lauantai 16. huhtikuuta 2005

Ei oikeutta edes puhua

Nyt kun minulla jo puolen vuoden ajan [toim. huom: miten niin puolen vuoden? johan tässä kesällä tulee vuosi täyteen: kannettava ja tyttökaveri on ollut osapuilleen yhtä kauan] on ollut tämä huippuhieno kannettavani, olen päässyt kuuntelemaan Ylen arkistosivuilta muuten kuulematta jääneen radiosarjan Kiusaaja keskellämme, joka käsittelee luonnehäiriöisiä. Valitettavasti sarja ei sisällä ainoatakaan selvää esimerkkiä ns. psykonartuista. Kuitenkin minua kovasti kosketti kuulla, miten monet ihmiset ovat itkua vääntäen tulleet tälle Naamiona terve mieli -kirjan kirjoittaneelle raamattuopiston johtajalle kertomaan, miltä tuntui se, että joku lopultakin ymmärsi ja otti vakavasti heidän koettelemuksensa luonnehäiriöisen läheisinä. Siihen asti he olivat olleet aivan sietämättömässä tilanteessa, koska psykopaatti itse oli näyttelemisen ja falskiuden mestarina onnistunut aina olemaan esimerkiksi terapiatilanteissa oikein mukavaa ja sopeutuvaista ja psykopaatin uhri, joka ei tietenkään luottanut puolisoonsa tietäessään tahdin joka tapauksessa muuttuvan heti kun he pääsisivät takaisin kotiin - terapeutin mielestä tietysti uhri oli epäluuloisuudessaan tehnyt paljon mielisairaamman ja paranoidisemman vaikutelman kuin sliipatun kohtelias ja yhteistyöhalua teettelevä psykopaatti.

ATMyys on, ihan oikeasti, samanlainen ymmärryksestä paitsi jäävä olemisen muoto kuin tuo psykopaatin puolison kohtalo. Taannoin minua syvästi ärsytti Mitvitin kommentti Ilman naista -sarjakuvaan, ja aivan yhtä lailla minua suututtaa Sara Lindströmin puistattavan typerä ja ajattelematon kirjoitus blogien sovinismista, jota Henkka Ihmissuhteissa jokin aika sitten siteerasi. Aivan erityisen vastenmieliseltä tuntuu se heitto, että tekstejä lukemalla ilkeämielinen karikatyyri sosiaalisesti rajoittuneista nörteistä ei ainakaan heikkene. Niin, vähän samaan aikaan kuin Tyrämössöksi kutsumani ryhmäblogin nerokkaat kirjoittelijat totesivat tekstejäni luettuaan: mieleen nousee kuva vantaalaisesta työttömästä vormuloita tölläävästä mikrotukihenkilöstä. Eli siis nämä suvaitsevaiset ja sivistyneet naisihmiset ylhäisyydessään myöntävät itselleen oikeuden ilkeämielisiin karikatyyreihin ja "mieleen nouseviin kuviin".

Jo moniaita kertoja olen huomannut harvan asian herättävän niin voimakkaita ja hysteerisiä torjuntareaktioita kuin sen, että AT-mies uskaltaa puhua rehellisesti ja avoimesti ääneen kohtalostaan. Esimerkiksi Mitvitin käsittämättömän halveksivat toteamukset Ilman naista -sarjakuvasta tuntuivat lähinnä korostavan sitä, että elämättömän nörtin elämänkokemus (heh, tulipa sanottua paradoksaalisesti) on vähäarvoisempi kuin hyväksyttyjen määritelmien mukaista elämää (johon kuuluu ennen muuta seksi) harjoittavien henkilöiden elämänkokemus, ja että on jotenkin pelottavaa ja moraalitonta, kun ATM uskaltautuu jopa luomaan kulttuuria ja taidetta (sellaista kuin nyt tuo Ilman naista -sarjakuva) omista lähtökohdistaan käsin.

ATMiä halveksuva YT-väki kun pitää itseään mielellään kovin moraalisena, herkkänä ja taiteellisena, ja esittää itselleen samalla ATMien ATMyyden johtuvan siitä, että nämä ovat epämoraalisia, epäherkkiä, epäempaattisia ja kykenemättömiä mihinkään luovaan. (Ikään kuin olisivat itse erityisen luovia, kun menevät taidegallerioihin kuljeskelemaan ympäriinsä ja teeskentelemään, että ymmärtävätkin näkemästään jotakin.) Siksi ATMien taide torjutaan kiukkuisesti. Se on pelottavaa, koska ATM voi oikeasti olla lahjakas ja luova taiteilija ja tehdä ATMien kokemuksen ymmärrettäväksi. Sitä naiset ja YTM:t eivät halua, koska se ensinnäkin synnyttäisi ATMissä tietoisuuden siitä, että muitakin samassa asemassa olevia on ja että heidän kohtalonsa ei välttämättä ole henkilökohtaista huonommuutta, vaan että maailmassa voidaan tulkita olevan virhe, jonka uhriksi miehiä joutuu systemaattisesti: Tommi-pommimiehen markkina-arvoasioiden yhteydessä viljelemä heitto "maailmassa ei ole virhettä" on mielestäni irrelevantti, koska kyse on ennen muuta, tulkitaanko maailmassa olevan virhe - riippumatta siitä, onko sitä virhettä vai eikö, sen virheen olettaminen synnyttää merkittäviä kulttuurisia ja poliittisia liikkeitä, jotka ainakin tekevät elämästä vähän mielenkiintoisempaa, mikä viitannee siihen, että ihmisen sosiobiologiseen kovakaapelointiin kuuluu myös virheenolettamisliikkeisiin liittyminen resurssien uusjakotarkoituksessa, tai pelkästään psyykensä suojelemiseksi depressiolta, joka on oikeasti kuolemantauti. Täysin riippumatta siitä, pystyvätkö AT-miehet mitenkään parantamaan henkilökohtaista flaksiaan, jo tietoisuus muiden AT-miesten olemassaolosta ja oman kokemuksen universaalisesta luonteesta nostaa AT-miehen itsekunnioitusta ja mielialaa huomattavasti. Ennen muuta se pelastaa hänet syyttelemästä itseään ja vain itseään joka asiasta, koska sellaiset itsesyytökset ovat tuhoavan depression kulmakivi. Tunnettua on, että Itä-Euroopassa depressio oli harvinainen tauti, koska kaiken pahan saattoi aina panna kommarien syyksi. Tämä ei ole vitsi.

Kuitenkin YTMien ja naisten maailmansalaliitto tuntuu aivan oikeasti pitävän hirveänä moraalittomuutena sitä, että ATMien keskuuteen ylipäätään syntyy minkäänlaista keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisöllisyyttä. Viimesyksyisen rähinän aikana Lord Boredomin sivuilla joku yritti kivenkovaan ja ilmeisen ahdistuneena selittää Lordille, joka oli juuri todennut minun olevan yksi harvoja hänenlaisensa ATM:n osaa ymmärtäviä kirjoittajia, että Lord ei ollut ATM siinä mielessä kuin minä olin ATM ja että Lordin oli sopimatonta ja vaarallista nähdä minua minkäänlaisena esikuvana. ATMillä ei ole oikeutta keskinäiseen solidaarisuuteen, ei vertaistukeen. Sen sijaan heidän oletetaan loputtomiin tyytyvän YT-ihmisten pöydästä heitettyihin leivänmuruihin, esimerkiksi uskovan siihen kyllä sinulla on nainen, se en vain ole minä, ollaan vain ystäviä -liturgiaan.