Pääsiäisen vietin venäläisen kirjallisuuden seurassa, tarkemmin sanoen Vasili Aksjonovin romaanin Krimin saari, joka oli omanlaisensa hätkähdyksen aihe kun ensimmäisen kerran näin sen Varkauden kaupunginkirjaston uutuustelineessä joskus lukiolaispoikana: kannessa nimittäin on tanskalainen Tuborg-olut kellumassa meressä, mutta sen etiketti on kirjoitettu kyrillisin kirjaimin. Siihen aikaan ajatuskin kapitalistisesta Venäjästä tuntui varsinkin YYA-Suomen ilmapiirissä miltei pornolehtimäisellä tavalla rivolta.
Romaani on syntynyt jo vuoden 1980 aikoihin, ja sitä on innoittanut seitsemänkymmenluvun vasemmistomuoti, jonka yksi ilmenemismuoto oli suomalainen taistolaisuus. Aksjonovin näkökulmasta tietenkin moinen muoti oli silkkaa hulluutta ja itsemurhaa, eikä ihme, sillä hän oli toistakymmentä vuotta Stalinin keskitysleireissä riutuneiden vanhempien jälkeläinen. Hän itse innostui ensin jazz-musiikista ja sitten vastakulttuurista laajemmin: hän liittyi stiljaga-alakulttuuriin, siis amerikkalaista rytmimusiikkia ihailleisiin ja harrastaneisiin nuoriin, ja päätyi sitä tietä toisinajattelijaksi. (Alakulttuurin nimi tarkoittaa sitä miltä se kuulostaakin, eli tyylihulluja, tyylinetsijöitä tai tyylinhakijoita. Sana on oikeastaan haukkumanimi, ja sillä oli samanlainen kielteinen kaiku kuin lättähatulla Suomessa tai raggarella Ruotsissa.)
Krimin saari kertoo sellaisesta Krimistä, joka on Venäjän sisällissodan jälkeen jäänyt valkokaartilaisten tukikohdaksi samaan tapaan kuin Taiwanista tuli ei-kommunistinen Kiina. Krimin tataarit ovat saaneet jäädä "saarelle" asumaan ja vaikuttaa sen yhteisen kulttuurin muovautumiseen; toisaalta Krimistä on tullut myös kansainvälinen kauppakeskus ja veroparatiisi, joka on houkutellut tulijoita kaikkialta. Maan viralliset kielet ovat krimintataari, venäjä ja englanti, ja Aksjonov on nähnyt vaivaa luodakseen Krimille uskottavan omanlaisensa venäjän: englantilaiset lainasanat tietysti rehottavat, mutta samalla monet tsaarinaikaiset termit ovat yhä elävää kieltä - ainakin panin merkille sanan gorodovoi, joka tarkoitti järjestyspoliisia tsaarinaikaisessa venäjässä, mutta jolla Krimin saaren maailmassa viitataan myös kilpeä kantaviin nykyaikaisiin mellakkapoliiseihin.
Romaanin keskeiset henkilöt ovat Arseni, Andrei ja Anton, kolme sukupolvea samaa Lutšnikovin perhettä. Arseni on vanha vrevakuant (sanoista vremennyi evakuant, "väliaikainen evakko", suomentaja puhui "v.a.-evakoista") - tällä nimellä Krimin venäläiset kutsuvat itseään, koska he eivät suostu myöntämään Krimiä kodikseen, vaan puhuvat siitä evakuointileirinä ja odottavat kommunismin romahdusta ja kotiinpaluuta varsinaiselle Venäjälle. Tämä tervaskanto on rakentanut krimiläistä yhteiskuntaa toimien niin sotilaana, luennoitsijana, poliitikkona kuin liikemiehenäkin, mutta eläkepäivinään hän keskittyy pitämään hevossiittolaa, koska on muiden ansioidensa ohessa myös erinomainen hevosmies.
Anton on nuorin: kirjan alussa hän vielä keskittyy etsimään itseään kannabista polttelevana renttuna, jota kiinnostavat vain sukupuoliyhdynnät nuorten turistineitojen kanssa, mutta pikkuhiljaa hänessä herää halu myös yhteiskunnalliseen vastuunottoon. Itse asiassa hänellä on läheisempi ja syvällisempi suhde isoisäänsä Arseniin kuin isäänsä. Antonia elähdyttää jaki-aate. Jaki on slangisana, jolla tarkoitetaan Krimin sekakulttuurisia nuoria: he ovat alkaneet organisoitua poliittisesti ja vaatia virallista asemaa katujen sekakielelle. He haluavat myös Krimistä virallisesti itsenäisen tasavallan, sen sijaan että se esiintyy pelkkänä väistöalueena (esimerkiksi Krimin valtionpankkikin on vielä viralliselta nimeltään jotain sellaista kuin "Etelä-Venäjän asevoimien pankki").
Andrei on kyyninen keski-ikäinen lehtimies ja Krimin venäjänkielisen sanomalehden, "Venäläisen Kuriirin" (Russkij Kurjer) päätoimittaja, joka puolestaan on hurahtanut ideaan Krimin ja Neuvosto-Venäjän yhteisestä kohtalosta. Hän tietää kyllä Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksista ja vainoista, mutta samalla häntä elähdyttää mystinen kaipuu Venäjän yhteyteen. Hän kokee huonoa omaatuntoa nähdessään Venäjän kansan kärsivän ja moittii itseään omasta etuoikeutetun venäläisen asemastaan. Naiivisti hän uskoo, että jos Krim ja Neuvostoliitto yhdistyivät, Krimin kapitalismi ja vapaus pystyvät hiivana kohottamaan Neuvosto-Venäjän suuren taikinan korkeammalle vapauden tasolle. Hän pitää tätä Krimin suurena historiallisena tehtävänä.
Kuten arvata saattaa, Krim suostuu vapaaehtoisesti liittymään Neuvostoliittoon, ja sen jälkeen neuvostopanssarit jyräävät koko saaren. Omana aikanaan tätä luettiin tosiaankin varoituksena siitä, millainen uhka naiivi vasemmistolaisuus voi olla, mutta nyt kun Venäjä on toisenlainen, lukija tulee kiinnittäneeksi huomiota aivan muihin painotuksiin. Oleellista on että myös kirjan kuvaamat neuvostojohtajat (joihin Aksjonov viittaa persoonattomilla pilkkanimillä, ikään kuin antaen ymmärtää, että kukaan ei kuitenkaan erota niitä vanhoja patuja toisistaan) toteavat kommunismin ja vasemmistolaisuuden riittämättömiksi, kun yritetään saada Krim houkuteltua antautumaan.
Sitä vastoin ajatus yhteisestä venäläisestä kohtalosta on se naula, joka vetää. Venäläinen mystiikka on paljon vahvempi kuin joukko keskenään riiteleviä kommunistipuolueita (viisikö niitä nyt siellä Aksjonovin Krimillä oli). Itse asiassa tarkastellessamme myös nykysuomalaista ja nykyeurooppalaista asennetta Venäjää kohtaan voi kysyä, eikö venäläinen kirjallisuus ja kulttuuri pohjimmiltaan vastaa aika monta megatonnia Putinin arsenaalissa.
Kirjan traagiseksi hahmoksi nousee Marlen Kuzenkov (etunimi ei ole Marlenen venäjännös, vaan miehen nimi, joka on johdettu Marxista ja Leninistä), KGB:n agentti, jonka tehtävänä on puhua Krim liittymään Neuvostoliittoon. Itse asiassa hän on työnsä ohessa kiintynyt tähän hassuun pikku tasavaltaan, sen vaurauteen, sen omituisiin etnisiin ryhmiin ja sen sekopäiseen politiikkaan. Hänellekin ajatus yhteisestä venäläisyydestä on puhutteleva ja tärkeä, ja hänelle kuolemaantuomittu Krim on kuva toisesta, mahdollisesta Venäjästä, siitä Venäjästä joka olisi voinut olla jos asiat olisivat menneet toisin. Marlen itkeä tirauttaa pari kyyneltä Krimin puolesta, mutta koska virkaveljet hengittävät hänen niskaansa ja kauhea rangaistus uhkaa maansa pettävää tiedusteluagenttia, hän ei voi irrottautuakaan.
Andrein kokemaksi kuvattu syyllisyydentunto tiedetään meiltäkin, ja se on inspiroinut monia kulttuurivasemmistolaisia lässyttävään Venäjä-myönteisyyteen vuosikymmenten ajan - myös meikäläistä silloin kun olin vielä vasemmistomuodin aivopesemä enkä osannut ajatella itse.
Krimin saarella venäläisnationalistinen oikeistokin (jonka johtajalla on parodinen aatelisnimi Ignatjev-Ignatjev, ikään kuin olisi olemassa kaksi tärkeää ja kuuluisaa Ignatjevin sukua ja asianomainen haluaisi korostaa kuuluvansa molempiin) liittyy lopulta Venäjään yhdistymistä vaativien riveihin. Krimin nationalismiin kuuluu nimittäin oleellisesti ajatus siitä, että ollaan Venäjää ja että jonain päivänä Krim liittyy takaisin Venäjään, kun kirottu kommunismi kerran kaatuu. Toisin sanoen Neuvostoliittoon liittyminen voidaan myydä äärioikeistollekin, jos se pakataan sopivasti.
Meillä Suomessa äärioikeiston piirissä puhutaan tunnetusti jo myönteisessä sävyssä mahdollisuudesta liittyä Venäjään. Yksi äärioikeiston määrittäviä piirteitä on sellaisen johtajan tai johtotahon etsintä, jonka suojeluksessa saisi tehdä mielivaltaisia julmuuksia, tappaa, raiskata ja nöyryttää kun siltä tuntuu. Sadismi ja sadistisen nautinnon haku on ihmisen alkukantaisimpia impulsseja, ja tämän vietin kahlitseminen on tärkeä osa sivistystä ja sivilisaatiota.
Totalitarismia ei voi kaupata ihmisille totalitarismina, kertomalla heille että meillä on nyt tällainen hieno aate, johon kuuluu että luovutte ihmis- ja kansalaisoikeuksistanne ja alistutte meidän määräyksiimme. Ehei. Totalitarismia kannatetaan vain jos se koetaan vapautuksena. Totalitaristinen johtaja esiintyy siksi vapauttajana, joka ottaa pois moraalin kahleet ja antaa kannattajiensa heittäytyä täysin sadistisen julmuutensa vietäviksi.
Under påskhelgerna ägnade jag mig åt rysk litteratur: närmare bestämt läste jag igenom Vasilij Aksionovs roman Ön Krim. När jag första gången såg boken på nyhetsstället på stadsbiblioteket i Varkaus var det på åttiotalet, och jag måste ha varit en gymnasiegosse. Pärmbilden på den finska översättningen kändes på den tiden lite skakande: den visar nämligen en Tuborgflaska flytandes på havet, men med en i kyrilliska bokstäver tryckt etikett. På den tiden kändes tanken på ett kapitalistisk Ryssland oanständigt som en porrtidning, uppvuxen som man var i VSB-Finland.
Romanen har uppstått redan kring år 1980, och den har inspirerats av den förskräckelse som Aksionov upplevde när han mötte det sjuttiotalets vänstermode som här hos oss bland annat representerades av den taistoitiska stalinismen. Det modet hade Aksionov inte mycket till övers för, eftersom hans föräldrar hade förlorat mer än tie år av sitt liv i Stalins fångläger. Aksionov själv började sin dissidentbana som jazzmusiker, och det var genom musiken han blev intressant av subkulturer: han anslöt sig till de unga rebeller som kallades stiljagi, alltså stilsökare eller stilgalna - ordet har samma ogillande ton som finskans lättähattu eller det rikssvenska raggare. Stiljagi var unga människor förtjusta i amerikansk rytmmusik, och det var de som öppnade Aksionov dörren till oliktänkeri.
Ön Krim beskriver ett Krim som efter ryska inbördeskriget förblivit en vitgardistisk stödjepunkt ungefär som Taiwan på sin tid kom att bli det icke-kommunistiska Kina. Krimtatarerna har fått stanna kvar och lämna sitt bidrag till den gemensamma kulturen; å andra sidan har Krim också blivit ett internationellt handelscentrum och skatteparadis som lockat till sig nykomlingar från hela världen. De officiella språken är ryska, engelska och krimtatariska, och Aksionov har verkligen lagt sig vinn om att skapa en trovärdig "krimryska": språket i boken vimlar givetvis av engelska ord, men dessutom är många tsartida termer alltjämt levande: jag lade åtminstone märke till gorodovoj, som på tsartida ryska betecknar ordningspolis, men som i romanens värld också används om moderna sköldbärande kravallpoliser.
De centrala personerna i romanen är Arsenij, Andrej och Anton - tre generationer i samma Lutjnikovfamilj. Arsenij är en gammal "vrevakuant" (från ryska vremennyj evakuant, tillfälligt evakuerad) - det här är så Krimryssar kallar sig, ty de vill inte acceptera Krim som sitt hem, utan ser det som ett evakueringsläger där de bara tänker stanna tills kommunismen rasar och de kan återvända till egentliga Ryssland. Krutgubben Arsenij har varit med om att bygga upp samhället på Krim på många olika sätt: han har varit verksam som soldat, föreläsare, politiker och affärsman, men sina gamla dar tillbringar han som hästuppfödare, eftersom han förutom sina övriga förtjänster också är en hyvens hästkarl.
Anton är den yngste: i upptakten till romanen är han fortfarande bara en cannabisrökande festprisse som inte intresserar sig för något annat än samlag med unga kvinnliga turister, men så småningom börjar han känna sig dragen till samhälleligt ansvarstagande. I själva verket har han ett närmare och djupare förhållande till sin farfar Arsenij än till sin far. Anton besjälas av jakiideologin. Jaki är ett slangord som används om den unga, kulturellt blandade generationen på Krim: de har börjat organisera sig politiskt och ställa krav på officiell ställning för det blandade gatuspråket. De vill också utropa Krim till en officiellt självständig republik i stället för att låta ön framträda som ett rent evakueringsområde (t o m statsbanken i republiken kallar sig fortfarande "banken för de väpnade styrkorna i Sydryssland").
Andrej, Arsenijs son och Antons far, är en cynisk medelålders journalist och chefredaktör för Krims ledande ryskspråkiga tidning, "Ryska Kuriren" (Russkij Kurjer). Han är naivt förtjust i idén om Krims och Sovjetrysslands gemensamma öde. Han är medveten om hur illa de står till med mänskliga rättigheter i Sovjet, men samtidigt känner han en mystisk längtan till Ryssland. Han lider av samvetskval när han ser hur ryska folket lider under kommunismens ok och vältrar sig i självförebråelser över sin egen ställning som privilegierad krimryss. Naivt inbillar han sig att Krims kapitalism och frihet kommer att som jäst höja den stora ryska degen på en högre nivå, och det här tycker han är Krims stora historiska uppdrag.
Som man kan gissa går Krim till slut med på att annekteras av Sovjetunionen, och sen kommer pansarvagnarna och tar brutalt över hela ön. På sin tid lästes romanen som en varning för det hot som naivt vänstertänkande kan innebära, men i dag, när Ryssland har annan sorts ideologiska förtecken, känner sig läsaren föranledd att uppmärksamma andra teman. Det är relevant att även sovjetledarna i boken (som Aksionov bara omtalar med opersonliga öknamn, antagligen därför att ingen människa ändå kan skilja på de där gamla gubbarna på läktaren) konstaterar att kommunism och vänsterradikalism inte räcker till när det gäller att övertala krimborna till att ge sig.
Det dragplåster som fungerar är däremot idén om det gemensamma ryska ödet. Rysk mystik är starkare än fem kommunistpartier (det var väl fem?) som inte kan bli överens om någonting. De attityder som dagens upplysta européer och finländare hyser gentemot Ryssland ger faktiskt vid handen att rysk litteratur och kultur motsvarar många megatonn i Putins vapenarsenal.
Den mest tragiska gestalten i boken är onekligen den sovjetiske agenten Marlen Kuzenkov (Marlen är ett manligt namn baserat på Marx och Lenin), vars uppdrag det är att övertala Krim till att ansluta sig till Sovjet. Men under sitt arbete har han kommit att fatta tycke för denna roliga lilla republik, dess rikedom, dess besynnerliga etniska grupper och dess helgalna politik. Även han känner sig tilltalad och attraherad av idén om en gemensam ryskhet, och för honom är det dödsdömda Krim bilden av ett annat möjligt Ryssland, ett Ryssland som kanske hade kunnat uppstå om historien valt en annan rutt. Han är beredd att lite begråta Krim, men kollegorna flämtar honom i nacken och ett horribelt straff hotar en underrättelseagent som förråder sitt land - därför kan han inte heller ge katten i sitt uppdrag.
De skuldkänslor som i boken drabbar Andrej är kända även hos oss och ligger bakom den sliskiga Rysslandvänlighet som utmärkt flera generationer vänstervridna kulturmänniskor - inklusive er ödmjuke tjänare som skriver dessa rader när han ännu var hjärntvättad med gångna tiders vänstermode och inte kunde tänka själv.
Ön Krim har också sin rysknationalistiska extremhöger, vars ledare lystrar till det parodiska adelsnamnet Ignatiev-Ignatiev - idén är att det kantänka finns två viktiga och berömda ätter Ignatiev och att vederbörande vill framhäva att han tillhör båda. Men även extremhögern ansluter sig till slut till kravet på återförening med Ryssland. Krimnationalismen går ju ut på att se sig som en sorts ryssar och att Krim en gång - helst givetvis efter den förbannade kommunismens fall - kommer att återvända till Ryssland. Återföreningen kan alltså säljas även till extremhögern, om förpackningen är lämplig.
Här i Finland förekommer det redan mycket positiva yttranden inom extremhögern om Ryssland som ett tänkbart framtida moderland. Ett av de definierande dragen hos ytterhögern är sökandet efter en ledare eller en överhet under vars beskydd man kunde begå godtyckliga grymheter, döda, våldta och förnedra som man vill. Sadism och sadistisk njutningsvilja är elementära mänskliga impulser, och likaså handlar civilisation innerst inne om att stävja och tygla denna impuls.
Totalitarism kan inte säljas till människor som totalitarism, genom att förklara för folk att vi här liksom har en jättefin ideologi som går ut på att ni avsäger er era mänskliga och medborgerliga rättigheter och underkastar er våra beslut. Nähä. Totalitarism får anhängare bara om den uppfattas som befrielse. Den totalitära ledaren uppträder därför som en befriare som spränger moralens bojor och låter sina anhängare ohämmat ägna sig åt sadistisk grymhet.
