(julkaistu ensimmäisen kerran Plazalla 31.
toukokuuta 2013)
Seitsemän
vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen bloggauksen tänne Plazalle. Nyt
on tullut aika panna pillt pussiin. Jo vuodenvaihteen aikoihin sain
tiedon, että Panuhuone lakkautetaan keväällä 2013, ja sovimme
viimeiseksi bloggauspäiväksi toukokuun viimeisen, koska silloin
Panuhuone täyttää vuosia. Sopimamme mukaan kirjoitukset jäävät
näkyviin vielä kolmen kuukauden ajaksi, jotta ehdin ottaa
varmuuskopiot talteen mahdollista myöhempää käyttöä varten -
esimerkiksi julkaistakseni ne kieliasultaan parannettuina
valikoimina. Iirinkielisten kirjojeni kustantaja Michael Everson on
ilmoittanut periaatteellisesta halukkuudestaan painaa myös nämä
valikoimat. Mieluummin niin, eipähän ainakaan tarvitsisi olla
tekemisissä suomenkielisen Suomen kustantamojen kanssa eikä
varsinkaan pitää mitään julkistustilaisuuksia, joihin tulisi
poliisin estämättä - pikemminkin poliisin avustamina ja
aseistamina - kaikenlaisia maahanmuuttokriitikoita sun muita
valkoihoisen vastarintaliikkeen miehiä rähinöimään,
ammuskelemaan ja tappamaan.
Siinä
missä Nigeriassa reuhaa Boko Haram -liike, jonka mielestä
länsimainen sivistys (oikeastaan yksinkertaisesti ”kirja”, sillä
mitä ilmeisimmin hausan kielen boko
tulee
englannin kirjaa tarkoittavasta sanasta book)
on haram,
kielletty ja tabu, meillä Suomessa on omat bokoharamilaisemme,
joiden mielestä kirja on homo, kirja on hurri, kirja on islam ja
kirja on neekeri. Kun asenteet ja riskit ovat tällaisia, suomeksi ei
kannata julkaista kirjoja ainakaan Suomessa, ellei ole elämäänsä
väsynyt. Onneksi minä en ole riippuvainen suomen kielestä.
Iiriksihän olen saamassa painoon jo kohta neljännen kirjan, ja
kotimaiselle yleisölle suunnatut tekstini voin vastedes laatia
ruotsiksi. Ympyrä on sulkeutunut: kun kymmenisen vuotta sitten aloin
blogata, yksi tärkeimmistä motiiveista siihen oli opetella taas
käyttämään suomea kirjoituskielenä. Milleniuminvaihteen
tienoilla Kulttuurivihkoissa painettu artikkelintapaiseni
iirinkielisestä kirjallisuudesta oli nimittäin jälkikäteen
lukemanani niin järkyttävää potaskaa, että oikeasti huolestuin:
oliko suomeni tosiaan mennyt näin surkeaksi?
Silloin
kun aloin kirjoittaa tänne, minulla oli se 2000-luvun alun
positiivinen asenne, johon kuului oleellisesti ajatus, että vapaus
oli lopultakin saapunut ja Suomen kansa lopullisesti eheytynyt.
”Punaisen” ja ”valkoisen” Suomen perinteet olivat viimeinkin
yhdentyneet yhdeksi ainoaksi suomalaisuudeksi, joiden kummankin
kuvastoon, sanastoon ja kirjallisuuteen nuoret saattoivat
postmodernin eklektisyyden hengessä viitata puheissaan ja
kirjoituksissaan. Oli aika haudata vanhat sotakirveet ja alkaa
lopultakin rakentaa yhdessä isänmaata. Samoihin aikoihin äitini
yllättäen kuoli, ja koin velvollisuudekseni tavallaan pitää hänet
hengissä kuolemansa jälkeenkin ja omaksua osan hänen usein varsin
konservatiivisista näkemyksistään - lopettaa sen George Orwellilta
oppimani ”falskin vasemmistolaisen” leikkimisen, josta paras
ystäväni (tunnustautunut keskustalainen muuten) oli minua usein
moittinut.
Tiedämme,
mitä sen jälkeen tapahtui. Tuli natsismi - ”maahanmuuttokritiikki”
- kuin hirvittävä petturi, aivan kuten kuusikymmenluvun jälkeen
tuli taistolaisuus - ja hävitti kaiken saavutetun, tuhosi isänmaan
peruuttamattomasti. Siihen asti täysin normaaleilta vaikuttaneet
tutut, joiden persoonallisuudessa epäilevä suhtautuminen
maahanmuuttoon tai islamiin oli ollut vain yksi luonteenpiirre eikä
edes erityisen keskeinen, muuttuivat kuin olisivat joutuneet
psykoosin valtaan. Heidän ajatuksensa alkoivat kiertää kehää ja
he alkoivat solvata ja uhkailla, jos heidän kanssaan oli eri mieltä.
Heidän kanssaan oli mahdotonta keskustella mistään neutraalista
aiheesta, koska heidän mielensä oli alkanut maanisen kuumeisesti
pyöriä yhden ainoan asian ympärillä. He olivat valmiita
innokkaasti puukottamaan vaikka parasta kaveriaan selkään läpeensä
epähumaanin aatteensa nimissä, ikään kuin heiltä olisi terveen
ihmisen normaali moraalinen vaisto kadonnut kokonaan. Heistä oli
tullut varastettuja ihmisiä, zombeja - ikään kuin jonkin vieraan
voiman haltuunsa ottamia. He katosivat varjojen maahan eivätkä
koskaan palaa sieltä takaisin - heistä ei kuuna kullan valkeana
tule enää tuottavia, lainkuuliaisia eikä luotettavia kansalaisia
demokraattiseen maahan, ei liioin luottamuksen arvoisia ystäviä
kellekään terveet ja humaanit arvot säilyttäneelle. En ollut
ennen tiennyt, miltä pirun riivaama ihminen näyttää. Nyt tiedän.
Tästäkään
en minä eikä moni muukaan aivan heti huolestunut. Tiesimmehän
(lue: luulimmehan) kaikki, että fasismi ei Suomessa menesty ja että
maahanmuuttopolitiikkamme oli jo valmiiksi suunnilleen niin tiukkaa
kuin se saattoi olla. Lisäksi natsimme olivat Neuvostoliiton
kaaduttua jo pariin otteeseen yrittäneet murtautua valtavirran
politiikkaan. Edellisellä kierroksella iskusanana oli
”maahanmuuttokritiikin” sijasta ”roturealismi”, ja silloin
heidät oli nopeasti pantu järjestykseen: nolatun Teemu Lahtisen
itkuinen ilme tuli sillä kertaa televisiostakin tutuksi. Oli siis
helppo luottaa siihen, että tälläkin kertaa heille kävisi yhtä
ohraisesti. Vielä vuonna 2007 televisiossa saatettiin esittää
draamasarja, joka pani äärioikeiston kiristelemään hampaitaan,
koska se sai katsojansa emotionaalisesti samastumaan maahanmuuttajiin
ja mieltämään heidät kaltaisikseen ihmisiksi. Mutta sen jälkeen
suomalaisille toimittajille, suomalaiselle viestinväelle tapahtui
jotain selittämätöntä. Oli kuin jokin sielun vitamiini tai tärkeä
ravintoaine olisi ehtynyt. Yhtäkkiä sanavalmiit televisiokasvot ja
kolumnistit nieleksien hiljenivät karkean äärioikeistolaisen
hyökkäilyn edessä.
Äärioikeiston annettiin ottaa suomen kieli haltuunsa. Kaikki yleisinhimillisiä, humaaneja arvoja ilmaisevat sanat naurettiin puhki, niin ettei kukaan enää uskaltanut käyttää niitä tosissaan. Tiedotusvälineiden ammattilaisilla olisi luullut olevan kykyä palauttaa itselleen hegemoninen valta suomen kieleen, mutta joko he lamaantuivat kauhusta tai sitten antoivat fasismin vuoroveden vain viedä mukanaan. Kuten monikin esimerkki näiltä vuosilta osoittaa, toimittajamme eivät ole sellaisia rohkeita sananvapauden puolustajia kuin minä he mielellään esiintyvät - itse asiassa monet vaikuttavat olevan täysin vailla sellaista moraalista kompassia, jonka avulla he olisivat voineet tunnistaa fasismin fasismiksi, natsismin natsismiksi ja totalitarismin totalitarismiksi. Useimmille suomalaisille toimittajille voi vain todeta halveksien: jos te olisitte olleet Saksassa kolmikymmenluvulla, olisitte riemuin rientäneet hakaristihannuja hännystelemään.
Äärioikeiston annettiin ottaa suomen kieli haltuunsa. Kaikki yleisinhimillisiä, humaaneja arvoja ilmaisevat sanat naurettiin puhki, niin ettei kukaan enää uskaltanut käyttää niitä tosissaan. Tiedotusvälineiden ammattilaisilla olisi luullut olevan kykyä palauttaa itselleen hegemoninen valta suomen kieleen, mutta joko he lamaantuivat kauhusta tai sitten antoivat fasismin vuoroveden vain viedä mukanaan. Kuten monikin esimerkki näiltä vuosilta osoittaa, toimittajamme eivät ole sellaisia rohkeita sananvapauden puolustajia kuin minä he mielellään esiintyvät - itse asiassa monet vaikuttavat olevan täysin vailla sellaista moraalista kompassia, jonka avulla he olisivat voineet tunnistaa fasismin fasismiksi, natsismin natsismiksi ja totalitarismin totalitarismiksi. Useimmille suomalaisille toimittajille voi vain todeta halveksien: jos te olisitte olleet Saksassa kolmikymmenluvulla, olisitte riemuin rientäneet hakaristihannuja hännystelemään.
Se,
että kommunismi houkutteli ja houkuttelee ihmisiä, ei ole
ihmeteltävää: jos luvataan aatteen nimissä universaalista
oikeutta, vapautta ja tasa-arvoa ja noin yleisesti ottaen kuuta
taivaalta, suunnilleen jokainen, joka ei ole täysin seinään
sidottava psykopaattimurhaaja, tuntee itsensä puhutelluksi. Se, että
natsismi sai massat mukaansa, on huomattavasti hämmentävämpää,
koska koko touhu on vain poliittiseksi aatteeksi kohotettua
koulukiusaamista. Tämä on se arvoitus, jonka takia natsismia
kummeksutaan ja kammoksutaan niin paljon enemmän kuin kommunismia
(joka sitä paitsi vakaissa demokratioissa on vuosien varrella
yleensä laimentunut pelkäksi sosiaalidemokratian retorisesti
suurisuisemmaksi muunnelmaksi). Mutta suomalaisten toimittajien
antaman havainto-opetuksen ansiosta tiedämme nyt tarkalleen, miten
Weimarin Saksalle saattoi käydä kuten kävi ja millaiset ihmiset
siitä olivat pääasiallisessa moraalisessa vastuussa.
Hyvä
on, ovathan toimittajatkin nyt hieman ryhdistäytyneet, mutta vasta
kun tuli täysin selväksi, että äärioikeisto uhkailee ja vainoaa
myös keskiluokkaisia valkoihoisia ihmisiä, joita ei millään
keinoin voi selittää ”vastakkaisen ääripään” edustajiksi
eikä äärivasemmistolaisiksi. Mutta nyt on jo liian myöhäistä ja
kakka housuissa, itse asiassa se haisee koko yhteiskunnassa
poliittisia päätöselimiä myöten niin pahasti, että siihen
lemuun jo tikahtuu. Vastaliike olisi kannattanut aloittaa jo silloin
kun äärioikeistolainen toiminta oli vielä töryn heittämistä
muslimien ja afrikkalaisten niskaan. Valitettavasti toimittajat ovat
liian hienopieruja, jotta he voisivat vaivautua tutustumaan
henkilökohtaisesti vaikkapa muutamaan somaliin ja hyväksyä heidät
kaltaisikseen ihmisiksi.
En
voi varsinaisesti sanoa jääväni kaipaamaan näitä bloggausaikoja.
Olihan tämä hauskaa aikansa, mutta ajan pitkään siitä ei juuri
voi nauttia, että häiriköt tulevat ”työpaikalle” möykkäämään,
häiriköimään ja uhkailemaan. Erityisesti ns. miesaktivistien
kaksinaamaisuus, moraalittomuus ja selkäänpuukottelu on inhottanut
vuosi vuodelta yhä enemmän. Siksi olenkin nykyään sitä mieltä,
ettei feministeissä oikeastaan ole mitään pahaa vikaa, ainakaan
niin pahaa kuin miesaktivisteissa, jotka ovat koko sivilisaatiomme
alasrepimiseen pyrkiviä barbaareja ja villipetoja. (Tämä ei sitten
koske fiksuja miesjärjestöjä, kuten Miessakkeja.) Myös ns.
alempitasoisten miesten aktivismia voi suositella ja kehua vain siinä
tapauksessa, että siinä tosissaan pyritään omien sosiaalisten
taitojen kehittämiseen. Suuri osa siitäkin touhusta vain tuntuu
suuntautuvan enemmänkin oman sosiaalisen eristymisen ja naisvihan
itsepintaiseen ylläpitämiseen.
On
tästä toki kostunut muutakin kuin palkkarahat. Katson
harjaantuneeni paljon rutinoituneemmaksi kirjoittajaksi, ja se on
näkynyt suoraan esimerkiksi iirinkielisyystyössäni - ilman täällä
hankkimaani kirjoittamistottumusta en varmaankaan olisi saanut yhden
vuoden sisällä kolmea iirinkielistä kirjaa painokuntoon. Monet
pitkään koneella muhineet keskeneräiset iirinkieliset hankkeet
ovat viime aikoina alkaneet kummasti taas elää ja kehittyä, ja nyt
kun kustantajakin on, ne saattavat hyvinkin päätyä kirjoihin ja
kansiin lähivuosina.
Terve
sitten. Minä lähden tästä kääntämään ”Marsin sankaria”
iiriksi, ellen sitten saa päähäni tällä viikolla alkaa opetella
vaikka mongoliaa (oppikirjat jo on, siitä voitte olla varmoja) -
somali ja arabia ovat jo työn alla, kiitos kysymästä. Kuka ties
päädyn iirintämään myös ”Tarun Sormusten herrasta” -
asiasta on ollut jo vakavaa puhetta, mutta se on joka tapauksessa
monen vuoden projekti. Vakaumuksellisena kapitalistina voin toki
edelleen kirjoitella jotain suomeksi, jos siitä maksetaan. Omasta
aloitteestani ja halustani kirjoitan vain muilla kielillä, siitä
voitte olla varmat; mutta paskan lapioinnista kuularuiskutulen alla,
johon tämä suomeksi kirjoittaminen yhä enemmän vertautuu, haluan
likaisen ja vaarallisen työn lisän.