen hämätä itseään. Tavallinen, yksittäinen ihminen voi vilpittömästi uskoa maltilliseen konservatiivisuuteen, mutta tämän vainoharhaisen vasemmistotulkinnan mukaan hän erehtyy, jos kuvittelee minkään poliittisen tahon oikeasti ajavan asiaansa.

Betyder det här, att vanliga människor som ansett sig vara moderata konservativa egentligen är smygnazister? Nähä. De har bara låtit sig vilseledas av smygnazisternas rekryterings- och reklamfasad. En vanlig människa, en individ, kan uppriktigt tro på moderat konservatism, men enligt den här paranoida vänstertolkningen misstar han sig om han inbillar sig att någon politisk grupp alls representerar hans intressen.

Tälle tulkinnalle antaa tiettyä uskottavuutta se karkea tekopyhyys, joka luonnehtii vaikkapa persuja. Ei oikeasti noudateta edes niitä konservatiivisia arvoja, joita ollaan edistävinään. Puoluetta esimerkiksi johtaa mies, joka on aviolasten ohella pannut alulle lehtolapsen nuoren naisen kanssa. Puolue esiintyy isänmaallisena, mutta myötäilee Venäjän fasismia. Puolueessa toimii avoimesti homoseksuaalinen mies, joka on tuonut maahan afrikkalaisen poikaystävän - siis puolueessa, joka moittii suunnilleen koko muuta maailmaa homojen hemmottelusta ja kehitysmaalaisten maahantuonnista. Ja ennen nykyistä nousuaan puolue tuli kuuluisaksi siitä, että sen riveissä toimi ammattipainija, joka syytteli vihreitä rikollisia hyysääväksi huumeidenvapauttajapuolueeksi ja joka itse syyllistyi sekä väkivaltarikoksiin että huumerikoksiin.


Den här tolkningen blir trovärdigare när man reflekterar över den oförskämda skenhelighet som karaktäriserar t ex sannfinnarna: de ger egentligen strunt i de konservativa värden de påstår sig främja. Partiet leds t ex av en man som avlat ett utomäktenskapligt barn med en ung kvinna. Partiet kallar sig fosterländskt, men uttrycker sympati för rysk fascism. Inom partiet verkar en homosexuell man som importerat en afrikansk pojkvän till Finland - inom ett parti alltså som beskyller resten av mänskligheten för att favorisera homosexuella och importera utlänningar. Och när partiet var mycket mindre än i dag var röstmagneten en professionell brottare som anklagade de gröna för att fjäska för brottslingar och främja narkotikamissbruk - men som bekant begick mannen själv både våldsbrott och narkotikabrott.

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Idän vinosilmät tunkeutuivat Ruotsiin tekemään rikoksia - Gulingarna österifrån infiltrerade Sverige för att begå brott


Pari karvanaamaista sälliä ammuskeli poliiseja tuossa päivä pari sitten. Kuten tiedämme, maahanmuuttokriitikoiden mielestä parrankasvu ja epäilemättä myös testosteroni on sellainen muslimien juttu (tämä selittääkin aukottomasti kaikki ne höpinät viriileistä arabimiehistä, jotka "vievät naisemme"). Toisin sanoen nämä sällit julistettiin välittömästi muslimeiksi ja maahanmuuttajiksi, ja sisäministeri Ohisaloa uhkailtiin Twitterissä tappamisella, koska tapaus oli maahanmuuttokriitikoiden mielestä jollain mystisellä tavalla hänen syytään.

Ett par killar med ymnigt ansiktshår sköt nyligen på polisen. Som vi vet anser invandringskritikerna att skäggväxt och antagligen även testosteron är såna där muslimgrejer (det här förklarar också varför extremhögern är så rädd för virila arabiska män som tar "våra kvinnor"). Det hette genast att grabbarna var muslimer och invandrare, och inrikesminister Ohisalo mordhotades på Twitter, eftersom invandringskritikerna ansåg att hon på något mystiskt sätt var ansvarig för incidenten. 

Poliisi sai sitten ripeällä ja ammattitaitoisella toiminnalla kiinni nämä kesyttömät veljekset. Osoittautui, että he ovat etniseltä taustaltaan suomalaisia, mutta muuttaneet nuorina poikina lahden länsipuolelle. Karvaisiksi karjuiksi kasuttuaan he sitten palasivat vanhaan maahan rikoksia tehtailemaan.

Tack vare raska tag och professionalism grep polisen dock snart dessa otämjda bröder. Det visade sig att de var etniska finländare som vid ung ålder flyttat väster om Bottenviken. När de väl vuxit upp till skäggiga skälmar, återvände de till gamla landet för att begå brott.

Toki voidaan todeta, että maahanmuuttokriitikot ovat oikeassa: Ruotsissa on ongelmia maahanmuutosta, nimittäin siitä, että ruotsalaisten itänaapurissa asuu viettiensä vietävissä oleva vinosilmäkansa, joka avoimien rajojen ansiosta on jo vuosikymmenet sankoin joukoin ja laajoin laumoin tunkeutunut kolmen kruunun maahan rötöstelemään ja ryyppäämään. Käyräsapeli on ehkä korvautunut suoralla puukolla, mutta teräaseväkivalta on edelleenkin näiden idän barbaarien perinne ja kulttuuri, jonka käskyjä he tahdottomina robotteina noudattavat.

Visst kan man konstatera att invandringskritikerna har rätt: Sverige har problem med invandringen, eftersom det östra grannlandet bebos av en stam instinktstyrda gulingar som tack vare de öppna gränserna sedan årtionden tillbaka strömmat in i de tre kronornas land för att sen ägna sig åt brott och berusning. Sina mongoliska förfäders krokiga sabel har de visserligen bytt ut mot den raka finnkniven, men våld med eggvapen är fortfarande en del av dessa östliga barbarers tradition och kultur, vars föreskrifter de viljelöst och robotartat beaktar i sitt liv.

No, leikki sikseen. Puhutaanpa vakavasti. Paha kyllä nämä pojat olivat rodustaan (ehhehhee) vieraantuneita suomenruotsalaisia: sukunimi oli sama kuin eräällä punapäällä, johon nuorena Åbo Akademin kemianopiskelijana olin vähän ihastunut, etunimistä ainakin toisessa oli hieman gettoenglannin sävyä. Mutta mitäs siitä.

Nåja, skämt åsido. Låt oss tala allvar. Dessvärre var killarna rasmässigt degenererade (hahahaha) finlandssvenskar: de hade samma efternamn som en viss rödhårig pangbrud jag var lite kåt på när jag studerade kemi på ÅA. En av grabbarna hade ett förnamn som lät lite gettoengelskt. Men strunt i det.

Maahanmuuttokriitikot jaksavat lyödä rumpua "etnojengeistä" ja "etnorikollisuudesta" ikään kuin kyseessä olisi jokin verrattoman paljon pahempi rikollisuuden laji kuin kotimaisten rosmojen harjoittama. Samalla tavalla maahanmuuttokriitikot alkavat pelotella etnorikollisuudella sellaisissa tapauksissa kuin tämä puheena oleva rikos, kunnes sitten osoittautuu, että asialla ovat ihan valkonaamaiset veijarit.

Invandringskritikerna orkar göra stort oväsen av "etniska gäng" och "etnisk kriminalitet" som om det rörde sig om en ojämförbart värre sorts brottslighet än den som inhemska odågor ägnar sig åt. På samma sätt börjar invandringskritikerna skrämma folk med etnisk brottslighet i sådana fall som den här incidenten, tills det visar sig att det varit frågan om rent ljushyade lymlar.

Mutta tässä takavuosina on ollut useampi kuin yksi maahanmuuttajataustainen veikko tuomiolla aika peruskriminaalihommista. Kyseessä ovat olleet liivijengityyppiset tapaukset, joissa jengiläisillä on ollut muslimimaalaisia nimiä, milloin arabiankielisiä, milloin enemmän persialaiselta kalskahtavia. Kertaakaan ei ole asianomaisista puhuttu pahaa sanaa äärioikeiston foorumeilla.

Under de senaste åren har fler än en slyngel av invandrarbakgrund dömts till fängelsestraff för vanlig, ärlig brottslighet. Dessa incidenter har vanligen stått i sammanhang med hojgäng och liknande ligor, och brottslingarna har haft muslimska namn, ibland arabiska, ibland snarare persiska. På högerextrema webbforum har dessa fall aldrig väckt någon större förargelse. 

Tuntuukin siltä että kun halla-aholaiset paheksuvat maahanmuuttajarikollisia, he paheksuvat lähinnä sellaisia maahanmuuttajarikollisia, jotka ovat keksineet omasta päästään. Todelliset maahanmuuttajarikolliset eivät heitä kiinnosta - sellaiset jotka eivät tee mystisiä "etnorikoksia", vaan ovat liittyneet kotimaisten prätkämiesten riveihin.

Det förefaller faktiskt att högerextremisterna inte ogillar verkliga invandrarbrottslingar, utan bara sådana de själva hittat på. Sådana invandrare som inte begår mystiska "etniska brott", utan sökt medlemskap i inhemska mc-klubbar, är helt okej och lajbans.

Joskus vuosikymmen-pari sitten esimerkiksi pari pohjoisafrikkalaistaustaista veljestä kunnostautui melko kovan luokan rötöksillä - olisiko kyse ollut liivijengin täysjäseniksi pyrkivien opinnäytteistä? (Sellaistahan epäillään myös näiden ruotsinporvoolaisten tapauksessa.) Liivijengien ihailijafoorumilla miehiä kehuttiin luonteeltaan koviksi, ruumiillisesti vahvoiksi ja kavereilleen lojaaleiksi, siis liivijengipiirien ihmisihanteen mukaisiksi, ja maahanmuuttajatausta ei tullut käsittelyyn ollenkaan. Mutta yhtä mielenkiintoista oli maahanmuuttokriitikoiden kirjoittelu asiasta.

För ett-två årtionden sedan var det t ex två bröder av nordafrikansk bakgrund som utmärkte sig med ganska djärva brott - undrar om det handlade om lärdomsprov för medlemskandidater i hojgäng? (Det är ju vad man också misstänker i fallet med de två sverigesborgåborna.) På ett forum ägnat åt att dyrka hojkillar hyllades dessa män som tuffa, kroppsligt starka och lojala mot kamrater, de ansågs alltså motsvara hojvärldens människoideal, och invandrarbakgrunden intresserade inte beundrarna. Men lika intressant var det att se hur invandrarkritikerna förhöll sig till saken.

He nimittäin korostivat omissa puheenvuoroissaan sitä, että pojat olivat tulleet Suomeen jo pikkuisina ja että he siis olivat kaikilta osin suomalaisia ja tähän yhteiskuntaan sopeutuneita. Samanlaista asennetta heiltä on turha odottaa esimerkiksi vihreisiin tai vasemmistoon kotoutuneita muslimipoliitikkoja kohtaan - näitä kyllä jahdataan ja mustamaalataan "kiihkomuslimeiksi" ja "epäsuomalaisiksi" vuosikaudet putkeen.

De framhöll i sina yttranden att killarna kommit till Finland redan som små gossar och att de sålunda var helt förfinskade och integrerade. En liknande attityd kan man inte vänta sig av dem gentemot t ex gröna eller vänsterpolitiker av muslimsk bakgrund: dessa svartmålas som "muslimfanatiker" och utsätts för mångåriga klappjakter.

Onkin jo kauan sitten ollut selvää, että yksi äärioikeiston tärkeimmistä ulottuvuuksista on - on aina ollut - rikollisten nousu poliittisen vallan käyttäjiksi. Tästä syystä äärioikeisto hyväksyy ulkomaalaistaustaiset ammattirikolliset suomalaisiksi, mutta keskiluokkaistuneet, lainkuuliaiset maahanmuuttajat pysyvät sen silmissä aina epäilyttävinä ulkomaalaisina.

Det har blivit klart för längesen att extremhögern till stor del består av kriminella som vill ha politisk makt. Därför accepterar extremhögern yrkesbrottslingar med utländsk bakgrund som finnar, medan den alltid avfärdar laglydiga invandrare som blivit medelklass som opålitliga utlänningar.

maanantai 26. elokuuta 2019

Jussi Halla-aho maalitti Jessikka Aroa - Jussi Halla-aho pekade ut Jessikka Aro som måltavla

Jussi Halla-aho mainitsi hiljattain Jessikka Aron vihjaten, että Aro ei tekisi tarpeeksi Venäjän uhkaa vastaan. Tästä innostuneina Halla-ahon tahdottomat raajat Twitterissä alkoivat välittömästi kiusata Aroa.

Nyligen omnämnde Jussi Halla-aho Jessikka Aro och lät förstå att hon inte gör tillräckligt för att motarbeta hotet från Ryssland. Halla-ahos viljelösa kroppsdelar på Twitter började givetvis genast trakassera Aro. 

Kuten kaikki tiedämme, Aro on ollut jo vuosikaudet sellaisen venäläismielisten trollien nettihäiriköinnin kohteena, että sille ei löydy vastinetta koko suomalaisen nettitörkeyden historiasta. Jopa Halla-ahon tahdottomien raajojen minuun suuntaama kiusanteko (jolla varmasti silläkin oli venäläiset inspiroijansa) jää toiseksi.

Som vi alla vet har Aro i åratal varit föremål för sådana webbtrakasserier att de inte kan jämföras med någonting annat i online-fräckhetens finländska historia. De var etter värre än den webbmobbning Jussi Halla-ahos viljelösa kroppsdelar riktade mot mig (och även den klappjakten bör ha inspirerats av Ryssland).

Jussi Halla-aho on henkilökohtaisista identiteettisyistään yrittänyt profiloitua Venäjä-kriittisenä ajattelijana ja osallistunut myös Ukrainan puolesta järjestettyihin mielenosoituksiin. Jos hän olisi oikeasti Venäjä-kriittinen ja isänmaallinen, hän pitäisi kaikkia Venäjä-kriittisyytensä ja isänmaallisuutensa käytännössä ja kärsimyksellään todistaneita ihmisiä - kuten Jessikka Aroa - hybridisodan sankareina mahdollisista poliittisista näkemyseroista riippumatta.

Jussi Halla-aho har av sina personliga identitetsskäl försökt profilera sig som en Rysslandskritisk tänkare och deltagit i demonstrationer för Ukraina och mot Ryssland. Vore han på riktigt kritiskt inställd mot Ryssland och fosterländsk, så skulle han se alla människor som i praktiken, genom lidanden, bevisat sin kritiska attityd mot Ryssland och sin fosterländskhet - sådana människor som Aro - som hjältar i det pågående hybridkriget oberoende av sina eventuella politiska oenigheter med dem.

Mutta juuri tätä hän ei tee. Hän esittää Venäjä-kriittistä samalla kun ajaa kannattajansa - tahdottomat, sieluttomat ja persoonallisuudettomat raajansa, joilla ei ole hänestä riippumattomia älyllisiä, emotionaalisia eikä seksuaalisia intressejä - sellaisten ihmisten kimppuun, jotka ovat todistettavasti joutuneet kärsimään Venäjän nettiterrorin takia. 

Men det är precis det här som han inte gör. Han påstår sig vara kritisk mot Ryssland, medan han hetsar sina anhängare - sina viljelösa, själlösa och opersonliga kroppsdelar - mot människor som bevisligen blivit lidande av Rysslands online-terror.

Moraalisesti tämä on samaa tasoa kuin jos tyyppi, joka julistaa isänmaallisuuttaan, haukkuisi sotaveteraanit siksi, että he eivät ole riittävän rasistisia. Itse asiassa "jos" on väärä sana. Juuri tällaisin sävyin ja syin sotaveteraaneja on haukuttu seniileiksi esimerkiksi Hommafoorumin keskusteluissa. Mutta kai se on sitten sellaista parempaa veteraanien pilkkaamista, koska sitä tekemässä on äärioikeistolaisia.

Det här är moraliskt sett på samma nivå som någon som kallar sig fosterländsk men skäller ut krigsveteraner för att de inte är tillräckligt rasistiska. Och det här är inte ens någonting jag hittat på för att åskådliggöra saken, för det är precis så här och av sådana här skäl krigsveteraner avvisats som senila gubbar t ex på diskussionsforumet Homma. Men jag antar att det är någon sorts bättre veteranutskällning, eftersom det är högerextremister som gör det.

Tämän jälkeen on aivan turha selittää, että perussuomalaiset olisivat suhteessaan Venäjään erityisen isänmaallisia tai piittaisivat Suomen edusta. Se mihin he pyrkivät on koko isänmaallisuuden omiminen itselleen. Jos joku uskaltaa olla isänmaallinen ja puhua isänmaallisuuden puolesta heistä riippumatta, se joku joutuu vielä ankaramman maalituksen ja kyttäyksen kohteeksi kuin tunnustautuneet vasemmistolaiset.

Hädanefter är det bortkastat att påstå, att sannfinnarna är särskilt fosterländska i sitt förhållande till Ryssland eller att de bryr sig om Finlands intressen. Vad de eftersträvar är att lägga beslag på fosterländskheten som sådan. Om någon vågar vara fosterländsk och tala för fosterländskhet oberoende av sannfinnarna, kommer den personen att bli föremål för värre klappjakt och punktmarkering än uttalade vänstermänniskor.

Ennen vanhaan Neuvostoliitto koetti kovasti ottaa kaiken rauhanaktivismin ja militarisminvastaisuuden omaan valvontaansa. Ei se kokonaan onnistunut, mutta Neuvostoliitosta riippumatonkin rauhanliike leimattiin kommunistiseksi (samalla kun tietysti taistolaiset julistivat sen fasistiseksi ja neuvostovastaiseksi, heiltähän se kävi).

Förr i världen lade Sovjetunionen manken till att få kontroll över all fredsaktivism och antimilitarism. Försöket var inte helt framgångsrik, men det ledde till att även den av Sovjet oberoende fredsrörelsen utmålades som kommunistisk (samtidigt som denna fredsrörelse givetvis rutinmässigt brännmärktes som fascistisk och antisovjetisk av ungstalinisterna).

Rohkenen olla tunnistavinani tässä Halla-ahon ja hänen tahdottomien raajojensa toiminnassa saman taktiikan merkkejä. Venäjä ottaa agenttiensa kautta suomalaisen isänmaallisuuden haltuunsa eikä salli riippumatonta isänmaallisuutta, aivan kuten Neuvostoliitto otti suomalaisen rauhanliikkeen parhaansa mukaan haltuunsa.

Jag understår mig att känna igen samma taktik i hur Halla-aho och hans viljelösa kroppsdelar handlar. Ryssland låter sina agenter ta över finsk fosterländskhet och tillåter inte någon oberoende fosterländskhet, precis som Sovjetunionen på sin tid gjorde sitt bästa för att kontrollera den finska fredsrörelsen.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Taas uusi versio keskeneräisestä Venäjä-pamfletistani


Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta senaikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos nyt punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti myös mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuonaikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.


Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov. Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun Saksan keisari Vilhelm vuosisadan vaihteessa yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan. 

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunistiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi myös yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.


Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskeinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustan venäläismielisyys

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmatteeksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset putinistit

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikansa todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Vastavalkean ammattiupseerit

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin. 

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin. 

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.