Kundera

Muudan - minusta on kerta kaikkiaan ihanaa käyttää muotoja muudan ja tadikko - muudan kommentoijani halusi tiedustella mielipidettäni Milan Kunderasta. Siitä on kauan aikaa kun olen Kunderaa lukenut, mutta yksi ensimmäisiä omilla rahoillani ostamiani kirjoja, jos nyt opintolainarahoja voi omikseen nimittää (nyt ehkä jo voikin, kun opintolaina alkaa luojan kiitos hyvää vauhtia olla pois maksettu ja mies velaton), oli Kunderan Olemisen sietämätön keveys. Alkukielellä en ole sitä lukenut, jos kohta Turun kirjastosta löytyisikin tšekinkielinen kappale (Nesnesitelná lehkost bytí). Toisin kuin norjaa ja tanskaa, tšekkiä en lue ilman sanakirjaa, vaikka olenkin tehnyt muutamia ihan vakavamielisiksi tarkoitettuja yrityksiä oppia sitä kieltä edes kaunokirjallisuuden lukemisen tarpeisiin. Se nyt vain ei tunnu onnistuvan: se on kauempana puolasta kuin norja ruotsista. Ero on ehkä pikemminkin luokkaa islanti vastaan ruotsi.

Kundera oli kovasti tapetilla kun olin kaksikymppinen, joten ostin hänen romaaninsa ja luin sen melko moneen kertaan melko perusteellisesti. Silloin kemianopiskelijana luin ylipäätään kohtalaisen paljon itäeurooppalaisia ja venäläisiä kirjailijoita, toisinajattelijoita: Christoph Heinin Vieras, ystävä (joka minulla taitaa vielä jossakin olla, länsisaksalaisella nimellä Drachenblut - Der fremde Freund on itäsaksalaisen painoksen nimi), Stefan Heymin Schwarzenberg, Lev Kopelevin kolme muistelmateosta (И сотворил себе кумира, Хранить вечно ja Утоли мои печали) saksaksi käännettyinä (Und schuf mir einen Götzen, Aufbewahren für alle Zeit ja Tröste meine Trauer), sekä tietysti välttämättömät Solženitsyn ja Miłosz.

En kuitenkaan kokenut Kunderaa erityisen ihmeellisenä silloin, kaikesta kohkaamisesta (nykyslangilla hypettämisestä) huolimatta, ja nyt verraten kokeneena bloggaajana alan jo ymmärtää, miksi. Olemisen sietämättömästä keveydestä mesottiin silloin kahdeksankymmenluvulla ikään kuin uutena tapana kirjoittaa, ja ehkä se jossain mielessä olikin: kyseessä oli tapa kertoa tarina ikään kuin asian vierestä, käyttää romaanin tarinaa tekosyynä lorotella vetelää esseististä tekstiä. Ikävä kyllä essee on vaikea kirjallisuuden laji juuri sen takia että sellainen lorottelu on oikeasti aika helppoa, jos käytössä on esimerkiksi, hmm, blogi. Kuka tahansa osaa blogata, mutta blogilörpötyksestä tulee essee vasta kun asiasta osataan eksyä hallitusti ja kurinalaisesti, kuitenkin spontaanin näköisellä tavalla. Sellainen edellyttää taiteellisia taitoja, joita en itsekään katso hallitsevani erityisen hyvin. Mutta eipä näytä Kunderakaan: hänen kirjansa on lähinnä blogi romaanin kirjoittamisesta, olkoonkin että siinä esiintyy ihan kelpo romaanimaisia ja kiehtovan absurdeja kohtauksia, esimerkiksi ns. Petřínin pyssyniekka, joka on suorastaan borgesilainen. Romaanin esseistiset osat ovat kuitenkin suurelta osin blogimaista harhailua ja hairahtelua aiheesta aiheeseen, vieläpä juuri sellaista, johon itsekin herkästi eksyn, ja aina kun näen jonkun kirjailijan syyllistyvän omiin helmasynteihini, tulen saamarin keljulle tuulelle. (Huonosta esseekirjoittelusta toinen esimerkki on pahamaineinen Tuure Vierros. Tämän itsejulistautuneen elitistiherran tekeleet ovat rakenteetonta ja tasapaksua omalla oppineisuudella briljeeraamista höystettynä poliittisilla kannanotoilla, jotka ovat sinänsä melkoisen latteaa kulttuurioikeistolaisuutta ja jotka eivät saa kirjoittajaa innostumaan mihinkään intohimoisiin retorisiin purkauksiinkaan - eivät saa häntä ottamaan kirjallisia riskejä. Vierroksen kirjoittelu synnyttää mielikuvan, ei tyhmästä eikä viisaasta, vaan kuolleesta miehestä. Toivottavasti hän on jo älynnyt lopettaa maailman metsävarojen tuhlaamisen tekokultturelliin skeidaansa ja siirtynyt suosiolla bloggaamaan, sillä jos niille hänen löpinöilleen on olemassa oikea väline tai viestin, se on epäilemättä blogi. On hiukan noloa, että konservatiivisen historianlehtorin partaansa jätisemiä mielenpitämyksiä, joiden paikka on blogissa, on pitänyt oikein paperimuodossa ja bruttokansantuotteeseen vaikuttavalla tavalla tuoda ihmisten ulottuville.)