tiistai 30. syyskuuta 2014

Mitä Hesari ei halua sinun lukevan

(julkaistu ensimmäisen kerran Paljastetun blogissa 30. syyskuuta 2014)

Puhutaanpa vielä hugenbergeistä. Koska äärioikeisto pitää Helsingin Sanomia ”Hyysärinä” ja äärivasemmistolaisena lehtenä, kirjoitukseni suomalaisesta lehdistöstä äärioikeiston myötäilijänä kuulostaa varmasti vaikealta uskoa. Siksi katson tarpeelliseksi esittää minusta riippumattomia todisteita. Henkilö nimeltä R, joka on tarvittaessa halukas astumaan esiin ja todistamaan väitteensä omalla nimellään, on esittänyt Helsingin Sanomien keskustelusivuilla seuraavat puheenvuorot, jotka keskustelusivujen moderaattorit poistivat. Luetaanpa, mitä Helsingin Sanomat ei halua sinun tietävän.
R: Surrogaatin kirjoitus on täynnä vääristelyjä, jotka vaativat oikaisun.
"Illman käy Van Wontergheimin kimppuun, kun kerran Halla-ahoon jo kyntensä tylsyivät. Demlaattinen syyttely on surkea esimerkki tuomioistuinlaitoksen politisoitumisesta ja itse prosessin käyttämisestä rangaistuksena."
[Nimimerkki Surrogaatti, jonka kirjoitus tuossa yllä on lainausmerkeissä, oli R:n vastaväittäjä keskustelussa.]

R: Halla-ahon oikeusprosessi on kesken. Toivon, että hän saa rangaistuksensa. Joka tapauksessa se, mitä Halla-aho tekee, on kansan suuren enemmistön mielestä eettisesti, moraalisesti ja inhimillisesti ajatellen väärin ja irvokasta.

[Surrogaatti:]"Tosin tuo mitä ilmeisimmin arvojohtajan ja hänen taustaryhmiensä siipien suojassa tapahtunut menettely on jo potkinut takaisin: persujen vaalivoitto suurelta osaltaan johtunee siitäkin, että äänestäjät ovat poliittiset oikeudenkäynnit sellaisiksi havainneet ja protestoivat oikeuslaitoksen käyttämistä koulukiusaamisen välineenä."

R: Persujen äänestäjissä tuskin on suurta osaa sellaisia äänestäjiä, jotka analysoivat oikeudenkäyntejä, erottelevat poliittiset ja epäpoliittiset ja tekevät sitten johtopäätöksiä, jotka vaikuttavat äänestyskäyttäytymiseen. Persujen äänestäjistä suuri osa ei vieläkään tiedä Halla-ahon missiosta.

R: Halla-ahon hommelifoorumilla taas on käynnissä pikkupoikien salaseura, jossa jaetaan pyhäkoulumerkkejä parhaiten ansioituneille vihapuhujille - siellä ei juurikaan taida olla henkilöitä, jotka pystyvät näkemään asioita objektiivisesti.

[Surrogaatti:] "Van Wontergheim on maahanmuuttaja, joten voidaan hänen kimppuunsa käymisessä olettaa olevan myös rasistisia ja muukalaisvihamielisiä motiiveja. Illmanin menettelyä voidaan perustellusti pitää maahanmuuttajaan kohdistuvana vihatekona."

R: Van Wonterghem on suomalainen kunnallisvaltuutettu, joka on puhunut rasistisia törkeyksiä. On koko Suomen kannalta oikein ja tärkeää, että tällaiset asiat tutkitaan myös siltä kannalta, onko syytä nostaa rikosoikeudellinen syyte. Vain persut käsittelevät ikuisesti maahanmuuttajina muita, kuin äidinkielenään suomea puhuvia suomalaisia.

R: Kirjoitin vastineen Surrogaatin vääristelyihin. Se julkaistiin 9:07. Nyt se on poistettu. Näin käy joka kerran, kun uskallan vähänkin arvostella J. Halla-ahon puuhailuja.

R: Miksi Helsingin Sanomissa saa vapaasti irvailla oikeuslaitosta, vähätellä muslimeja ja muita kansanryhmiä, mutta ei saa arvostella J. Halla-ahoa?
Tämä R:n kysymys huutaa edelleenkin vastausta. Oman vastaukseni olen jo antanut: ei ainoastaan Helsingin Sanomat, vaan myös muu suomenkielinen valtalehdistö pyrkii ujuttamalla, hivuttamalla ja vaivihkaisesti tukemalla nostamaan äärioikeiston valtaan Suomessa. Kyllä vain: äärioikeisto toki haukkuu myös Hesaria ”Hyysäriksi”, mutta tämän ei pidä antaa hämätä: Hesarin äärioikeistolainen taktiikka on toinen, eivätkä Homman suoraviivaisen törkeät öykkärit sitä ymmärrä: vaivihkainen ja varovainenn valtavirtaistaminen on heidän älylleen liian hienostunutta.
Helsingin Sanomien äärioikeistolaistavasta tyylistä parempi esimerkki on hiljattainen Taneli Heikan kolumni – käsittämättömän törkeä raapustus, joka toisti sitä iänikuista valhetta äärioikeistosta reaktiona jonkinlaiseen äärivasemmistoon. Itse asiassa, kuten tiedämme, nykyinen äärioikeistomme pitää jo perustuslakiamme äärivasemmistolaisena ja ”reagoi” siihen. Äärivasemmistolaisuutta on heikäläisten mielestä esimerkiksi oikeus puhua ruotsia (myös saamelaisia on viime aikoina ahdisteltu) ja valko- ja tummaläskisten ihmisten tasavertaisuus lain edessä. Oikea äärivasemmistolainen liikehdintä on jäänyt hamalle 90-luvulle; jos nyt alkaa ilmaantua jotain vasemmistoanarkistisia ikkunansärkijäliikkeitä, niitä voidaan pitää ainoastaan reaktiona äärioikeiston, perussuomalaisten, hompanssien sun muiden nettiriehuntaan, jonka uhreiksi alinomaa joutuu tavallisia ihmisiä – esimerkiksi SDP:n tai RKP:n kaltaisia ”äärivasemmistolaisia” puolueita äänestäviä.
Heikan kaltaiset äärioikeistoa myötäilevät porvarilliset liberaalit toki ovat liiankin ymmärrettäviä inhimillisyydessään. Heidän käytöksestään tulee mieleen Aleksandr Solženitsynin usein toistama vankileirien saariston perusperiaate: kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna.
Heikka ei todellakaan ole niin naiivi, ettei tajuaisi äärioikeiston muodostavan hänelle ja hänenlaisilleen fyysistä kuoleman uhkaa. Äärioikeisto uhkailee jo ”poliittisesti korrekteja porvareita” tahoillansa avoimestikin, ei se kätke tarkoituksiaan. Heikan kaltaiset ihmiset vain eivät halua astua ulos poroporvarillisesta onnelastaan (monilta meistä äärioikeiston hyökkäykset ovat jo tuhonneet mahdollisuuden siihen onnelaan, mutta Heikat porskuttavat vielä), vaan yrittävät paiskoa ”äärivasemmistolaisia” suojaksi itsensä ja hompanssien väliin: tappakaa nuo tuosta, mutta jättäkää minut henkiin.
Tällaisten liberaalien porvarien poliittinen laiskuus saa ajattelemaan Arthur Koestlerin kuuluisaa muistoa Espanjan sisällissodan ajoilta. Koestler (alkujaan unkarilaisittain Kösztler – hän oli saksaa puhuva Unkarin juutalainen), kuten varmaan monet tietävätkin, oli niitä 1900-luvun älykköjä, jotka pyrähtivät lyhyesti kommunismin riveissä kirjoittaakseen siitä sitten pettymyskirjan (Koestlerin hyvin lukemisen arvoinen pettymyskirja oli Sonnenfinsternis tai englanniksi Darkness at Noon, suomennettunaPimeää keskellä päivää). Koestler kävi pariinkin otteeseen Espanjassa maan sisällissodan aikaan kolmikymmenluvulla – sekin oli yksi tuonaikaisen eurooppalaisen intellektuellin velvollisuuksia.
Koestler kertoi Espanjasta olleensa siellä tilanteessa, jossa sisällä lämpimässä pysyttely merkitsi käytännössä varmaa kuolemaa, koska Francon karkeat ja raakamaiset joukot olivat tulossa hakemaan häntä, ja heidän kynsissään häntä uhkasi teloitus. Pelastuminen oli mahdollista ainoastaan poistumalla majapaikasta pusikkoon, missä ilmeisesti oli jonkinlaisia partisaaneja valmiina tarjoamaan hänelle suojeluaan. Koestler oli kuitenkin pohjimmiltaan lokoisa perusporvari, jolle oli äärimmäisen vastenmielistä lähteä yötä vasten metsiin rymyämään. Niinpä hän jäi mieluummin kotiin ja tuli Francon miesten pidättämäksi, ja teloitus liippasi hyvin täpärältä. Onneksi hänen vapauttamisekseen järjestettiin kansainvälinen kampanja, niin että Francon hallinto lopulta taipui vapauttamaan hänet.
Meidän kaikkien tulevaisuus riippuu nyt siitä, havahtuvatko tavalliset porvarilliset ihmiset huomaamaan, että äärioikeisto tulee vielä heitäkin kotoa noutamaan, jos he edelleen yrittävät uskotella itselleen, että kyseessä on vain ”kahden ääripään” vastakkainasettelu.