Yleisönosastokirjoittaja ei toki ollut yksin näkemyksineen, koska erilaisia Hitlerin kunnianpalauttajia hilluu esimerkiksi Usenetissä harva se päivä. Tavallisesti heikäläisten linjana on epämääräinen vihjailu siitä, että "voittajien historiankirjoitus" ei ole antanut Hitlerille täyttä oikeutta. Luonnollisesti kaikenlaiset vastaväitteet saavat heidät ennemmin tai myöhemmin menettämään malttinsa ja leimaamaan vastapuolen milloin kommunistien aivopesemäksi, milloin muuten vain arvostelukyvyttömäksi. Tuntuu siltä, että olisi tekemisissä taistolaisten peilikuvan kanssa, kuten usein on asian laita jouduttaessa keskusteluun, tai pikemminkin Taubstummendialogiin, 70-luvun juoksuhaudoissa elävien oikeistolaisten kanssa, jos nyt oikeistolainen on oikea sana - kyseessähän saattavat olla peruslähtökohdiltaan hyvinkin maltilliset ihmiset, jotka vain ovat taistolaisten vaikutuksesta kokeneet jonkinlaisen pysyvän dislokaation.
Taistolaisen sodankuvan perusteesi oli, että koska Hitler oli absoluuttisen paha ja me liitossa hänen kanssaan, me olimme yhtä absoluuttisen pahoja ja meidän oli kaduttava sitä rintoihimme lyöden ja otsaamme itkumuuria vastaan jyskyttäen. Taistolaisuuden oikeistolainen peilikuva hyväksyy pohjimmiltaan taistolaisen sodankuvan, jolloin Suomen kunnian palauttamisen oleelliseksi osaksi nivoutuu Hitlerin kunnian palauttaminen ja Natsi-Saksan pahuuden vähätteleminen tai kiistäminen.
Sota nähdään tällöin ennen muuta Hitlerin ja Stalinin välisenä konfliktina, tai pelkistetään sellaiseksi. "Voittajien historiankirjoitus" pyritään tällöin revidoimaan niin, että nyt kun "saa" puhua Stalinin rikoksista, tulee "saada" myös puhua siitä, että Hitler oli "oikeasti" kunnon kaveri ja bolsevismin vihollinen.
Omaan näkemykseeni toisesta maailmansodasta on syvästi vaikuttanut se puolalainen näkökulma, jonka Norman Davies on ikuistanut historiateoksiinsa - God's Playground, Heart of Europe ja Rising '44. Kaikki kolme minulla on muuten täällä itselläni omina, ensimmäinen puolaksi, keskimmäinen englanniksi ja viimeinen molemmilla kielillä. Ensimmäisen nimi puolaksi on Boże igrzysko, joka nykykielessä tosiaan tarkoittaa pikemminkin Jumalan leikkikenttää, mutta viittaa oikeastaan vanhalla puolalla laadittuun runonpätkään, jossa igrzysko tarkoittaa pikemminkin leikkikalua. Käänsin runon joskus itse seuraavasti:
On sanottu, ett' Puola seisoo kinan, kiistan voimin,
Mutt' kaatuva se myöskin on tuon eripuran toimin.
Meit' Luoja pitää pilkkanaan. Mun uskoa on halu,
Ett' kansain kesken Puola vaan - on Luojan leikkikalu.
Puola oli tunnetusti yksi Ribbentrop-Molotov -sopimuksen uhreista ja kävi oman "talvisotansa" - ennen Suomea - sekä Saksaa että Neuvostoliittoa vastaan - ja hävisi sen. Diktatuurit nujersivat demokratian, tai ainakin kohtuullisen siedettävän maan, jos kohta Puola olikin tuohon aikaan epämääräisen sotilasjuntan luotsaama "opastettu demokratia", jossa vähemmistöt olivat ainakin jossain määrin joutuneet puolalaisen nationalismin jalkoihin (erityisesti juutalaisten tilanteessa oli toivomisen varaa - itse asiassa, ironista kyllä, sodan alkaessa Puola oli se maa, jota pidettiin erityisen juutalaisvastaisena, ja Saksassa oli Hitlerin valtaantulon alkaessa, kammottavaa kyllä, antisemitistisestä Puolasta "sivistyneeseen" Saksaan siirtyneitä pakolaisia, joille kävi sitten ilman muuta niin kalpaten kuin ihmiselle käydä voi). Esimerkiksi Gustaw Herling-Grudzińskin muistelmateoksesta Inny świat (joka muuten pitäisi saada suomeksi, kuten monet muutkin merkittävät neuvostoaikakauden muistelmat, esim. Lev Kopelevin Хранить вечно - ikävä vain, että nyt kun ne voisi suomeksi julkaista, niillä ei ole enää entisenlaista kuriositeetti- ja kaupallisuusarvoa) käy ilmi, millainen maailmoja ravisteleva järkytys Gulagiin joutuminen oli puolalaiselle nuorukaiselle, joka sitä ennen oli - arvatenkin oman maansa puolidiktatoristen olojen vuoksi - ollut taipuvainen "ymmärtämään" kommunismia. Ymmärrys kuitenkin katosi, kun hän joutui tekemisiin "toisen maailman" kanssa (sitä kirjan nimi tarkoittaa), öyhöttäjien Neuvostoliiton - itse asiassa juuri öyhökratia oli maan oleellisin piirre, alkaen oppimattomasta raakalaiskuulustelijasta, joka piti Herling-Grudzińskia Göringinä, koska hänen sukunimensä translitteroidaan venäjäksi muodossa Герлинг-Грудзинский (Gerling-Grudzinskij), Göring puolestaan on tietysti Геринг (Gering).
Neuvostomiehityksen alla saattoi kuitenkin jotenkin elää, jos oli proletaari ja toisteli kiltisti venäjänkielisiä iskulauseita. Saksalaismiehityksen alle joutuneet puolalaiset olivat ali-ihmisiä, jotka kelpasivat ainoastaan orjiksi ja joita myös mielivaltaisesti murhattiin. Ja juutalaisten kohtalo tosiaankin oli se, mitä "voittajien historiankirjoitus" sanoo sen olleen, eli irrationaalinen tapetuksi tuleminen. Nuo mainitsevani ei-ihan-natsistiset revisionistit koettavat mielellään tolkuttaa, että saksalaisten uhreiksi joutuneet siviilit olisivat niitä paljon puhuttuja kollateraalisia menetyksiä, joita syntyy sissisotaa tukahdutettaessa, mutta vaikka tällaistakin tapahtui, täysin järjetön kaasukammioissa tappaminen säilyy yhtenä tärkeimmistä kuolinsyistä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on se, mikä natsismissa on niin käsittämätöntä ja vaikeaa rationaalisen ihmisen käsittää: tarve tappaa ihmisiä ihan vain huvin vuoksi.
Brutalisoituneen sodankäynnin jalkoihin jääneet siviiliuhrit ovat käsitettäviä, sitä mitä tekevälle sattuu nykyaikaisessa sodassa. Jopa Stalinin puhdistusten uhrit ovat käsitettäviä, sillä Neuvostoliitto oli kommunistiseen pelastususkontoon perustunut teokratia, jota johti vainohullu, vallanhimoinen diktaattori. Sekä pelastususkonto, vainohulluus että vallanhimo ovat käsitettäviä ilmiöitä. Myös se on käsitettävää, että ihmiset uskoivat kommunismiin, koska kommunismia markkinoitiin ihanteilla, jotka Orwellia parafrasoidakseni vetoavat jokaiseen tasapainoiseen ihmiseen (eivät toki libertaristeihin, mutta hehän ovat käytännöllisesti katsoen poikkeuksetta luonnevikaisia tai autistisia). Mutta natsismi ei ole järjellä käsitettävä ilmiö, sillä se ei ole edes vallanhimoa, vaan sen pohjalla on itsetarkoituksellinen halu tappaa, juutalaisia.
Tätä puolta natsismista ei juurikaan voi kirjoittaa tai selittää uudelleen.
Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kommunismin kaatuminen merkitsisi huomattaviakin muutoksia natsismin historiankirjoituksessa. Ennen muuta meille suomalaisille ne muutokset ovat kuitenkin odotettavia ja ymmärrettäviä. Olen lisensiaattityöni johdannossa puhunut itäeurooppalaisesta perspektiivistä toiseen maailmansotaan, ja se perspektiivi voidaan kiteyttää sanoihin kahden tulen välissä. Toisin sanoen on lopultakin yleisesti hyväksyttävä se näkökulma, että monet itäeurooppalaiset kansakunnat ja ryhmät saattoivat asettua Saksan puolelle taktisista syistä, erityisemmin kannattamatta holocaustia ja lähinnä siinä toivossa, että diktatuurit kaataisivat tai ainakin väsyttäisivät toisensa, peli päättyisi ratkaisemattomaan ja pienet kansat siinä välissä saisivat hengähtää. Juuri tuollaisella taktikoinnilla Suomi tunnetusti onnistui keplottelemaan itsensä vapaaksi ensimmäisen maailmansodan lopussa: Venäjä hävisi sodan Saksalle ja Saksa länsivalloille.
Asiaton moralisointi itäeurooppalaisten maiden ja kansojen vaikeiden valintojen vaiheilta on siis syytä lopettaa. Yhtä lailla olisi syytä lakata leimaamasta esimerkiksi Józef Piłsudskia tai Konstantin Pätsiä muitta mutkitta "fasistidiktaattoreiksi". Tunnetusti molemmat herrat kaappasivat vallan nimenomaan oikeiston, vallankin öyhöttävän "isänmaallisen" äärioikeiston, pysäyttämiseksi, ja meillä Suomessa muuan nuori maalaisliittolainen poliitikko nimeltä U.K.Kekkonen puhui Pätsin kaappauksesta "demokratian itsepuolustuksena" ja suositteli sitä malliksi meillekin, jos kaikenkarvaiset mustapaidat aikovat ryppyillä.
Marginaalihuomautus: Tämä puoli Kekkosen perinnöstä kuuluisi muuten pikkuhiljaa elvyttää. Pitäisi kerta kaikkiaan voida sanoa ääneen, että vihervasemmisto ja puunhalaajaväki on oleellisesti ns. kunniallista keskiluokkaa, ja että keskiluokkana, kunniallisina kansalaisina ja demokraatteina heidän tulisi vaatia poliisin suojelua (demokratian itsepuolustusta) äärioikeistolaisilta öyhöttäjiltä ja möyhöttäjiltä, jotka ovat merkittävässä määrin nimenomaan taparikollista alaluokkaa. Miten on, demarit, viimeksi kun luin lehtiä, sisäministeriö oli hallussanne, vieläpä sellaisen miehen hallussa, joka on kotoisin samasta kaupungista kuin minäkin alkujaan - ettekö voisi sanoa sille tyypille, että panisi miehensä pitämään kaikenlaista isänmaallista oikeistoa vähän paremmin silmällä? Äärioikeistolaisten jutuista päätellen yleiselle järjestykselle tulee oikeasti ongelmia siitä, että kaikenlaiset väkivaltarikolliset ja avoimesti valtiopetokselliset natsiporukat katsovat olevansa oikeistolaisuutensa ja "isänmaallisuutensa" vuoksi jotenkin immuuneja poliiseja, oikeuslaitosta ja maanpetossyytöksiä vastaan, "koska poliisi jahtaa vain viherhörhöjä". Jos poliisi oikeasti jahtaa (alaluokkaisten taparikollisten) äärioikeistolaisten sijasta (keskiluokkaisia) viherhörhöjä, taitaa olla aika vaihtaa sisäministeriä, tai kutsua nykyinen puhuteltavaksi.
PS: Junakohtaukselle tiedoksi, että mustapaitojen ohella meillä on "kunniallisempaakin" äärioikeistoa. Esimerkiksi hurrivihaajat, ja totta kai myös libertaristit, jotka Suomessa ovat merkittävältä osin hyvinkin perinteisen vanhan ajan sinimustaoikeiston jälkeläisiä perhetraditioltaan, mutta koska nykyinen huligaaniäärioikeisto, ne taparikolliset, eivät juurikaan houkuttele tällaisia älyköntekeleitä, heidän pitää sen sijaan hakeutua libertaristeihin. Tämä muuten taas kerran näyttää, että libertaristit ovat Suomessa ennen muuta vierasmaalaista tuontitavaraa, eivät spontaani kotimainen liike.
Tietenkin Suomessa oli toisen maailmansodan aikana monenlaista ilmaa Saksan suhteen. Olihan meilläkin toki niitä, jotka avoimesti kannattivat natsismia tai kieltäytyivät näkemästä siinä mitään erityisen pahaa. Luullakseni kuitenkin merkittävä osa johtavista poliitikoista oikeasti lähti siitä, että Suomen ja Saksan intressit eivät olleet samat, ja ymmärsi samoin, että jos Hitler saavuttaisi kaipaamansa Endsiegin, meidän tilanteemme olisi ajan pitkään kestämätön, kun kaikki laivareitit olisivat saksalaisten valvonnassa - tämä porukka ymmärsi käsittääkseni pelaavansa uhkapeliä, jossa haluttu ja toivottu tulos oli jonkinlainen tasapeli Saksan ja Venäjän välillä ja selvä voitto jommallekummalle osapuolelle olisi katastrofi. Jos etsitään oikeasti vaarallista väkeä, niin siihen luokkaan pitänee laskea ne tyypit, jotka eivät olleet natseja, mutta samalla uskoivat lapsekkaasti Saksan hyvää hyvyyttään johtavan itäeurooppalaisia kansoja Neuvostoliittoa vastaan eivätkä ymmärtäneet, että Saksan avulla olisi poliittinen hintansa. (Avoimesti natsimyönteiset henkilöt olivat vähiten vaaraksi, koska heistä näki keitä he olivat - aivan samaan tapaan kuin avoimesti taistolaiset 70-luvulla olivat oikeastaan pulmista pienin, koska he eivät yrittäneetkään kätkeä naiivia uskoaan Neuvostoliiton ihanuuteen. Vaarallisia olivat porvaripoliitikot, jotka alkoivat uskoa Neuvostoliiton propagandaan eivätkä enää ymmärtäneet olevansa tekemisissä säälimättömän totalitarismin kanssa.)
Jos nyt ajatellaan ukrainalaisten tai valkovenäläisten yhteistoimintamiesten motiiveja, veikkaanpa, että heikäläiset ymmärsivät Saksan voiton Neuvostoliitosta olevan mahdollinen vain jos Hitler ymmärtäisi luopua rasistisista tavoitteistaan slaavien suhteen, ja tällaisen kehityksen edistämiseksi he sitten päättivät hypätä saksalaisten rattaille. Tämä ei toki taida pestä heitä puhtaaksi Holocaustiin osallistumisesta. Itäeurooppalaisista huomattava osa oli valmis heittämään juutalaiset uuniin todistaakseen Saksalle yhteistyöhalunsa. Tämä johtui osittain kyseisen maankolkan perinteisestä antisemitismistä, osittain "toisen maailman", stalinismin kauhujen ihmisiin juurruttamasta säälimättömyydestä, jonka voi kiteyttää Solzhenitsynin usein siteeraamaan iskulauseeseen "kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna".
Toivoisi myös nyansoituneempaa suhtautumista juuri Ukrainan ja Valko-Venäjän nationalisteihin kuin se vasemmiston iänikuinen fasistien kauhistelu. Ainakin Valko-Venäjällä merkittävin nationalistiryhmittymä, Hramada, oli vanhastaan lähinnä sosiaalidemokraattinen torpparipuolue. "Nationalistista" vain on tullut vasemmistolle niin paha sana, että se itsessään riittää tuomitsemaan porukan kuin porukan parantumattomiksi fasisteiksi. Asiaa ei tietenkään auta se, että nykyään maisemiin on ilmaantunut "nationalisteiksi" itseään nimittävien valkoisen vallan rasistien alakulttuuri. Ei pitäisi kuitenkaan jättää huomiotta sitä, että tämä alakulttuuri on tosiasiassa kaukana kansallismielisestä - se on tyypillinen englanniksi itseään markkinoiva ylikansallinen ilmiö. Oikeakin nationalismi voi olla totalitaarista, autoritaarista, rasistista ja muutenkin vastenmielistä, mutta sillä on myös legitiimejä tavoitteita, kuten omakieliset koulut ja omakielinen sivistyselämä suurten sortajien varjossa eläneille kansoille, joihin ukrainalaiset ja valkovenäläiset epäilemättä kuuluvat. Se nälkä, jonka ilmaus tällaisten kansojen nationalismi on, on useimmissa Länsi-Euroopan maissa aikoja sitten tyydytetty, ja siksi meidän on niin vaikea asettua ukrainalaisten ja valkovenäläisten asemaan.
"Mutta natsismi ei ole järjellä käsitettävä ilmiö, sillä se ei ole edes vallanhimoa, vaan sen pohjalla on itsetarkoituksellinen halu tappaa, juutalaisia."
VastaaPoistaEnpä usko. Syberbergin esikoiselokuva Ludwig + Hitler tetralogia + Parsifal on hyvä paketti käsittää natsisaksan psykologiaa.
Olin aika otettu kun huomasin Syberbergin päätyneen samaan käsitykseen, johon itse olin päätynyt ehkä juuri samojen lähteiden, Friedellin ja Hitlerin kirjoitusten, pohjalta: juutalaiset olivat poliittinen näppärä keino Germanian lujaksi yhdistämiseksi ritamaan. Jälleen kerran historia toisti itsensä: juutalaiset jotka ovat aina halunneet erottautua muista, joutuvatkin vainotuiksi juuri siksi etteivät kykene sekoittumaan ja katoamaan massoihin.
Vastakkainasettelu germanien ja muun euroopan välillä on sitten esihistoriasta kumpuavaa mytologiaa, jota jo Tacitus tarkkaili, ja Wagner sävelsi.
Syberberg antaa aika karusti ymmärtää, että suursaksan perusta on lopultakin, ei kulttuuri vaan kansallinen itsepetös, joskin erittäin suurella huolella naamioitu ja kätketty. Saksalainen itsetunto on pohjimmiltaan surkea. Ja Wagner on pohjimmiltaan epäsaksalainen ilmiö, joskin myös muulle euroopalle vieras. Saksalaiset filosofit ja säveltäjät ovat olennaisesti vailla kotimaata: telluurisia tapauksia. Saksassa he eivät milloinkaan ole viihtyneet.
Kun tätäkin asiaa, maailman muiden asioiden ohella, olen jonkin verran seurannut, sanon: mitään mustapaitasakkia ei jahdattavaksi asti tässä maassa riitä. On muutama skiniporukka, joiden agenda on päästä räyhäämään päissään (tuomittavaa, mutta ei poliittisesti vaarallista), on Mäenpään Ola & orkesteri "Lähiöiden ääni", on Väinö Kuisma joka pistää hommaa helvetin kovaan nousuun jo varmaan kolmattakymmenettä vuotta ja sitten on vielä mahtipontisesti vinkuva kaljaseura Suomen Sisu. Ei noissa kerta kaikkiaan ole mitään jahtaamista, pl. skinien harjoittama väkivaltarikollisuus, mikä taas todellakaan ei poikkea millään lailla normaalista rikoslakirikollisuudesta.
VastaaPoistaPari huomautusta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomi liittoutui Saksan kanssa. En ole kuullut yhdenkään historioitsijan vielä sanoneen, että taustatoiveena olisi ollut länsimaiden voitto Saksasta.
VastaaPoistaSaksan tappio PELASTI Suomen, joka oli luvannut lähes kaikki raaka-aineensa Saksalle maksuksi sotajoukoista. Raaka-aineita olisi suomalaisten mukaan pitänyt saada myös Karjalasta - josta Suomi oli kiinnostunut - ja Kuolasta - josta talouden päälle ymmärtävämpi Saksa oli kiinnostunut. Intressit menivät siinä vähän ristiin.
Repola ja Porajärvi haluttiin muuten siellä olevien puuvarantojen vuoksi. Paasikivi sanoo sen suoraan Tarton rauhaa valmistellessa.
Svenille: Eric Hobsbawm sanoo suomentamassani Nationalismi-teoksessaan viisaasti: entäpä jos sopeutuminenkaan ei riitä.
Ja mikäs niille perkeleille riittäisi. Sen kyllä toistaisin myös Junakohtaukselle.
Kyllähän se on selvää että Suomi, tai suomalaiset aktivistit, liittoutui ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan kanssa, ja että Suomea oltiin kovasti lupailemassa Saksan vasallivaltioksi. Sitten kuitenkin kävi niin, että Saksa voitti ensin Venäjän (Brest-Litovskin rauha) ja länsin sen jälkeen Saksan. Tulos: hyvin se loppujen lopuksi meni. Uskoisin, että aika monet täällä Suomessa ja muuallakin Itä-Euroopassa liittoutuivat epäilyttävien diktatuurien kanssa pikemminkin taktisista kuin strategisista syistä, siinä toivossa, että "se" menisi "loppujen lopuksi hyvin".
VastaaPoistaKaunis ajatus, Panu, mutta vaikeampi toteuttaa. Tuota opportunismin kunniaan nostavaa selitystähän käytetään toisen maailmansodan kuvioista (erillisrauha, offensiivisessa muodossa oleva puolustussota, ja torjuntavoitto) - selityksiä, selityksiä. Mutta ens. ms:n liittoutuminen tapahtui sisällissodan pyörteissä. Ei siinä hyvällä uskolla ole mitään tekemistä. Vahva kuningashanke sulkee tietysti sen kannattajat mahdollisuutenakin pois.
VastaaPoistaSiis idea OK, Panu, mutta empiiriset todisteet puuttuvat kokonaan, ja se on paha merkki.
Siitä nyt voidaan olla montaa mieltä onko hurrivihaaminen äärioikeistolaista vai ei ja mikä sitten on hurrivihaamista. Itse esimerkiksi olen suomenruotsalaisen isän poika ja kasvanut kaksikielisessä ympäristössä enkä yhtään epäröisi muuttaa toisen kotimaisen opiskelua vapaaehtoiseksi kaikilla koulutusasteilla.
VastaaPoistaJa noin muuten, niin minun mielestäni tässä maassa ihan oikeasti ei ole poliittisesti merkittävää äärioikeistoa yhtään sen enempää kuin poliittisesti merkittävää äärivasemmistoakaan. Ne on ihan menneen talven lumia molemmat.
Niin, minä puhun nimenomaan toisen maailmansodan opportunismista ja näkisin asian kyllä niin, että siinä toisen maailmansodan opportunismissa saattoi hyvinkin olla tarkoituksena tahallisesti toistaa se, mikä ensimmäisen aikana pääsi tapahtumaan vahingossa.
VastaaPoistaMitä sitten hurrivihaan tulee, sen on lietsonut Suomalaisuuden liitto, joka on mielestäni täysin natsistinen järjestö. Tämä ei ole Hitler-kortin heiluttamista, vaan perustuu täysin selkeisiin analogioihin. Ns. pakkoruotsin lakkauttaminen on vain ensimmäinen välitavoite. Älä kuvittele, että se jää siihen.
Musta kyllä näyttää, että hurriviha ei oikein ota lietsoontuakseen. Mitä syvätkurkut ovat kertoneet, Suomalaisuuden liiton miehillä tosiaankaan ei ole ihan kaikki palikat kasassa, mutta en näe ympärilläni todisteita siitä, että he onnistuisivat pyrkimyksissään.
VastaaPoistaLisäksi en viitsi lakata kannattamasta itsessään hyvää pyrkimystä vain siksi, että sen ajajissa on joukossa kilikaleja.
Koko tämä "hyvä pyrkimys" on nimenomaan Suomalaisuuden liiton esille lietsoma, ja kilikalit vievät sinua kuin pässiä narussa. Sori.
VastaaPoistaKah,
VastaaPoistaja asiallisia perusteitako ei voi olla?
Ei niitä oikein voi olla, kun "pakkoruotsin" poistaminen itse asiassa merkitsisi suomenkielisten valinnanmahdollisuuksien _heikkenemistä_ ja ruotsinkielisten "etuoikeuksien" _lisääntymistä_.
VastaaPoista