tiistai 11. lokakuuta 2005

Kirjallisuus-Nobelin aattona

Ystäväni Ivan Hlinka jännää taas seuraavaa kirjallisuuden Nobelia, ja viime vuoden valinnasta, Elfriede Jelinekistä, on saatu aikaan näppärä skandaalinpoikanen, kun en av de aderton on eronnut Ruotsin Akatemian jäsenyydestä vastalauseena Jelinekin valinnalle. On toki selvää, että Jelinek oli pelkkä kiintiönainen, jonka kirjalliset ansiot ovat varsin kyseenalaisia - hänen feminismissään on kyse vain siitä, että hän vierittää oman eksistentiaalisen ahdistuksensa miesten syyksi, eli pitää omaa vanhenemistaan ja lähestyvää kuolemaansa patriarkaalisen sorron syynä. Tällaiset tapaukset ovat sinänsä aika väistämättömiä yhteiskunnassa, joka on niin maallistunut, että ihmiset joutuvat sälyttämään uskonnolle luonnostaan kuuluvia tehtäviä poliittisille, lähinnä sanan löyhimmässä merkityksessä vasemmistolaisiksi luokitelluille ideologioille. Omalla tavallaan ne tietysti ovat traagisia, koska yksi uskonnon tärkeimpiä tehtäviä on antaa ihmiselle pollan koossapitävä vastaus eksistentiaaliseen ahdistukseen, Stanisław Lemin termein "ikuisuuden proteesi", jotta hän ei jäisi tuleen (= kuolemanpelkoon ja metafyysisiin pohdiskeluihin) makaamaan, vaan tekisi elämällään jotain järjellistä. Nyt kun uskontoa ei ole, merkittävä osa ns. kirjailijoista pitää tuleen makaamaan jäämistä ja oman navan suurta tuskaa käsittelevää tekstinlorottelua ainoana oikeana tapana luoda kirjallisuutta.

Jelinek palkittiin siksi, että se oli poliittisesti oikein - ei siksi, että hän olisi hyvä kirjailija (jos hän on Nobelin väärti kirjailija, niin sitten Hannu Salamakin on; ja vaikka arvostan Hannu Salamaa niiltä osin kuin häntä kuuluu arvostaa, olen tietoinen Salaman puhtaasti kirjallisista puutteista ja rasittavista maneereista, enkä pidä häntä nobelistiehdokkaana, vaikka hänen tuotantonsa mielestäni onkin jälkipolvienkin kannalta hyvä olemassa), vaan siksi, että hän on feministiseksi mielletty naiskirjailija. Olen lukenut häneltä yhden romaanin, Liebhaberinnen, joka on siedettävä, muttei kirjallisesti kovin innovatiivinen (substantiivien kirjoittaminen pienellä on saksalaisella kielialueella kaikkein helpoin tapa olla radikaali ja erikoinen - ja Itävallassa se on aivan ilmeisesti uusdadaisti H. C. Artmannin apinointia) eikä sanomaltaan kovin ihmeellinen ("kaikki naiset moniongelmaisesta hutsusta lahjakkaaseen koulupinkoon ovat patriarkaatin sortamia"), lisäksi jo siitä huomaa, että Jelinek syyttää patriarkaatin sortoa omasta elämän-/kuolemanpelostaan.

Puhtaasti kirjallisilta ansioiltaan Jelinekiä parempia nobelistiehdokkaita ei ole vaikeaa löytää. Esimerkiksi Leena Krohn on mielestäni täysin Jorge Luis Borgesin veroinen fantasiakirjailija, jolla on omaperäisiä ideoita ja joka ei pelkää toteuttaa niitä. Jos Ruotsin akatemia olisi halunnut palkita kiintiönaisena sellaisen, jolla on merkittäviä kirjallisia kykyjä, se olisi antanut Nobelin ilman muuta Krohnille - teosten kääntämättömyyskään ei olisi esteenä, sillä Krohnia voi lukea ainakin englanniksi. Jelinek palkittiin täysin imagosyistä.

Kyllähän feministikirjailijan olisi voinut palkita silloin muinoin, kun feminismi vielä oli jotain uutta ja houkutteli puoleensa todellisia lahjakkuuksia, puhumattakaan siitä, että sitä aatteenakin tarvittiin, kun naiset vielä olivat vailla osaansa yhteiskunnassa. Nykyään feminismi on se torvi, jota kaikki keskinkertaisuudet töräyttelevät niin äänekkäästi - tai pikemminkin feministit itse ovat niitä torvia - niin että aidosti kyvykkäiden naisten ääni hukkuu siihen tööttäykseen. Kun erilaiset jelinekit, kaarelat ja ruokamot sun muut hapulit tunkevat eturiviin, koko naissukupuoli alkaa näyttää keskimäärin tyhmemmältä kuin onkaan, varsinkin kun vielä krohnit ja grintšenko-niskaset antavat jallittaa itsensä uskomaan, että on muka jotenkin heidän etunsa mukaista olla solidaarisia näille torville - ikään kuin röyhkeät keskinkertaisuudet koskaan itse osoittaisivat sanottavaa solidaarisuutta niitä kyvykkäitä kohtaan, joiden ohi ovat viekkaudella ja vääryydellä kiilanneet.

En silti pidä sen ruotsalaisen akateemikon eroa, saati sitten sen perusteluja, järin uskottavina. Jos kerran Jelinekin nimitys ottaa niin äijälti koteloon, olisi pitänyt tehdä johtopäätökset jo viime vuonna, mutta ehkä vasta nyt, kun Evin Rubar on tehnyt pölhöfeminismin arvostelemisesta lopultakin sisäsiistiä Ruotsissa, moista valintaa uskaltaa arvostella. Ei kyseessä silti ollut ensimmäinen poliittisin perustein jaettu kirjallisuus-Nobel, saati sitten ensimmäinen nahkapäätös, eikä se palkinnon uskottavuutta tähän kaada. Suuri osa kirjallisuuden Nobeleista on kohtuullisen hyvin perusteltuja: esimerkiksi Grass, Coetzee, Naipaul, Dario Fo, Heaney, Gordimer, Paz, Cela, Brodsky, Golding, García Márquez ja Singer olivat tunnettuja, luettuja ja originelleiksi tiedettyjä kirjailijoita jo ennen palkintoaan, Kertész, Saramago, Szymborska, Mahfouz, Soyinka, Canetti, Miłosz ja Seifert taas oman kielialueensa tai kulttuuripiirinsä merkittäviä ja omintakeisia edustajia, joiden kirjalliset ansiot ja luettavuus varmasti oikeuttivat Nobelin siitäkin huolimatta, ettei mainetta vielä ollut. Oe, Walcott ja Morrison ovat minulta jääneet lukematta, joten heidän ansioistaan en voi sanoa juuta enkä jaata, mutta en osaa pitää heidänkään Nobeleitaan väärään osoitteeseen jaettuina. Silloinkin kun palkinto on selvästi myönnetty pikemminkin kompromissin tai poliittisen syiden vuoksi, kirjailijasta on tavallisesti voinut sanoa ainakin sen verran, ettei hän ihan surkea ole. Listassa on sellaisia nimiä, jotka olen itse havainnut hyviksi kirjailijoiksi ennen kuin olen kuullutkaan heidän saaneen Nobelin - ainakin William Butler Yeats (edelleenkin yksi kaikkien aikojen lempirunoilijoitani), Ivo Andrić (terveisiä vain Minyalle ja Shinelle) ja Ivan Bunin.

Todelliset munaukset ovat harvinaisia, ja Gao Xingjian oli huomattavasti pahempi töppäys kuin Jelinek ikinä - kaikki kiinalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat jo sanoneet, että kiinalaisella kielialueella olisi ollut ainakin seitsemän Gaota merkittävämpää ehdokasta (olen kirjoittanut joskus muistiin seuraavan listan: Bei Dao, Duoduo, Yang Lian, Gu Cheng, Li Tuo, Xie Bing Xin ja Ha Jin - ainoa noista nimistä, joista tiedän yhtään enempää, on Duoduo, joka on käsittääkseni jonkinmoinen hyvin omalaatuinen runoilija). Täysin pieleen menneiden valintojen sijasta listassa on melkoisesti oman aikansa kirjallisiin suuntauksiin sidonnaisia kirjoittajia, jotka ovat jääneet pölyyntymään maun muututtua, kuten Paul Heyse, Giosuè Carducci ja Rudolf Eucken.

Se kaikkein suurin ja naurettavin virhe oli tietysti kirjallisuus-Nobelin myöntäminen Winston Churchillille. Toisen maailmansodan voittaminen oli toki myös taiteellisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin merkittävä aikaansaannos, mutta kuuluu pikemminkin performanssitaiteen tai ns. happeningien kuin kirjallisuuden alaan. Jopa Nobelin rauhanpalkinto olisi ollut perustellumpi, ainakin se olisi ollut parempi vitsi.

Israelilainen Amos Oz ja maailmanarabi Adonis (oikealta nimeltään Ali Ahmad Sa'id) lienevät tänä vuonna kovia ehdokkaita. Suomesta on turha odottaa palkintopallille Leena Krohnia, niin kovasti kuin sitä haluaisinkin - luultavasti paavi Haavikko on huomattavasti paremmissa, öh, takaa-ajoasemissa. Huhutaan Ryszard Kapuścińskistakin. Kapuściński olisikin hyvä veto: sekä luettava että hyvin luettu kirjailija, joka ei kuitenkaan ole tainnut kirjoittaa riviäkään fiktiota, pelkästään reportaaseja. Ennakkotapaus toki olisi: Theodor Mommsen, joka sai palkinnon monumentaalisesta Rooman historiastaan. Ja kyllähän Churchillkin sotakirjeenvaihtajana toimi nuoruudessaan. Vladimir Vojnovitš olisi myös hyvä idea, mutta niin hauskalle ja mukavalle miehelle ei varmaankaan myönnetä niin vakavaa palkintoa.