В Финляндии всегда война

Sinisen kirjan marginaalissa pohdittiin itsenäisyyspäivän yksipuolisen sotilaallista sisältöä viitaten Mytypon ja Sivustan alulle panemaan keskusteluun. Blogistikollegamme Sivusta oli kehdannut kysyä, eikö meillä suomalaisilla ole muita sankareita kuin ainaiset sotaveteraanit. Luonnollisesti kommenttiosastossa alkoi heti hirmuinen sota, kun isänmaallisuususkonnon uskovaisimmat alkoivat toistella liturgisia kaavoja hieman horjuvalla kieliopilla: he antoi kaikkensa, hengensäkin (sic!). Sivustaa syyteltiin automaattisin selkäydinreaktioin sotaveteraanien mollaamisesta, vaikka hän oli suunnilleen rautalangasta vääntänyt, että hänen tarkoituksensa ei ollut sotaveteraanien parjaaminen, vaan pikemminkin jonkinlaisen kunnian hakeminen myös sodan jälkeisille sukupolville.

Tästä tulee mieleeni, että pari vuotta sitten Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli puhetta jostain huijarista, joka oli onnistunut hankkimaan itselleen laillisesti, jotain porsaanreikää hyödyntäen, muhevan summan riihikuivaa fyffeä esiintymällä pelkästään bulvaaniksi perustetun sotaveteraaniyhdistyksen asiamiehenä ja kauppaamalla ihmisille rankasti ylihinnoiteltuja sotaveteraanien tukitarroja ja muuta vastaavaa rihkamaa. Minä en malttanut olla kirjoittamatta kuukausiliitteen yleisönosastolle kirjettä, jossa totesin, että nykymaailman aikoina, kun sotaveteraanit ja sotamuistot on nostettu täysin arvostelun yläpuolelle, on varsin hyvä liikeidea kaupitella ihmisille isänmaallisuusmielikuvia, ja että olisi epärealistista kuvitella, etteivät selvät huijarit ja epärehelliset tai moraalittomat pönkäleliikemiehet käytä hyväkseen tällaista mahdollisuutta jujuttaa ihmisiä heidän syyllisyydentunteisiinsa vetoamalla.

Seuraus oli varsin arvattava: seuraavassa kuukausiliitteen numerossa muistakin yhteyksistä ankarana militaristina tunnettu reserviupseeritar nimeltä Jenni Tammi kirjoitti minulle vastineen, joka oli niin täynnä asiattomia solvauksia ja henkilökohtaisuuksia, että näin jälkeenpäin ajatellen minun olisi ehkä aivan yleisen lainkuuliaisuuden nimissä pitänyt haastaa hänet oikeuteen kunnianloukkauksesta. Merkillepantavaa on, että hän keskittyi viestintuojan tappamiseen. Hänen mieleensä ei ensinkään juolahtanut, että sotaveteraanien muistoa ei todellakaan kunnioiteta väärinkäyttämällä sitä ilmeiseen huijaukseen, saati sitten vaikenemalla huijaukset kuoliaiksi.

Tuntuukin suoraan sanoen siltä, että häntä itseäänkään ei voisi sotaveteraanien kunnia vähempää kiinnostaa. Pikemminkin hän haluaa puolustaa omaa ja kaltaistensa oikeutta pahentua milloin mistäkin asiasta sotaveteraanien nimissä ja ryöstöviljellä näitä joko vallankäyttö- tai rahanrohmuamistarkoituksiinsa. Ne, jotka lyövät mynttiä isänmaallisuudella, ovat oikeastaan samalla asialla kuin Jenni Tammi, ja hän osoittaa nimenomaan solidaarisuutta heikäläisille.

Se mikä tässä ottaa koteloon ei ole sotaveteraanien kunnianpalautus, joka on sinänsä ihan hyvä asia. Tosin haluaisin kyllä vilpittömästi tietää, kuka heiltä on kunniaa ollut viemässäkään lukuunottamatta kourallista taistolaiskakaroita meikäläisen kapalovauva-aikoina. Ärsyttävintä on, että sotaveteraanit ja sotamuistot valjastetaan palvelemaan milloin mitäkin lievästi sanoen epäilyttävää asiaa - poliittista tai liikeasiaa. Kuten Sivusta huomautti, sodan ylikorostaminen merkitsee isänmaan muiden saavutusten enemmän tai vähemmän tietoista väheksymistä. Sen sijaan että sotaveteraanien ansiot nähtäisiin kannustimena rakentaa isänmaata rauhan aikana, ne toimivat pikemminkin tekosyynä lyödä lossiksi heti kun pakolliset isänmaallisuuskuviot eli armeija on suoritettu.

Suhtautuisin paljon vähemmällä ärtymyksellä sotamuistojen rehabilitointiin, jos se merkitsisi oikeaa piristysruisketta kulttuurille. Jos Suomessa olisi oikeasti, eikä vain eräiden oikeistolaisten märissä unissa ja kuvitelmissa, sensuroitu merkittävä osa kotimaista kirjallisuutta ja ajettu kirjailijoita maanpakoon, Neuvostoliiton kaatuminen olisi merkinnyt, että kuvamme isänmaan historiasta ja kulttuurista olisi monipuolistunut ja rikastunut. Todellisuudessa tapahtui vain se, että kaikki kriittiset ja analyyttiset äänet leimattiin taistolaisiksi ja kommunisteiksi - myös sellaiset, joilla oli oikeasti jotain merkittävää sanottavaa - ja lattea isänmaallisuusdiskurssi, joka sinänsä ei ollut koskaan ollut varsinaisesti kielletty, nousi hegemonisempaan asemaan kuin mikään taistolaisuus ikinä.

Mikä vielä pahempaa, uusi "vapaus" ei ole tuottanut kovin merkittävää kulttuuria eikä taidetta, jossa tätä uutta "isänmaallista" näkökulmaa olisi sovellettu. No, elokuvataiteen puolella voi mainita Rukajärven tien tai Hylätyt talot, autiot pihat, mutta jälkimmäinen kertoo enemmänkin siviilien ja evakkojen osasta kuin rintamasodasta. Mitä tulee kirjallisuuteen, Antti Tuurin Talvisota on tekstinä jo vanhempaa perua, eikä oikeastaan ole mikään läpimurto - Marko Tapion Arktinen hysteria on mielestäni samalla dokumenttiromaanin saralla merkittävämpi. (On suomalaisen kirjallisuuden suuria ja tuskallisia menetyksiä, että se kirja jäi kesken.) Sotakirjoja ja sotamuisteluksia on tässä maassa painettu jo vuosikymmeniä, ja siitä suuresta tulvasta on vaikea seuloa esiin todella merkittäviä teoksia.

Uusi isänmaallinen oikeaoppisuus on kulttuurisesti vahingollista sikälikin, että nykyisen ilmapiirin vallitessa taiteellisesti kunnianhimoisen kirjailijan on vaikea tarttua sota-aiheeseen, vaikka mieli tekisikin: olisihan materiaalissa dramaattisia aineksia sen seitsemään seikkailuromaaniin. Kaikki nimittäin tietävät tasan tarkkaan, että kukaan ei lukisi sotaromaania tarinana eikä taideteoksena, vaan sotahistoriaan seonneet välimerkkierootikot keskittyisivät etsimään siitä asiavirheitä, joita he monomaanin innolla siitä myös löytäisivät ja tuomitsisivat koko kirjan roskaksi niiden perusteella; liturgiaväki puolestaan julistaisi kirjan ihan varmuuden vuoksi veteraaneja loukkaavaksi, koska ei ymmärtäisi sitä sanataiteena; ja jos kulttuuriälymystö puolustaisi kirjaa (mihin sinänsä ei voi luottaa, koska merkittävä osa kulttuuriälymystöstä on kääntänyt takkinsa uusien tuulten suuntaan), sekään ei tekisi tätä kirjan taiteellisten ansioiden takia, vaan periaatesyistä. (Kyllähän kulttuuriälymystö aikoinaan puolusti Rintalan Sissiluutnanttiakin, joka on sentään oikeasti aika keskinkertainen ja helppo kirja. Toisaalta taas isänmaallisuusväki paheksui Rintalan suurromaania Nahkapeitturien linjalla, ei siksi, että se on sanomaltaan aika kekkoslais-suomettunut, vaan siksi, että Rintala oli kehdannut mennä Mannerheimin pään sisään ja kirjoittaa Mannerheimin sisäistä monologia.) Näissä olosuhteissa kukaan ei taatusti viitsi ruveta kirjoittamaan sitä suurta ja kirjallisesti hyvää sotaromaania, koska kaikki tietävät, että siitä saisi vain paskaa niskaansa.