tiistai 15. maaliskuuta 2005

Tlön

Tlön ei todellakaan jätä minua rauhaan, eikä Borges yleensäkään. Tiedemies sanoi tuossa aiempana arvostavansa Borgesia juuri siksi, että tämä ei liikoja lörpöttele, vaan pystyy esittelemään suuren määrän ideoita pelkässä novellissa - joku tarvitsisi moiseen kokonaisen romaanin. Eihän se sinänsä ole huono juttu, mutta Arturo Pérez Reverten El Club Dumasin (tai sen Da Vinci -koodin) sijasta olisin kyllä mieluummin lukenut romaanipituisen version novellista Tlön, Uqbar, Orbis Tertius. Eli seuraavassa vain Tlön. Suomeksi sen löytää antologiasta Kolmas maailma, mutta valitettavasti sitä ei ole otettu siihen varsin laajapohjaiseen Borges-suomennosten kokoelmaan, jolle on erään keskeisen novellin mukaan annettu nimeksi Haarautuvien polkujen puutarha. (Espanjaksi se on muuten El jardín de senderos que se bifurcan, jos joku on utelias.)

Tlön lienee Borgesin kuuluisin novelli. Luin sen itse ensimmäisen kerran Irlannissa, James Hardimanin kirjastossa eli Galwayn yliopiston kirjastossa. Se oli pitkästä aikaa sellainen yliopistokirjasto, jossa kaikki aineet olivat samoissa tiloissa, mikä merkitsi, että iirinkielisen kirjallisuuden hyllyltä saattoi harhailla vaikka historian hyllyjen suuntaan. Niinpä luin siellä melkoisesti Kolmannen valtakunnan historiaa käsitelleitä teoksia, puhumattakaan espanjankielisten maiden kulttuurista. Silloin tulin lukeneeksi myös jonkin kirjan fantasiakirjallisuudesta, jossa mainittiin myös Borges ja aivan erityisesti tämä novelli nimeltä. Olin joskus aiemmin kuullut sen, mutten ikinä lukenut novellia.


Tlönin ideana on lyhyesti se, että vuosisatoja toiminut salaseura on hiljakseen valmistellut sukupolvien saatossa täysin yhtenäisen ja koossapysyvän fantasiamaailman omine luonnonlakeineen, joka sitten on merkitty muistiin erityiseen ensyklopediaan. Tämän tietosanakirjan osia alkaa pikkuhiljaa putkahdella näkyviin pitkin maailmaa, aluksi koossa on vain epätäydellinen laitos, niin että se jää kaivelemaan ihmisten mieltä. Tlön-harrastus leviää pitkin maailmaa, ja fanifiktiona jotkut alkavat laatia myös omia täydennysosiaan kadoksissa olevien tilalle. Lopulta koko ensyklopedia löytyy, jolloin tapahtuu jotain merkillistä: maailma alkaa muuttua Tlöniksi. Todellisuus alkaa antaa periksi Tlönille. Maailmaa aletaan Tlön-harrastajien voimin muuttaa Tlöniksi. Toisaalta Borges vihjaa, että myös Tlönin ensyklopedian seuraava painos, joka on jo painettu englannin sijasta jollain Tlönin kielistä, editoi jo huomattavan osan ensyklopedian ensimmäisessä painoksessa Tlönin todellisuutena esitetyistä luonnontieteellisesti mahdottomista asioista myytin puolelle. Kehitys johtaa siis viime kädessä siihen, että maailma muuttuu Tlöniksi niin pitkälle kuin se on käytännössä mahdollista: Tlönin kielet syrjäyttävät "englannin, ranskan ja pelkän espanjan" (el mero español). Miksikö tämä kaikki tapahtuu? Koska ihmiset ovat kyllästyneet todellisuuden kaoottisuuteen. Tlön houkuttelee heitä sisäisellä johdonmukaisuudellaan, rigorillaan.


Tlön, Uqbar, Orbis Tertius on syntynyt toisen maailmansodan aikana - sodan, johon Argentiina ei tietenkään sanottavasti osallistunut, mutta joka tietysti heitti varjonsa myös argentiinalaisen arkipäivän ylle. Tarkempia tietoja Argentiinan oloista sotavuosina löytyy tästä artikkelista. Argentiina ilmeisestikin pysytteli suurimman osan sota-aikaa puolueettomana Yhdysvaltain painostuksesta huolimatta, koska maassa oli kulttuuristen siteiden ja myös poliittisten sympatioiden takia voimakasta myötämieltä akselivaltoja kohtaan. Borges oli kulttuurisesti hyvin anglofiili ja osasi englantia miltei yhtä hyvin kuin espanjaa: hän toimikin tärkeänä sekä yhdysvaltalaisen että brittiläisen kirjallisuuden esittelijänä koko Latinalaisessa Amerikassa kirjoittaessaan esseitä klassisesta englantilaisesta runoudesta (Miltonista, Shakespearesta ym.). Tlöniä onkin itse asiassa pidetty metaforana ajan suurista totalitaarisista aatteista, kuten stalinismista ja natsismista, koska niiden sisäinen johdonmukaisuus sai ne vaikuttamaan koherenteilta ja tyhjentäviltä maailmanselityksiltä.


Natsismin vaikutuspiiriin sijoittuu myös epämukavan olon tekevä novelli Deutsches Requiem, Saksalainen sielunmessu. Novellin päähenkilö Otto Dietrich zur Linde on vakaumuksellinen natsi, josta piti periaatteessa tulla sotilas toisen maailmansodan rintamalle, mutta joka haavoittuu tukahduttaessaan Itä-Preussissa sattuneita levottomuuksia juuri ennen sodan alkua. Kyseessä lienee jonkinlainen Amfortasin haava, mihin Borges viittaa hyvin diskreetisti alaviitteessä. (Ylipäätään seksuaalisuus on Borgesin novelleissa lukijan pääteltävä asia, jota ei kovin yksityiskohtaisesti nosteta esille. Kiitettävää decorumia.) Haavoineen zur Linde vetäytyy toisenlaisiin töihin, keksitylle Tarnowitzin keskitysleirille (sellainen paikka kyllä on olemassa kuin Tarnowitz, nykyiseltä nimeltään puolaksi Tarnowskie Góry, ja se sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa olisi voinut jonkinlaisen keskitysleirin kuvitella olevankin), missä hän antautuu keksimään hienostuneita kidutuksia ja ajamaan juutalaiset vangit itsemurhaan.


Tietenkin Borgesin kuva natsismista on jälkiviisauden valossa ekstrapoloiden virheellinen. Saksalaista sielunmessua olisi kiintoisaa lukea rinnakkain oikean keskitysleirin päällikön muistelmien kanssa - Rudolf Hössin totta kai. (Siis Hössin, ei Hessin.) Minulla on kai ne täällä vielä jossain puolaksi. Joka tapauksessa muistan niistä sen verran, että Höss oli banaali ja lattea ihminen, lähinnä henkisesti köyhä öyhöttäjätyyppi tai pikkurikollinen, joka kuitenkin oli kasvanut kristillis-siveellisen yhtenäiskulttuurin vaikutuspiirissä, mistä syystä häneltä puuttui se rehentelevyys ja röyhkeys, joka nykyöyhöttäjyyteen kuuluu. Borges on tehnyt zur Lindestä hienostuneen, Schopenhauerinsa ja Shakespearensa lukeneen intellektuellin, jonka esi-isät ovat kaatuneet sotatantereilla. Tämä perustuu esimerkiksi brittien keskuudessa yleiseen harhaluuloon, jonka mukaan natsismi oli preussilaisten soturi-ihanteiden korkein muoto - tämän luulon nojallahan esimerkiksi meillä väitetään, että natsismi ei voisi syntyä eikä sitä voisi tapahtua Suomessa, koska se on spesifisti saksalainen ilmiö ja koska saksalaisen militarismin perinteet kuuluivat siihen oleellisena osana. Todellisuudessa juuri Otto Dietrich zur Linden kaltaiset miehet osallistuivat nimenomaan Stauffenbergin salaliittoon Hitleriä vastaan, ja juuri siksi, että vaikka he kommunismia vihaavina ja pelkäävinä olivatkin täydellä sydämellä mukana idänhyökkäyksessä ja operaatio Barbarossassa (aivan kuten Tuntemattoman Lahtisen nimeämät "meidän nilkit" ja aivan samoin motiivein, joten saksalaisia aateliskonservatiiveja tuskin voi pitää oleellisesti huonompina ja hirveämpinä ihmisinä kuin demokraattisen Suomen sodanaikaisia poliitikkoja), he eivät - usein vilpittömän uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi - osanneet olla kavahtamatta natsien järjettömiä julmuuksia.


Kuitenkin Otto Dietrich zur Linden tarinan pääpointti on validi edelleenkin. zur Linde tuomitaan kuolemaan, mutta silti, tai juuri siksi, hän iloitsee, koska se todistaa hänelle osaltaan, että liittoutuneet ovat omaksuneet natsien menetelmät ja natsien mentaliteetin rangaistessaan natseja. Hänelle natsismi tarkoittaa ennen muuta luopumista kristinuskon nynnymäisestä poskenkääntämisestä, jota hän halveksii: sen tilalle astuu natsismi, joka leviää koko maailmaan, sillä vaikka Saksa kuuluukin niihin asioihin, jotka täytyy maailman natsillistamiseksi uhrata, zur Linde luottaa siihen, että Saksan esimerkki vieroittaa maailman nössöilevästä kristinuskosta ja nostaa nietzscheläisen yli-ihmisen hänelle kuuluvaan asemaan.


Tässä kohdassa tuleekin näkyviin natsismin oleellinen yhteys libertarismin kanssa. Kuten natsi, myös libertaristi tavoittelee maailmaa, jossa niin kristinuskon, sosialismin kuin demokratiankin vahvan ja upean yksilön oikuille asettamat rajoitukset olisi poistettu.