Timo Vihavainen Venäjän asialla

(Alkujaan julkaistu Kolinaa Panuhuoneesta -blogissa 25. lokakuuta 2009. Koska Timo Vihavainen sai juuri näkyvyyttä eräässä paikallislehdessä, ajattelin julkaista tämän uudestaan. Tyvärr bara på finska.)


Kun kerran tulin pyytäneeksi ja saaneeksi arvostelijan kappaleen Timo Vihavaisen sotkuisesta fundeerauskokoelmasta Länsimaiden tuho, niin pakkohan minun on siitä muutama sana kirjoittaakin. Myönnän, että ennakkoasenteeni on kielteinen, sillä vaikka Vihavainen onkin kirjoittanut yhden hyvän kirjan - Kansakunta rähmällään - olen jonkin verran lukenut hänen kirjoituksiaan Kanavasta ja joutunut päätymään johtopäätökseen, että hän on ilmeisestikin paneutunut liiaksi itänaapurin ikävyyksiin ymmärtääkseen länsimaista demokratiaa ja individualismia. Tämä uusi kirja ei muuta käsitystäni asiasta: Vihavainen yhdistää siinä sivistynein sanakääntein ilmaistun rasismin jokseenkin puhdastyyliseen bäckmanilaiseen Venäjä-fanitukseen.


Vihavainen on täydellinen kanavalaisen keskustelukulttuurin edustaja. Siihen kulttuuriin kuuluu tyypillisesti, että kaikki toista mieltä olevat leimataan jo etukäteen entisiksi taistolaisiksi, poliittisesti korrekteiksi tms. ja heidän mielipiteensä siten arvottomiksi. Oma (ja mahdollisesti kaverien) mielipide on niilopaasivirtalaiseen tyyliin Oikea Mielipide, ja muiden mielipiteet vääriä mielipiteitä, joita ei voida älyllisesti puolustaa. Esimerkiksi Samuel Huntingtonin teesiä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä vastustavat vain ”hyvää tarkoittavat moralistit” (s. 9), ja Aleksandr Solženitsynistä tuli ”massaihmisten vähättelyn kohde” (s. 11) Neuvostoliiton romahdettua. Tietenkään kellään ei ole moraalista oikeutta paheksua sitä, että Solženitsyn viimeisinä vuosinaan petti ei-venäläiset vankitoverinsa liittymällä isovenäläisen imperialismin tukijoukkoihin, puhumattakaan hänen myönteisestä suhtautumisestaan Vladimir Putiniin, entiseen KGB-mieheen. Myös häntä jo aiemmin autoritaarisesta maailmankuvasta arvostelleet toisinajattelijatoverit Tertz-Sinjavski ja Vladimir Vojnovitš lienevät Vihavaisen kirjoissa ”vähätteleviä massaihmisiä”, kaipa siksi, että he (tai ainakin pitkään Saksassa asustanut Vojnovitš) ovat antaneet länsimaisen demokratian ja muun hapatuksen myrkyttää venäläisen sielunsa.


Mitä tulee rasismiin ja maahanmuuttoon, Vihavainen kokee hankkia itselleen jo etukäteen luvan jättää huomiotta menneiden vuosisatojen siirtolaisuushistorian julistamalla, että ”nykyisyytemme tuntuu suorastaan irronneen menneisyydestä” (s. 12), ”tämä tilanne”, ts. tilanne, jossa syntyy ”monikulttuurinen länsi”, on ”perustavalla tavalla uusi” (s. 10). Toisin sanoen vaikkapa islamin ja lännen väliselle ristiriidalle ei yksinkertaisesti saa hakea historiallisia analogioita vaikkapa katolisten ja protestanttien välisestä konfliktista, koska Vihavaisen setä sen kieltää. Toki hän kieltää sen vain toista mieltä olevilta, ei itseltään - eihän Jupiteria ennenkään ole saanut tuomita härkien laeilla.


Kuten kaikkien rappion apostolien, myös Vihavaisen pääasiallinen oppi-isä on Oswald Spengler,Länsimaiden perikadon kirjoittaja. Minulle jo tämä on riittävä syy epäillä Vihavaisen älyllistä rehellisyyttä. Olen joskus nuorena miehenä yrittänyt tutustua Spengleriin, koska julmetun paksujen saksankielisten kirjojen lukeminen on ollut yksi lempiharrastuksiani jo 17-vuotiaasta. En ole mikään antiikin erikoistuntija, mutta Länsimaiden perikadon alussa esitetään antiikin ihmisten ajan- ja historiantajun puutteesta väitteitä, jotka minusta jo silloin vaikuttivat yksinkertaisesti faktuaalisesti virheellisiltä. Epäilin, että minua yritettiin huijata, ja löin kirjan närkästyneenä kiinni. Sittemmin olenkin saanut todeta huomattavasti minua viisaampienkin miesten - esimerkiksi R. G. Collingwoodin, jonka Idea of History kuuluu tieteenfilosofian peruskurssikirjallisuuteen - havainneen saman ongelman: Spengler vääntelee faktoja oman historianfilosofiansa muotoon hieman liian luovasti, jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Abraham Lincoln sanoi aikoinaan, että jos jokin on moraalisesti väärin, se ei - ainakaan ajan pitkään - voi olla poliittisestikaan oikein. Minä sanoisin, että jos jokin on historiankirjoituksena väärin, se tuskin on historianfilosofianakaan vakavasti otettavaa: garbage in, garbage out.


Selkeästi paikkansapitämättömiä heittoja Vihavaisenkin kirjoittelusta löytyy, aivan kuten oppi-isän. ”Tietokoneohjelmiin” (mitä tämä sana sitten tarkoittaakin hänen kielessään - ohjelmakoodiako? vai selainta? tekstinkäsittelyohjelmaa?) ei hänen mukaansa sisälly edes saksan ja ranskan erikoiskirjaimia, joten tietokoneiden ylivalta merkitsee väistämättä englannin ylivaltaa. Ilmeisesti ”lokalisoinnin” käsite ei ole tuttu, eikä hän ole kuullut Unicode-standardista, joka on mahdollistanut jopa abhaasinkielisen kyrilliikan käytön netissä - itse asiassa tiedän suomalaisia Facebook-käyttäjiä, jotka piloillaan sotkevat nimeensä abhaasin kyrillisiä kirjaimia.


Isoja lukuja sokeasti tuijottava Vihavainen uskottelee myös, että kiina on seuraava suuri maailmankieli. Tuiki mahdollista, mutta kiina houkuttelee oman kulttuuripiirinsä ulkoa suhteellisen vähän opiskelijoita. Hänelle ei edes teoriassa juolahda mieleen sellainen mahdollisuus, että uudeksi maailmankieleksi nousisikin vaikka kulttuurisesti houkutteleva ja suosittu espanja, joka jo nyt on haastamassa englannin sen kotitanhuvilla - esimerkiksi NASAn kaltaiset amerikkalaiset laitokset kääntyvät kotimaisen yleisön puoleen myös espanjaksi.


Muuten Vihavaisen jutut maahanmuutosta ja tummaihoisista ovat samaa peruskauraa, jota on saanut lukea alan miesten blogeista jo vuosikausia ja jota he ovat lupaa kysymättä levitelleet muillakin nettifoorumeilla. Rasistiksi häntä voi luonnehtia sikäli, että hän operoi monoliittisilla islamin, mustan rodun ym. käsitteillä antaen ymmärtää, että näillä kokonaisuuksilla on jonkinlainen oma, yhtenäinen poliittinen etu tai tahto, jota vastaan yksilön on turha pullikoida - toisin sanoen myöskään tällaisiin kollektiiveihin kuuluvia yksittäisiä henkilöitä ei tarvinne kohdella yksilöinä. Islamilaisen maailman sisäisiä ristiriitoja Vihavainen ei tietenkään näe, ja islamista irrottautuneita tai sitä sisältäpäin kritisoivia henkilöitä ja liikkeitä hän pitää vain mielenkiintoisena teoreettisena mahdollisuutena. Häneltä lienee jäänyt huomaamatta se, että myös Salman Rushdie on alkujaan länteen muuttanut muslimi.


Kuten sivilisaatioiden törmäystä lietsovat höyrypäät yleensäkin, myös Vihavainen sulkee tarkoitushakuisesti silmänsä siltä, että lännen rappio on soluttanut muslimimaailman jo aikoja sitten: länsi ei ole niinkään vastapuoli kuin tahtomattaan yksi osapuoli islamilaisen maailman sisäisessä kuohunnassa. Tämä johtuu tietysti hänen perusteesistään, joka on se, että länsi on rappiolla eikä sillä välttämättä ole mitään annettavaa oman kulttuuripiirinsä ulkopuolisille ihmisille. Tietenkään Vihavainen ei näe tämän olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjan toisessa kohdassa hän valittelee länsimaisten massakulttuurituotteiden, esimerkiksi Harry Potterin, maailmanlaajuista suosiota, joka latistaa hienot paikalliskulttuurit. Ei kai sitä vaaraa olisi, jos esim. muslimimaiden lapset eivät kieli pitkällä kiljuisi Potterin perään? Ei kai esimerkiksi saudien tarvitsisi yrittää rajoittaa länsimaista kulttuurituontia usein täysin järjettömiltä ja naurettavilta tuntuvin kielloin, jos muslimit todellakin olisivat kulttuurisesti niin itsetietoisia ja -riittoisia, ettei lännellä olisi heille mitään annettavaa?


Jos ja kun Vihavainen on rasisti, se on kuitenkin lähinnä seurausta hänen vihamielisestä suhtautumisestaan juuri länsimaisen kulttuurin keskiössä olevaan individualistiseen humanismiin, jota hän tuntuu pitävän pelkkänä itsekkyytenä ja aivottoman massakuluttamisen moraalisena perusteluna. Isoimmat ja haisevimmat mutamöykkynsä hän säästää tämän individualismin aatekeskuksena pitämälleen Yhdysvalloille: hänen sanoilla piirtämänsä karikatyyri amerikkalaisesta (s. 54) saisi kenet tahansa neuvostopropagandistin vihreäksi kateudesta. Amerikkalainen on hänelle ällöttävän teennäisesti hekotteleva, pinnallinen hymykone, jonka ystävällisyys on teeskentelyä ja josta ei ole kumppaniksi vakavaan keskusteluun. Tietenkään Vihavainen ei tule ajatelleeksi, että samanlaisen rasistisen pilakuvan voisi helposti piirtää myös venäläisistä, joiden hymykone virnuilee tasan yhtä äitelästi, pinnallisesti ja valheellisesti kuin amerikkalaistenkin ja eroaa siitä lähinnä puistattavan votkanhajunsa osalta. Mutta hänen sekasortoisen ja itseään usein korvalle lyövän kirjansa ainoa moraalinen tukipiste tuntuu olevan juuri Venäjä ja Venäjän kansa, jonka hyvyyden ihmeelliseen suojaan hän haluaa lännen - tai ainakin Suomen - kätkeä.


Vihavaisen esittämät perustelut lännen tai rationalismin rappiolle ovat usein lievästi sanoen omituisia. Jotain venäläistä kirjoittajaa lainaten hän julistaa (sivulla 73), että fysiikasta - ”tieteistä eksakteimmasta” - on tullut suhteellisuusteorian myötä ”villien spekulaatioiden temmellyskenttä”, kun fyysikot nykyään keskittyvät vain haaveilemaan mustista aukoista ja muista päättömyyksistä. No, mikä on ratkaisu? Kielletäänkö suhteellisuusteoria kamalana jutkufyssana, kuten Hitler ja kumppanit tekivät?


Myös populaarikulttuurista Vihavainen pystyy olemaan yhtaikaa useampaa ristiriitaista mieltä. Toisaalta hän väittää - tietenkin ilman todisteita - että kuusikymmenluvun rappion myötä juonellisuus ja tarinallisuus hävisi esimerkiksi elokuvasta ja korvautui silmittömällä ja perusteettomalla väkivallalla. Toisaalta taas hän uskottelee, että mustavalkoiset sankari- ja roistotarinat ovat hävinneet ja että niiden tilalle on tullut poliittisesti korrekti, lässyttävä roiston ymmärtäminen ja sankarien halveksunta - kuitenkin mustavalkoinen roistotarina on keskeinen osa ihmisyyttä, jota ei kuuluisi amputoida meistä pois. Ota tästä sitten selvää.


Tyypillisenä kulttuuritaantumuksellisena Vihavainen joutuu käymään sotaa kahdella rintamalla. Toisaalta hän joutuu perinteiseen tapaan julistamaan, että nykymaailma on menossa moraalittomuutta, armottomuutta ja hillitöntä väkivaltaa kohti. Toisaalta taas kaikki nykymaailman pyrkimykset moraalisuuden ja hyvien tapojen elvyttämiseen pitää tuomita ”poliittiseksi korrektiudeksi”, joka ”on ehkä pohjimmiltaan luonnonvastainen” ilmiö (s. 74). Sitä hän ei sentään uskalla sanoa ääneen, että tasa-arvo, demokratia ja ihmisoikeudet ovat luonnonvastaisia ilmiöitä, vaikka niiden ulottaminen koskemaan kaikenlaisia neekereitä, muhamettilaisia ja seksuaalisesti poikkeavia tuntuukin olevan hänen mielestään oleellinen osa länsimaiden rappiota.


Tietysti teos on kokonaisuudessaan hyvin löysä ja sisäisesti epäyhtenäinen - on vaikea sanoa, mitä Vihavainen oikeasti haluaa, paitsi rotuteorioiden rehabilitointia ja lähentymistä Venäjään. Tekisi mieli epäillä Vihavaista savolaisuudesta, koska tässä kirjassa vastuu totisesti siirtyy kokonaan lukijalle. Mutta pikemminkin sanoisin, että hän on kirjoittajana varsin neuvostovenäläinen nimenomaan kielteisessä mielessä, koska hän harjoittaa jatkuvasti sitä mitä kutsutaan perestrahovkaksi eli jälleenvakuuttamiseksi: kaikenlaista löysää heittelyä ja toisaalta-toisaalta -vehtaamista, jolla on tarkoitus kätkeä todellinen asia näkyvistä. Koska hän lehtihaastattelujensakin perusteella uskoo ilmeisesti elävänsä jonkinlaisessa neuvostototalitarismissa, joka on vain naamioitu demokratiaksi, tämä on tietysti ymmärrettävä menettelytapa. Juuri tällaisella venkoilulla itäeurooppalaiset kirjailijat onnistuivat aikoinaan näyttämään rohkeilta ajattelijoilta ottamatta oikeasti kovin suuria riskejä.


Kuten sanottu, Venäjä on Vihavaiselle moraalinen, hyvä ja kultturelli maa. Monessakin suhteessa hän tuntuu omaksuneen venäläisten nationalistien näkemyksen, jonka mukaan Venäjän kaikki huonot puolet ovat pohjimmiltaan muiden syytä - esimerkiksi marxismi, joka johti Neuvostoliiton kauhuihin, oli länsimaista tuontitavaraa - ja Venäjä ja venäläiset itse tervettä ainesta. Kuten kommunistit aikoinaan, myös venäläiset nationalistit selittävät Neuvostoliiton/Venäjän kurjuuden niin, että lännen materiaalisesta ylivoimasta huolimatta Neuvostoliitto/Venäjä on kuitenkin pohjimmiltaan, maailmanhistorian tai Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä, objektiivisesti parempi kuin länsi. Tähän voi vain tylysti vastata, että sen bilhartsiaa ja puolta tusinaa muuta loistautia potevan paskakasassa kyyhöttävän intialaisen gurunkin tietoisuus ja tiedostus ovat tunnetusti ihan toisella tasolla kuin amerikkalaisen tai eurooppalaisen, mutta kumma kyllä valinnanmahdollisuuden ilmaantuessa tyypillinen intialainen ihmisyksilö äänestää innokkaasti jaloillaan tylsän pragmaattisen ja ihanteettoman länsimaalaisuuden puolesta bilhartsialoista vastaan.


Vihavaiselle länsimainen ihminen on tosiaankin hengetön ja vailla kykyä älylliseen itsensäkehittämiseen. Hän murehtii sitä, että yltäkylläisyys on tehnyt ihmisistä - ei luovia ja tasapainoisia kulttuuri-ihmisiä, vaan - sieluttomia omaisuuden kahmijoita ja rihkaman kerääjiä, ahmatteja ja sikailevia paneskelijoita. Kannattaa huomata, että nämä kaksi asiaa ovat hänen mielestään toisensa poissulkevia.

Vihavaista hermostuttavat seksuaaliset teot ja mieltymykset ovat itse asiassa täysin yhdistettävissä hyvinkin moraaliseen ja vastuuntuntoiseen elämäntapaan, ja mitä sitten omaehtoiseen älylliseen luovuuteen tulee, netin myötä olemme saaneet tietää, että esimerkiksi tolkienmainen omien kielien keksiminen on levinneempi harrastus kuin äkkinäinen luulisi. Monet ”rappioilmiöt”, joita Vihavainen on näkevinään, tuntuvat olevan hänen oman lattean ihmiskuvansa ja heikon ihmistuntemuksensa synnyttämiä artefakteja. Vihavainen elää sellaisessa maailmassa, jossa ryhmäseksiä harrastava lesbo ei koskaan voi olla hyvä äiti. Mikä planeetta se sitten onkin, se ei ole minun kotiplaneettani.


Vihavaisen käsitys ”kulttuurista” pyrkimyksenä hyvään ja kauniiseen on jotakuinkin venäläinen, eikä se olisi vieras neuvostovenäläisyydellekään. Pelkästään siitä, että tehdään mitä huvittaa, ei synny kulttuuria, hän julistaa Aleksandr Zinovjevin äänellä. Zinovjev oli venäläinen toisinajattelija, joka oli vakuuttunut siitä, että neuvostojärjestelmä kaikkine absurditeetteineen, julmuuksineen ja tehottomuuksineen kestää iankaiken, koska se pohjimmiltaan on ihmisluonnon mukainen. Tämä väite on sittemmin joutunut hieman tosiasioiden kyseenalaistamaksi, mutta se ei haittaa Vihavaisen tahtia. Vihavaiselle ei juolahda mieleen, että kaikenlainen puuhastelu ja älyllinen harrastelu kuuluu ihmisen nautintoihin siinä missä ruoka, juoma ja seksi, ja että täydellinen vapaus tarjoaa myös älyllisiin nautintoihin parhaat mahdollisuudet.


Lännen rappion kauhisteluun liittyvä venäläisyyden palvonta saa Vihavaisen kirjassa usein hyvinkin merkillisiä muotoja, kun ottaa huomioon, että hän on sellainen oikeistolainen, joka kerkeästi näkee entisiä taistolaisia kaikkialla. Kun lukee hänen tunnelmointejaan Leningradin piirityksestä, ihmettelee, onko hän kopsannut ne nykyisten ”antifasistiemme” blogista. Ensin hän mässäilee Leningradin kauhuilla ja niihin liittyneellä moraalisella rappiolla, mm. ihmissyönnillä. Lopuksi hän julistaa, että suurin osa leningradilaisista kuitenkin säilytti äärioloissa inhimillisyytensä, ja vihjaa, että nössöistä länsieurooppalaisista tai amerikkalaisista tuskin löytyisi yhtä lujaa itsekuria. Olisi mukavaa, jos hän johdonmukaisuuden nimessä toteaisi harmittavaksi takaiskuksi Suomen kannalta sen, että meikäläiset sotilaat talvella 1939-40 taistelivat ase kädessä jalon ja paremman ihmisyyden - venäläisyyden - edustajia vastaan, ilmeisesti jonkin väärän tietoisuuden vallassa. Olisihan meidän toki ollut parempi liittyä osaksi neuvostoliittolaista sankarikansaa kuin tapella oikeudestamme rappeutua länsimaiden mukana.


Vihavainen myöntää kyllä, että leningradilaisten ”inhimillisyyttä” ylläpiti kova stalinilainen kuri ihmissyönnistä annettuine kuolemantuomioineen. Sitä hän ei tajua, että hänen ihailemansa venäläinen moraalisuus ja selkärankaisuus on tulosta äärimmäisen raa’asta hirmuvallasta, joka myös neuvostovallan nimellä tunnetaan. Kuten tiedämme, tämän hirmuvallan väistyminen on johtanut rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun Vihavaisen itärajantakaisessa ihantolassa (Vihantolassa?).


Itäeurooppalaiset maat ovat tyypillisesti länsieurooppalaisia rikollisempia, turvattomampia ja vaarallisempia. Nähdäkseni ne kansat, jotka osaavat olla ihmisiksi ilman ylenmääräistä poliisivalvontaa ja vankileirien saaristoa, ovat ihan objektiivisten kriteerien mukaan sivistyneempiä, asiallisempia ja vähemmän ”rappiolla” kuin sellaiset kansat, jotka vajoavat rikollisuuteen ja turvattomuuteen heti kun kommunismin kahle kirpoaa. Yltäkylläisyys, rauha ja järjestys eivät todellakaan merkitse ”rappiota”. Tai jos merkitsevät, niin kertokaa minulle, mitä puoluetta äänestämällä pääsisimme vielä pahemmin rappiolle. (Myös Kokoomus kelpaa.)


Kirjansa loppupuolella Vihavainen pääsee käsiksi itse asiaan eli venäläisten ylistämiseen. Sen jälkeen kun on lukenut hänen junnaavan, bloggaajamaisen juputuksensa siitä, ettei maahanmuuton ongelmista keskustella-lalla-lalla, on suorastaan herkullista nähdä, miten hän itse muuttuu kaikkien äärioikeistossa viljeltyjen ”monikulttuurisalaliitto”-kliseiden mukaiseksi vierasmaalaisen kulttuurin ihannoijaksi ja ulkomaalaisuuden maahantuojaksi. Kun hän muutamaa sivua aikaisemmin on valitellut sitä, ettei Suomessa ymmärretä suomalaisen kulttuurin joutuvan vähemmistöasemaan ja ehkä kokonaisuudessaan katoavan, kun maahan tulee ihan just’ kohta enemmistö muslimeita, venäläisten ihannointisivuillaan hän suorastaan räkä riemusta rinnuksilla hehkuttaa kaikkia niitä ihanan peruuttamattomia muutoksia, joita hänen haaveittensa venäläinen massamaahanmuutto aiheuttaa. Luonnollisestikin hän toivoo maahan asettuvien säilyttävän venäjän kielensä ja lähtee siitä, että yhteiskunta myös tukee tätä - esimerkiksi kurdin, somalin, albanian tai arabian kohdalla samanlainen tuki maahanmuuttajien omalle kielelle olisi hänen mielestään luultavimmin kyyn elättämistä povella. Silmät loistaen Vihavainen katsoo tulevaisuuteen, jossa venäjä ohittaa ruotsin Suomen toiseksi puhutuimpana kielenä.


Venäläisistä ei tietenkään voi tulla ongelmaa, katsoo Vihavainen, koska venäläiset ovat valkoihoisia ja samaa rotua - ihan näin suoraan hän ei tietenkään ilmaise asiaa, vaan sanoo, että ”suomalaiset ja venäläiset ovat geeniperimältään pitkälti samaa kansaa” (s. 209). Suomalaisten vihamielisyys Venäjää kohtaan johtuu tietämättömyydestä, hän julistaa. Krokotiilin kyynelet poskille loristen hän valittelee myös sitä, millaista keskustelua netissä käydään venäläisistä ja Venäjästä, ja toivoo - tämä on jo oikea namipala - lisää poliittista korrektiutta.


Tietenkään hän ei koskaan huomaa edes ajatella sitä mahdollisuutta, että yhteiskunnasta sivuun jääneet ja pääkallonpaikalta moraalista tukea saavat venäläiset voisivat Suomessa mellakoida ja häiriköidä samaan tapaan kuin Virossa taannoisen pronssisoturijupakan yhteydessä. Toki hän kyllä jossain kohtaa siteeraa jotain virolaista, joka paheksuu maan venäläisten haluttomuutta sopeutua yhteiskuntaan, mutta aitovihavaislaisella kuperkeikalla hän käyttää tätä argumenttina - ei venäläisten, vaan - muslimien maahanmuuttoa vastaan, vaikka Suomessa minkään muslimiryhmän prosenttiosuus väestöstä ei ole lähelläkään venäläisten osuutta Viron asukkaista. Vihavaiselta tuntuu jääneen huomiotta sekin, että venäjänkieliset ovat jo nyt Suomessa suurin maahanmuuttajaryhmä - ja että inkeriläisten nuorten huume- ja rikosongelmia hyssyteltiin herrasmiessopimuksella ihan oikeastikin tuossa 1990-luvun puolella.


Vihavaisen kuva ”venäläisestä ihmisestä” on ihannoinnissaan paljon sinisilmäisempi kuin yhdenkään ”monikulttuuri-ihmisen” mielikuvat muslimeista. ”Se, joka on saanut etuoikeuden ystävystyä venäläisten kanssa, ei voi kyllin kiittää sitä ystävällisyyden ja hyvänsuopuuden ylenpalttisuutta, huomaavaisuutta ja uskollisuutta, jolla venäläinen suhtautuu ystäväänsä.” (Tämä sitaatti on sivulta 221.) Tuntuu hämmästyttävältä, että Vihavainen, joka ilmeisestikin osaa venäjää ja on ollut venäläisten kanssa henkilökohtaisesti tekemisissä vuosikymmeniä, ei kykene näkemään tätä ylenpalttista ystävällisyyttä sinä, mitä se on - pelkkänä kulttuurisidonnaisena kohteliaisuutena, jota ei pidä kuvitella amerikkalaisten hymykonetta syvällisemmäksi.(Vihavaisen kannattaisi muuten tutustua henkilökohtaisesti esimerkiksi muutamaan muslimiin ja huomata, että lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta löytyy siltäkin suunnalta.)


Ehkäpä Vihavaisen pitäisi opetella puolaa, niin hän ymmärtäisi, mitä sen venäläisen hymykoneen takana todella on. Puolalainen nobelistikirjailija Czesław Miłosz kertoi kirjassaan Rodzinna Europa - sitä ei tietenkään ole käännetty suomeksi, mutta ruotsiksi on, nimellä Mitt Europa - tapauksesta, jota oli todistamassa ilmeisesti toisen maailmansodan loppuvaiheissa. Venäläinen sotilas - ei mikään politrukki, vaan tavallinen musikkasolttu - tarttui komeaan turkkiin pukeutunutta saksalaista sotavankia käsivarresta ja alkoi taivutella tätä mukaansa pihalle. Miłosz korosti, että puna-armeijalainen oli ystävällinen ja pyrki nimenomaisesti rauhoittelemaan sotavankia, ettei tässä hätää ollut. Kohta kuului pihalta laukaus ja samainen puna-armeijan mokkeri tuli sisään saksalaisen nyt verinen turkki päällä.