Iirinkielinen viihdekirjallisuus

Muudan nuorukainen Limerickin yliopistosta, Ollscoil Luimnigh meille iirinkielisille, otti minuun yhteyttä ja tiedusteli iirinkielisestä scifistä. Järkytyksekseni huomasin, että ainoat scifiksi luokiteltavat kirjat, jotka tiedän olevan iiriksi olemassa, taitavat olla Cogadh na Reann, joka on iirinnös H.G.Wellsin Maailmojen sodasta, ja Pádraig Standúnin AD 2016, joka on tulevaisuuden Irlanti-dystopia.

AD 2016 on tietysti ennen muuta vuoden 1916 Pääsiäiskapinan juhlavuosi. Dystopia on Irlanti, joka tosin on kokonaan iirinkielistynyt, mutta joka samalla on kääntynyt äärimmäisen katolisen vanhoillisuuden tielle, jopa siinä määrin, että maassa on autoritaarinen hallinto ja protestantteja sorretaan. Kirjan aikana uutisista kuuluu jatkuvasti ilmoituksia protestanttien lisääntyneestä protestitoiminnasta (iiriksi tämä ei kuulosta näin hullunkuriselta, koska iiriksi protestantti on Protastúnach tai ulsterilaisella murresanalla Prodasnach - pohjoisirlantilaisen protestantin haukkumanimi, jos sellaista tarvitaan, on pikemminkin Gall, jolla iirissä viitataan englantilaistuneisiin tai englantilaismielisiin henkilöihin sekä kaikkiin vieraisiin valloittajiin viikingit ja normandianranskalaiset mukaan lukien - kun taas protesti on agóid), joka huipentuu tietysti siihen, että protestantit vaativat demokratiaa ja uskonnonvapautta Dublinin pääpostitoimiston portailla pääsiäiskapinan vuosipäivänä 2016, samoilla portailla, joilta Patrick Pearse julisti kapinan alussa Irlannin tasavallan perustetuksi. Valitettavasti kirja ei kehittele tätä ideaa niitä uutislähetyksiä pidemmälle. Jos kehittelisi - jos se olisi neljän sadan sivun panoraama ihmisistä tuollaisessa tulevaisuuden Irlannissa, joka ihmisten henkilökohtaisten kohtaloiden lisäksi kuvaisi protestanttien protestin valmistelua ja loppuhuipentumanaan heidän yhteenottoaan katolisen dystopia-Irlannin järjestyksenvalvojien kanssa postitoimiston rappusilla - se olisi oikea taideromaani. Valitettavasti puikoissa ei ollut Eoghan Ó Tuairisc, joka oli kuollut seitsemän vuotta ennen kirjan julkaisuvuotta (1988), vaan Standún, trenditietoisella ja helpolla tavalla "kapinallinen" pappi Aran-saarilta. Tietääkseni Standún ei ole edes syntyperäinen puhuja, mutta iiriä hän kyllä kirjoittaa juuri kuten sitä Aran-saarilla puhutaan, kielioppiin hän suhtautuu hiukan liiankin huolettomasti, mutta syntaksipuoli on parempaa kuin Ó Tuairiscilla. Ó Tuairisc oli yksi niitä kirjailijoita, jotka kirjoittivat parempaa kirjallisuutta kuin iiriä. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi merkittävää historiallista romaania, toinen on vuoden 1798 kapinasta kertova L'Attaque näyttävine joukkokohtauksineen (valitettavasti oma kappaleeni, joka oli vuoden 1998 juhlapainosta, ei selvinnyt hengissä Irlannista Suomeen, ja siinä vaiheessa kun yritin tilata Irlannista uutta, painos oli lopussa eikä enempää ollut suunnitteilla - pitää varmaan käydä Dublinin Cathach Books -antikvariaatissa morjenstamassa Éannaa ja kysyä, olisiko hänellä myydä tiskin alta) ja Pääsiäiskapinaa, mitä muutakaan, käsittelevä Dé Luain, Maanantai.

Entä sitten Standún? Kuten mainitsin, hän on hieman helpolla tavalla kapinallinen. Hänen ensimmäinen romaaninsa Súil le Breith kertoo hyvin seksuaalisin ja avoimin sanakääntein papin ja tämän suojatikseen ottaman narkomaniasta toipuvan nuoren naisen rakkaussuhteesta. Sama pikkupornahtelu jatkuu romaanissa AD 2016, jossa seurataan rinnakkain kuolemansairaan virkaheiton papin ja hänen vanhan heilansa tapaamista sukupuoliyhdyntöineen. Rinnakkain tämän kanssa kulkee katoliseen dystopiaan kasvaneen vielä teini-ikäisen parin seksitön ja epäeroottinen seurustelu - näistä kahdesta kun kirkon ylivalta on tehokkaasti juurinut pois kyvyn nuoreen rakkauteen. Sama peli jatkuu romaanissa Cíocras, jonka nimi tarkoittaa kiihkeää halua ja kiihkeää nälkää. Se taitaa muuten olla ensimmäinen koskaan lukemani Standúnin romaani. Siinä papin rakastajatar on nuori au-äiti, reipas ja viehättävä tyttö, ja pappi olisi menossa naimisiin hänen kanssaan, mutta kirkko ei anna, joten pappi ryhtyy hädissään nälkälakkoon. Romaanissa Cion Mná, jonka nimi on niin nerokas sanaleikki, etten edes ryhdy sitä suomentamaan, taas esiintyy lesbolainen rakkaus, jonka toinen osapuoli on jo vähän vanhempi nainen, olisiko tuollainen meikäläisen ikäinen ihminen - hänet esitetään hyvin reippaana ja vahvana iirinkielisten alueiden viraston voimahahmona, ja itse asiassa pystyn eräisiin iirinkielisyysliikkeen naishenkilöihin tutustuttuani hyvin kuvittelemaan hänet - ja toinen on väkivaltaista miestään paossa oleva nuori äiti.

Ainoa lukemistani Standúneista, jossa kirjailija oikeasti onnistuu saamaan aikaan eroottista värinää, on An tAinmhí, Elukka. Elukka on mies, joka on nuorena yrittänyt onnettoman rakkauden vuoksi itsemurhaa, mutta selvinnyt hengissä yrityksestään ja ruvennut elämään erakkona ja pukeutumaan luolamieheksi, niin että saaren asukkaat pitävät häntä jonkinlaisena Loch Nessin hirviön kaltaisena olentona eivätkä tajua hänen olevan edes ihminen, saati sitten se pari vuosikymmentä sitten kadonneeksi julistettu nuorukainen. Elukka panee merkille, että saarella asuu kaunis yksinäinen nainen, erään perheenemännän isosisko, ja luonnollisesti tarina päättyy siten, että tämä täti alkaa kantaa salaperäisellä tavalla alkunsa saanutta lasta.

Vanhemman sukupolven iirinkielinen viihdekirjailija oli Cathal Ó Sándair - luullakseni oikealta nimeltään Charles Saunders tai jotain sinnepäin. Hän kuoli 74-vuotiaana yhdeksän vuotta sitten. Hänen luomuksensa oli etsivä Reics Carló, jonka seikkailuista minäkin olen lukenut kaksi, taisivat itse asiassa olla kaksi viimeistä: Fáilte ar ais, a Reics! ja Reics Carló ar Oileán Mhanann. Molemmat on kirjoitettu suhteellisen hyvällä, joskaan ei aivan virheettömällä iirillä, ja Cathal Ó Sándairilta onkin lupa odottaa yhtä ja toista, ottaen huomioon, että ainakin Feasta-lehden julkaisemat näytteet hänen muistikirjoistaan osoittavat hänen ponnistelleen hyvän iirin oppimiseksi vähintään yhtä paljon kuin nöyrin palvelijanne. Vasemmistokahelinäkökulmasta Reics oli toki tyypillinen esimerkki vallitsevia valtasuhteita pönkittävästä propagandakirjallisuudesta - jossain välissä viitataan hänen toimineen esim. NATOn palveluksessa. Mutta siinä missä Neuvostoliiton virallinen kirjallisuuspolitiikka julisti, että neuvostokirjallisuuden on oltava kansallista muodoltaan, mutta internationalistista sisällöltään (laulakaa kaikella muotoa niitä kansanomaisia sankarilaulujanne, kunhan niiden sanoissa ylistetään asian vaatimalla pieteetillä tov. Stalinin urotekoja), Cathal Ó Sándair valitsi aivan päinvastaisen tien. Muoto oli suoraan brittiläisistä nuortenkirjoista, Blytonin Viisikoista, Salaisuus-sarjasta ja SOS-sarjasta, puhumattakaan William Earl Johnsin Bigglesistä - tai Anthony Buckeridgen nerokkaan sekopäisistä Jennings-kirjoista. (Ja ennen kuin kysytte: kyllä vain, Blytonia on käännetty - ja aika kovaotteisesti paikallisväritetty - iiriksi: asialla oli Iarla Mac Aodha Bhuí, iirinkielisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden moniottelija, jonka tunnen ainakin sähköpostitse henkilökohtaisesti.) Sisältö oli kuitenkin irlantilaista: Ó Sándair oli toiminut eläkkeelle siirtymiseensä asti tullivirkamiehenä ja hyödynsi työkokemustaan tarinoita kehitellessään, joten rikokset ja mysteerit sijoittuivat lujasti irlantilaiseen maisemaan ja irlantilaisiin olosuhteisiin, ja kirjassa Reics Carló ar Oileán Mhanann ollaan kirjan nimen mukaisesti Man-saarella, jonka omaa gaelilaista kieltä kirjan sivuilla vilahtelee vähän väliä antamassa paikallisväriä.