perjantai 4. maaliskuuta 2005

Suojattomuuskunta

Taannoisina aikoina Blogistanissa ruodittiin erään helsinkiläisten Ylioppilaslehden haastatteleman vartiointiliikeyrittäjän suojeluskuntahaaveita. Miekkonen edusti juuri sellaista isänmaallisuutta, joka jo isosiskoni varhaisimpien sosiaalitätikokemusten perusteella oli nimenomaan syrjäytyneistön luontainen ominaisuus - olen kirjoittanut asiasta eräässä Plökin suosituimmista postauksista, joka sisältyy tähän taannoiseen näytteeseen arkistojeni aarteista. Poliittiset näkemykset tällä herralla olivat hyvin epäkoherentti kasa fragmentteja ja ilmeisesti liturgisella itsepäisyydellä toisteltuja iskulauseita: epämääräisiä höpinöitä isänmaan rappeutuneisuudesta ja huonosta kehityssuunnasta, katkeran entisen yrittäjän kiukuttelua ay-liikkeelle (mies esittää lopettaneensa yritystoimintansa jonkinlaisena protestina yhteiskuntajärjestykselle, mutta eiköhän itse kullakin käy mielessä, että kyse lienee ollut lyhytpinnaisen luonteen ja vähälahjaisen sielun kykenemättömyydestä asian vaatimiin paperitöihin ja viranomaisissa asioimisiin) ja ilmeisesti täydellistä kykenemättömyyttä ymmärtää lainsäädännön ja yhteiskunnan toimintaa: vaikka miehen omistakin puheista käsin on täysin päivänselvää, että hän on keräämässä aseistettua joukkoa ay-liikkeen päänmenoksi, siis omia kansalaisia vastaan, hänelle ei mene jakeluun se, että yhdistyksen perustamisluvan epäämiseen voisi olla muuta syytä kuin jonkinlaisten mystisten ryssien painostus, "valvontakomission henki".


"Isänmaa", jota tämä kaveri haluaa puolustaa, onkin aika selvästi sellainen isänmaa, jossa ei ammattiyhdistysliikkeen ääni kuulu eikä saa kuulua. Jollain tasolla ymmärrän tätä miestä, sillä olen itse kasvanut sellaisessa perheessä, jossa oltiin taipuvaisia näkemään sodanjälkeinen modernisaatiokehitys punaisuutena ja ryssähtävyytenä. Vuosia sitten historioitsija Juha Siltala - kai se hän oli? - sanoi oliko se nyt Imagessa, että modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistimien kärjessä: Neuvostoliiton voitto sodassa mahdollisti antimodernististen ja konservatiivisten voimien patoamisen tai kesyttämisen niin, että maa saatiin nopeaan tahtiin nykyaikaistettua kaikenlaisten akateemisten karjalaseurojen ja muiden kolmikymmenluvun oikeistonationalistien häiritsemättä. Luotiin hyvinvointiyhteiskunta, mutta sen luominen edellytti tiettyä historiattomuutta, mikä taas esimerkiksi meidän perheemme kulttuurinationalistisesta näkökulmasta näytti isänmaattomuudelta ja isänmaan asian kavaltamiselta.


Luonnollisesti monet hyvinvointi-Suomen puitteissa saavutetut asiat olivat myös vanhanaikaisesta kulttuurinationalistisesta näkökulmasta hyvinkin toivottavia, vallankin se, että koulutus, sivistys ja yliopisto tuotiin kaikkien ulottuville. Kuitenkaan meikäläiset olivat taipuvaisia moittimaan demarijohtoista opetusbyrokratiaa ns. väärin sammuttamisesta. Peruskoulu ei pyrkinyt sivistämään lapsista ihanteellisia suomalaisia: se vain koulutti heidät, muttei puuttunut kaikkiin niihin turmiollisiin, epäsuomalaisiin aatevaikutteisiin, joita he olivat saaneet sosiaalidemokraattisilta, kommunistisilta tai muuten vain epäsuomalaisilta vanhemmiltaan. Rikkaruohot jätettiin kitkemättä, niitä jopa lannoitettiin ja kasteltiin yhtä runsaasti kuin Jumalan viljaa, ja mitäpä muutakaan siitä olisi seurannut kuin taistolaisuutta ja seksuaalista vapautumista. Tietenkään mikään tällainen ei olisi ollut mahdollista, jollei isänmaan uskollisia, ihanteellisia palvelijoita olisi ajettu ryssän mieliksi marginaaliin ja sen sijaan laskettu kaikenlaisia punikkeja riekkumaan.


Tässä katsannossa sosiaalidemokraattien ja kommunistien välillä ei nähty oleellista eroa. Molemmat olivat - käyttääkseni tuota hyytävän stalinilaista ilmaisutapaa - objektiivisesti samalla puolella meitä isänmaan suurta valkoista toivoa vastaan, koska molemmat hyötyivät merkittävästi Neuvostoliiton Suomessa saavuttamasta vaikutusvallasta. (Muistan, että kun televisiosta vuonna 1979 tuli kuuluisa talvisodan diplomatiaa havainnollistanut draamadokumentti Sodan ja rauhan miehet, minulla oli oikeasti vaikeuksia tajuta, että Stalin saattoi mieltää Tannerin erityisen vaaralliseksi viholliseksi. Olihan minulle kotona opetettu, että demarit ja kommarit olivat objektiivisesti ottaen samaa porukkaa, jonka väliset sävy- ja aste-erot olivat lähinnä akateemisia. - Toisaalta olin kyllä jo huomannut senkin, että oma poliittinen intressini ei välttämättä ollut sama kuin isovanhempieni. Isovanhemmat kannattivat liikevaihtoveron korotuksia ja välillisiä veroja yleensä, kun taas minulle liikevaihtoveron korotus merkitsi Märklinien hinnannousua, jota ei huomioitu minkäänlaisella viikkorahojeni indeksikorotuksella. Näin minussa alkoi kasvaa pieni luokkatietoisuuden itu, ja minulle selkisi, että olin porvari-isovanhempieni sortama proletaari, joka ei ehkä koskaan saisi ostaa sitä kaikkein hienointa sähköveturia.) Selkeä johtopäätös tästä oli, että jos ja kun Neuvostoliitto romahtaisi, voitaisiin palata takaisin kolmikymmenluvulle - meikäporvarillisessa maailmassa kun ei ymmärretty sitä, että noilla vasemmistolaisilla pyrkimyksillä oli oikeasti kannattajansa, jotka eivät kaikki suinkaan olleet vain pienen neukkujen lahjoman punikkiklikin jäseniä. Itsepetos meni niin pitkälle, että kuviteltiin jossain punaisen ja ryssähtävän toisen tasavallan kulissien takana olevan "Suomen kansa", joka ei hyväksynyt aikojen nykyistä meininkiä.


Mikähän se "Suomen kansa" oli? Perheeni oli periaatteelliselta suuntautumiseltaan Artturi Leinosen linjaa seuraava keskustalainen - Leinosen kirjat ja ajattelu ovat hyvin merkittävässä määrin muovanneet minun lapsuuttani, ja ensimmäisen kimmokkeen aseistakieltäytymiseen sain hänen pasifistisesta näytelmästään Vieraalla tähdellä, jota aloin lukea vain koska sen nimi viittasi lupaavasti tieteiskirjallisuuteen. (Näytelmässä isoäiti, lääkäri, ruiskuttaa hermoja tuhoavaa myrkkyä vauvaikäisen lapsenlapsensa oikeaan käteen, jotta pojasta ei koskaan voisi tulla sotilasta. Muistan jo pikkupoikana syvästi ymmärtäneeni isoäidin hädän - ajattelin tietysti omaa isoäitiäni, josta varmasti olisi ollut tekemään jotain tuollaista - mutta samalla minua suretti pojan käsi, jota olisi voinut käyttää myös kirjoittamiseen.) Niinpä lienee lähdettävä siitä, että he ajattelivat tervehenkisen, ei sosialistisen eikä kapitalistisen, Suomen kansan asuvan maaseudulla ja äänestävän keskustaa. Suuri muutto ja Ruotsin-emigraatio olivat kuitenkin 1970-luvulla jo oleellisesti harventaneet sitä kansaa, eikä siitä todellakaan enää ollut vaaleanpunertavan kaupunki- ja massayhteiskunta-Suomen haastajaksi. Silti isovanhempani jaksoivat uskotella sekä itselleen että minulle, että jossain oli "Suomen kansa", joka odotti vain tilaisuutta nousta esiin kumpujen yöstä ja syrjäyttää tämän demarisössön.


Minusta tuntuu, että tuo suojeluskuntien takaisinhaikailija on kasvanut samantyyppisen itsepetoksen keskellä kuin minä. Erotus on kuitenkin siinä, että minun kotini kulttuuriperintö oli paljon paremmin sovellettavissa uusiin oloihin. Kaikki ne argumentit ja ajatusmallit, joilla isovanhempani olivat ajaneet suomen kielen asiaa nuoruudessaan, olivat ja ovat sovellettavissa myös suomenruotsin ja iirin kielten asiaan. Raittiuskin tuli lopulta uudestaan muotiin. (Minäkin tulin muotiin, päätellen siitä että löysin tyttöystävän.) Sitä vastoin vartiointiliikkeen miehen osa valkoisen Suomen perinnöstä on kovin paljon niukempi ja yksipuolisempi. Hän ei osaa muuta kuin samaistaa oman maan "punaiset" Neuvostoliittoon, vaikkei edes Neuvostoliittoa enää ole. Sirpaleisine maailmankuvineen hän on kovin silmäänpistävä esimerkki tietynlaisen oikeistolaisuuden yhteydestä syrjäytyneisyyteen - jollei taloudelliseen, niin ainakin henkiseen syrjäytyneisyyteen yhteiskunnan valtavirrasta.


Opportunismia pidetään yleensä selkärangattomuuden ja periaatteettomuuden synonyyminä. Tällaisena Blogistanin vanhempana valtiomiehenä olen kuitenkin oppinut elämäni varrella ainakin sen, että - pakinoitsija Ollin ilmausta lainatakseni - tietty aikalaiskauden mukana virtaaminen on jo oman mielenterveyden säilyttämiseksi välttämätöntä. Itseäni vanhenemisessa surettaa lähinnä vain se, ettei minulla ollut tilaisuutta olla mukana nykynuorison aidosti pluralistisessa ja suvaitsevaisessa elämäntyylissä, josta olen oikeasti kateellinen. Kun muistan, miten mahdotonta 1980-luvulla oli olla raitis nuori aikuinen rankimpien uskovaispiirien ulkopuolella joutumatta täydelliseen sosiaaliseen paitsioon, minun on ihan pakko nykynuorten elämää seuratessani sanoa, että pojasta on polvi parantunut. Sanotte ehkä, että huumeidenkäyttö on lisääntynyt. Varmasti, mutta niin on myös raittius. Nuori saa nykyään olla älykäs, luova, taiteellinen ja raitis aivan toisella tavalla kuin 1980-luvulla. Trio Erektuksen pojat voivat olla toista mieltä, mutta minä uskon, että tekorankka feikkitaiteellinen röökaava "humanisti" on pelkkä menneisyyden jäänne, joka kuolee sukupuuttoon ja jota ei totisesti tule ikävä. Se on samanlainen - ja yhtä säälittävä - jäänne kuin joku Lande Lindfors.


Tällä vuodatuksella haluan vain korostaa, että nykyaika on minustakin parempi kuin menneisyys. On selvää, että monet nuoruudessani ajamani aatteet ja utopiat ovat utopioiksi jääneet. Mutta yhtä selvää on, että monet silloin ennen vain minunlaisteni nuorten intoilijoiden ajamat asiat ovat valtavirtaistuneet ja tulleet osaksi isänmaan yleisesti hyväksyttyä kulttuuria. Esimerkiksi feminismi on jo muuttunut radikalismista omanlaisekseen vanhoillisuudeksi ja taantumukseksi, jota voi ja tulee vastustaa samantyyppisin argumentein ja syin kuin feministit minun nuoruudessani vastustivat todellista tai oletettua miesten ylivaltaa. Yleisesti ottaen maailma ei ole menossa penkin alle, ja kuten Jantusen Markun liikkeelle panema peak oil -keskustelu on osoittanut, insinööritkään eivät nykyään ole humanistikliseen mukaisia itsekkäitä saastuttajanilkkejä ja fasistoideja nörttejä, vaan pyrkivät vilpittömästi omista lähtökohdistaan osallistumaan keskusteluun siitä, miten maailma pelastetaan. Seuraava vaihe - jota myös Markun kirjoitukset enteilevät - on se, että ennakkoluulottomimmat yrittäjät oivaltavat maailman pelastamisen olevan myös hyvä bisnes. Vaikka maailman ongelmia ei olekaan vielä ratkaistu, hommat ovat jo pitkälti hoidossa, joten esimerkiksi minä voin keskittyä siihen omaan juttuuni, jonka olen löytänyt: yleisessä maailmantuskassa ja tulevaisuudenpelossa ähkiminen ei enää ole välttämätöntä.


Valitettavasti vartiointiliikeyrittäjämme ei ole osannut muuttua aikojen mukana. Hän lienee vilpittömästi odottanut vanhan valkoisen Suomen uutta nousua Neuvostoliiton kaaduttua. Mutta koska suomalaiset olivat jo hyväksyneet monet kauheiden punikkien ajamat oikeudet ja vapaudet osaksi omaa kulttuuriaan, valkoinen Suomi ei palannut. Kommunismikin omittiin soveltuvin osin mukaan postmoderniin kulttuuripuuroon sen sijaan että se olisi kirottu ja karkotettu ulkoiseen pimeyteen. Syykin oli ilmeinen: kommunismi oli elänyt keskuudessamme jo vuosikymmeniä ja saanut antaa suomalaisuuteen oman panoksensa, samalla kun suomalaisuus ja hyvinvointivaltio olivat vuorostaan soluttaneet kommunismin ja kommunistit.


Vartiointiliikeyrittäjä ei osannut nähdä tätä sinä hyvänä asiana, jona se on nähtävä: syvä haava umpeutuu ja tuuhea ruoho kasvaa kansalaissodan hautojen päälle, ja Toivolan Juha ja hänet ampunut valkokaartilainen kohtaavat toisensa veljinä ja ystävinä taivaan ilossa. Ehei. Vartiointiliikeyrittäjälle ainoa suomalaisuus, jonka hän tuntee, on siitä haavasta tihkuva visva, jota hän tuntuu pitävän jumalten ambrosiana. Nyt visva on lakannut tihkumasta, ja raatokärpänen näkee nälkää.