torstai 9. joulukuuta 2004

An bhfuil Gaeilge ag Kalle Päätalo?

Menin sitten lupaamaan keltologeille, että pidän esitelmän Kalle Päätalon ja Séamus Ó Griannan yhtäläisyyksistä ja eroista kirjailijoina tammikuussa Tieteen päivillä. Olen jo kauan ollut sillä kannalla, että jotain tuollaista pitäisi kirjoittaa, ja kun ei siihen tietysti kukaan muukaan rupea, niin totta maar se sitten on minun raskas velvollisuuteni. Tai no, raskas velvollisuus mo thóin, velvollisuudentunnostahan minä iiriäkin rupesin harrastamaan, ja nyt siitä on tullut niin kevyt kantamus, että minulla on suorastaan vaikeuksia erota siitä silloinkin kun oikeastaan pitäisi. Eiköhän tästä Päätalo ja Ó Grianna -artikkelistakin tule aika mieluisa velvollisuus loppujen lopuksi. Yksi niistä taannoin ostetuista Moleskineistä on alkanut täyttyä miltei huomaamatta kumpaakin herraa koskevilla muistiinpanoilla, ja Päätaloakin koskevaa materiaalia löytyy kaupunginkirjastosta melko vaivattomasti, vaikka luulin ns. vakavamielisten arvostelijoiden kiertäneen hänet kaukaa. Mitä tulee Séamus Ó Griannaan, häntä koskevaa tavaraahan minulla on nurkat pullollaan, sekä alkuperäisteoksia - novelleja hän kirjoitti kuulemma pari sataa, mutta noin neljännes niistä löytyy tarkkaan panuamastani kahden niteen valikoimasta Cora Cinniúna, josta olen oppinut varsin oleellisen osan iiriäni, ja olenhan minä romaaneistakin jokusen lukenut - että sekundäärikirjallisuutta, ainakin tuon Nollaig Mac Congáilin kokoaman Jonneen Khorduroy answers critics, joka on harhaanjohtavasta nimestään huolimatta täysin iirinkielinen kokoelma Séamus Ó Grianna -tutkimusta. Tunnustetaan, että en ole lukenut yhtään Päätaloa kannesta kanteen. Olisi pitänyt, sillä 20-vuotiaana olin lähinnä kivesteni pakottamana palavasti rakastunut erääseen kauniiseen, mustatukkaiseen pikku pastorintyttäreen. Hän oli suuri Päätalon ystävä, kun taas minä tunnetusti - vaikka kemian opiskelija tuolloin olinkin - pitäydyin Max Frischin, Hermann Hessen, Friedrich Dürrenmattin, Christoph Heinin, Heinrich Böllin ja Thomas Mannin seurassa. Jos olisin yhtään lukenut Päätaloa, minulla olisi ollut saumoja päästä yhdeksi lihaksi pastorintyttären kanssa - olinhan tuolloin pitkä ja komea uimaripoika.

Séamus Ó Grianna ja Kalle Päätalo, eli Jim Fheidhlimí Dhónaill Phroinsiais Greene ja Kaarlo Alvar Päätalo, olivat molemmat kansankirjailijoita, mutta tekisi mieli miltei sanoa, että yhtäläisyydet päättyvät siihen. Kalle Päätalo oli kotoisin lukutaitoisesta, mutta epäkirjallisesta kulttuurista. Hän oli sitä maakansaa, joka osasi lukea Herran Sanaa ja liikuttua kyyneliin asti Jeesuksen kärsimyksistä ristillä, kuten shiiamuslimit liikuttuvat kyyneliin muistellessaan Kerbelan imaamin ja hänen lastensa kuolemaa - mutta jolle kirjallisuus ja runous olivat syntiä, hienostunutta myrkkyä sielulle. Séamus Ó Griannan kulttuuri taas oli kirjallinen, paitsi että kaikki se kirjallisuus oli suullista, kansanrunoutta. Kukaan ei osannut lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään, mutta hyviä juttuja ja sutkeja juttumiehiä arvostettiin, ja seanchaít, perinteensäilyttäjät, ylläpitivät jonkinlaista historiatietoisuuttakin, olkoonkin että "historia" i deras tappning oli lähinnä mytologian ja muistitiedon sekoitusta, seanchasia - ystäväni Ivan Hlinka on tunnetusti vääntänyt siitä iirinkielisen lainasanan suomeen: "sanahassi". Siellä missä muikeat miehet ja "sanahait" (seanchaí) kokoontuvat juttua iskemään, siellä lentää väkevä sanahassi.

Séamus Ó Grianna joutui nuorena töihin, kuten myös Kalle Päätalo. Séamus Ó Griannalle kävi kuten monille muille Tír Chonaillin iirinkielisille pojille ja tytöille, jotka joutuivat protestantille rengiksi tai piikomaan. Protestantit olivat Donegalin kreivikunnassa tietenkin periaatteessa samaa Ulsterin skottilaisperäistä protestanttiväestöä kuin nykyisen Pohjois-Irlannin puolella. Kulttuuriin heillä on perinteisesti ollut samanlainen asenne kuin Päätalon selkosten ihmisillä - jollei se ole varsinaisesti jumalatonta, niin ainakin se on turhuutta. Kuitenkin juuri näiden keskuudesta Séamus Ó Grianna sai ensimmäiset kirjalliset virikkeensä - heillä kun oli usein Rabbien - Robert Burnsin - runokirjoja hyllyssään.