Pois, pois post(modern)in tieltä

Aamulla tapasin laitoksen forskningsledaren, jolle olin pari viikkoa aiemmin vienyt kaksoiskappaleen venäläisiä formalisteja käsittelevästä keskeneräisestä esseestäni. Hän oli kovasti innoissaan ja odotti lisää tavaraa. Ehkä minusta vielä tulee oikea kirjallisuustieteilijä, vaikka hyvän esseen aikaansaamiseksi pitäisi varmaan vielä jaksaa perehtyä Bahtinin formalismikritiikkiin, Формальный метод в литературоведении, mutta venäjänkielisten humanististen tieteiden teoriaa käsittelevien löpinöiden kanssa tappeleminen on aina yhtä puuduttavaa, vaikka sanovatkin Bahtinia hauskaksi veikoksi. (Hän on kirjoittanut kirjan jonkin koulukuntaansa luetun häiskän nimellä, mitä näitä nyt on, Valentin Vološinov nyt ainakin, mutta hallussani oleva kokoomanide lähtee siitä, että Bahtin oikeasti kirjoitti itse kaikki koulukuntansa kirjat ja julkaisi ne kaveriensa nimillä mahdollisesti sensuuria huiputtaakseen.) Forskningsledare oli kovasti innoissaan esseestäni ja odotti lisää todeten, että saksani oli edelleen varsin hyvää - päihitän kuulemma kaikki opiskelijat reilusti. Tähän kohtaan minun olisi pitänyt sanoa hepreaksi: l'havdil. Se on verbin "erottaa" infinitiivi, jota kuulemma käytetään jiddišissä idiomaattisesti tarkoittamaan "älä nyt minua, tyhmää oppilasta, vertaa mestariin" - tai ironisemmin merkityksessä: "kuinka uskallat verrata minua noihin ääliöihin". No, eivät kieltenopiskelijatytöt ääliöitä ole, mutta saksanopiskelijoiden porukoissa en liikkunut silloinkaan kun minulla oli opiskelijaelämää. Venäjän opiskelijoissa oli selvästi enemmän mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Saksanopiskelijatytöt olivat enemmän sitä sorttia, jollaiseksi öyhöttävä hurrivihaajaproletaari mielessään kuvittelee YTNyydessään paistattelevat suomenruotsalaiset yliopistopimatsut. (Siitä tulikin mieleeni hyvä "nuorten naisten fasistinen pahuus" -henkinen uusi kirosana, joka kaikkien naisvihaajien tulee välittömästi ottaa käyttöön: pimatsuika.)

Huonojakin uutisia forskningsledarella oli: hänen mielestään minun tulisi formalisteihin ja Lotmaniin tutustuttuani vielä ottaa selvää Derridasta. Derridasta! Yksi syy siihen, miksi olen pitänyt formalismiesseen kirjoittamisesta, on se, että formalisteilla on oikeasti myös luonnontieteen piirissä nuoruutensa eläneen miehen näkökulmasta (josta en tosiaankaan pääse eroon - yksi osa minusta ymmärtää oikein hyvin Kokkarista, vaikka odottaisinkin häneltä edelleen vastausta siihen kysymykseen, millä lihaksilla ohjelmoinnin tutkija esittää muka olevansa luonnontieteilijä; on muuten kuvaavaa, että ainoa tuntemani ydinfyysikko suhtautuu sekä kieliin, kielitieteeseen että humanistisiin tieteisiin yleensä selvästi vähemmän vainoharhaisesti kuin Ilkka, jos kohta itsekin olen taipuvainen näkemään muut humanistiset tieteet ennen muuta kielitieteen aputieteinä, joiden tulee tyytyä asemaansa meidän ylhäisyytemme nöyrinä orjina ja juoksupoikina) mielekkäitä ajatuksia ja metodologisia lähtökohtia, ennen muuta siksi, että formalisteilla runomitan, tarinakieliopin ja muiden järkeenkäypien apu- ja analyysivälineiden käyttö on tärkeässä asemassa, tärkeämmässä kuin kaikenlainen psykologisoiva juputus, puhumattakaan siitä pseudovallankumouksellisesta löpinästä, joita tantta- ja hinttapoikatutkimuksen (ns. naistutkimus ja ns. queer-tutkimus) piirissä harrastetaan. "Derrida" tarkoittaa minun sanavarastossani samaa kuin omiin mukafilosofisiin höpinöihinsä hirttäytynyt skolastikko.

"Kirjallisuudentutkijat osoittavat meille aurinkoa menemällä joukolla sen eteen. Heidät on saatettava edesvastuuseen." (Erno Paasilinna.) Humanististen tieteiden ongelmana on se, että kaikki haluavat luoda niille sen kaikenkumoavan, luonnontieteisiin verrattavan paradigman. Ja siitä seuraa sitten skolastisten koulukuntien syntyminen erilaisten gurujen ympärille. Toisaalta jokainen haluaa sitten puolestaan julistautua riippumattomaksi guruista, mistä seuraa se Ilkankin havaitsema ilmiö, että joka runkkari haluaa luoda itselleen oman kielen ja oman yksityisen pornon, jonka tahdissa voi sitten siitintään nylkyttää. Forskningsledare sanoi, että formalistien näkökulma on "ahdas", mistä syystä minun sitten pitäisi tutustua johonkin Derridaan. Mutta herää kysymys, eikö sentään tiettyyn "ahtaaseen" raamiin pitäytyminen ole välttämätöntä, jos ylipäätään halutaan saada aikaan jonkinlaista normaalitiedettä? Tietyssä kohdassa tulee voida sanoa: nyt teoria riittää, voi olla että en tämän teorian puitteissa saa aikaan muuta kuin "ahdasta" tutkimusta, mutta sekin on parempi kuin tunkea näppinsä kaikkien järjellisten rajojen ja reunojen yli paisuneeseen teoriaskolastiikan pullataikinaan. Kyse on kohteen rajaamisesta, johon kuuluu kirjallisuustieteessä oleellisena osana myös menetelmien ja teoreettisten lähtökohtien rajaaminen.

Muudan tuttavuuteni, joka on itseään sivistääkseen käynyt myös naistutkimuksen luennoilla, mutta on pääasialliselta suuntautumiseltaan historioitsija, on todennut kantanaan kirjallisuudentutkimukseen, että ainoa mielekäs tapa tutkia kirjallisuutta ovat kirjailijaelämäkerrat - muu on pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. Vaikka tämä on suunnilleen diametraalinen vastakohta venäläisen formalismin ajattelutavalle - formalismissa kun lähdetään siitä, että kirjailijoiden elämäkerrat ovat osa aikansa kirjallisia muoteja, joten ajan muodin sitä vaatiessa jokainen kirjailija esiintyy, tai esitetään, absinttia latkivan rankkuuden ruumiillistumana, öyhöttävänä kapakkatappelijana tai lyyrisesti hengiltä kuihtuvana keuhkotautipotilaana (Aleksis Kiven eri elämäkerrat ovat mitä suurimmassa määrin case in point, puhumattakaan siitä, ettei nykysuomalaisia nuoria naiskirjailijoita tunnetusti kukaan osaa erottaa toisistaan) - olen kyllä sitä mieltä, että kaverin tapa rajata ja määritellä oma teoreettinen lähtökohtansa on ihan hyvä ja siitä käsin on aivan mahdollista päästä merkittäviinkin tutkimustuloksiin. Ainakin dokumenttien metsästäminen ja arkistojen penkominen on oikeasti luterilais-weberiläisessa hengessä tutkimustyötä, ihan toisella tavalla kuin kapakassa istuminen omahyväisten humppanistikaverien kanssa.