sunnuntai 9. lokakuuta 2005

Weekend

Jak zwykle, Maria przyjechała na weekend. Obejrzeliśmy dwa filmy: Tora! Tora! Tora! i The Dancer Upstairs. Ten pierwszy nie podobał mi się szczególnie, bo w zasadzie jest tylko ekranizacją pewnego epizodu historycznego - ataku marynarki japońskiej na Pearl Harbor, którym rozpoczęła się druga wojna światowa na Pacyfiku. Oczywiście to przedtem wiedziałem, ale szczerze mówiąc oczekiwałem lepszego filmu - to znaczy, więcej jakości czysto filmowych.

Co do The Dancer Upstairs, to po prostu świetny film, chociaż też opisuje w sposób bardzo wierny to, co się działo w Peru, kiedy panoszyli się tam terroryści maoistowskiej grupy Świetlisty Szlak w latach osiemdziesiątych i w początku następnego dziesięciolecia. Atmosfera kraju południowoamerykańskiego, znajdującego się w tragicznym dylemacie między terrorem komunistycznym i kontrterrorem militarystycznym, była dotkliwa. Nawet łatwo było wybaczyć, że w filmie nie mówi się po hiszpańsku, tylko po angielsku - bo wszystkie napisy w istocie były hiszpańskie, i na wsi wszystcy Indianie mówili naprawdę w języku quechua, którym się posługuje większość tubylców Peru.

Pelästyittekö? Minä tässä vain harjoittelen puolaa vastaisen varalle. Kerrotaan nyt sitten hämmästeleville lukijoille, että me Marian kanssa katsoimme pari filmiä tässä viikonloppuna. Vähemmän merkittävä oli Pearl Harborin hyökkäyksestä kertova amerikkalais-japanilainen sotaelokuvaklassikko Tora! Tora! Tora!, joka minun pikkupoikana oli joskus pitänyt nähdä, mutta joka jäi sitten kolme vuosikymmentä myöhäiseksi. Olisikohan ollut kyse siitä, että se tuli telkkarista, mutta isovanhemmat kielsivät katsomasta joko aiheen väkivaltaisuuden tai liian myöhäisen esitysajan vuoksi? Joka tapauksessa nyt se tuli nähtyä, eikä se ollut kovin kummoinen: melko tönkösti kuvitettua historiaa, jonka tärkeimmät ansiot olivat pyrotekniikan puolella. Kyllähän se on käypä johdatus aiheeseen, josta amerikkalaiset puhuvat kuin suomalaiset talvisodasta, mutta elokuva ei varmaankaan ole onnistunut täyttämään alkuperäistä tarkoitustaan, jos japanilaiset upseerit noin yleisesti ottaen vaikuttavat jolleivät suorastaan hyviksiltä, niin ainakin draamallisesti mielenkiintoisemmilta ja inhimillisemmiltä kuin amerikkalaiset.

Se parempi elokuva oli John Malkovichin The Dancer Upstairs, jonka kanssa Tora! Tora! Tora! ei tietenkään ole samalla planeetallakaan elokuvana. Aiemmin en tiennyt Malkovichista muuta kuin sen käsittämättömän filmintekeleen, jossa väki ryömii hänen päänuppiinsa, mutta tämä The Dancer Upstairs on varsin vaikuttava ja kiinninaulitseva elokuva, ja se DVD ei varmaankaan jää pölyttymään ensimmäisen katselukerran jälkeen. Elokuvan aiheena on Perun pelätty maolaississiryhmä Loistava Polku eli Sendero Luminoso, joka tunnetusti terrorisoi maata hyvinkin koko kahdeksankymmenluvun ajan ja provosoi tietysti siinä sivussa myös maan armeijan asiattomiin ja kohtuuttomiin veritöihin. Tavallisimpien arvioiden mukaan käydyssä sodassa sai surmansa seitsemisenkymmentätuhatta ihmistä, joista kolmannes kuoli armeijan, loput enimmäkseen senderistojen tappamina. Vasemmistolaisia sankareita senderistoista on turha yrittää tehdä, koska Pol Pot -tyylisten silppuamismurhien kohteeksi joutui usein ammattiyhdistysaktiiveja ja "vääränlaisten" vasemmistojärjestöjen jäseniä, puhumattakaan köyhistä intiaanitalonpojista. Senderismo tuntuu yleisesti ottaen kohdelleen intiaaneja samalla tavalla kuin Latinalaisen Amerikan kommunistit laajemminkin: tykinruokana, jonka on paras ymmärtää kommunistien olevan heidän asiallaan, tai tulee viidakkoveitsen rapinat.

Malkovichin elokuva käyttää tietysti peitenimiä: sen tapahtumat sijoittuvat nimettömään latinalaisen Amerikan valtioon (tiettävästi se on kuvattu Ecuadorissa), joskin siinä mainitaan todellisia perulaisia paikannimiä. Abimael Guzmán, Loistavan Polun "presidentti Gonzalo", esiintyy nimellä "presidentti Ezequiel". Vaikka elokuvassa pääasiallisesti puhutaan englantia, se on helppo antaa anteeksi, koska kuvissa näkyvät tekstit ovat poikkeuksetta espanjaa, ja intiaanit puhuvat runasimi-kieltä, siis ketsuaa. Ilmapiiri on hyytävän käsinkosketeltava kuin parhaassakin trillerissä, ja pääsankarin perhe on realistinen - vaimo rahanhimoinen ja luksuksenkipeä, kuten nainen, tuo kylkiluustamme luotu apinanaaras, hormonientsyymiensä orjana luontojansa on.

Elokuva seuraa itse asiassa Loistavan Polun historiaa yllättävänkin orjallisesti: kaikki groteskit omituisuudet, kuten koirien hirttäminen katupylväisiin, lapsikommandot ja sisseinä toimivat teini-ikäiset tytöt, olivat todellisuutta 1980-luvun Perussa. Muistan, että yksityiskohtaisin lukemani aikalaiskuvaus Perusta Loistavan Polun kynsissä löytyi joskus vuonna 1987 islantilaisesta Þjóðviljinn-vasemmistolehdestä. Artikkeli oli varsin asiantunteva, eikä lehden kommunistisuus näkynyt muussa kuin siinä, että Loistavan Polun ideologia yhteisten aatteellisten juurien ansiosta osattiin analysoida hyvin yksityiskohtaisesti.

Silloin kun minulla kaksikymppisenä oli oma flirttini kommunismin kanssa, siihen oli pitkälti syynä se, että monet kommunistiset tai vasemmistososialistiset julkaisut kielestä ja ilmestymismaasta riippumatta olivat juuri tuolloin, 80-luvun lopulla, oikeasti erittäin kiinnostavia ja asiantuntevia - Þjóðviljinn oli vain yksi esimerkki. (Toinen tärkeä syy oli, että lukiossa sellaiset mielipiteeni, joita olin siihen asti pitänyt isovanhempieni porvarillisen vapaamielisyyden moderneina versioina, huudettiin kommunismiksi.) Oltiin juuri vapautumassa neuvostoystävyysrituaaleista, ja lehtiin hakeutuneet aidosti kyvykkäät ja lahjakkaat kirjoittajat panivat parastaan - puhumattakaan siitä, että monilla lehdillä oli kirjeenvaihtajat kaikissa Itä-Euroopan maissa, jotka saattoivat seurata vallankumouksen etenemistä ajantasaisesti ja aitiopaikalta. Ohikiitävän hetken minäkin kuvittelin, että silloiset vasemmistolehdet ja niissä vallitseva ilmapiiri olivat totuus kommunismista, tai vasemmistososialismista. Vasta 1991 tapasin oikean ilmielävän (maolaisen) kommunistin, joka ihan oikeasti hahmotti maailmansa kokonaisuudessaan ideologisten silmälasien läpi eikä osannut reagoida spontaanisti mihinkään. Kaveri oli muuten riikinruotsalainen. Silloin minulle valkeni lopullisesti, että tuohon porukkaan minä en kuulu.