perjantai 28. tammikuuta 2005

...ne tekevät sen itse

Luin tässä vanhan merkinnän rääväsuisen kokin, siis nimimerkki Turistin, blogista, jossa meidät voivottelevat alempitasoiset miehet julistettiin "tytöiksi". Hän, jonka nimeä meidän ei mainitseman pidä (Magna Innominanda, kuten Lovecraft sanoisi), harrastaa tietenkin itsekin samaa haukkumistyyliä ja olikin kirjoittanut ylistäviä sanoja Turistin merkinnän alle, niin kuin hän tunnetusti kirjoittaa ylistäviä sanoja jokaisen sellaisen merkinnän kommentiksi, jossa miehiä mollataan.

Minä kuulin "tytöksi" ja "naiseksi" nimittelyä ensimmäisen kerran neiti Novinhalta, siltä kaikkien psykonarttujen äidiltä, joka pani alulle kehitykseni kohti miessovinismia; ja muistan olleeni tavattoman häkeltynyt siitä, että älykäs ja lahjakas nuori nainen käyttää oman sukupuolensa nimeä haukkumasanana. Minä olin teini-iästä, itse asiassa sitä nuoremmasta, asti oppinut, että ihmiset ovat ennen muuta ihmisiä ja sitten vasta miehiä ja naisia, ja pidin itsestään selvänä, että kun toisen kanssa löytyy samoja kiinnostuksen aiheita - siis muitakin kuin se, että toisella osapuolella on oikeanlaiset pissavehkeet, lainatakseni Mitvitin ilmausta - ihmiset voivat sivistyneesti sopia seurustelusta, jos kerran toisesta ns. tykätään. (Nykyiseni kanssa muuten olen myös tehnyt käytännössä siten. Ei kai siinä suuresta intohimosta ole suorastaan kyse, mutta yhteisiä ns. omia juttuja on siksi merkittävälti - eikös olekin hieno sana tuo "merkittävälti" - , että yhdessä on mukava olla, ja pohjimmiltaan en kaipaa kovin paljoa sen enempää.) Heti kun tuollaisen sivistyneen ehdotuksen tein, niin sain kuulla olevani nimenomaan ämmä ja nainen ja epämiehekäs, kun kuvittelin niiden yhteisten kiinnostusten muka riittävän. Ehei, Novinhalle piti olla oikea mies, jota ei ollut koulussa kiusattu ja joka otti naisen eikä lupia kysellyt. Miehen pitää olla mystinen, kiihottava, eläimellinen, väkivaltainen ja tyhmä. Miehen pitää olla raiskaaja, jonka ei tarvitse raiskata, koska pelkällä raiskaajuutensa karmivalla kiehtovuudella saa naisen.


Silloin se tosiaan tuli yllätyksenä, mutta sittemmin olen lueskellut esimerkiksi naiseläjien blogeja ja mielipiteitä ja todennut, että juuri tuolla tavallahan ne ajattelevat: miehen kanssa ei voi seurustella siksi, että hänen kanssaan on mukava olla ja tehdä yhdessä molempia kiinnostavia asioita, vaan miehessä tulee olla väkivaltaisuutta, vastuuttomuutta, kiihottavaa toiseutta ja mieheyttä - vakiintuneesti on tapana sanoa, että miehessä on särmää, en tiedä sitten, viittaako tuo särmä siihen, että miehellä kuuluu olla terävä puukko kädessä, jolla hän ihanasti viiltää naista, vai kämmensyrjälläkö pitää lyödä.

Kyllähän se sopii. Valitettavasti vain minä annoin nuoruudessani kertoa itselleni jotain niin paikkaansapitämätöntä, että naisia muka ällöttäisivät machon elkeet ja liiaksi sukupuolten välisiä eroja ja toiseutta korostavat miehet - sen sijaan he muka halusivat tasa-arvoisen ja reilun kumppanin. Varsin nopeasti kävi kuitenkin selville, että tämä oli silkkaa hölynpölyä, jota ei ollut tarkoituskaan noudattaa - vähän niin kuin Neuvostoliiton perustuslain määräys, jolla sallittiin tasavaltojen eroamisoikeus. Osittain siihen oli syynä se, että naiset eivät tietenkään olleet eivätkä ole feminismin ylioptimistisen naiskuvan mukaisia superkoneita, vaan heillä on omat taustarasitteensa (yhteiskuntaluokka, kulttuuritausta ym.), jotka tietysti sinänsä todistavat, miten väärässä feminismi on: miesten ja naisten välinen eturistiriita ei ole maailmankaikkeuden ainoa eturistiriita, ei edes sen merkittävin.


Esimerkiksi pornosta olen jossain toisessa yhteydessä jo sanonut, että se ei ole mitenkään primaaristi naiskysymys. Kyllä minusta ihmisten sopii vastustaa pornoa, mutta tällöin tulee tiedostaa se, että myös sitä ns. miehille suunnattua pornoa varsin merkittävä osa naisista nautinnokseen tiiraa, eivätkä ne pornon esittämät seksuaaliset teot todellakaan oleellisesti poikkea naisten todellisista ja dokumentoiduista fantasioista (ks. esim. LARJANKO, Leena ja Ilse Rautio: Ruusuraportti - naisen eroottiset fantasiat). Niiltä osin kuin pornossa esiintyy sorron elementti, sorrettu ei ole todellakaan nainen, vaan se kehitysmaalainen tai muuten köyhä ihminen, joka muunlaisen pärjäämismahdollisuuden puutteessa pestautuu pornoelokuvan näyttelijäksi. Mies tai nainen. Sortajia eivät ole miehet, vaan ne, jotka pornoelokuvia tekevät ja katsovat. Miehet tai naiset. Kuten John Holmesin elämäntarina osoittaa, myös mies voi olla pornoteollisuudessa avuton ja hyväksikäytetty uhri. Vastakkainasettelu on siis: köyhä ja riistetty pornonäyttelijä, mies tai nainen, vastaan häntä riistävät pornomogulit ja pornoasiakkaat. Ja kuten täkäläisten naisvetoisten pornoverstaiden kehitys osoittaa, ei ole mitenkään mahdotonta, että pornonäyttelijänä aloittanut naishenkilö siirtyy kameran edestä organisoimaan ja johtamaan koko touhua.


Tästä huolimatta feministit väittävät, että porno on määritelmällisesti naisten riistoa, jota harjoittavat miehet. Jos jokin naisporukka tekee pornoa, se täytyy selittää miesjohtoisen pornoteollisuuden suhdetoimintatempuksi ja sitä tekevät naiset naiseudestaan vieraantuneiksi ja miehisellä arvomaailmalla ja seksuaalisuuskuvalla aivopestyiksi. Jossain kohtaa kuitenkin alkaa hämmästyttää se, missä kohtaa nainen vieraantuu naiseudestaan ja kuka sen vieraantuneisuuden määrittelee. Tuntuu siltä, että feministit olisivat varanneet itselleen oikeuden sanoa, kuka on vieraantumaton nainen. Luonnollisesti kukaan ei ole antanut heille mandaattia määritellä sitä, yhtä vähän kuin kukaan antoi Leninille ja hänen kavereillaan demokraattista oikeutta määritellä, kuka on oikea työläinen ja mitä työläiset oikeasti haluavat.


Libertaristit ovat omineet itselleen yksinoikeuden kekkaloida argumentointivirheiden nimillä, mutta siitä huolimatta haluan tässä mainita yhden sellaisen: no real Scotsman -virhe. Se tarkoittaa väitettä, että kukaan oikea tietyn kategorian edustaja ei tekisi sitä tai tätä tai tuota, mistä hänen viiteryhmäänsä syytetään. Tämä virhe on feministien ja naisten tyypillinen virhe. Tietenkin kyseessä on varsin yleinen poliittisten eturyhmien tapa sanoutua irti niistä ikävistä asioista, joista heikäläisiä syytetään. Esimerkiksi kommunistit sanovat aina, ettei kukaan oikea kommunisti tietenkään hyväksy Pol Potin, Stalinin, Maon ym. toimia. Luonnollisesti vastapuolelle ei koskaan anneta lupaa sanoutua irti oman puolensa epämiellyttävistä teoista. On esimerkiksi täysin itsestään selvää, että kaikki miehet tulee voida syyllistää väkivaltaisten miesten, raiskaajien ym. touhuista.


Olen mielelläni samaa mieltä siitä, että yhteiskunnassa, jossa kommunistit ovat vain yksi poliittinen ryhmä muiden joukossa ja jossa he eivät poliittisena ryhmänä ole syyllistyneet laittomuuksiin vuosikymmeniin (toistan miljoonatta kertaa, että taistolaisten hirmuvallasta urputtavien olisi syytä kysyä, olisiko ollut parempi, jos suomalainen äärivasemmisto olisi 1970-luvulla villiintynyt terroritekoihin, kuten länsisaksalainen), Gulag tuntuu kovin kaukaiselta eikä sillä ole käytännön merkitystä. Siitä huolimatta olisi kohtuullista odottaa kommunistien osoittavan kiinnostusta Gulagin tapahtumiin ja niistä kirjoitettuun kirjallisuuteen sekä pohtivan vakavissaan, miksi juuri heidän poliittisesta perinteestään - joka heidän omasta mielestään edustaa itse oikeudenmukaisuuden teoriaa ja käytäntöä - saattoi kasvaa moinen hirviö.


Jolleivät he näihin pohdintoihin uskaltaudu, on täysin kaiken kohtuuden mukaista sanoa, että he eivät ole oleellisesti parempia kuin uusnatsit, jotka eivät todellakaan pyri perinteensä itsekriittiseen uudistamiseen Holocaustin polttorovioiden valossa, vaan Holocaustin kieltämiseen - kuten joku vitsiniekka sanoi, uusnatsismi pyrkii kiistämään Holocaustia koskaan tapahtuneenkaan, jotta se voidaan ottaa uusiksi. Vastaavasti se, että kommunistit ovat vieläkin kovin haluttomia puhumaan Gulagista, voidaan oikeistotaholla aivan legitiimisti tulkita niin, että Gulag halutaan kiistää, jotta se tarvittaessa saadaan ottaa uusiksi. Jos kommunistit haluavat olla antamatta propagandavaltteja vastapuolen käsiin, heidän olisi syytä reilusti myöntää ja läpikeskustella tämä puoli aateperinnöstään. (Sivumennen sanoen: juuri tuon takia en ole itse oikein innostunut olemaan samaa porukkaa kuin nykyinen nuori suomalainen vasemmisto. Onneksi saan sentään omat Gulag-juttuni läpi edes ruotsiksi. Nyt pitäisikin lopulta kirjoittaa se suuri Gulag-essee, jota olen suunnitellut yli vuosikymmenen: nimeksi voisi panna vaikka Gulags utmaning till vänstern.)


Sama koskee muutettavat muuttaen myös feministejä. Kun heidän aatteittensa turmiollisista vaikutuksista sekä ihmisten yksityiselämään että koko yhteiskuntaan yritetään keskustella, he pakenevat sellaisen väitteen turviin, ettei kukaan nainen tai ettei kukaan feministi oikeasti tee noin, tai jos tekee, hän on käsittänyt feminismin väärin, tai sitten julistetaan, että feminismin yhteiskunnalliset seuraukset ja käytäntö ovat vain tyhmän rahvaan väärin ymmärtämää feminismiä ja että Julia Kastratorovan tai Hélène Ciseaux-Schnipsin hienoista teorioista on paljon kiinnostavampaa keskustella kuin noista ikävistä asioista. Tietenkään heille ei juolahda mieleenkään se ikävä seikka, että kuten Gulagin vangin näkökulmasta ainoa oikea ja oleellinen kommunismi on se kommunismi, joka on sulkenut hänet pakkotyöleiriin kuolemaan nälkään, kylmään ja kurjuuteen, tavallisen nuorukaisen näkökulmasta ainoa oikea feminismi on se vääristynyt sitaatinpuolikas, jonka hänen lukionsa nuoret tytöt ovat lukeneet Ämmä-lehdestä ja jonka varaan he sitten ovat rakentaneet oman versionsa nuorten naisten fasistisesta pa-... ei kun itsekeskeisyydestä, omahyväisyydestä ja itsetarkoituksellisesta miesvihasta. Olisi kai liikaa vaadittu, että naisasiaihmiset ymmärtäisivät etukäteen ottaa vastuuta ja pohtia sitä, mitä heidän aatteistaan seuraa siellä tyhmän ja väärinymmärtävän tuulipukukansan tasolla. Sillä tasolla kaikki aatteet testataan ja hyviksi tai huonoiksi havaitaan, demokratiassa.



Yhtä haluttomia naiset (siis muutkin kuin tunnustautuneet tai de facto -feministit) ovat myöntämään, että naisten asenteilla voisi olla mitään yhteyttä miesten väkivaltaisuuteen parisuhteissa tai machokäytöksen jatkuvaan yleisyyteen ja suosioon.


Lynndie Englandin tapaus oli opettavainen esimerkki. (Siis opettavainen niille miehille, jotka vielä vaivautuvat millään tavalla yrittämään ymmärtää naisia ja naisasiaa. Naisten tiedämme jo olevan täysin oppimiskyvyttömiä, minkä todistavat esimerkiksi ne naiset, jotka kerran toisensa jälkeen raahautuvat saman kaavan mukaisiin väkivaltaisiin ihmissuhteisiin.) Olisin ollut paljon tyytyväisempi, jos osallistuvat naiset ja feministit olisivat kohauttaneet olkapäitään ja todenneet, että Englandin tapaus oli väistämätön seuraus naisten vapautumista: kun naisella on vapaa tahto, hän voi myös vapaasti valita väärin, ja jos hän valitsee väärin, hän joutuu siitä myös vastaamaan.


Tämän asemesta naiskommentaattorit pyrkivät selittämään asian niin, että Lynndie England vain noudatti käskyjä (totalitarismien kiduttajaroistojen iänikuinen puolustus, johon turvautuminen viimeistään pudottaa feministit samalle tasolle natsien ja stalinistien kanssa), jotka hänelle tietenkin antoi jokin miehinen taho tai "miesten hallitsema valtarakenne". Luonnollisestikaan tädeille ei ole valjennut, että Yhdysvaltain armeija on kaikesta huolimatta jonkinlaisen legalismin säätelemä, jossain määrin demokraattisen oikeusvaltion piiriin kuuluva instituutio, jossa ei todellakaan ole pakko totella selvästi rikollisia käskyjä. Toisin sanoen Lynndie England teki kuten teki, koska hän ihan henkilökohtaisesti ja omatahtoisesti, vapaana ihmisenä ja vahvana upeana naisena, halusi nöyryyttää irakilaisia.


Samanlainen vastuun puute näkyy kaikkialla naisasiatouhuissa. Kaikkialla nähdään miehisiä valtarakenteita ja miesten harjoittamaa vieraannuttamista, mistä kaikki paha seuraa. Pohjimmiltaan juuri naisasianaiset ovat kykenemättömiä näkemään naista itsenäisenä ja omista asioistaan päättävänä olentona, koska aina kun joku nainen tekee jotain tyhmää, se johtuu miesten hallitsemista valtarakenteista.


Joitakin kuukausia sitten kuulin radiosta huumeista kuiville päässeen ruotsalaisnaisen haastattelun. Nainen selitti vapautuneensa addiktiosta tiedostamalla asemansa patriarkaatin sortamana uhrina ja mieltämällä huumeidenkäytön patriarkaatin harjoittaman sorron aiheuttamaksi. Jos olisin Kokkarinen, irvailisin jotain siitä, että nyt tiedostettuaan asian nainen varmaankin käyttää edelleenkin huumeita, mutta pitää sitä kvalitatiivisesti eri asiana, koska tiedostavan radikaalin harjoittama sivistynyt tajunnanlaajennustyö ei tietenkään ole ollenkaan samaa kuin katunarkomaanin örsellys.


Koska en ole Kokkarinen, totean vain, että huumeidenkäyttöön ajautuvat usein latteat ja tylsät ihmiset - sellaiset, joilla ei ole riittävästi mielikuvitusta päästä esimerkiksi luonnontieteiden, kaunokirjallisuuden tai scifin kaltaisten kiehtovien harrastusten lumoihin, vaan jotka joutuvat etsimään taivaan syvyyksiä huumeista, koska eivät vähällä mielikuvituksellaan löydä heliopaussille asti, eivätkä toisaalta ole riittävän sosiaalisia arvostaakseen tavallisen juntin tylsänturvallista elämää. Sitten kun huumeista päästään eroon, elämä pysyy yhtä köyhänä, koska ainoa, mitä huumeiden tilalle löytyy, on suvaitsematon ääriuskonnollisuus, joka perustuu yksinkertaisiin sääntöihin sekä kaiken sääntöjen ulkopuolelle jäävän paheksumiseen maailmallisena viettelyksenä, tai (jos uskontona on feminismi) patriarkaalisena hapatuksena.


Luonnollisesta tuossa feminismin avulla huumeista vapautumisessa näkyy taas naisasiaväen kardinaalivirhe: patriarkaatti on taaskin ulkopuolinen valtatekijä, joka alistaa naista, eikä nainen itse ole vastuussa yhtään mistään, ei omasta elämästään ja kaikkein vähiten sen patriarkaatin pönkittämisestä. Kaiken lisäksi katufeminismin käsitykset alistussuhteen luonteesta ovat hyvin yksinkertaisia: alistussuhde on se, että hyvä nainen on pahan miesrosmon orja, ja siinä se. Kaikki, jotka ovat tutustuneet esimerkiksi totalitarististen valtioiden toimintaan, tietävät hyvin, ettei se noin mene. Sorto oli esimerkiksi Neuvostoliitossa sorretun ja sortajan yhteinen salaliitto sorrettua vastaan. Sortoon kuuluu merkittävänä ja oleellisena osana se, että sorrettu mielistelee ja hyvittelee sortajaa ja paheksuu ja vastustaa kaikkia niitä, jotka hangoittelevat sortajalle vastaan, koska hän on oppinut selviytymään elämästä hyvittelemällä sortajaa ja pelkää ympyröidensä sotkeutuvan, jos sortaja yritetään kaataa.


Feminismi ymmärtää tietenkin tämän ajatuksen vain hyvin vulgäärillä tasolla, määrittelemällä ystävällisyyden miehiä kohtaan kollaborationismiksi ja nöyristelyksi ja miesten asiattoman ja raa'an, kollektiivisesti syyllistävän solvaamisen taisteluksi sortajaa vastaan. Sitä vastoin siihen ei koskaan kuulu minkäänlainen kritiikki naisten omia, machoasenteita ja prostituutiota pönkittäviä asenteita kohtaan. Ainoa naisten tapa ylläpitää prostituutiota, jonka katufeminismi tunnistaa olevan olemassa, on tossun alle muserretun vaimoparan alistuminen pahan ja raa'an miehensä seksuaalisiin sikailuihin. (Sivumennen sanoen: tämä on äärimmäisen viktoriaaninen asetelma, jolla ei luulisi olevan kovin paljon relevanssia nykyolojen kannalta. Kuitenkin se elää edelleen elämäänsä nimenomaan feministisvaikutteisessa kirjoittelussa. Herääkin kysymys, missä määrin feminismi on toiminut viktoriaanisten sukupuoliroolien ylläpitäjänä, elvyttäjänä ja uusintajana niiden vastustamisen sijasta.) Sen sijaan katufeministi jatkaa iloisesti "mene huoriin" -kehotusten viskelyä AT-miehille eikä näe mitään väärää siinä, että miehiä ämmitellään ja neiditellään. Koskaan hänen mieleensä ei tule kysyä itseltään, millaisia asenteita hän tulee tällaisella kielenkäytöllä tukeneeksi tai millaisista asenteista kielenkäyttö kertoo.


Nainen kun ei koskaan voi tehdä mitään väärin, paitsi ehkä kohdella miehiä inhimillisesti. Mutta sekin johtuu vain sortavista miehisistä valtarakenteista, joten sitäkään ei lasketa.

PS. Tiedän jo, mikä Blogerbaidžanin akkaväen reaktio tähän kirjoitukseen on: "Ähä, ähä, se koira älähtää!" En minä toki heiltä odotakaan, että jaksaisivat ajatuksella lukea näin pitkiä tekstejä, saati mennä itseensä. Naisten tyhmyyttä ja itsekritiikin puutetta kun ei todellakaan voi koskaan liioitella, ja yleisesti ottaen naiset ansaitsevat kaiken osalleen tulevan halveksunnan.