tiistai 23. toukokuuta 2006

Siirtotyömailla irlantilaispoikien matkassa, osa 3

Tommi halusi tietää, mikä oikeastaan on se avaintekijä, joka tekee iirinkielisten irlantilaisten maastamuuttokuvauksista niin positiivissävyisiä suomalaisiin Ruotsin-siirtolaiskuvauksiin verrattuna. Tätä on vaikea noin suoralta kädeltä sanoa. On muistettava, että varhaisemmat siirtolaisuuskuvaukset ovat iirinkieliselläkin taholla aika negatiivisia: ennen kaikkea mieleen tulee Pádraic Ó Conaire vanhemman tragikoominen Deoraíocht, jossa Englantiin muuttanut päähenkilö ruhjoutuu muodottomaksi auton yliajamana ja joutuu elättämään itsensä hirviönäyttelyn näyttelyesineenä ryypättyään ensin suruunsa sen säkillisen kultaa, jonka autoa kuljettaneet rikkaat brittiponssarit ovat maksaneet hänelle korvaukseksi kivusta ja särystä. Lisäksi Séamus Ó Griannan teoksissa maastamuuttaminen merkitsee aina surua, haikeutta ja eroa rakkaista.

Mutta näitä herroja elähdyttää selvästi vanhakantainen, ohjelmallinen nationalismi. Maidhc Dainín Ó Sé ja Colm Ó Ceallaigh sitä vastoin haluavat kertoa ennen kaikkea tarinoita Gaeltachtin ihmisten tavallisesta elämästä. Kummankaan teoksissa muutto Amerikkaan ei ole väistämätön eikä pysyvä: lentokoneethan kulkevat Irlannin ja Yhdysvaltain välillä, ja sitä paitsi rapakon takana on sukulaisia ja koko sikäläinen irlantilaisyhteisö, joka auttaa ja tukee vanhassa maassa asuvia serkkujaan. Siinä missä amerikansuomalaisten haalikulttuuri on rämettynyt pois sikäläisen suomalaisväestön assimiloituessa amerikkalaisiin ja hukatessa yhteyden kotimaahan, amerikanirlantilaiset ovat viime aikoihin asti saaneet riveihinsä täydennystä kotimaastaan, eli jatkuvasti on ollut olemassa sellainen ensimmäisen polven siirtolaisten kulttuuri, joka on katsonut parhaaksi tavata ja organisoitua omanmaalaisten klubeiksi.

Amerikanirlantilaisuus näyttäytyy leviävinä renkaina veden pinnassa kiven pudottua: reunoilla on kaikkein laajimmin ymmärretty amerikanirlantilaisuus, jonka piiriin kuuluvilla on vain O'-alkuinen sukunimi ja vähän patrikinpäivärihkamaa takanreunuksella, puhumattakaan siitä, että he tietysti kuuluvat katoliseen kirkkoon; keskellä ovat ensimmäisen polven siirtolaiset; ja näiden kahden välillä ovat kaikki assimiloitumisen väliportaat, the forty shades of green. Yhdysvalloissa irlantilaiset siirtolaiset eivät joudu koskaan olemaan yksin vieraalla maalla, koska omat klubit ja tanssipaikat sekä sukulaisten verkosto tarjoavat tukea uudelle siirtolaiselle, eikä maahan toisaalta tarvitse nykyään enää jäädä pysyvästikään asumaan. Duunin painaminen pelkän säästörahan keräämiseksi - iirinkielistä termiä käyttääkseni sclábhaíocht, sana on tietenkin samaa alkuperää kuin slavery! - on maan tapa, ja varsinkin maastamuuttajan, koska suuressa lännessä on tarjolla, Kalle Päätalon kieltä käyttääkseni, lännen tienot, siis amerikkalaisen korkeat palkat. "Siirtolaisuus" ei enää tarkoita sitä, että tultaisiin pysyvästi ja katkaistaisiin siteet seanfhódiin, vanhaan maahan. Se voi tarkoittaa myös lyhytaikaista sclábhaíocht-rupeamaa, paria kuukautta tai paria vuotta.

Irlantilaisen siirtolaisen tie, sellaisena kuin Colm ja Maidhc Dainín sen esittävät, on valmiiksi utstakad, koskaan ei tarvitse jäädä oman itsensä varaan eikä olla yksin kylmässä maailmassa. Turvattomuuden kokemuksia ei enää ole, koska maanmiesten yhteisö on niin laaja ja niin syvällä amerikkalaisessa yhteiskunnassa, että Yhdysvallat on käytännössä omaa maata. Toki sekin tiedostetaan, että maa on aikamoinen asvalttiviidakko, jossa monenmoiset vaarat vaanivat - ainakin Colm Ó Ceallaighin novellikokoelmasta Clann na Feannóige löytyy yksi tarina, jossa nuori sclábhaíocht-töissä oleva irlantilaismies ajautuu huumeita käyttämään ja saa paskaisista ruiskuista sen paljon puhutun kualemantaurin - mutta tämäkin on tavallaan varoitus siitä, miten voi käydä, jollei noudata tuttujen irlantilaisten ohjeita ja varoituksia.

Hyvin silmiinpistävää on, että näiden siirtolaiskuvausten irlantilaiset osaavat olla ihmisten kanssa korrektin tuttavallisissa väleissä. Epäilyttävien ihmisten, vaikkapa huumeidenkäyttöön, rikollisuuteen ym. taipuvaisten henkilöiden kanssa ei välttämättä kaveerata kovin syvällisesti tai sydämellisesti, mutta samalla heitä osataan kohdella asiallisen reilusti. Esimerkiksi jos työkaveriksi sattuu musta mies, joka saattaa vaikuttaa sinänsä vieraalta, ennakkoluuloja herättävältä tai epäilyttävältä, on tärkeää kuitenkin tutustua häneen sen verran, että tietää, millainen mies hän on ja miten hänen kanssaan ollaan. Silloinkin kun mustia pidetään vähän yksinkertaisina ja naiiveina, heidän motiivejaan ymmärretään yleisinhimillisesti ja heidän mahdollisille omituisuuksilleen on yleensä maalaismiehen järjellä käsitettävä selitys. Nimenomaan kyky olla etäisesti ja tunkeilematta ihmisten kanssa väleissä, sosiaalinen sujuvaliikkeisyys, tuntuu olevan näille irlantilaisille siirtolaisille luontaista. Itse asiassa vasta noita irlantilaisia siirtolaisuuskuvauksia lukemalla huomaa, mitä ns. maailmanmieheys oikeastaan on. Vieraanmaalaisten, -väristen tai -uskoisten kanssa osataan luontevasti olla sen sijaan että heille tyrkytettäisiin väkisin joko turpatälliä tai tyynnyttelypillua.

Tietysti edelläoleva on jossain määrin en sanning med modifikationer. Juurettomuuden ja tyhjän päällä olemisen kokemuksia kuvataan myös iirinkielisessä maastamuuttoproosassa, mutta on aika kuvaavaa, että Klondyken kultaryntäystä kuvaavassa Micí Mac Gabhannin klassikossa Rotha Mór an tSaoil se hylätyksi jäämisen kokemus on nimenomaan jotain odottamatonta ja hirveää: siinä esiintyy kerran - siis kerran - kohtaus, jossa toverit ovat vähällä pettää Micín ja jättää hänet Yukonin lumiin nääntymään. Tämä tapaus on Micílle niin suuri järkytyksen aihe, että hän paheksuu ja päivittelee sitä erityisesti nähden sen esimerkkinä siitä, miten kullanhimo sokaisee ihmiset ja hämmentää heidän normaalin säällisyytensä. Jo Micín aikana, tai ehkä erityisesti hänen aikanaan, Yhdysvalloissa oli niin suuri irlantilaisyhteisö, että hän pystyi työllistymään sen tuella. Hän ei itse asiassa oppinut englantiakaan hyödyksi asti, koska 1800-luvun lopussa suuri osa Yhdysvaltain irlantilaisista taisi iiriä, ja aina jostain löytyi iirinkielinen nokkamies tai värväri, joka otti Micín töihin tehtaalle, missä hän sitten sclábhaíochtilla (joka tosin ei taida olla Micín murteen sanastoa, se on pikemminkin connemaralainen sana) tienasi tarpeeksi rahaa lippuihin voidakseen jatkaa matkaa seuraavaan etappiin Klondyken reitillä.