Brittiscifi

Parempi Puolisko oli viikonloppuna käymässä ja parkkeerasin hänelle vanhan kappaleeni John Wyndhamin The Day of the Triffidsistä. Wyndhamia tuli joskus kaksikymppisenä tai vähän sitä vanhempana luettua kelpo tavalla, enimmäkseen englanniksi, tosin Webin pääsin lukemaan vasta äskettäin ja silloinkin vain ruotsiksi. The Kraken Wakesin olen lukenut sekä englanniksi että suomennoksena - noissa ijissä en oikein osannut muuta kuin kemian ja fysiikan (sekä tietysti George Orwellin) englantia, koska siihen aikaan ei vielä ollut nettiä ja saksa, ruotsi ja islanti kiinnostivat enemmän, joten scifin lukeminen sillä kielellä ei ollut minulle aivan yhtä luontevaa kuin geneeriselle nykynuorisolle.

Hienostunut, klassisia kieliä osanneiden herrasmiesten laatima brittiscifi on oikeastaan aina ollut lähellä sydäntäni, silloinkin, kun olin olevinani kovasti humanisti-intellektuellia enkä moiseen mukamas koskenutkaan. (Niinhän nyt kans'. Todellisuudessa tietenkin olen lukenut lapsuuteni lempikirjat, myös scifisellaiset, mahdollisimman monilla kielillä; ja kyllä minulle nytkin Asimovin Säätiö-trilogian espanjannos kelpaisi. Ihan vielä en ole hankkinut Lois McMaster Bujoldin Vorkosiganeita puolaksi enkä venäjäksi, mutta se aika kyllä tulee vielä. Puolaksi on tietenkin tullut luettua koko pirusti Lemin kirjoja, selvä se. Tosin Kyberiaan alkutekstiä en ole vielä hankkinut, vaikka tiedänkin puolalaisen kirjakaupan, josta sen varmaan saisi tilattua.) Muistaakseni joskus 22-vuotiaana, kun olin vähän masentuneella päällä (heh, sanotaan nyt suoraan että minulla oli hoitamaton depressio), lainasin Varkauden kirjastosta ison omnibus-edition Clarken romaaneja englanniksi taaksejääneen nuoruuteni muistelemiseksi. Kirjaan sisältyi ainakin sympaattinen pikku kuuseikkailu A Fall of Moondust, jonka olin jo varsin vaikutusalttiissa iässä lukenut suomennoksena (Selene I), sitten tuo Deep Range, josta minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin että se liittyy jotenkin delfiineihin, The City and the Stars, joka oli Kadonnut menneisyys -nimisenä ihan järisyttävä kokemus suomeksikin, 17-vuotiaana, - ja kai maar siinä oli vielä jokin neljäskin romaani niiden samojen kansien välissä. Niinpä tietysti, Rendezvous with Rama, joka taisi olla ensimmäinen koskaan missään miksikään lukemani Clarken romaani: suomennoksella on tarpeettoman raflaava nimi Uhka avaruudesta.

Kimmo Isokoski kiinnitti joskus nyysseissä huomioni siihen, että kirjassa (siis Uhkassa avaruudesta) esiintyy epätavallinen seksuaaliviritys, eli avaruusaluksen kapteenilla ja jollain toisella miehellä on yhteinen vaimo. Minulle tästä ei jäänyt minkäänlaista mielikuvaa, kun kirjan fyrir daga kynhvatanna -ikäisenä kloppina luin: luultavasti selitin sen itselleni niin, että vaimo oli eronnut toisesta miehestä ja mennyt naimisiin toisen kanssa. Clarkella esiintyy joskus näitä flirttejä sosiaalisen scifin suuntaan, yrityksiä pohdiskella instituutioiden tulevia kehityssuuntia ja tekniikan vaikutusta yhteiskuntaan, mutta lukuunottamatta Kadonnutta menneisyyttä ne tahtovat jäädä juuri tuollaisiksi irtonaisiksi heitoiksi ilmaan, joihin ei liity mitään kovin kokonaisvaltaista sosiologista näkemystä.

Kadonneen menneisyyden luulisi olevan nykymaailman transhumanisteille vastenmielinen kirja, koska se on ohjelmallisesti heidän visioittensa vastainen. Se kertoo yksinäisestä Diasparin kaupungista, jossa sielunvaellus on pystytty teknillisin keinoin toteuttamaan - kaupungin jokainen asukas on elänyt lukuisia kertoja aiemmin, ja edellisten elämien muistot tunkeutuvat aikuistumisen myötä pikkuhiljaa ihmisten uniin, niin etteivät he oikeastaan luo kovin läheistä suhdetta kulloisenkin inkarnaationsa aikaisiin vanhempiinsa. Nuoretkin ihmiset ovat tavallaan ikivanhoja, ja kaikilla on enemmän muisteltavaa kuin elettävää. Tähän maailmaan syntyy sitten Alvin, joka sattumoisin on oikeasti ensimmäistä elämäänsä elävä lapsi, eikä hän pysty sopeutumaan ties kuinka monetta kertaa inkarnoituneitten ikätoveriensa elämään. Niinpä hän karkaa Diasparista ottamaan selvää, onko maailmassa muutakin kuin tämä muuriensa ympäröimä linnakekaupunki, jonka asukkaat näkevät ulkomaailmasta vain tähdet (siksi kirjan nimi alkukielellä onkin Kaupunki ja tähdet). Diaspar on toteuttanut transhumanistisen kuolemattomuusunelman, mutta juuri siksi siellä ei koskaan muutu mikään, ennen kuin näyttämölle saapuu ensimmäinen oikeasti nuori ihminen, Alvin.

Kirjan opetus on, että teknillisesti parantelematon elämä, joka päättyy kuolemaan, on parempi kuin ikuisen elämän Zardoz, jossa mikään ei koskaan muutu, sillä ilman kuolemaa ei synny myöskään uutta elämää uudistamaan ja kyseenalaistamaan maailman menoa. Muistelen olleeni nuoruudenangsteihin oleellisesti liittyvän kuolemanpelon vallassa kirjaa lukiessani, jolloin se auttoi hyväksymään kuoleman välttämättömänä osana elämän kiertokulkua. Edelleenkään en ole aivan varma siitä, ovatko transhumanistit riittävästi pohtineet sitä, miten vältetään kuolemattomien, lihattomien olentojen valtakunnassa uhkaava ikävystyminen.

Pakinoitsija Mikko "Setä" Haljoki - ceterum censeo, että jonkun pitäisi käydä 1970-luvun Seurat läpi ja koota hänen pakinansa yksiin kansiin - arveli joskus, että taivaassa torjutaan tylsyyttä lukemalla eksklusiivisia muistelmateoksia, kuten Josif Stalinin "Kukapa olisi arvannut", A. Hitlerin "Jospa kaverit tämänkin tietäis" ym. todellista inside-kamaa, jota maan päällä ei päästä lukemaan. Minulla vain on sellainen paha aavistus, että siinä vaiheessa kun transhumanistinen taivas maan päällä toteutuu, transhumanistista teknologiaa kehittäneet insinöörit ovat ehtineet rationalisoida pois kaiken humanistisen sivistyksen, kirjallisuuden, muinaiskielten muistomerkit ym. kokkaris-tommipommilaisen iskulauseen ennen kaikki oli huonommin ja kaikki olivat väärässä, joten emme kaipaa menneisyyden ihmisten neuvoja ja sitä paitti pakkoruottikin on ihan tyhymää hengessä, joten meillä ei silloin enää ole mahdollisuutta viettää ikuisuutemme ensimmäisiä kolmea vuosituhatta esim. tutustumalla afroaasialaisiin kieliin ja niillä kirjoitettuun kirjallisuuteen.

Mutta halusin puhua Wyndhamista, en Clarkesta. Kuten PP:lle sanoinkin, minusta Wyndhamin romaani The Midwich Cuckoos alias Käenpojat - olen toki joskus nähnyt myös siihen väljästi perustuvan scifikauhuelokuvan The Village of the Damned, olisiko peräti tullut Channel Fourilta talvella '98-'99, kun olin Irlannissa, tuolloin tulin nähneeksi kyseisen kanavan scifiklassikkosarjassa mm. vanhan Maailmojen sota -filmatisoinnin, jossa suomalaiset ja turkkilaiset armeijat taistelivat epätoivoisesti Marsin lötkömömmöjä vastaan (olin tosin nähnyt asianomaisen elokuvan jo murrosikäisenä Jönnin videoilta) sekä Kärpäsen ja The Return of the Flyn, ja olisiko joukon jatkona ollut myös The Night of the Living Dead (ja kun kerran elokuvia muistellaan, niin siellä irkuissahan minä olen myös telkusta nähnyt ketjupolttajakaunotar Milla Jovovichin tähdittämän, Valerian-sarjakuvan tekijöiden disainaaman ja sellaisena visuaalisesti aivotpellolleräjäyttävän, mutta juoneltaan täysin älyttömän pseudotieteiselokuvan nimeltä Viides elementti - nyt kun vielä saisimme Verhoevenin siirtämään valkokankaalle vielä Valerianin ja Laurelinen seikkailuja, niin...!) - minusta siis The Midwich Cuckoos on ehdottomasti yksi maailman pelottavimmista kirjoista. Clarken Lapsuuden lopussa käsitellään samaa motiivia kuin Käenpojissa eli ihmiset syrjäyttävää yli-inhimillistä ja kollektiivitajuntaista humanoidirotua, mutta siinä missä Lapsuuden loppu esittää humanoidirodun syntymisen hyvänä ja toivottavana - ihmislajin siirtymisenä uudelle osolaaksolais-galaktiselle tietoisuuden tasolle - Käenpojat ovat uhkaavia avaruusolioita ihmisruumiissa, kollektiivimielellä varustettuja soluttautujia, jotka lukevat ajatuksia ja säätelevät tunteita ja joita ihmisen on sen takia miltei mahdotonta voittaa.

Käenpoikakirjan kammottavuus on ennen muuta siinä, että se sijoittuu miltei kliseisen idylliseen englantilaisympäristöön, johon kirjoittaja on mitä ilmeisimmin erittäin hyvin perehtynyt. Itse motiivi - tunteettomien, kollektivististen ulkoavaruuden hirviöiden soluttautuminen pahaa-aavistamattomaan, turmeltumattomaan pikkukaupunki- tai kirkonkyläyhteisöön - on kylmän sodan peruskauraa (kirja on tietenkin kirjoitettu 1950-luvulla), ja on oikeasti merkki joltisestakin lahjakkuudesta, että kirja tuntuu vieläkin vatsaakääntävän ahdistavalta. Suurin osa noista kommunismiallegorioista näyttää tänään melko helpoilta, läpinäkyviltä ja arvattavilta, vaikka kyllä minä pidän aika paljon vanhoista Quatermasseistakin. Ilmeisesti juuri miljöö, konkreettinen vanhanaikainen, perinteittensä mukaista hiljaiseloa viettävä englantilainen pienyhteisö, tekee kirjasta niin poikkeuksellisen. Eräänä päivänä vain tämä pikkukylä ei herää, ja osoittautuu, ettei sinne pääse - auto törmää kylään vievällä tiellä näkymättömään esteeseen. Vasta seuraavana päivänä kaikki palaa ennalleen, paitsi että kylän naiset ovat raskaina ja kantavat avaruushirviövauvoja.


PS: Jani tuli tuossa kommenttipuolella huomauttaneeksi, että hänelle Clarken kollektiivitajuntaiset äpärälapset olivat vastenmielisempiä kuin Wyndhamin kirjan elokuvaversion lapset. (Elokuvassa lapset olivat tosiaan sinisilmäisiä, kirjassa kultasilmäisiä. Oksu on maininnut noita keltaisia silmiä harrastetun myös japanilaisissa kauhuelokuvissa; ja minusta tuntuu, että myös eräässä Dorothy Sayersin, etsivähahmo Peter Wimseyn luojan, kirjoittamassa kauhunovellissa esiintynyt kissamainen neiti, josta sanottiin, että "hänen nimensä olisi pitänyt olla Melusine", oli keltasilmäinen; lisäksi keltasilmäiset ihmiset taitavat olla myös osa lovecraftilaista kauhumaailmaa. Kyseessä lienee ns. meemi, eli kuten kirjallisuustietelijät sanoisivat, motiivi.) Olen taipuvainen kallistumaan samalle kannalle. Minua riepoo jonkin verran tämä taipumus esittää ihmisten ja joidenkin ulkoavaruuden olioiden vuorovaikutuksesta syntyvät olennot parannuksina ja edistysaskeleina. Se ärsytti minua myös Octavia E. Butlerin Ksenogeneesitrilogiassa. Vaikka trilogialla olikin kiistämättömät kirjalliset ansionsa (mukaan lukien sellainen oikeasti uusi idea, että muukalaisten ooloi-sukupuoleen - geeniensekoittaja- ja muokkaajasukupuoleen - kuuluva olento piti ihmisen syöpäsairaustaipumusta uhkan sijasta jännittävänä, mielenkiintoisena ja geenejä muokatessa uusia mahdollisuuksia avaavana ominaisuutena) - itse asiassa sen vaikutuksesta vasta lopetin tekointellektuellin leikkimisen ja aloin taas avoimesti ja häpeilemättä harrastaa scifiä - minua riipi se jo älykkökliseeksi muodostunut koko ihmislajin halveksunta, ajatustapa, että avaruusolentojen kohtaaminen merkitsee aina sitä, että syntinen ihmissaatanakurja kohtaa taivaan enkelit. (Jos olette kristittyjä, olkaa sellaisia avoimesti, mutta minua aina rasittaa tuollainen läpinäkyvä yritys pakata läpikristillinen syntiinlankeemusajattelu tieteellisiin, tieteiskirjallisiin tai ateistisiin käärepapereihin.)

Pulp-scifikirjassaan Methuselah's Children - jota ei muuten ole taidettu suomentaa, vaikka paljon huonompia kirjoja onkin samaiselta herralta käännetty - Robert A. Heinlein lähettää pitkäikäiset "Metusalemin lapsensa" avaruusmatkalle, jonka aikana he tutustuvat pariinkin avaruusolentokulttuuriin. Yksi on jockairojen kulttuuri, joka on ystävällinen, mutta yhtä lailla taipuvainen kollektivismiin ja epäpersoonallisuuteen kuin nuo viisikymmenluvun amerikkalaisten scifikauhutarinoiden kulttuurit yleensäkin: pikkuhiljaa osoittautuu, että kiltit ja koiramaiset jockairat ovatkin itse asiassa juuri sitä miltä näyttävät eli koiria, planeetan todellisten hallitsijoiden ja älyolentojen kesyttämiä "lemmikkieläimiä". Nämä älyolennot, valtiaiksi vai jumaliksiko heitä pitäisi nimittää (ainakin heillä on hyvinkin jumalallisina pidettäviä voimia, mutta Clarkehan sanoi joskus jotain sen suuntaista, että riittävän kehittynyttä tekniikkaa on mahdoton erottaa jumalallisista voimista ja taikuudesta), asustavat temppeleissä, joihin jockairat aika ajoin kokoontuvat heitä palvomaan, ja jockairat ilmoittavat, että ihmiset ovat planeetalla koeajalla, ja jos he osaavat elää ihmisiksi, tai siis jockairoiksi, he voivat koeajan lopuksi liittyä omien asuinalueittensa temppelien seurakuntiin paikallisten jockairojen joukon jatkoksi.

Jutussa käy tietysti hyvin heinleiniläisellä tavalla, eli koska ihmiselle on täysin luonteenvastaista alistua minkään jumalolentojen lemmikkieläimiksi, sanoo Robert-setä, temppeleissä käyneet ihmiset luonnollisesti palaavat niistä mykän kauhun vallassa eivätkä kykene järkytyksestä toivuttuaankaan kertomaan, mikä heidät oli niin säikyttänyt.


Metusalemin lapset käyvät myös toisella planeetalla. Siellä asuu älykkäiden ja ystävällisten kollektiivisielujen telepaattisesti kommunikoiva rotu, joka ihmisiltä lupaa kysymättä alkaa "parannella" vastasyntyneiden ihmislasten geenejä, jotta nämä sopeutuisivat paikallisiin oloihin; lisäksi eräät ihmisistä ystävystyvät kollektiivien kanssa ja lopulta liittyvät niihin, mm. päähenkilön, ilmeisesti ikuisesti elävän Lazarus Longin, ystävätär kuoleman voittaakseen. Vaikka "Howardin perheiden" jäsenet elävät vuosisatoja, kuolemanpelko on heidän elämässään merkittävä tekijä, sillä kun elämän puoliväli on sivuutettu, tietoisuus lähestyvästä kuolemasta täyttää heidän mielensä seuraavien vuosisatojen ajan; ja koska elämä kestää niin kauan, tätä tuskaa ei lievitä edes perhesiteiden tuoma jatkuvuuden kokemus, sillä vuosisadat kestävän aktiivisen elämän myötä perheenjäsenyydet unohtuvat itse kunkin huidellessa pitkin maailmoja yhä uusiin peitepersoonallisuuksiin turvautuen, jotta naapurit eivät epäilisi mitään.

Lazarus Long, tuo avaruuksien ikuisesti elävä super-Heinlein, ei itse halua minkään geenimanipulaation muuttavan omaa perustavanlaatuista ihmisyyttään, eikä hän liioin ole kiinnostunut kollektiivisieluun liittymisestä. Toisaalta sekä Lazarus että Heinlein ymmärtävät, miksi joku haluaa liittyä kollektiivisieluun tai jäädä planeetalle geeniparannellun lapsensa kanssa - koska nämä vaihtoehdot ja niiden valitseminen ovat kuitenkin oleellinen osa ja aspekti ymmärrettävää ja ymmärrettyä ihmisyyttä.