torstai 13. lokakuuta 2005

Pinterille meni

Nobel meni siis "sille minimalistiselle brittiläiselle näytelmäkirjailijalle, jonka nimeä en koskaan muista", eli Harold Pinterille. Jos Beckett, miksei Pinter. En ole sillä tavalla teatterin ystävä, että osaisin sijoittaa Pinterin mihinkään teatterihistorialliseen lokeroon, mutta tunnen hänen teoksiaan ja arvostan. Ehkä se johtuu siitä, että hän on omalla tavallaan hyvin puolalainen kirjailija englantilaiseksi.

Tietysti teatterille kirjoittaminen taitaa pohjimmiltaan olla aika helppo laji. Varsinainen työ tehdään kuitenkin ihan muualla. Näytelmän tekstiä voidaan kulloisenkin tuotannon tarpeisiin muokata hyvinkin kovalla kädellä, ja monet näytelmät kirjoitetaan tätä silmälläpitäen tahallaan lukudraamoiksi, joita ei käytännössä voida esittää missään työstämättä kirjailijan alkuperäistä visiota perusteellisesti, esimerkiksi valitsemalla alkuperäistekstin useista teemoista ja sivujuonista yksi ainoa. Dramaturgit ja ohjaajat voivat yhdistää näytelmän tekstiin hyvinkin monenlaista materiaalia, sekoittaa kahden tai kolmenkin eri näytelmäkirjailijan tekstiä yhdeksi ja samaksi produktioksi, muuttaa alkuperäisen teoksen kerrontaa ym. Toki tällaiset tulkinnat tapahtuvat tekijänoikeuslainsäädännön rajoissa, mutta kuuluvat alan tapaan. Enkä pidä sitä ollenkaan pahana asiana.

Orwell on joskus kirjoittanut hyvistä huonoista kirjoista, joiden ansiot eivät ole niiden kirjallisessa laadussa, mutta joita kuitenkin luetaan senkin jälkeen, kun vakavastiotettavammiksi tarkoitetut kirjat ovat unohtuneet kirjallisuudenhistorian roskatunkiolle. Minä laajentaisin tuota koskemaan kirjoja, joissa on hyvä idea mutta huono toteutus, ja joista etevä teatteriseurue kykenee työstämään perusidean toimivaan draamalliseen muotoon. Olen aina ajatellut, että esimerkiksi Leo Hartvaaran kunnolla editoimatta jätetty ja naiivihko, mutta draamalliselta potentiaaliltaan varsin huomattava kirja lestadiolaisuudesta, Suden uhrit, ansaitsisi päästä näyttämölle. (Se ansaitsisi muuten myös tulla uudelleen julkaistuksi kunnolla työstettynä ja toimitettuna. Se on täynnä anakoluutteja ja muita tyylillisiä kömpelyyksiä, mutta nykyistä tietotekniikkaa hyödyntävällä toimittajalla ei kauaa nokka tuhisisi niitä poistaessa.)

Mutta takaisin Pinteriin: milloin joku uskaltaa sanoa totuuden, esittää Pinterin näytelmän Mountain Language produktiona, jossa sorretut vuoristokielen puhujat puhuvat suomenruotsia ja öyhöttävät sortajapoliisigestapomiehet suomea?

Versiota, jossa vuoristokielen virkaa toimittaa iiri ja sortajan kielen virkaa englanti, ei tarvitse tehdä, siitä huolehtii itse todellisuus. Sillä vielä nykyäänkin Irlannin vankiloissa voi käydä ja käy niin, että syntyperäinen iirinpuhujaäiti yrittää puhua vankina olevalle pojalleen molempien äidinkieltä, mutta iiriä osaamaton vartija keskeyttää keskustelun ja vierailun: kaikista kauniista ja isänmaallisista julistuksista huolimatta englanti on edelleenkin ainoa oikeasti sallittu kieli, käytännössä.